perjantai 29. joulukuuta 2017

Kun olin pieni eli eikö mikään muutu?







Usein  sanotaan, että ihmislapsi muistaa lapsuutensa tapahtumia kolmivuotiaasta.
Kuinka paljon niitä/niistä ymmärtää, on sitten toinen juttu.

Yksi varhaisimmista muistoistani: 
Yritin ottaa pois hampaani ja pestä ne, kuten näin äitini tekevän. Hän oli jo yli 40-vuotias (siis minusta vanha), ja tuolloin "tekarit" olivat sen ikäisellä tavallisia.
 Kun joskus paljon  myöhemmin olin armeijassa, jotkut varusmiehistä saivat pehmeää ruisleipää sen normaalin vanukan eli panssarintorjuntaleivän sijaan. He olivat parikymppisiä!

Joskus aikoinaan Suomen Yleisradio soitti paljon lähellä kansanmusiikkia olevaa aineistoa. 
Lauantaina iltapäivällä lauloivat Peipposet .

Kuoron ohjelmistoon kuului mm. laulu Jos sais kerran jouten olla.   "Jos sais kerran jouten olla, voita syyä".

Olin luultavasti kolme-neljävuotias   ja  ihmettelin, miten kukaan halusi voita "syödä". Äiti selitti, että ennen aikaan köyhille ihmisille ei voita juurikaan annettu. Se myytiin, ja korkeintaan isäntäväki sitä sai,  eivät piiat ja rengit, jotka olisivat sitä mieluusti laittaneet limpulleen.

Noihin aikoihin minulla oli samanikäinen tai vuoden-pari vanhempi  kaveri.
 Olavi Virta oli levyttänyt kappaleen Istanbul vuonna 1954. Yle soitti  edelleen sitä ahkerasti. 
Kaverini kanssa istuimme rappujen alla piilossa ja lauloimme: "Istanpuuli, Konstanttinopolissa, Istanpuuli, kirjava kollikissa." Kumpi meistä keksi tuon kollikissa-version, en muista. Ehkä kuulimme sen joltakin vähän vanhemmalta lapselta tai joltakin koiranleuka-aikuiselta...

Yhtä asiaa kyllä ihmettelin. Miksi siinä laulettiin: "Nimet muuttuu ain´, ja niillä peitetään". Eihän nimillä voi peittää?  

Paljon myöhemmin opin, että nimillä ja sanoilla kyllä peitetään.  Paljonkin. 

"...ettei  mikään muutu lain, ihminen säilyy entisellään". 





 

perjantai 22. joulukuuta 2017

Kell´ onni on, se onnen kätkeköön...






...kell’ aarre on, se aarteen peittäköön,
ja olkoon onnellinen onnestaan
ja rikas riemustansa yksin vaan.

 Ei onni kärsi katseit’ ihmisten.

Kell’ onni on, se käyköön korpehen
ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan
ja hiljaa iloitkohon onnestaan.

Eino Leino: Laulu onnesta 

Kansallisrunoilijan ajatus onnesta on usein ymmärretty perisuomalaisen kateuden ilmauksena.
"Kateus vie kalatkin vedestä". 

 Ovatko suomalaiset sitten  todella kateellisia, onko se todellakin jokin perikansallinen ominaisuus?
  Onko niin, että siinä missä jossakin muualla maailmalla esim. naapurin uusi auto innostaa  haluamaan yhtä komean tai jopa hienomman ajopelin, suomalainen pikemminkin  mutisee jotakin siihen tyyliin, että kyllä sitä nyt ollaan polleeta...mistä noikin siihen rahat sai?

Muistan kuinka joskus nuorena poikana (ehkä 6-7 v) sain uudet farkut, ja menin iloisena näyttämään niitä  naapurin saman ikäiselle pojalle. Pojan teini-ikäinen veli veti minut tylysti  maanpinnalle toteamalla kaverilleen: "Toi (siis minä) tuli leuhkimaan uusilla vaatteillaan!"  En voinut käsittää miksi hän oli niin ilkeä. 

Sosiaalisessa mediassa on ollut  jaossa kuva, jossa fiktiivinen henkilöhahmo  Härski-Hartikainen (Spede Pasanen)
väittää, että suomalainen on ainoa ihminen (maailmassa), joka on valmis maksamaan viiskymppiä siitä ettei naapuri saa satasta. Sosiaalista mediaa seuraamalla ei voi välttyä ajatukselta, että monet suomalaiset eivät ainakaan tunne solidaarisuutta ja halua auttaa muita kuin omia  maanmiehiään ja -naisiaan. Jos niitäkään. 
Muistan myös  lukeneeni jostakin tutkimuksesta,  että suomalaiset tuntevat negatiivisia tunteita vahvemmin kuin positiivisia. 

Entäpä se ONNI sitten?  Varsin erilaiset asiat saavat varmasti ihmiset tuntemaan onnellisuutta.  Ehkä useimmat mainitsevat perheen, ihmissuhteet.  Terveyden. Työn jossa viihtyy.  Tuskin  kuitenkaan kukaan on onnellinen kaiken aikaa.

Joissakin tutkimuksissa on todettu lemmikkieläinten omistajien elävän  keskimääräistä vanhemmiksi.  
Takavuosien sarjakuvasuosikki Jaska Jokusen (Charlie Brown)
mukaan "Onni on lämmin koiranpentu". Ressu eli Snoopy on Jaskan usein syvällisiä miettivä koira.

Minulla on ollut elämäni aikana muutama kissa ja kolme koiraa. Juuri nyt yksi molempia.  Molemmat tuntuvat rakastavan minua rajattomasti. Olen siis Jaskan kanssa samaa mieltä.

"I love my dog as much as I love You" lauloi aikoinaan  Cat Stevens (aka Yusuf Islam).

Taidatkos sen paremmin sanoa? Se YOU on tietysti vaimo.   En minä osaa ainakaan  sitä sanoa paremmin.  






 

lauantai 9. joulukuuta 2017

"Ikähän on vain numero!"







Olen varmasti itsekin ollut toistelemassa otsikon väitetettä. Vuosia sitten.

Nykyisin lisäisin kuitenkin: Vain jos  se numero on tarpeeksi pieni. Alkaen vaikka vitosella. Pienemmistä numeroista nyt puhumattakaan.

Kun muutin Espanjaan, olin 48-vuotias (melkein 49).  
Olin terve, painoin alle 80 kiloa, olin kuntoillut parikymmentä vuotta: hölkkää, hiihtoa, pyöräilyä, kuntosalia. Ruoka maittoi, syödä voin mitä ja miten paljon tahansa painon pysyessä vakiona.

Kuntoilu uudessa maassa jäi vähemmälle (osittain siksi, että asfalttipintaisilla kaduilla korkeuserot olivat suuret, eikä pururadasta tms. ollut tietoakaan), mutta pahin oli silti edessä: sydämestä löytyi ylimääräinen ääni: tsekkauksissa ilmeni, että  aortta oli laajentunut. Voisi revetä koska tahansa! 

Parin leikkauksen jälkeen toivuin, mutta  hitaasti. Kuntoiluajat olivat ilmeisesti  ohi.

Koskaan enää en kokisi "runner´s high"- fiilistä. En myöskään  sitä hyvää oloa, mikä seuraa suht. rankkaa fyysistä rasitusta.

Tunnen muutamia ihmisiä, jotka ovat toipuneet syövästä. Kerran. Jopa kahdesti. 

Joku voi sanoa, että kun on ollut lähellä kuolemaa (kuten minä molemmissa leikkauksissani), osaa laittaa ns. arvot kohdalleen. Arvostaa elämää eri tavalla.  Toki arvostan sitä, että olen yhä olemassa, mutta ei tämä ole minusta tehnyt ainakaan parempaa ihmistä. 
Osaanko olla ruikuttamatta turhasta? Hah! 

Sormissa ja polvissa on jäykkyyttä ja kihtikin vaivaa ajoittain, mutta siihen tottuu.
Ja se numero. Se senkun  kasvaa. Joka vuosi. Eikä ole todellakaan pelkkä numero.  

Mutta kasvakoon. Niin kauan kuin menee nollille. 




torstai 7. joulukuuta 2017

Puuta ja heinää

Muutama vuosi sitten Aurinkorannikolla julkaistavassa aikakauslehdessä oli yksi kolumnisteista iäkkään puoleinen herrasmies. 
Hän aloitti kuukausittaisen juttunsa yleensä toteamalla: "Päätoimittaja soitti, että pitäisi saada kolumni valmiiksi piakkoin, lehden julkaisupäivä lähestyy."

Juttu oli sitten sen mukainen; kovin paljoa ideoita ei tuntunut miehellä olevan, ilmeisesti oli asunut Aurinkorannalla niin kauan, että "uutta" oli vaikea löytää. Lopussa hän kertoi yhden tai jopa pari vitsiä. Tulivathan ne rivit täyteen silläkin...

Itse olen nyt  asunut Costa del Solilla lähes kaksikymmentä vuotta.

Alun innostus on toki laimennut; asiat, jotka olivat uusia ja jännittäviä, jopa eksoottisia, ovat nyt jokapäiväisiä. 
"Missä palmupuut on puita vaan..." lauloi Virve Rostikin aikoinaan.

Vuosien kuluessa on yhä vaikeampi löytää uusia ja tuoreita aiheita Espanjasta. Toki maassa tapahtuu kaiken aikaan, maa muuttuu. Kehittyy, asiat paranevat. Ongelmiakin on, ei pienimpänä Katalonia.

Ongelma (jos se sitä on) on ehkä se, että ihminen sopeutuu, samaan tapaan kuin ei huomaa kodissaan muutoksia (kuluneita tai likaisia osia) tai omaa vanhenemistaan (peilissä sitä ei huomaa, valokuvissa ehkä sentään).

Eihän minua kukaan patista kirjoittamaan mitään. 
Kun luen paikallisia "ilmaisjakelulehtiä" en voi kuitenkan  olla ajattelematta, miten monet kirjoittavat niissa melkoista roskaa, josta saavat ilmeisesti ihan ok palkkion. 

Olenko siis kateellinen heille?  En toki. Näiden julkaisujen taso on lähinnä surkea. Kieli oppi (siis MIKÄ?) ja oikein kirjoitus ei ole useimminten kirjoittajilla  hallinnassa. (Sarkasmia...)

Pitäkööt tunkkinsa. ;) 
Niin kauan kuin edes joku (ei sukulaiset, he tuskin lukevat blogiani?) lukee, kirjoitan. Tai sitten en.  Joskus minulla voi olla jopa asiaakin. Ehkä jo ensi kerralla.





lauantai 2. joulukuuta 2017

Tanssi minulle, Zorbas!




Vaikka tein elämäntyöni kirjastossa, ja muutenkin olen lukenut paljon,  on  ns. kirjallisessa sivistyksessäni toki paljon  aukkoja.

En ollut koskaan lukenut esimerkiksi maailmanmenestystä  Kerro minulle, Zorbas. 
Alkuperäinen teos julkaistiin 1954, suomennos 1964.

En myöskään ole nähnyt kirjasta tehtyä menestysfilmiä.

Kukaan tuskin "välttyi" kuulemasta Mikis Theodorakisin  musiikkia elokuvasta vuodelta 1964 (en minäkään). Hyvä niin. Koska musiikkihan oli mahtavaa!

Kun nyt luin kirjan, se vaikuttaa menettäneen jotakin  aikain kuluessa.
Kirjan kertoja  on nuori, elämästä vieraantuneelta vaikuttava  kirjailija, joka perustaa ruskohiilikaivoksen Kreetalle.

Zorbas on puolestaan 65-vuotias paljon  maailmaa nähnyt ja monenlaista kokenut mies jonka omalaatuinen ajattelu ja hurja elämänjano ajaa häntä  yhä paikasta toiseen. Hänestä tulee työnjohtaja. Miesten  välille syntyy selkeä luottamus. Kaveruus. Joka kasvaa, erilaisuudesta huolimatta. Miltei rakkaudeksi...

 Idealistinen, estoinen  "kertoja" vaikuttaa naivilta, kun taas omien halujensa ja viettiensä kautta elävä Zorbas taas on  (ehkä?) nykyajattelun mukaan sovinisti, joka pukee luonnonlapsen imagonsa myyttiin  - "nainen on mysteeri, jonka tarkoitus on sekoittaa miehen pää." Lieneekö jopa paholaisen luoma olento?  Hänen mielestään naiset ovat avuttomia olentoja, jotka tarvitsevat jonkun johtamaan heitä.

Kirjan "minä" oppii jotakin  Zorbasilta. Kuten tanssimaan.  Hän ei kuitenkaan opi elämään luonnonlapsen tavoin.  Hän etsii yhä jotakin, vaikka Zorbas kertoo hänelle, että elämä on tässä ja nyt.   Ettei viisautta löydy kirjoista, ei historiasta. Joskus tanssiminen on parempi keino kertoa, kuin sanat.

Yhdessa miehet kokevat onnistumisia, mutta myös epaonnistumisen.  

Lopulta, mita jää jaljelle?  
 Että elämä on lyhyt. 

Nauti siitä.  Kuin joka hetki olisi viimeinen (sehän voi olla sitä!).


lauantai 18. marraskuuta 2017

Tuntemattomat sotilaat



Väinö Linnan Tuntematon sotilas ilmestyi  joulukuussa vuonna 1954. 

Linna lähetti käsikirjoituksen WSOY:lle 26. syyskuuta 1954 ja kirjoitti saatekirjeessään: ”Nyt on kustantajan luo matkalla parikymmentä sellaista miestä, ettei heidän veroistaan joukkoa ole koskaan kavunnut Werner Söderströmin kunnianarvoisia portaita."

Kirja sai miltei kaikilta kriitikoilta kiittävät arvostelut.
Poikkeuksen teki Toini Havu joka arviossaan, joka oli yksi ensimmäisiä - ellei ensimmäinen, syytti Linnaa henkilöhahmoista, jotka eivät tajunneet (koska olivat ilmeisesti "alemmista yhteiskuntaluokista") sodan todellista merkitystä kansakunnan olemassaolon ja historian suurten linjojen kautta.

  "Tuntematon sotilas on paksu, mutta ei suuri sotaromaani."  Toini Havu, 1954

Linna oli kirjoittanut aiemmin romaanin Päämäärä (1946).
Se oli ilmeisen omaelämäkerrallinen, eikä saanut juurikaan kiitosta sen enempää lukijoilta kuin kriitikoiltakaan.

Toinen romaani Musta rakkaus syntyi Päämäärän tuoman apurahan turvin. Linnan menestys oli myös nostanut hänet "kympiksi" eli työnjohtajaksi Finlaysonilla

Kirjailija itse ei esikoisromaaniaan  arvostanut, vaikka se olikin kohtalainen myyntimenestys.

Tuntematon sotilas oli välittömästi myyntimenestys.

Koska olen ollut poissa Suomesta lähes 20 vuotta, minulle tuli yllätyksenä tieto, että Tuntemattomasta sotilaasta oli vuonna 2000 Suomessa julkaistu "sensuroimaton versio". 

Olen nyt lukenut kirjaa, ja voin yhtyä näkemykseen, jonka mukaan kirjasta poistetut osat (ne on painettu kursiivilla) tekevät siitä "todellisemman". Sotilaitten puheet ovat  ajoittain hieman  härskejä, mutta juuri siksi uskottavia.
 Toisaalta, kuten myös on todettu, osa kirjoittajan sotaa moralisoivista kommenteista vaikuttavat lähinnä jälkiviisaudelta. Siinä mielessä poistot ovat vain pikemminkin  parantaneet lopputulosta.

Alkuperäinen Tuntematon  on selkeästi sodanvastainen kirja. Tavallaan  myöhemmin julkaistu Sotaromaani on sitä vieläkin enemmän.  Edwin Laineen filmatisointi teki (alkuperäisestä) kirjasta kuitenkin sellaisen sankaritarinan, minkä vuorosanoja on toisteltu mm.  suomalaisissa kapakoissa ulkomuistista vuosikymmenien ajan. Ehkä toistellaan vieläkin ?

Olen lukenut Tuntemattoman sotilaan nuorena poikana ja sitten toisen kerran vuosia myöhemmin, ja nyt sen "alkuperäisessä" muodossa. 
Kuten elokuvan, myös kirjan kokee usein eri ikäkausina eri tavalla. 

Sotaromaani on lähes sama kuin  Tuntematon.  Ensinmainitun
kieli on uskottavampaa ja sodan mielettömyys ja epäinhimillinen väkivalta  nousee paremmin esille. Tämä saattaa unohtua joiltakin, joille kyseessä on vain suomalainen sankaritarina. 

Tuntematon sotilas on filmattu nyt kolmesti. Edvin Laineen ohjaama vuonna 1955Rauni Mollbergin ohjaama vuonna 1985 ja Aku Louhimiehen ohjaama vuonna 2017.

Väinö Linna lunasti paikkansa  suomalaisena kansalliskirjailijana lopullisesti Täällä Pohjantähden alla - trilogialla.  


Väinö Linna: Sotaromaani
WSOY 2000

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Ihanat naiset rannalla eli lukemisen sietämätön keveys




Olen blogissani ajoittain kirjoittanut arvioitani joistakin lukemistani kirjoista, yleensä romaaneista. Kutsun niitä arvioiksi; en ole arvostelija, vain innokas lukija.

Toisinaan kirjaa lukiessani tai hankkiessani luen arvosteluja, niin eri lehtien kuin bloggareiden eli muiden "amatöörien" arvioita.

Toisinaan vaikuttaa siltä, että   näissä viimemainituissa kirjoittaja kertoo kutakuinkin tarkkaan kirjan juonen ja huomioita sen henkilöistä. Lopussa ehkä todetaan jotakin positiivista ("pidin kirjasta paljon" tai "romaani on hyvin kirjoitettu" tai "kirja otti mukaansa heti ensi sivuilta"). Tai negatiivista ("henkilöitä oli liikaa", "kirja oli minulle liian raskasta luettavaa" tai "en pitänyt tästä yhtä paljon kuin kirjailijan aiemmista").(Sama pätee muuten wikipediaan; usein siellä varoitetaankin, että seuraavaksi paljastetaan tarinan juonta.) 

Tällaista tuli mieleen lukiessani muutaman vuoden takaista menestyskirjaa, kymmenelle kielelle (tuolloin) käännettyä kirjaa Monika Fagerholmin "Ihanat naiset rannalla".

Joissakin blogiarvosteluissa  sisältö oli juuri edellä mainitsemani: lyhennelmä romaanista.  Kirjailijan lahjakkuutta toki yleensä sentään kehuttiin. 

Todetaan siis, että kirja kertoo muutaman suomenruotsalaisen perheen kesistä kuusikymmentäluvun Suomessa. Ihanat naiset ovat Isabella ja Rosa, kaksi varsin erilaista nuorta naista, vaimoa ja äitiä. Molemmilla on aviomies ja yksi lapsi. 

Se mitä minä arvostan tässä kirjassa on todellakin kirjailijan varsin omaperäinen kerronta: aikaa mennään kerronnassa edes ja takaisin ; "mutta tämä tapahtui vasta seuraavana päivänä". Tapahtumia myös kerrotaan osittain  eri henkilöiden näkökulmista, mutta erityisesti yhden perheen alle kymmenvuotiaan, Isabellan Thomas- pojan. Pojan mielikuvitus laukkaa, ja sen katkaisevat todelliset tapahtumat, joita riittää, vaikka laiska oleskelu "kesäparatiisissa" joskus tuntuukin   tylsältä. Rosan tytär Renée tass pitää huolen  siitä, että aika ei tule pitkäksi. 

Kirjailija käyttää hauskasti toistoa: "Siirrettävä baarikaappi, joka toimii myös jääkaappina" toistuu useita kertoja. 

Ajankuvaa värittävät ajan merkittävät (?)  tapahtumat: Thomas bongaa Helsingissa yhdessä naapurinsa kanssa käydessään  Paul Ankan ja saa tältä valokuvan nimikirjoituksella, Cassius Clay voittaa Sonny Listonin. Radiossa soivat "My Boy Lollipop" ja Beatles

Kirjailija lainaa muutamia laulutekstejä; en tiedä tekeekö hän pieniä virheitä tarkoituksella vai vahingossa, copyritght -viittauksia ei kirjassa näy.

Toisen ja kolmannen kesän aikana idylli särkyy. Kesät paratiisissa ovat ohi. Miksi, sitä en halua paljastaa.  

Elämä jatkuu. Silti. 
Kohta kävellään jo kuussa. Kaikki uskovat jotakin todella merkittävää tapahtuneen koko ihmiskunnalle.

Tarina jatkuu  aina 70-luvulle asti. Thomas on silloin 17-vuotias.


Kirjasta on tehty elokuva, joka sai melko nuivat arvostelut. Minun onkin melko vaikea kuvitella monisyisen tarinan kääntymistä elokuvaksi, koska sen viehätys perustuu pitkälti kirjoittajan mahtavaan kertojantaitoon. 

Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla (Otava, 1994.. Alkuteos Underbara kvinnor vid vatten, 1994. Suomentanut Arja Tuomari.)Ihanat naiset rannalla (Underbara Kvinnor vid Vatten)

Ihanat naiset rannalla (Underbara Kvinnor vid Vatten)
Suomi, 1997. Ohjaus: Claes Olsson. Käsikirjoitus: Tove Idström. Perustuu Monika Fagerholmin romaaniin. Kuvaus: Pertti Mutanen. Leikkaus: Lena Paersch. Tuotanto: Claes Olsson. Pääosissa: Marika Krook, Åsa Karlin, Nicke Lignell, Micke Rejström, Onni Thulesius, Outi Paasivirta.

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Murtuneet mielet ja miehet






Muistikuva 1:

Loppukesän ilta, aurinko painumassa horisonttiin.
Järvenrantasauna.
Saunasta kuuluu juopunutta, surullista hoilotusta. 

Taistoihin tiemme kun toi,
missä luotien laulu vain soi,
emme tienneet kun läksimme silloin,
kuka joskus palata voi.
Elo tää juoksuhaudoissa on
meille käskynä vain kohtalon,
ja kenties matkamme määrä
sodan melskeisiin kadota on.
   A,Aimo;
 Elämää juoksuhaudoissa / Ikävä (1940) Sointu 301.
Naapurin mies, jonka vaimo yleensä onnistui pitämään kurissa ja herran nuhteessa, oli jotenkin onnistunut keräämään tämän köörin.  
Veteraanit olivat onnistuneet - kirkkaiden juomien avulla -pääsemään nostalgiseen, mutta kyynelehtivään tunnelmaan. 

Muistikuva 2.

Lauantai, puolelta päivin. Linja-autopysäkki. Talvinen päivä. 1970-luvun alkupuolta.

Odotan bussia "kylälle". Viereeni tulee naapurin mies (ei ollut aikoinaan em.  köörissä).  On selvästikin humalassa. Alkaa muistella, miten "sinne jonnekin" jäi moni hyvä mies. Itkeekin.  
En osaa oikein sanoa mitään vaikka haluaisin, alle kaksikymppinen nuorimies.

Bussi tulee ja nousemme siihen.  En näe miestä enää sinä päivänä. Edes Alkossa, jonne hän ehkä oli menossa. Saattaa hyvinkin olla, että itse poikkesin siellä myös. 

Aikaa on kulunut paljon. Mies pysäkiltä  on jo kauan sitten kuollut, eikä linja-autokaan  enää kuljeta kuin koululaisia.

Olen lukenut Ville Kivimäen Tietofinlandialla v. 2013 palkittua teosta Murtuneet mielet.
Kirja perustuu tekijän väitöskirjaan Battled Nerves: Finnish Soldiers´s War Experience, Trauma, And Military Psychiatry 1941-1944. 

Se kertoo suomalaisten sotilaiden traumaattisista kokemuksista talvi- ja jatkosodissa, ja pohtii niiden käsittelyä aikoinaan. Tutkija käsittelee aihetta laajasti: vaikuttiko sotilaan sotilaallinen tausta, asuinpaikka (maaseutu/kaupunki), oliko ja minkälaisia eroja miehistön ja aliupseerien/upseerien välillä jne jne. 

Teksti on toki akateemista eikä aihe ole lukijalle helppo tai kevyt; tutkija lainaa kuitenkin paljon ns. tavallisten sotilaiden kertomuksia erilaisten tutkimusten ja julkaistujen teosten ohella. Nämä kertomukset antavat kirjalle koetun elämän makua.  Talvisodan ja Jatkosodan erilaiset mielialat tulevat selvästi esiin.  Asemasodan (1942-44) aikana moni sotilas turhautui;  luvattua nopeaa  paluuta siviiliin ei tullutkaan vaan sota jatkui ja jatkui. Henki oli  koko ajan vaarassa kranaattien, tykkitulen ja tarkka-ampujien vuoksi.

Sotien jälkeen on puhuttu usein Talvisodan ihmeestä, lähes epäinhimillisestä taistelusta määrällisesti ylivoimaista vihollista vastaan ensin Talvisodassa 1939-40 ja sitten  Jatkosodan lopussa kesällä 1944, kun  vihollinen onnistuttiin lopulta pysäyttämään ja näin  torjuttiin maan totaalinen miehitys.
Ne, joiden mielenterveys ei riittänyt, ovat usein turhaan kantaneet pelkuruuden painoa, joka ei helposti poistu, vaikka mielenterveys palaisikin. Joillakin se ei palannut, ja tuloksena oli alkoholismia, väkivaltaisuutta ja jopa kuolema tai lopullinen sulkeminen mielisairaalaan.

Huomattavaa on, että ns. kotirintaman ihmiset suhtautuivat "tärähtäneisiin" huomattavasti tuomitsevammin, kuin sodan kauhut kokenee aseveljet.  Tämä koski myös siviililääkäreitä.
40-luvun psykiatria suhtautui rintamamiesten vaikeuksiin sen aikaisen, teoreettisen ajattelun ja hoitotavan mukaan. Se ei osannut ottaa huomioon, että sodan kokemukset olivat pääsyy miesten sairastumiseen, ei "sielullinen sairastuvuus" tai perimä. Ei "alempien kansankerrosten" kykenemättömyys tai haluttomuus uskoa sodan oikeutukseen, mikä yläluokalle tuntui olevan itsestäänselvyys.

Oma isäni ei koskaan puhunut sotakokemuksistaan. Varmaa on, ettei hänkään  sotaa koskaan  unohtanut. Hänelle alkoholi ei onneksi muodostunut koskaan ongelmaksi, kuten monelle muulle veteraanille tapahtui.





Ville Kivimäki: 

Murtuneet mielet: Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945

WSOY 2013

********************************************************************



Lapsena me puhuimme usein "tärähtäneistä". "Ooksää vähä tärähtäny?!" kun ihmettelimme jonkun puheita tai tekoja.
Samaa termiä alettiin käyttää jo Talvisodan aikana sotilaista, joilla oli traumaattinen kokemus, kuten haavoittuminen, toisen. lähellä olleen  sotilaan silpoutuminen esim. kranaatti-iskussa tai paniikki kiivaassa tykistötulessa. 
Onko kyseessä sama termi, en tiedä.





perjantai 20. lokakuuta 2017

Rock on rajaton riemu : aikuisrockia vai kapinaa?




Rockin varhaisvuosina 50-luvulla sitä pidettiin  kapinallisena musiikkina. Kommunistien juonena tai mustan väestön yrityksenä tuhota valkoihoinen nuoriso. Toisaalta puhuttiin  sukupolvien kuilusta (generation cap), ja esimerkiksi James Deanin maineikas  elokuva, joka suomeksi oli nimeltään Nuori kapinallinen oli alkuperäiseltä nimeltään Rebel without a course eli kapinallinen ilman suuntaa. 
60-luvun alussa rock and roll  pehmeni popballadeiksi, Elvis oli "kunnon amerikkalainen nuorimies", kävi jopa armeijan. 

The Beatles kuusikymentäluvulla hylkäsivät aiemmat   nahkarotsit ja hymyilivät kauniisti  bleisereissään. Rolling  Stonesit ottivat paikan "pahoina poikina.


Woodstock, huumeet...60-luvulla tapahtui paljon. Vietnamin sota sai nuoria radikalisoitumaan. 

  

Joskus seitsemänkymmentäluvulla USA:ssa alettiin puhua AOR-musiikista. Nimitys tuli termistä album oriented rock. Tietyt radioasemat soittivat yhä enemmän yleistyviä albumeita singlelevyjen sijaan. (Jotkut kyllä sanovat, että AOR tulee sanoista "Adult oriented rock". Rockia aikusille.)

"Albumimusiikki" tarkoitti yleensä  pitempiä kappaleita  2-3 minuutin sinkkujen sijaan, ja kappaleet monimutkaisempia kuin päivän hitit.

Se oli usein myös "vähemmän kaupallista", soittajat pitkän linjan muusikkoja, monilla studiomuusikon tausta.

Joillekin kriitikoille ja kuuntelijoille  AOR, Suomessa "aikuisrock" oli lähes  haukkumasana. Sitä pidettiin akateemisena, soittajien taidolla briljeeravana, siitä väitettiin puuttuvan  nuoren rock-muusikon ja  -musiikin into ja vimma.   

Brittien saarilla seitsemänkymmentäluvun puolivälissä syntynyt punk rock  oli vastaus tähän. 

Se muuttikin musiikin valtavirtauksia  ainakin lyhyeksi aikaa.  Nuoret soittajat uskaltautuivat tekemään musiikkiaan, vaikka eivät olleetkaan soittimiensa virtuooseja. Myös sanoitukset muuttuivat usein enemmän todellisiksi kuin usein jossakin henkimaailmoissa liikkuva progressiivinen tai sinfoninen rock, rock-oopperat jne.

Punk tuli tottakai myös Suomeen ja se (sekä ns. uusi aalto) toivat näkyviin ja kuultavaksi uusia nimiä, joista tunnetuimmat Pelle Miljoona ja Eppu Normaali.  Uudenlaista rockia esittivät myös Hassisen Kone ja Tuomari Nurmio.
Aivan oma lukunsa olivat hieman aiemmin oman paikkansa suomalaisessa rockissa löytäneet Juice Leskinen ja perinteistä rockenrollia uusilla saundeilla vääntänyt Hurriganes. 
Viimemainittu menestyi hyvin myös Ruotsissa.
Unohtaa ei toki sovi Hectoria ja Dave Lindholmia.




8o-luvulla tulivat sitten mm. Dingo ja Yö. Mutta oliko se edes rockia? 

Suomalaisten rock-yhtyeiden menestys Suomen ulkopuolella oli ollut suhteellisen vaatimatonta ennen hevimetallin uutta nousua. Poppia ja metallia yhdistävä Rasmus sai singlensä top teniin Japania myöten (suurin suosio oli Euroopassa). Nightwish ja HIM olivat suosittuja Keski-Euroopassa ja myös Espanjassa ja Portugalissa. HIMin yksi albumi nousi jopa USA top 10-listalle. Speed metal- yhtye Stratovarius oli jo vuosia ollut suosittu etenkin keikkabändinä Euroopassa.

Tämän päivän "aikuisrockiksi" Suomessa  voitaisiin hyvin kutsua Rolling Stonesin kaltaista ikiliikkujaa; ovathan irvileuat kutsuneet esim. bändin vierailuja Helsingin Olympiastadionilla Vuoden Eläkeläistapahtumaksi, eikä ehkä suotta. Rock kun tuntuu olevan nykyisin vanhemman ikäpolven ja toisaalta erilaisten kellaribändien musiikkia. 

Toisalta maassa on yhtyeitä, joiden musiikki on eräänlainen  sekoitus rockia ja poppia ja 60-luvun kitaramusiikkia.  Monet naislaulajat tekevät musiikkia, jossa on lähes pop/diskobiitti, mutta melodia ja sovitukset lähempänä rockia. Jotkut suomalaiset yhtyeet ovat noussee jonkinlaiseen maailmanmaineesen pop/rock -tyylillä.
Ismo Alanko ja Neljä Ruusua jatkaa perinnettä Suomessa. 

  Rauli Badding Somerjoki oli aikoinaan laulaja, joka seikkaili sekä iskelmän, poprockin  että perinteisen rockin maailmoissa. Samoin Kirka Babitzin.

Monet suomirockin veteraanit ovat lisäksi tehneet kokoelmalevyjä, joilla ovat osoittaneet kunnioitustaan vanhoille mestareille; Tapio Rautavaara, Lasse Mártenson.

Aikuisrock ei siis ole välttämättä  mikään haukkumasana; pikemminkin päin vastoin. 

"Hail hail rock´n´roll deliver me from the days of old!" väitti jo edesmennyt Chuck Berry.  Vaikka ei ihan näin olisikaan, ainakin kannattaa uskoa että rock on rajaton riemu.



 Kuten Pete Townshend sanoi, esitellessään Rolling Stonesit Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1989: Kundit, mitä ikinä teettekin, älkää vanhetko arvokkaasti!"

Näinpä. En minäkään aio. 





sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Kätilö.






Minulla on fb-ystävä, jonka tunsin jo irl eli oikessa elämässä.

Hän (suomalainen pronomini ei kerro sukupuolta, joten todettakoon että hän on naispuolinen) on monta kertaa sanonut, ettei ole kiinnostunut elokuvista sen enempää kuin kirjoistakaan, jotka kertovat "keksittyjä tarinoita".  

Kunnioitan hänen pielipidettään. Itse asiassa, olen elämäni aikana tuntenut muutamia ihmisiä, joiden elämä sinänsä on ollut niin värikästä ja tapahtumarikasta, että heidän ei ole tarvinnut löytää jännitystä siihen keksityistä  tarinoista.

Nuo ihmiset ovat olleet melkein aina jollakin tavalla poikkeusyksilöitä. Siitä huolimatta, monet heistä ovat - kaikesta huolimatta - lukeneet myöskin fiktiota eli "tarinoita".

Itse olen ihan vain  tavis.  

Siitä huolimatta - tai paremmin kai juuri siksi - luen sekä muistelmia että "keksittyjä tarinoita".  Muistelmatkin kun lopulta ovat vain kirjoittajan (ja joissakin tapauksessa kirjoittajan ja "haamukirjoittajan" tai julkisesti ilmoitetun kirjoittajan)  näkemys ajoista ja paikoista  ("life and times" on monesti englannin kielinen alaotsikko).

Yksi viimeksi lukemista  "tarinoista" on kovasti kiitelty romaani Kätilö

Kirja on mahtava lukukokemus. Ei pelkästään juonensa, vaan paljolti myös sen  kielen vuoksi. 

Lapin sodasta ei ole juurikaan kirjoitettu, eikä yleensä Suomen usein varsin mutkikkaasta "veljeydestä" natsi-Saksan kanssa. Sodan jälkeen mieluusti haluttiin uskoa ja uskotella, että Suomi oli jonkinlainen ajopuu joka ajautui Saksan mukaan. Saksa  näytti olevan voittamaton, ja olisi voinut tuoda takaisin Suomen talvisodassa menetetyt alueet, ja jopa viedä Suomen Uralille.

Kuten Saksassa, Suomessakaan ei ollut sodan jälkeen ihan oikeita natseja. Jonnekin kaikki kadonneet?

Saksalaiset polttivat Lapin perääntyessään. Entinen aseveli piti pakottaa ulos. He lähtivät, mutta poltetun maan taktiikalla. 

Ei ihme, että Lapissa (kuten  myöskään Norjassa) saksalaisista ei ole suuremmin pidetty. 

Katja Ketun kehuttu romaani Kätilö kertoo ajasta ennen Saksan luhistumista ja sitä edeltävästä epävarmuuden ajasta.
 Kirja ei ole perinteinen rakkausromaani. Silti se on osittain sitäkin. Aika ja raamit eivät vain sovi romanttiselle rakkaudelle suomalaisen kätilön ja SS-upseerin välillä.  

Rankka kirja rankasta ajasta. Rosoinen, jonkun mielestä ehkä "roisi". Ajasta jota emme halua kokea koskaan uudelleen. 


sunnuntai 1. lokakuuta 2017

KATALONIA, KATALONIA!




Katalonia, Katalonia! on suomalainen nimi kirjalle, jonka kirjoittaja George Orwell  tunnetaan parhaiten hänen dystopiastaan  nimeltä  1984.

Tuo varsin synkkä tulevaisuuden ennuste ei aivan toteutunut tuona vuonna. Pari/kolme vuosikymmentä myöhemmin se oli kuitenkin hyvin lähellä. Ihmisiä seurataan kameroilla, kaikkea seuraa "isoveli". 

Orwell oli idealisti. Siksi hän halusi auttaa espanjalaisia (kuten tuhannet muut eurooppalaiset), kun falangistit ja muu äärioikeisto otti vallan Espanjassa. 

Wikipedian mukaan: Espanjan sisällissota käytiin vuosina 1936–1939 vapailla vaaleilla valitun Espanjan toisen tasavallan hallituksen (republicanos) ja kenraali Francisco Francon johtamien kansallismielisten (nacionalistas) kapinallisten välillä. Sitä voidaan pitää eräänlaisena toisen maailmansodan esinäytöksenä. Vastakkain olivat osaksi samat ideologiat, ja sotaan osallistuivat maailmansodan tulevat vastapuolet Saksa ja Neuvostoliitto testaten samalla omaa aseistustaan.

Orwell kirjoitti kirjan tästä sisällissodasta
Kirja on melko sekava kirja sekavasta tilanteesta. 
Orwellin mielestä Katalonian mahdollisuus itsenäisyyteen tuolloin
hukattiin erimielisyyksiin tasavaltalaisten sisällä.

Juuri nyt Katalonia on kaaoksessa.  Kukaan ei tunnu tietävän mitä
tapahtuu seuraavaksi. 

Olisi kiva jos jos omistaisi sen kuuluisan kristallipallon...

lauantai 30. syyskuuta 2017

Nuori mies Virosta.





Meidän kadulla on baari nimeltä Rocca Grill Restaurant .

Turistiaikana (kesä-elokuu) baari on useimmiten täynnä iltaisin.

Pari iltaa sitten oli hiljaisempaa, kuten yleensäkin syyskuussa.
Kun vein koiraamme viimeiselle kävelylle noin puoli kymmenen aikaan, näin nuoren miehen, joka oli vahvasti humalassa. Hän tuntui haastavan riita kaikkien kanssa.  

Hän kuului toistavan jotakin kuinka "niitä oli sata kertaa enemmän kuin meitä!"  Mies puhui murtaen englantia.
Kysyin mistä hän puhui. Hän sanoi olevansa virolainen. Kuinka venäläiset miehittivät hänen  maansa. 
Sanoin, että kyllä ymmärrän häntä. Me suomalaiset taistelimme Neuvostoliiton ylivoimaa vastaan ja selvisimme.  

Hän kysyi, miksi emme auttaneet heitä. Sanoin, että me onnistuimme selviämään, ei meidän velvollisuutemme ollut "pelastaa" Viroa. Taistelitteko te? kysyin.


Hän suuttui. Sanoi, että me edelleen nuolemme Putinin penistä (hän tosin käytti vähemmän tieteellistä sanaa...)

Yritin selittää (ehkä noin) kolmikymppiselle miehelle, että mennyt on mennyttä. Viro on itsenäinen, on aika ajatella eteenpäin.  

Ei mennyt perille. 

Sanoin hänelle, että ehkä olisi aika mennä nukkumaan, "sleep it off". En jäänyt seuraamaan, lähtikö. Hänelle ei ainakaan tarjoiltaisi mitään ravintolassa. 

Menneisyyden haavat ja arvet ottavat aikansa parantua.   
Niin kauan, kuin on nuoria miehiä, jotka kantavat vihaa ja revanssihenkeä, maailmassa ei tule olemaan rauhaa.  Varsinkin kun on aina ollut ja aina oleva vanhoja miehiä, upseereita ja poliitikkoja, jotka lähettävät näitä nuoria miehiä kuolemaan. 

lauantai 23. syyskuuta 2017

Hyvät, pahat ja ihan tavalliset. Lännenelokuvan nousu ja tuho?







Kun oli nuori poika, tykkäsin sen ajan poikien tapaan lukea ns. lännentarinoita. (En muuten ole eläissäni lukenut yhtään Tarzan-kirjaa.) 
Monia niistä julkaistiin mm. WSOY:n Nuorten Toivekirjasto -nimisessä sajassa.
Suomalainen "lännenkirjailija" oli Simo Penttilä, jonka Punavyö-kirjat olivat suuria suosikkejani.

Hieman vanhempana luin mm. Zane Greyn jännittäviä, mutta myös  romanttisia kirjoja Riksin Sarjassa. Sarja oli pehmeäkantinen, siinä julkaistiin myös dekkareita, ja hinta oli tuolloin kokonaista 2 markkaa kappale.

Viisikymmentä- ja kuusikymmentäluvuilla tehtiin paljon lännenfilmejä. Monista tuli klassikkoja. 
Sheriffi (High Noon, 1952
Rio Bravo (Rio Bravo, 1959) 
Rio Grande (Rio Grande, 1950)
Muukalainen Laramiesta (The Man from Laramie, 1955) 
Mies joka ampui Liberty Valancen (The Man Who Shot Liberty Valance, 1962) 
Kuolemanloukku O.K. Corral (Gunfight at the O.K. Corral, 1957
Johnny Guitar (Johnny Guitar, 1954)
Etäiset rummut (Distant Drums, 1951) 
Etsijät (The Searchers, 1956)
Butch ja Kid – auringonlaskun ratsastajat (Butch Cassidy and the Sundance Kid, 1969) 
Apassilinnake (Fort Apache, 1948)
El Dorado (El Dorado, 1966

Kuusikymmentäluvun lopulla tuli sitten  ns. spagettiwestern. 
 Spagettiwestern eli italowestern (Italiassa tunnetaan nimellä western all'italiana) on italialainen  alagenre, joka kukoisti 1960-luvun puolivälistä 1970-luvun puoliväliin. Ensimmäinen spagettiwestern oli Sergio Leonen Kourallinen dollareita (1964).
Italowesternien suuri suosio sai aikaan sen, että lännenfilmien uusi tuleminen myös Hollywoodissa oli tosiasia.

Myöhempinä vuosina "länkkäreitä on tehty melko harvakseen. 

Television alkuaikojen ohjelmistoon länkkäri sopi kuin nyrkki roiston silmään, Suomessakin olivat kovassa suosiossa mm. Bonanza, Lännen tie ja Virginialainen.

Jos elokuvia ei ole viime vuosina monia  tehty, Villi Länsi ei näy tv:ssa sarjan muodossa juurikaan muuten  kuin uusintoina.

Sankarin (tai antisankarin) viittaa kantavat nykyisin joko sarjakuvasankarit, avaruudessa seikkailevat tai sotafilmien urhot.

Vuonna 2005 valmistunut Brokeback Mountain oli "erilainen" lännenfilmi. Kahdesta cowboysta tulee rakastavaisia.

Vuodelta 2011 on puolestaan filmi Cowboys and Aliens. Sarjakuvaan perustuva tarina kertoo lehmipojista ja avaruusolennoista (!). Filmi oli niin arvostelu- kuin kaupallinen floppi. 

Olen katsellut useita länkkäreitäYouTubesta. 
Joku antoi vinkin "ihan hyvästä uudesta länkkäristä" The Revenant. Vuodelta 2015. Ainakin Netflixillä on se ohjelmassaan. Ehkä siis hyviä(kin) westerneitä yhä tehdään. 

Ja onhan se totuuden nimessä myönnettävä, ettei monia klassisia länkkäreitä voi katsella huomaamatta eroa eilispäivän ja nykypäivän moraaali- ja ihmiskäsityksissä.  

Mutta, nehän olivat ja ovat vain aikuisten satuja. Etenkin juuri  ne "klassikot", joissa miehet olivat Miehiä, vahvoja ja oikeamielisiä. Ja naiset kauniita.  















perjantai 8. syyskuuta 2017

Minustako kasvissyöjä?







Joskus kauan sitten, kun olin pieni poika, pienellä paikkakunnallamme tapahtui sentään joskus jänniäkin asioita. Sirkus toki kävi ja joskus SurmanajajaMustalaiset (kukaan tuskin edes tunsi sanaa romaani tai romani) tulivat hevosillaan. Ihmiset sulkivat yleensä ovensa. Ne halusivat  myydä pitsejä ym. ja yrittivät kuulema varastaa kaikkea. 

Toinen jännittävä juttu oli kahden ns. kulkukauppiaan tulo. Ainakin naisten mielestä. Toinen oli kuulema nimeltään Rehvi. Vuosia myöhemmin sain tietää, että hänen nimensä oli Träff.

Toinen kulkukauppias tunnettiin vain nimellä Juutalainen tai Tataari. Kukaan ei tuntunut olevan varma.  Tiesin, että juutalaiset olivat tulleet maahan jostain kaukaa... Tataarit olivat jostakin Turkista ja/tai Venäjältä. Molemmat huijaavat helposti, väittivät.

Molemmat kauppiaat  myivät kankaita, joista naiset ompelivat "kolttuja" joko itse tai antoivat jonkun taitavamman tehdä sen. Myös verhoja. Kaavoja julkaistiin niihin erikoistuneissa lehdissä. 

"Juutalainen" (vai oliko se sittenkin Tataari?)  oli kuulema kasvissyöjä. Ihan outo juttu. Eihän etenkään raskasta työtä tekevä työmies millään heinillä voinut jaksaa! Läskisoosia ja perunaa sen olla pitää!

Takaisin tähän päivään.

Vaimoni on dieetillä. Ei, se ei ole mikään hokkus-pokkus -dieetti, vaan keino muuttaa koko elämäntapa, ja tapa syödä.  Hän on vegaani.

Menemättä yksityskohtiin, hän on menettänyt jo kunnioitettavan määrän kiloja, ja (ennnen kaikkea) näyttää paremmalta ja voi paremmin.  

Olemme sopineet (suusanallisesti), että keskiviikkoisin minäkin syön vegaaniruokaa.  Ihan vapaaehtoisesti olen jo luvannut yrittää vähentää makkaroiden ja muun prosessoidun ruuan nauttimista. Punaista lihaa (lihapullia lukuunottamatta) en ole juurikaan nauttinut vuosiin.   "Lihapullatkin"kun voivat nykyisin olla ei-lihaa, lähinnä soijaa. 

Vegaani on henkilö, joka ei syö mitään eläinkunnasta peräisin olevia tuotteita kuten lihaa, kalaa, munia, maitotuotteita ja niiden johdannaisia. Vegaani ei myöskään osta eläinperäisiä vaatteita, kuten nahkaa ja villaa, eikä tue palveluita, jotka perustuvat eläinten riistoon.

Edellä oleva teksti on Vegaaniliitto ry:n sivulta. 

Kasvissyönti eli vegetarismi tarkoittaa ihmisen pidättäytymistä eläinten syönnistä, mutta sen määritelmä vaihtelee ajallisesti, kulttuurisesti ja maittain. Syyt kasvissyöntiin voivat olla ekologisiaeettisiä, uskonnollisia tai terveydellisiä.
Näin puolestaan  Wikipedia.

Kasvissyöntiin on monia syitä. Joillakin (etenkin vegaaneilla) syy on pitkälti eettinen. Eläimiä ei haluta käyttää hyväksi.

Toinen, tärkeä syy on kasvisravinnon kiistämätön terveellisyys. Unohtaa ei pidä myöskään kasvissyönnin ekologisia vaikutuksia. Karjatalouden (erityisesti nautojen kasvatuksen) vaikutuksesta luontoon on tiedemiehillä (luonnollisesti) eriäviä mielipiteitä. 

Minusta tuskin koskaan tulee vegaania. Suurin syy on, että haluan syödä kananmunia, juustoja ja kalaa, myös kananpoikaa.Vegaani ei syö edes hunajaa, koska sekin on "eläintuote". 
Minulla on lisäksi lukematon määrä nahkavaatteita ja muita nahkatuotteita (kuten kenkiä ym.) En tunne syyllisyyttä. Pitäisikö? 

Voin siis olla  korkeintaan semivegetaristi. Henkilö, joka ei syö ns. punaista lihaa, ja sitäkautta ei myöskään erilaisia lihatuotteita, kuten makkaroita yms.

Kaupoissa (erityisesti ns. terveyskaupoissa) on myytävänä paljon tuotteita, joilla voi korvata lihan

Ravinnon merkityksestä terveyteen puhutaan nykyisin ehkä enemmän kuin koskaan. 
Hyvä niin. 

Ehkä enemmistö ihmistä jo nyt  uskoo, että  kasvissyeönti  ei ole vain hassahtaneitten neiti-ihmisten,  ituhippien ja vihervassareitten touhotusta ja/tai keino tuhota länsimainen demokratia. (Ehkä joku voisi kertoa tämän mm. eräälle herra Soinille? )

Kun antaa pirulle pikkusormen, se vie koko käden. 
Entä jos ottaa pienen askeleen kohti terveempää ravintoa, onko sekin menoa?

Aika näyttää. 












maanantai 28. elokuuta 2017

Fakta homma. Faktaa vai fiktiota?






Kasvoin työväenluokkaisessa perheessä.
Isä teki pitkää päivää kirvesmiehenä.
Pitkän, rankan työpäivän jälkeen tuskin  jaksoi tai ehti usein lukea romaaneja. Työn lisäksi kun oli monta muuta asiaa: politiikka, ay-toiminta ym. Lehtiä toki luki ja elämänkertoja.  
Äitini oli suuren perheen äiti. Vuosiin hänkin tuskin jaksoi lukea paljon. 
Hän  opetti minut ja muut pienet lapset lukemaan.

Joskus myöhemmin hän kertoi, että hänen opettajansa oli kannustanut häntä menemään seminaariin, tulemaan opettajaksi.
Uskallus ei riittänyt, ja hän päätyi olemaan "vain äiti".

En usko, että isäni luki kovinkaan monta romaania, vaikka kodissamme oli kirjahylly täynnä suomalaisia klassikkoja.  
Toki hän luki Tuntemattoman sotilaan ja Täällä Pohjantähden alla, varmasti  monta muutakin.
Äitini taas oli innokas  lukija. Kun me lapset lähdimme kotoa, hän keskittyi elämäkertoihin. 

Olen tuntenut elämässäni ihmisiä, jotka sanovat, ettei heitä kiinnosta lukea tai katsella elokuvia. "Toisten ihmisten elämää".
Joku huippujalkapalloilijan vaimo, ex-poptähti tuntuu olevan jopa  ylpeä siitä, ettei ole koulun jälkeen lukenut yhtään kirjaa. Jet set -elämä riittää. 

Joissakin tapauksissa kyllä ymmärrän sen. Kuten vaimoni perheen kohdalla. Irakilainen perhe, joka on muuttanut useita kertoja, jonka isä on virunut vankilassa,  ja  jota on kidutettu. Joka on pelännyt niin omassa kuin vieraassa maassa henkensä puolesta. Isä teki omaisuutensa kolme kertaa. Hänen elämänsä oli kuin suuri seikkailu.

Perhe on jakautunut neljälle maanosalle. Heidän tarinassaan olisi ainesta useampaankin romaaniin tai elokuvaan. 

Tämän rinnalla oma elämäni (josta siitäkään ei puutu mutkia ja muutoksia) vaikuttaa melkein tylsältä.   


En kuitenkaan lue romaaneita, katsele elokuvia, paetakseni tylsää todellisuutta. Dokumenttielokuvat kertovat historiallisista tapahtumista, elokuvat ja romaanit kertovat samoja asioita fiktiona.

Lukemalla ja katselemalla voi tavallaan elää monta elämää yhden elämän aikana.  

Ehkä siinä samalla oppiikin  jotakin? Ainakin sen, että elämää on muuallakin kuin niissä pienissä ympyröissä, jossa jokapäiväinen (joskus tylsältä vaikuttava) elämä pyörii?  Ja että  elämä on moninaista, eikä sitä voi eikä saa laittaa  yhteen, ainoaan oikeaan muottiin.  

Vaimoni on innokas lukija. Vaikka hänen elämäänsä mahtuu enemmän tapahtumia kuin meistä useimpien, hän lukee, katselee elokuvia ja sarjoja. 

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Hei, ei toi oo oikein! eli Pilkuviilaajan päiväkirja



Katselin tänään Mika Kaurismäen tuottaman ja Veikko Aaltosen ohjaaman elokuvan Tilinteko (1987) 

Huonomminkin voi reilun tunnin elämästään tuhlata.

 Missään ei sanota, mitä vuotta filmissä eletään.  Radiossa (?) soivat 50-luvun iskelmät, kapakassa laulaa Markus Allan. 

Hänen hittinsä osuivat -60 -luvulle.  Miehen vaatetus myös viittaa tähän. 

Autojen (kuten "postibussin") rekisterinumerot ovat valkoisia. Ne muuttuivat mustista valkoisiksi vuonna 1972.  Tämän perusteella tapahtumat ovat tältä vuodelta tai myöhemmin. 

Brittiläisessä TV-sarjassa Life on Mars (2006)  (näytetty myös Suomessa v.2008) ) päähenkilö joutuu auto-onnettomuuten v. 2006 ja herääkin yhtäkkiä  vuonna 1973.

Poliisin työssä on kaikki muuttunut, ja henkilön on vaikea ymmärtää poliisin asenteita ja työtapoja. Kännyköitä ei ole, ja tupakkaa tuprutellaan kaikkiallla. Vuosi 1973 näkyy uskottavana eikä "virheitä" ole.

Goodbye Sweetheart  oli BBC:n sarja, missä "aikamatkaaja" kävelee seinän läpi nykypäivästä (1990-luku) 1940-luvulle, missä hän mm. viihdyttää ihmisiä pubissa soittelemalla Beatles-lauluja ominaan. Kyseessä on siis komedia. Pääsosassa useissa sit comeissa näytellyt 

Nicholas Lyndhurst

Sarjaa ei valitettavasti liene näytetty Suomessa.
1940-luvun rekvisiitta on kohdillaan.

Elokuva The Boat That Rocked  (UK 2009) (Suomessa Merirosvoradio)  perustui pitkälti tositapahtumiin. Mi Amigo -laivalta lähettävä  Radio Caroline oli lähettänyt vuodesta 1964 lähtien rock-musiikkia kansainvälisiltä aluevesiltä, koska tuon ajan yleisradiot (Iso-Britanniassa BBC) eivät soittaneet paljonkaan rock-musiikkia.  Nuoriso otti uudet asemat nopeasti omakseen.

Elokuvan musiikki on jokaiselle -60 -luvun musiikista pitävälle pelkkää herkkua.  Valitettavasti vain melkoinen osa siitä on levytetty myöhemmin kuin vuonna 1966, mistä filmin pitäisi kertoa. 
Mm. Cat Stevensin Father and Son on niinkin myöhään kuin vuodelta 1970.
Näistä "virheistä" huolimatta ihan kelpo leffa, vaikkei ollutkaan suurmenestys.

Yhden, usein toistetun tarinan mukaan, jossakin Ben Hur -elokuvan joukkokohtauksessa vilahtaa rannekello...

En minä elokuvia ja sarjoja katsele löytääkseni niistä virheitä. 
Ihan totta.
Enkä muuten ole varmasti ainoa, joka niitä huomaa. Netissä on useitakin sivustoja, mistä näitä mokia (engl goofs) löytyy.

Sorry.  












Bates Motel