Kotimaani ompi Suomi - tai ainakin se toinen

Kun olin lapsi, suomalaisuudesta  ja isänmaasta puhuttaessa piti aina muistaa, että meillä suomalaisilla on hyvät ja luottamukselliset suhteet naapurimaahamme Neuvostoliittoon.
Sehän oli sementoitu YYA- eli ystävyys-, yhteistoiminta- ja avunantosopimuksella. YYA-sopimus Suomen ja Neuvostoliiton välillä allekirjoitettiin 6. huhtikuuta 1948.

Vuosien kuluessa presidentti Urho Kekkosesta tuli näiden suhteiden symboli.   Näin erityisesti 60- ja 70-luvuilla.

Viisikymmentäluvun kouluissa isänmaallisuudesta puhuttiin kyllä vielä vapaammin: meidän 3-4 -luokkien nuori sijaisopettaja opetti meille Gaudeamus igitur -laulun latinaksi, laulatti myös Ateenalaisten laulua ("Kaunis on kuolla kun urhona kaadut, taistellen puolesta maas, puolesta heimosikin") Laulettiin myös : "
Meidän on uudesta luotava maa, raukat vain menköhöt merten taa.

Vuosina 1960–1979 muuttoja Ruotsiin tehtiin 322 000.

70-luvulla poliittinen ilmasto oli muuttunut.  Monet älymystöstä ja taiteilijoista näkivät Neuvostoliiton ihanneyhteiskuntana.  

Isänmaallisuus oli miltei kirosana, tärkeämpää oli puhua työväenluokan yhtenäisyydestä, solidaarisuudesta kapitalismia vastaan.   

80- ja 90-luvulla puhuttiin vain rahasta. "Rahalla ei ole isänmaata".

Noista vuosista on kulunut paljon aikaa. Miten ovat asenteet muuttuneet? 

Ketkä 2000-luvulla puhuvat isänmaallisuudesta?  

Minulle on vuosia ollut parikin siniristilippua, jotka olen ostanut laittaakseni puseron tai takin hihaan. En ole kuitenkaan (ainakaan vielä) sitä tehnyt. Miksi?

Koska isänmaallisuuden (tai, jos halutaan "patriotismin") ovat omineet tatuoidut, nahkapäiset pilottipuserohörhöt, joiden harrastuksena on antaa turpiin erivärisille tai vika kieltä puhuville ihmisille. Tai paremman puutteessa vihervassareille ja homoille.

En enää asu Suomessa, mutta sen tulevaisuus, politiikka ja jokapäiväinen elämä kiinnostaa yhä. Internet antaa siihen mahdollisuuden.  

En häpeä suomalaisuuttani. Kun katselen suomalaista urheilua, nautin menestyksestä, suren tappioita.  Suomalainen kulttuuri on jotakin, mistä voi olla ylpeä. 

Ehkä jonakin päivänä laitan siniristilipun hihaani.  Ja kannan sitä ylpeänä.  Ilman, että ajattelen olevani yhtään parempi kuin kuka tahansa muu.
  m

Montako mahaa on lehmällä?

Poor man wanna be rich,
Rich man wanna be king,
And a king ain't satisfied,
'til he rules everything.


Suomen mediassa (myöskin ns. sosiaalisessa mediassa) jaettiin hiljattan klippiä, missä tulevalta maatalosuministeriltä kysyttiin, montako mahaa lehmällä on. Paljon karjaa omistava ministeri vastasi väärin. 

Muistan kuinka aikoinaan ihmeteltiin, miten liikenneministerillä ei ole edes ajokorttia. 

Suomessa oli aikoinaan, sotien jälkeen, puolustusministerinä mies, joka oli tunnettu pasifisti, Yrjö Kallinen.
Kun häneltä kysyttiin, miten hän tuli toimeen korkeiden upseerien kanssa, hän totesi, että heidän kanssaan ei ollut mitään ongelmia, vaikeampaa oli usein siviilien kanssa.

Oletammeko me, että ns. tietyn alan  asiantuntija on aina paras vaihtoehto?
En minä ainakaan haluaisi Suomen (tai minkään muun  maan) liikenneministeriksi esimerkiksi entistä rallin maailmanmestaria. 
Yhtä hölmöä on olettaa, että sosiaaliministerin pitää olla nainen, "naiset kun luonnostaan ovat lempeämpiä kuin miehet".

Amerikkalaiset ovat miltei aina luottaneet presidenttiin, joka on ollut varakas, jopa miljonääri. Se, että on on onnistunut kokoamaan suuren omaisuuden, osoittaa amerikkalaisten mielestä, että henkilö osaa johtaa maata kohti yhä suurempaa vaurautta (tai palauttaa sen).

USA:ssa on nyt presidenttinä mies, joka haluaa johtaa maata miltei diktatorisesti. 

 Bruce Bringsteen laulaa: 
Poor man wanna be rich,
Rich man wanna be king,
And a king ain't satisfied,
'til he rules everything.

Kun kingin tilalle vaihtaa sanan president, ollaan ns. asian ytimessä.

Sama tuntuu tapahtuvan  myös Suomen naapurissa, Venäjällä.  KGB:n mustaan nahkatakkiin aikoinaan  pukeutunut eversti on nyt jonkinlainen uusi tsaari, joka yhdessä oligarkkien kanssa johtaa maata. 

Hiljattain edesmennyt presidentti Mauno Koivisto oli todellinen demokraatti, joka purki sitä presidenttivaltaista rakennetta, joka oli hänen edeltäjänsä Urho Kekkosen perintöä.  Jotkut Suomessakin  kaipaavat edelleenkin "voimakasta johtajaa". Esimerkit kahdesta suurvallasta eivät todellakaan näytä siltä , että tämä on hyvä vaihtoehto.

 

Elämän onnennumerot. Enon lyhyet, osa 2

"Lottovoitto on syntyä Suomeen" lauloi suomalainen iskelmälaulaja Kari Tapio Syksyn Sävelessä  vuonna 1990. 
Sanoissa todettiin, että moni onneton sai vai lisänumeron.
Silti laulu ei ole kyyninen eikä satiirinen; " mutta kukka kun puhkeaa tuomeen" saa olon ( ainakin melkein) tuntumaan siltä kuin olisi lottovoittaja. Tai olemaan välittämättä oli tai ei.
Yleisö ei ollut kuitenkaan samaa mieltä, vaan voittajaksi tuli Rainer Friman kappaleella Se on salaisuus. 

Kuka sanonnan alun perin on lanseerannut, ei ole ainakaan minun 
tiedossani. Muistan kuitenkin ainakin presidentti Urho Kekkosen sitä joskus toistaneen. Ja tokihan Suomi, kaikkine tämän hetken vaikeuksineen on yhä yksi maailman turvallisimmista maista, jossa elintaso maailman mittakaavassa on korkea ja mm. terveydenhoito, koulutus ym. hyvin järjestetty. Esim. Espanjaan verrattuna Suomen sosiaaliturva on hyvä, vaikka takapakkia on mentykin.

Toinen, usein toistettu fraasi on "ikähän on vain numero".
Olen itsekin sitä joskus toistellut, mutta pikemminkin kieli poskessa. Totta tietysti on, ettei ikääntyvän tarvitse näyttää papalta/mummolta, eikä ikä sinänsä rajoita tai muokkaa käytöstä tai määrää musiikkimakua. Rock on! 


Nyt, kun se numero on vuosi vuodelta  yhä suurempi, alkaa tuntua, että fraasi sopii ihmisille, joiden "lukema" on vielä tarpeeksi pieni. 
 Meikäläinen  ei  jaksa (eikä edes halua) valvoa ja juhlia yökausia.
Koiran kävelyttäminen, uinti ja kotityöt riittää.

 Kaikenlaista "remppaakin" tahtoo tulla,
"Vanhuus ei tule yksin" taitaa olla  siis osuvampi?

Hyvää iltaa, metsien miehet!

Hyvää iltaa, metsien miehet! 
Näin alkoi yksi 60-luvun suosituimpia Yleisradion ohjelmia. Metsäradio. 

Ohjelman tunnuskappaleena oli pitkään Oskar Merikannon sävellys Vielä niitä honkia humisee laulunäytelmästä Tukkijoella, jonka jälkeen juontaja lausui "Hyvää iltaa, metsien miehet."
Se oli tarkoitettu ns. metsureille, mutta ilmeisesti monet muutkin kuuntelivat sitä, koska musiikki oli sitä, mitä ns. kansa halusi kuulla; iskelmää, humppaa.

 Sana "jätkä" oli tavallaan pilattu. Metsäradion järjestämän kilpailun tuloksena otettiin käyttöön vanhentuneeksi katsottujen metsätyömiehen ja jätkän tilalle nimitys metsuri vuonna 1967.
Alkuun sana tuntui joistakin oudolta, ehkä liian läheiseltä sanaan soturi.  Nykyisin sana on vakiintunut. 

Kuusikymmentäluvun Suomi oli jonkinlainen lintukoto.  Maa, jossa ongelmat ratkaistiin rauhanomaisesti, missä pahoja ongelmia ei ollut olemassa. 

Brita ja Eikka lauloivat joskus silloin laulun Mitä opit koulussa tänään. Alkuperäiseen  Pete Seegerin tekstiin perustuen laulu kertoi siitä, miten meidän tulee uskoa, että poliitikot toimivat meidän kaikkien parhaaksi. "Opin sen että vapaus vallitsee, että hyvät miehet meitä hallitsee. Että kaikki ne valitaan uudestaan, eikä huonoja miehiä ollenkaan." 

Tänä päivänä monet tuntuvat uskovan, että "joskus silloin" kaikki oli paremmin.  Urho Kekkonen olisi sanonut: Te saatanan tunarit!
Ja kaikki ongelmat olisi voitu ratkaista. 

Kuulun ikäluokkaan, jonka aikuisiästä suuri osa oli "Kekkosen aikaa".  Jonkun mielestä UKK oli se "sivistynyt despootti" tai "Suomen pelastaja". Jotkut taas puhuvat Kekkoslovakiasta... Idänkauppa joka tapauksessa veti. "Punaiset vuorineuvoksetkin" olivat tyytyväisiä.

Mielestäni Urho Kaleva Kekkonen oli vahva persoona, joka pystyi murskaamaan vastustajansa.  Joka käytti kieltämättä "Venäjä-korttia" häpeämättä hyväkseen.  Uskon kuitenkin, että hänen motiivinsa olivat puhtaat.   Suomen, isänmaan etu.

Tänä päivänä UKK:n aikoja tuntuvat haikailevan jopa hänen aikaisemmat arkkivihollisensa  (Vennamo) perilliset, Perussuomalaiset.  

En kaipaa wanhoja aikoja. Kenenkään ei pitäisi.  Vaikka ei uskoisikaan  Britan ja Eikan laulua. Joka, tottakai, on ironiaa.

Ryssä on ryssä, vaikka voissa paistaisi!

Joku valitti torstai-iltana Facebookissa, että YLE Puhe lähettää suorana KHL:n pelistä selostusta (Jokerit - Dinamo Minsk) eikä "eurooppalaista CHL-kiekkoa", missä oli monta suomalaista joukkuetta pelaamassa.  Kommenttien mukaan "tämähän ei ole mikään yllätys, YLEenhän mennään jäsenkirjalla." Ryssä-sanakin mainittiin. 

 Siis, eh? Joiltakin on tainnut jäädä huomaamatta, että Neuvostoliittoa ei ole ollut pitkään aikaan. Vai tarkoittikohan Jokerien jäsenkirjaa? 

Olen lukenut otsikon sanonnan  ryssistä ja paistamisesta sosiaalisessa mediassa (facebook ym) viimeisten puolen vuoden/vuoden aikana varmaankin  useammin kuin kuulin tai luin kymmeneen tai kahteenkymmeneen vuoteen sitä ennen. 

Ensimäisen kerran kuulin sen joskus lapsuudessani. Monta vuosikymmentä sitten siis. Välillä se tuntui miltei unohtuneen. Suomella ja Neuvostoliitolla  kun oli "ystävällismieliset suhteet", YYA-sopimus, ja presidentti Urho Kekkonen tuntui hoitavan vaikeatkin tilanteet Suomen etujen mukaisesti. 

Saksan yhdistyminen ja Neuvostoliiton hajoaminen saivat aikaan YYA-sopimuksen raukeamisen tarpeettomana vuonna 1992.   

Venäjän demokraattinen kehitys ei ole ollut ongelmatonta. 
Viimeisimmät tapahtumat  Ukrainassa ja muissa Venäjän naapurimaisa osoittavat, että Venäjällä ilmeisesti ei ole todellista pyrkimystä olla vaikuttamatta  maihin ympärillään.

Samaan aikaan Suomessakin näyttävät asenteet koventuneen. 

Joillekin Venäjä on yhä vihollinen, siitä huolimatta, että kommunismilla ei enää pelotella.  

Tuntuu, että Venäjä ja venäläiset ovat monelle lännessä ja Suomessa mysteeri. Myytti. Jonkinlainen täysin ennustamaton, pelottava maa ja kansa. Kansa, jota on helppo manipuloida, joka haluaa vahvoja johtajia. Sivistymätön, brutaali.  Ryssä!

Minä en halua paistaa ketään, en venäläistä, en suomalaista. En ole kannibaali. Enkä syö muutakaan lihaa liiemmin. 

 En kyllä  usko, että ihminen on arvioitavissa pelkästään siksi, että on syntynyt tiettyyn kansaan tai etniseen ryhmään. Silmien, hiusten, ihon väri on vain pintaa. 

Venäjällä on tällä hetkellä johtaja, joka pelaa kovaa peliä.  Mihin se johtaa, emme tiedä.  En kuitenkaan tahtoisi tiedemiesten mittaavan hänen kalloaan tai tulkitsevan hänen poskiensa muotoa arvioidessaan, mikä on hänen pyrkimystensä takana.  

Jos paistetaan voissa, valitaan jotakin muuta kuin naapurimaan kansalaisia?  Ja yritetään selvittää asiat asioina.  Oli sitten kysymys vaikkapa "vain" jääkiekosta.