Rock on rajaton riemu : aikuisrockia vai kapinaa?

Rockin varhaisvuosina 50-luvulla sitä pidettiin  kapinallisena musiikkina. Kommunistien juonena tai mustan väestön yrityksenä tuhota valkoihoinen nuoriso. Toisaalta puhuttiin  sukupolvien kuilusta (generation cap), ja esimerkiksi James Deanin maineikas  elokuva, joka suomeksi oli nimeltään Nuori kapinallinen oli alkuperäiseltä nimeltään Rebel without a course eli kapinallinen ilman suuntaa. 
60-luvun alussa rock and roll  pehmeni popballadeiksi, Elvis oli "kunnon amerikkalainen nuorimies", kävi jopa armeijan. 

The Beatles kuusikymentäluvulla hylkäsivät aiemmat   nahkarotsit ja hymyilivät kauniisti  bleisereissään. Rolling  Stonesit ottivat paikan "pahoina poikina.


Woodstock, huumeet...60-luvulla tapahtui paljon. Vietnamin sota sai nuoria radikalisoitumaan. 
  

Joskus seitsemänkymmentäluvulla USA:ssa alettiin puhua AOR-musiikista. Nimitys tuli termistä album oriented rock. Tietyt radioasemat soittivat yhä enemmän yleistyviä albumeita singlelevyjen sijaan. (Jotkut kyllä sanovat, että AOR tulee sanoista "Adult oriented rock". Rockia aikusille.)

"Albumimusiikki" tarkoitti yleensä  pitempiä kappaleita  2-3 minuutin sinkkujen sijaan, ja kappaleet monimutkaisempia kuin päivän hitit.

Se oli usein myös "vähemmän kaupallista", soittajat pitkän linjan muusikkoja, monilla studiomuusikon tausta.

Joillekin kriitikoille ja kuuntelijoille  AOR, Suomessa "aikuisrock" oli lähes  haukkumasana. Sitä pidettiin akateemisena, soittajien taidolla briljeeravana, siitä väitettiin puuttuvan  nuoren rock-muusikon ja  -musiikin into ja vimma.   

Brittien saarilla seitsemänkymmentäluvun puolivälissä syntynyt punk rock  oli vastaus tähän. 

Se muuttikin musiikin valtavirtauksia  ainakin lyhyeksi aikaa.  Nuoret soittajat uskaltautuivat tekemään musiikkiaan, vaikka eivät olleetkaan soittimiensa virtuooseja. Myös sanoitukset muuttuivat usein enemmän todellisiksi kuin usein jossakin henkimaailmoissa liikkuva progressiivinen tai sinfoninen rock, rock-oopperat jne.

Punk tuli tottakai myös Suomeen ja se (sekä ns. uusi aalto) toivat näkyviin ja kuultavaksi uusia nimiä, joista tunnetuimmat Pelle Miljoona ja Eppu Normaali.  Uudenlaista rockia esittivät myös Hassisen Kone ja Tuomari Nurmio.
Aivan oma lukunsa olivat hieman aiemmin oman paikkansa suomalaisessa rockissa löytäneet Juice Leskinen ja perinteistä rockenrollia uusilla saundeilla vääntänyt Hurriganes. 
Viimemainittu menestyi hyvin myös Ruotsissa.
Unohtaa ei toki sovi Hectoria ja Dave Lindholmia.

8o-luvulla tulivat sitten mm. Dingo ja Yö. Mutta oliko se edes rockia? 

Suomalaisten rock-yhtyeiden menestys Suomen ulkopuolella oli ollut suhteellisen vaatimatonta ennen hevimetallin uutta nousua. Poppia ja metallia yhdistävä Rasmus sai singlensä top teniin Japania myöten (suurin suosio oli Euroopassa). Nightwish ja HIM olivat suosittuja Keski-Euroopassa ja myös Espanjassa ja Portugalissa. HIMin yksi albumi nousi jopa USA top 10-listalle. Speed metal- yhtye Stratovarius oli jo vuosia ollut suosittu etenkin keikkabändinä Euroopassa.

Tämän päivän "aikuisrockiksi" Suomessa  voitaisiin hyvin kutsua Rolling Stonesin kaltaista ikiliikkujaa; ovathan irvileuat kutsuneet esim. bändin vierailuja Helsingin Olympiastadionilla Vuoden Eläkeläistapahtumaksi, eikä ehkä suotta. Rock kun tuntuu olevan nykyisin vanhemman ikäpolven ja toisaalta erilaisten kellaribändien musiikkia. 

Toisalta maassa on yhtyeitä, joiden musiikki on eräänlainen  sekoitus rockia ja poppia ja 60-luvun kitaramusiikkia.  Monet naislaulajat tekevät musiikkia, jossa on lähes pop/diskobiitti, mutta melodia ja sovitukset lähempänä rockia. Jotkut suomalaiset yhtyeet ovat noussee jonkinlaiseen maailmanmaineesen pop/rock -tyylillä.
Ismo Alanko ja Neljä Ruusua jatkaa perinnettä Suomessa. 

  Rauli Badding Somerjoki oli aikoinaan laulaja, joka seikkaili sekä iskelmän, poprockin  että perinteisen rockin maailmoissa. Samoin Kirka Babitzin.

Monet suomirockin veteraanit ovat lisäksi tehneet kokoelmalevyjä, joilla ovat osoittaneet kunnioitustaan vanhoille mestareille; Tapio Rautavaara, Lasse Mártenson.

Aikuisrock ei siis ole välttämättä  mikään haukkumasana; pikemminkin päin vastoin. 

"Hail hail rock´n´roll deliver me from the days of old!" väitti jo edesmennyt Chuck Berry.  Vaikka ei ihan näin olisikaan, ainakin kannattaa uskoa että rock on rajaton riemu.

 Kuten Pete Townshend sanoi, esitellessään Rolling Stonesit Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1989: Kundit, mitä ikinä teettekin, älkää vanhetko arvokkaasti!"

Näinpä. En minäkään aio. 

Music was my first love...

Joskus kauan sitten  (joskus  tuntuu, että siitä on  iäisyys)  kaksi koulukaveriani viettivät illan ennen toisen armeijaan astumista.

Kaverillani  oli paristoilla  toimiva levysoitin, ja (ehkä) parikymmentä single-levyä ja pari LP-levyä. Ainakin Rolling Stonesien 1. LP, ehkä myös  LP Aftermath. Kokoelman soittamiseen meni luultavasti vain pari-kolme tuntia. 

Joskus 80-luvulla, silloisen vaimoni serkku katseli LP-kokoelmaani: noin 700 LP- levyä, ja ihmetteli, miten minulla voi olla aikaa kuunnella niitä kaikkia...No, yritin selittää, että levyjä vain kerääntyi vuosien mittaan. Ei niitä kaikkia enää kuuntele joka päivä tai edes joka viikko.  Joitakin tuskin koskaan. 

Ja niiden ostaminenkin  käytännössä loppui, kun menin naimisiin ja lapsia alkoi tulla. Musiikki ei ollut tärkeää, lapset ja perhe oli.  Joka markalle oli parempaakin käyttöä kuin jokin rocki, "teini-ikäisten  juttu"! Ainakin vaimon mielestä. Ja varmasti monen muun.

Meille tuli vuosia myöhemmin ero.   Ei musiikin takia, tietenkään.   

  Muutin Espanjaan. Uuden vaimon ja minun yhteinen  cd-kokoelma kasvoi nopeasti noin 1000 kappaleeseen.

Luin tässä taannoin  Rytmi-lehdestä miehestä, joka kertoi levyjen kokoamisen muuttuneen addiktioksi.  Hän jopa myönsi, ettei hän edes kuuntele useimpia ostamiaan levyjä; hän kokoaa (tai yrittää ) saada täydellisiä kokoelmia;  kysymys on selkeästi riippuvuudesta. 

Olen ollut musafani koko elämäni ajan. On joitakin bändejä ja artisteja, joiden musiikkia ole ostanut, koska se on ollut "must". Rolling Stonesien jäsenten soololevyt, esimerkiksi. Ja muutaman muun yhtyeen ja artistin. 

Tänä päivänä musiikin lataaminen (laillisesti) on helppoa.  Samalla musiikin arvo(?) on mielestäni  laskenut. Joskus aikoinaan nuoren piti maksaa suhteettoman paljon vaikkapa vain ostaakseen sen päivän hitin. Singlen. Ehkä viisi-kuusi minuuttia musiikkia.  Josta, usein se b-sivu oli täytebiisi.

Addiktio?  Musiikki on minun addiktioni. Ei tiettyjen levyjen tai artistien täydellisen kokoelman kerääminen - se kun on jo hävittty taistelu! Vaan musiikin kokeminen - joko vanhan ja tutun tai uuden - elämyksenä.

Pelkään, että tämän päivän nuori ei tule milloinkaan kokemaan samaa iloa, kuin me menneisyyden haamut, joille se uusi LP-levy oli Jotakin Suurta.  Tai se uusi sinkku!

En voisi enemmän toivoa olevani väärässä. 

Tänä päivänä (kuulema) käytetään huomattavasti enemmän rahaa videon tekemiseen  kuin itse musikkiin. Se puhunee puolestaan, missä mennään.  

Kuitenkin, vielä tänäänkin, löydän miltei joka päivä musiikkia, joka saa innostumaan, tuntemaan sitä löytämisen iloa, mitä uusi "biisi" tai "artisti" tai jopa uusi musiikin laji (esim. jostakin todella eksoottiselta vaikuttavasta maasta)  voi aiheuttaa. Facebook on paikka, missä musiikin harrastajat kaikkialta maailmasta haluavat -ja voivat-   
 jakaa omia kokemuksiaan.  Monet sivustot ovat ilmaisia - käytännössä satoja (ehka tuhansia) radioasemia voi kuunnella ilmaiseksi. 

Music was my first love, and it will be my last, lauloi John Miles aikoinaan. 

Luulen, että minun kohdallani on lähestulkoon samoin...

Tattoo You...

Tattoo You -levyn kansi

Tässä päivänä muutamana poikkesin paremman puoliskoni (= vaimo) kanssa Icelandissa. Kyseessä ei ole se
geisirien maa, vaan Espanjassa toimiva, brittiläistä ruokaa (suuri osa, kuten nimikin kertoo, pakasteita) myyvä supermarket
Jotenkin oli puhe ajellessa  mennyt tatuointeihin, ja kävellessämme autolta markettiin sanoin (englanniksi, mikä on meidän "kotikielemme") melko kuuluvasti jotakin sellaista kuin että "en ole koskaan nähnyt todella  kaunista tatuointia".  Sivusilmällä huomasin miehen, joka käveli vierellä, ja olkapäässä oli melko suuri tatuointi, muistaakseni jotakin tavallista, kuten lohikäärme tms. No, mies oli ilmeisen fiksu, eikä kommentoinut.

Se, mitä sanoin, ei tarkkaan ottaen ole aivan totta.















Minulla on naapuri, tai voisin kait yhtä hyvin sanoa ystävä, jolla on kaksi tatuointia:  Britannian tunnus ja jalkapallo joukkue Millwallin logo. Ne ovat pieniä ja, no ihan  OK. Samaten ole nähnyt joillakin nuorilla naisilla pieniä, nättejä tatuointeja esim. niskassa tai olkapäässä.


Pikkukaupungissa, jossa elin nuoruuteni ja suuren osan aikuista elämääni, ainoat tatuoidut ihmiset (=miehet) olivat linnakundeja ja pari merillä ollutta miestä.  Linnakundien tatuoinnin pìti ilmeisesti viestittää, että kysymyksessä olivat "kovat jätkät", merimiehet taas ottivat tatuointejaan kai perinteen velvoittamina...

Ns. hevimetallibändien jäsenet tuntuvat olevan ihastuneita valtaviin tatuointeihin.   Hevimusiikkihan on avoimen macho-mielistä, ja tatuointi sopiii siihen kuin nyrkki hipin silmään.

Luin hiljattain (netistä, mistä muualta?) että tatuoinnit ovat maailmalla passé.  Suomessa, kuulema, niiden suosio on kuitenkin yhä nousussa.

Itse en ole koskaan tajunnut, miksi joku haluaa ihoonsa kuvia, tekstejä etc.,  tyttö- tai poikaystävän tai muun rakastetun nimen. Joka, joskus (siis se ihminen),voi olla poissa.  Romanssi tai avioliitto on ohi.  Mitä sitten?

Brenda, rakastettuni...

Vielä pahempi, jos koko käsivarsi (tai koko vartalo!) on kuin sinivihreä lisko? Argghhh.

Luultavasti  entisen rakastetun nimen voi saada esim. jollakin laserkäsittelyllä pois. Suurempia alueita tuskin.

Kannattaisikohan miettiä, onko järkeä ottaa ihoonsa kuvia tai tekstiä, oli se kuinka muodikasta tahansa Varsinkin  nyt, kun muoti on (ilmeisesti)  muuttumassa.

 No,  muodithan tulevat ja menevät, samaan tapaan kuin esim. farkkujen lahkeet levenevät ja kapenevat ja paidan kaulukset ovat isoja tai pieniä. Ja silmälasit; nythän ne - minun mielestäni  -  kamalat puoli naamaa peittävät kakkulat ovat näköjään  tulleet taas takaisin.  Kiitos, ei minulle.

.Tattoo You on Rolling Stonesien albumi vuodelta 1981. Levyn kansissa  ovat  yhtyeen voimahahmojen, Mick Jaggerin ja Keith Richardin kasvot,  tatuoinnin peitossa.  Miten tatuointi liittyy lauluihin, voin vain arvailla.
Itse albumi oli paras Stones-albumi vuosiin. Start me Up oli suuri hitti, ja on yhä yksi käytetyimpiä "tunnelmankohottajia" esim. jääkiekko-otteluissa Pohjois-Amerikassa. Monia muitakin helmiä löytyy, kuten kappaleet Slave ja Waiting on a Friend, missä vierailijana on tunnettu jazz-saksofonisti, Sonny Rollins.
Mutta, ehkä albumi ansaitsisi kokonaan oman blogi-kirjoituksen?


Tattoo You? YES! Tattoo me? No thanks!

Kaunista?  Monen mielestä varmaankin on.

Huomautus: Tämän kirjoituksen tarkoitus EI ole hyökätä ketään vastaan tai  arvostella ketään henkilönä, vaan kerron yksinkertaisesti oman mielipiteeni. Eri mieltä saa olla. 

Apua! Paranoidit jahtaa mua!

Vuosia  sitten olin Suomessa juhlimassa siskoni syntymäpäiviä ja samalla menossa näkemään erästä suhteellisen tunnettua rock and roll -yhtyettä nimeltä Rolling Stones. Synttärit pidettiin lähinnä perheen piirissä.

Sitten tuli konserttipäivä. Liput messiin ja bussiin.
Päivä oli ollut uskomattoman kuuma. Koko pari-kolme viikkoa Suomessa oli ollut helleaalto, aivan paria ensimmäistä maassa viettämääni päivää lukuunottamatta.  Eikä mikään näyttänyt siltä että ilta olisi yhtään viileämpi.

Bussissa tunnelma nousi tasaista tahtia pullojen/purkkien tyhjenemisen kanssa. Siis, tietnkin puhun nyt limonaadista ja muista virvoitusjuomista...Lieneekö joukossa ollut myöskin alkoholipitoisia juomia, kun yksi faneista oli kunnossa missä turvamiehet nappasivat onnettoman ja veivät "turvaan" konsertin ajaksi. Ostamani lippu meni hukkaan. Loput neljän lipun setistä sentään käytettiin.

Bändi heitti settinsä, fanit nauttivat, ja nekin joille firma oli maksanut lipun ainakin uskottelivat diggaavansa bändistä. Minulle tilaisuus oli ainutlaatuinen.  Nähdä Keef, Mick, Ronnie, Charlie. Jossakin vaiheessa bändi muutti lavalle joka oli miltei keskellä stadionia. Olin viiden metrin päässä!

Sitten, jossakin vaiheessa, se tapahtui. Joku huusi "Soittakaa Paranoid!"
Bändi tuskin kuuli, ja muutama naurahti tyyliin "heko heko". Itse olin ihmeissäni. Mitäs tää on? Joku ihan hukassa?

Myöhemmin annoin kertoa itselleni  että kyse on jonkinlaisesta rock-fanien sisäisestä vitsistä.  Ei naurattanut yhtään. Ei ainakaan silloin konsertissa.

Kun Norjassa äärioikeistolainen, todellisuudesta irtautunut "länsimaisen kulttuurin ja demoktatian pelastaja" kylmästi teloitti kymmeniä nuoria ja tuhosi pommilla Oslon keskustaa surmaten ja haavoittaen lukuisia ihmisä, netissä ilmestyi tekstejä jotka selittivät tämän olevan "fake", ettei todellisuudessa mitään tapahtunut. Kun USA:ssa World Trade Center tuhottiin ilmaiskulla, internetistä löytyi "todisteita" että itse asiassa USA:n hallitus järjesti koko iskun.  Marilyn Monroen kuolemaa on epäilty järjestetyksi, ja lähes kaikkien kuolleiden rock-tähtien kuolemissa on nähty muuta kuin esim huumeiden yliannostus.

Rolling Stones -kitaristin Brian Jonesin  hukkumista väitetään tapoksi.

USA:n presidentin John F. Kennedyn murhan takana on nähty salaliitto, ja lähes ilmeistä onkin että Lee Harvey Oswald ei toiminut yksin.

Joillakin ihmisillä on kyky (tai halu) uskoa että miltei kaiken, mitä tapahtuu, takana on salajuoni. Kommunistit ja/tai  juutalaiset, amerikkalainen imperialismi, globaali kapitalismi,  äärimuslimit. Kun "uskoo" ei tarvitse tietää.


On ihmisiä, jotka katsovat televisiota ja uskovat että heitä valvotaan, että uutiset jotka "näyttävät"  neutraaleilta, itse asiassa koskevat heitä.  Isoveli valvoo kaikkialla, eikä kysymys ole mistään Big Brother -tv- hömpästä.  Paranoia  eli vainoharhaisuus on sairaus. Ja yksi sen ilmenemismuoto on salaliittoteoria. Valitettavasti ihmisä myös pelotellaan milloin milläkin kauhukuvalla, mikä ei ainakaan vähennä uskoa salaliittoihin ja juonitteluihin.

Todellisuus voi olla joskus vaikea kestää. Siksi niin monet meistä ratkeavat huumeisiin ja/tai alkoholiin. Jotkut liittyvät ääriryhmiin, mikä on edellisten korvike.

Mutta, todettakoon että vaikka Ozzy Osbourne ei koskaan ole kuulunut maailman parhaimpien laulajien joukkoon (edes heavy metal -kategoriassa), Paranoid on ihan kelpo albumi ja sen nimibiisi. Vaikka se ei edes itse asiassa kerro paranoiasta vaan lähinnä masennuksesta ja/tai turhautumisesta.