Presidentin salaisuus

Luin tässä taas pari pohjoismaista dekkaria. Toinen ruotsalainen, toinen norjalainen.
Nyt on menossa jälleen suomalainen jännäri.
Joitakin poikkeuksia lukuunottamatta (selvimmin ehkä Matti Yrjänä Joensuu, R.I.P.) suomalainen, Sariolan jälkeinen dekkari tuntuu olevan huomattavan "action"-pitoinen.  Siinä missä Joensuun henkilöt olivat ihmisiä, eivät tyyppejä, uusi suomalainen jännäri näyttää pyrkivän amerikkalaista muistuttavaan  kovistyyliin.

Norjalaisen Anne Holtin Presidentin salaisuus (Gummerus, 2007) ei ole, aiheestaan huolimatta, täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita.
 Norjalaista sukujuurta oleva USA:n presidentti tulee vierailulle sukunsa maahan ja katoaa.
Tilanne on hankala; norjalaiset haluavat hoitaa tilanteen omin voimin, amerikkalaiset tietenkin  tyypilliseen tapaansa taas uskovat omien agenttiensa olevan taitavampia ja kokeneempia tällaisessa tilanteessa.

Ovatko kaappauksen takana terroristit? Iran? Al-Qaida? Vai, voisiko se olla ns. sisäpiirin juttu?

Asia selviää, ja presidentti pelastuu. Anteeksi jos paljastin liikaa, mutta tuskin tämä yllätys oli.

Anne Holt on taitava kirjoittaja, ja hänen kirjoihinsa sisältyy paljon psykologista aineistoa. Niin poliisien kuin konnienkin takana on ihminen, ei stereotyyppi.  Yhden virheen kirjailija kuitenkin mielestäni  tekee tässä nimenomaisessa romaanissaan.  (Vai lieneekö kyseessä piikki ameriikkalaisille? Tuskin, koska madame president oli sentään (?) norjalaista syntyperää) ; hän toteaa että jos kaappaus ei ole Iranin tai jonkin  muun arabimaan suunnittelema..

.No, kun olin Manchesterissa vuosia sitten, kolumnisti, joka on lehden  mukaan historioitsija, sanoi iltapäivälehdessä että "Iran ilmeisesti haluaa olla ensimmäinen arabimaa, jolla on ydinase". Ilmeisesti puoli maailmaa edelleenkin uskoo että jokainen muslimi on arabi, ja jokainen arabi on muslimi.

Eikä mikään ole pahempaa kuin väärä tieto. Mutta sitähän on internetkin pullollaan, ja usein aivan tarkoituksella. 

Axel on poissa

Kävin tänään terveyskeskuksessa La Calassa, Mijas Costalla. En itseäni varten, vaan vaimon seurassa. Hän kun tarvitsi reseptin uudistamisen ja ajanavarauksen puolivuotiseen verikokeeseen (rutiinitoimenpide). 

Vaimo sai reseptinsä, sitten piti jonottaa ajanvaraukseen.

Jonossa huomasin tutun naisen; norjalaisen, jonka kanssa olen jutellut monet kerrat. Hänellä on koira, ja koiraihmisethän ovat kuin samaa perhettä.  

Kysyin miten hän voi, ja nainen sanoi voivansa hyvin.
 En  halunnut tentanta miksi sitten oli lääkärin vastaanotolla.   Sen sijaan kysyin, tiesikö hän mitä kuului toiselle norjalaiselle, Axelille. Hän kertoi, että mies oli kuollut. Kaksi viikkoa sitten. 

Tieto tuntui uskomattomalta. Vaikka siihen olin voinut varautua.

Olin tuntenut Axelin siitä asti, kun muutin Aurinkorannikolle. 15 vuotta sitten. Hän  oli muuttanut omaan taloonsa noin 20 vuotta sitten.   Entinen hammaslääkäri vietti eläkepäiviä Etelän lämmössä.

Päivettynyt, lihaksikas Axel oli kuin malliesimerkki siitä, miksi Norja ja norjalaiset tuntuvat voittavan melkein kaiken mahdollisen hiihtourheilussa.  Todellinen viikinkien perillinen, vielä yli kuusikymppisenäkin. Myös kuolleessaan jo yli seitsemänkymppisenä. Viime vuosiin asti pelaten tennistä, käyden salilla. 

Axelilla oli koira, Sultan. Näin heidät lähes päivittäin. Juttelimme, puhuimme urheilusta. Me jaoimme ehkä hieman omituisen huumorintajun;  heitimme herjaa. Läppää, kuten nykyisin sanotaan. Minä norjalaisista, hän suomalaisista.  Tunnustin, että maastohiihdossa Suomi oli miltei kadonnut maailmankalta.  Syystä, jonka kaikki tiesivät. 

Mäkihypyssä oli aika, jolloin Norja putsasi pöydän. Niinpä sanoin Axelille, että syynä oli se, että heillä oli suomalainen valmentaja, joka kertoi norjalaisille, miten hypätä. Norjalaiset kun ovat vahvoja mutta eivät kovin älykkäitä, joten tarvitsevat jonkun neuvomaan...jonkun suomalaisen...


Nyt tajusin, ettei tällaista jutustelua koskaan enää tapahtuisi. 
Kun joskus  aikoinaan  kuulin, että Axelilla  oli aivokasvain, tiesin, että se voisi olla lopullista. Silti, kuulla hänen kuolleen oli shokki. 

En koskaan käynyt Axelin kotona. Eikä hän meillä.  Tapasin hänen vaimonsa (toisen vaimon) vain joskus kävellessämme. Emme myöskään istuneet koskaan  iltaa kapakissa yhdessä. Silti haluan kutsua häntä ystäväkseni.


Ehkä jonkun mielestä on liikaa kutsua Axelia ystäväkseni. Toisaalta, mielestäni  voi tuntea ihmisen koko elämän ajan, olematta koskaan todella enemmän  kuin tuttava. 

Axel oli hieno mies. Kaipaan häntä todella.

Nyt hän on poissa. Lepää rauhassa, Axel.