keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Hilavitkuttimista ja niiden kestosta

Vuosia sitten, kun asuin vielä Suomessa,  minulla oli naapuri,  jolla oli kodinkone- ja viihde-elektroniikkaa myyvä liike. Hänen veljensä oli myyjänä ja myös osa-omistajana po. liikkeessä.
Kerran kun juttelin  tämän miehen kanssa, ja hän kertoi, että niiden vuosien aikana, jolloin he olivat pitäneet liikettä (he eivät perustaneet sitä), hän oli huomannut asian, minkä esim. maahantuojat kyllä myös myönsivät: tuotteiden laatu ei ollut noussut, vaan laskenut, mitä tuli luotettavuuteen ja kestävyyteen. 

Toki mainonta piti huolen siitä, että vaikutti siltä, että  kaikki uusi oli parempaa kuin edellisen vuoden mallisto. Laitteita vain ei ilmeisesti kannattanut tehdä kestämään "liian kauan". 

Tämä koski valitettavasti myös kalliita  kodinkoneita.  Ne valmistettiin vielä enimmäkseen Euroopassa;  esim. UPO Suomessa, Electrolux  Ruotsissa ja Bosch   Saksassa.  Korealaiset merkit ja Kiinassa valmistetut tuotteet  tekivät vasta  tuloaan.

Suurien hi-fi- laitteistojen aika tuntui olevan  ohi.  Monet tunnetut ja arvostetut japanilaiset hifi-.merkit (Sony, Pioneer) menettivät osuuksiaan.   CD-soittimien myötä ihmisille myytiiin "kompakteja" laitteita: alkuun niissä oli levysoitin, kasettisoitin, CD-soitin ja tietysti radio.  Ja pienet kaiuttimet.

Sitten levysoitin jäi pois. No, ihan turhahan se oli, joka tapauksessa. Surkeaa tasoa.  Kasetit olivat historiaa.  Jäljelle jäi CD-soitin ja FM/AM -viritin.  Näiden laitteiden nimittäminen hifiksi on ehkä laillisesti oikein, todellisuudessa niiden taso on kaukana todellisesta hifi-äänentoistosta. Jos esim. CD-soitin lakkasi toimimasta (useimmiten tuli viesti "No disc"), laitetta ei kannattanut yleensä korjauttaa, jos takuu oli ohi. 

Muutoksen kärjessä olivat  korealaiset ja  kiinalaiset tuotteet. Niiden hinnat olivat halvempia. Entä laatu?  Omien kokemuksieni mukaan, kysymys on usein  onnesta. Monet entiset japanilaiset  "huippumerkitkin" on tänä päivänä valmistettu Kiinassa. Tunnetun merkin  laadunvalvonta takaa yleensä laadun. Samaan aikaan Kiinasta tulee myös  täyttä roskaa.  Kuten Tekniikan Maailma muistuttaa: jos haluat halvan ja hyvän, osta molemmat.

Monet korealaiset elektroniikka- ja kodinkonevalmistajat, kuten Samsung ja LG ovat hankkineet yhtä hyvän maineen kuin japanilaiset  aikoinaan; monet autonvalmistajat ( Kia, Hyundai)  antavat viiden, jopa seitsemän vuoden takuun. Sen pitäisi taata laatu.

Meidän  talouden pesukone ja tiskikone sanoivat sopimuksensa irti miltei samaan aikaan; vuosia oli toki takana, mutta takavuosien koneet olisivat luultavimmin toimineet pitempään. No, laitevalmistajat tietysti sanovat että sähkön- ja vedenkulutuksessa "säästyy" rahaa tulevaisuudessa. No varmasti. Kun nyt ensin olisi varaa ostaa uudet laitteet.

Tietokone, toisaalta, saksalaista laatua(?), näyttää olevan maanantain tuote. Ensimmäisen puolen vuoden aikana on ollut jo korjausta vaativa vika. Nytkin on jotakin ns. häikkää...  Takuu korvaa, mutta korjaus on tehtävä merkkihuollossa, ja se kestää ja kestää.

Mitä tästä opìmme. Emme mitään.  Jostakin vain pitäisi saada euroja uusiin koneisiin. 



maanantai 17. joulukuuta 2012

Joulu on joka vuosi - kun taas juhannus on kerran vuodessa






Kuten kalenteri ja vanha joululaulu osoittavat, Joulu ON ovella. Mutta, myös ovela.

Niin ovela, että "vanhoina hyvinä aikona" (= noin viisi vuotta sitten), monet ihmiset ottivat lainaa maksaakseen  joululahjoista ja  -ruuista.

Hirvittää ajatella, kuinka monet tänä päivänä ottavat ns. pikalainoja, joiden vuotuinen prosentti voi olla huimaava.
Toisaalta, onhan toki niitäkin ihmisiä, joille "money is no object". Kuten rouva filmitähden rouva Cruise, joka lehtitietojen mukaan osti melkoisen määrän lahjoja pikkuneidille.

En minä joulua vastusta. Ihan kiva on (tai oli) syödä aikoinaan  suomalaisia jouluruokia: laatikoita, kinkkua....
Jeesukseen niitä en osaa yhdistää. Kuten en myöskää toivetta valkoisesta joulusta. Tuskin Maria ja Josef edes tiesivät mitä lumi on. Kuitenkin, on hyvä muistaa että joulu, kuten monet muutkin "kristilliset juhlat", on alkujaan pakanallinen.

 Saatan kyllä  jopa mennä ja ostaa kinkkurullan, peruna- ja lanttulaatikon, maksalaatikon....  Suomalaiskauppoja on Fuengirolassa. Muutaman kilometrin päässä.

Tänä(kään) vuonna en ole lähettänyt ainokaistakaan joulukorttia.
Ei sen takana ole mikään kannanotto tai  asenne. En vain halua tuhlata rahaa johonkin mikä on mielestäni  täysin turhaa.  Eikä minulla itse asiassa ole varaakaan. Ystäviä ja perhettä pitää muistaa muulloinkin kuin jouluna. Ja kuka sanoo, että E-kortti on jotenkin huonompi kuin "oikea kortti"?

Haluan kuitenkin toivottaa Hyvää Joulua kaikille. Erityisesti lapsiperheille. Joulu voi olla aika, jolloin ihmiset kokevat jotakin kaunista.  Ja, tietysti, myös aikuiset, eivät vain lapset. Lapsen ilo on myös vanhempien ilo. Eikä siihen - toivottavasti - tarvita satoja ja tuhansia tuhlattula euroja tai dollareita.

Minulla on pelkästään  hyviä muistoja joulusta omassa lapsuudessani, ja ajasta, jolloin omat lapseni olivat pieniä.
Muutama vuosi sitten, kun meillä oli tapana mennä vaimoni siskon ja äidin luokse Manchesteriin, ajat olivat paremmat.  Ruokaa ja lahjoja...vaikka, periaatteessa, vaimon perhe ovat muslimeita.

Nyt matkustamme Portugaliin. Vaimon sisko asuu nykyisin  siellä.

Ehkä joulun sanoma on nauttia läheisyydestä.  Rakastaa lähimmäistä.

Lähdetään siitä! ¡Felices fiestas!

lauantai 15. joulukuuta 2012

Ja tapahtui niinä päivinä....





Ensiksi: jos jutun otsikko johti sinut tänne, ja nyt huomaat olevasi pettynyt: ehkä sittenkin kannattaa lukea eteenpäin.  Jeesus-lapsesta tämä blogikirjoitus EI kerro. 

Sen sijaan se kertoo jostakin, mitä tapahtui  70-luvulla,  pienellä Pohjois-Hämäläisellä teollisuuspaikkakunnalla. Mänttä. 

Lauantaina,kauan sitten,  ystäväni, kutsutaan häntä vaikka nimellä Roope (itse asiassa, hänen isoveljensä toisinaan käytti tätä nimeä) sanoi, että hän halusi mennä "heittämään muutamat"  (mikä hänen  puheessaan tarkoitti suht. monta vodka-drinkkiä, kun taas minulle se tarkoitti muutamaa A-olutta (keppanaa eli keskiolutta ei kukaan juonut kapakissa, vielä. Luultavasti hinnan takia: kapakassa kaikki on kallista, siksi kannatti ottaa "vahvaa".)

No, olin siellä. Sovitussa paikassa. Join oluen, kaksi, tilasin kolmannen. Kaveri ei tullutkaan. 

Huomasin yhdessä pöydässä KOM-teatterilaisia! Heillä oli ollut konsertti tai jotain  paikkakunnalla. 


Tuolloin KOM-teatteri  oli, lievästi sanottuna, vasemmistolainen. Tuo edellä oleva  linkki ei kerro  koko totuutta.  KOM-teatteri oli tuolloin, 70-luvulla, itseasissa,  äärivasemmistolainen.  

Humalaiset aivoni antoivat rohkeutta mennä puhumaan ihmisille, joita näki tuolloin  televisiossa usein. 
Menin ja kerroin että minäkin  olen vasemmistolainen,  (mikä oli totta) ja kysyin, voisivatko nämä radikaalit auttaa minut pois tilanteesta, mikä oli nöyryyttävä. Maksaa pari-kolme olutta? 

Reaktio ei ollut mitä toivoin. Päin vastoin. Olin pummi, häpeä työväenluokalle. Revari, luokkapetturi!

Minulla alkoi keittää! Sanoin: Kuinka moni teistä, milloinkaan, teki yhtään päivää "duunarina", mistä te laulatte?  Ne puistelivat päitään - luokkapetturi. Surkimus. 

Silloin yksi pöydän naisista (voisin varnmasti löytää nimiä, mutta en halua)  pyysi minua tanssimaan. "Yritetään päästä yli tästä. OK?" Sanoin, etten halunnut aiheuttaa ongelmia. Palasin pöytääni. 

. Kerroin hovimestarille, että hoidan laskun niin pian kuin voin. Ja tein niin, seuraavana päivänä. 

En kuitenkaan voinut olla menemättä sanomaan kom-ihmisille, ennekuin lähdin: "Aika näyttää, kuka on oikeassa, kuka väärässä!"  He totesivat, että näin on:  aika näyttää.

Olin revari, luokkapetturi, mutta missä  ovat NYT ne jotka olivat oikeassa , tuolloin? 

Jotkut entiset  ns. taistolaiset,kuten  nalle ovat helposti siirtyneet taistolaisuudesta äärioikeestoon. 

Meikä muistelee menneitä aikoja. Eikä kadu mitään.  Minusta tuntuu, että jo se on ihan OK. 

Takkia ei ole tarvinnut kääntää.  

Ja, olen, edelleenkin vasemmistolainen, jopa sosialisti.  


perjantai 14. joulukuuta 2012

Laula mummon korvaan!








Johdanto
Pieni poika vietti öitä joskus isoäidin ja -isän luona. Molemmat jumaloivat poikaa, kuten tavallista on. 
Ja, kuten usein on laita, isovanhemmat halusivat pojan oppivan ns. tapoja.
Kun poika kerran kertoi mummolle että "häntä kusettaa", mummo sanoi, ettei noin saa sanoa. Kusi on tuhma sana. Sano vaikka, että "minua laulattaa!" 
No, niin sovittiin. 

Sitten, yhtenä viikonloppuna, poika oli taas isovanhempien luona yötä.

Hän heräsi, kuiskasi mummon korvaan:" Mummo, mua laulattaa!" Mummo, syvässä unessa, sanoi: "No. Laula mummon korvaan!"  Hmm....


Olin jokin aika sitten  Malagassa. Kirurgin vastaanotolla, missä vuosittain tai (joskus) puolivuosittain kirurgi varmistaa, että olen toipunut viitisen vuotta tehdyistä leikkauksista. 
Kirurgilla oli kiireinen leikkaus, minkä vuoksi pääsimme hänen puheilleen parin tunnin odottamisen jälkeen. Hän kysyi, miten voin, ja katseli papereitaan. Koko toimi kesti pari minuuttia, minkä jälkeen minun piti hakea aika seuraavaan tapaamiseen, kuuden kuukauden kuluttua.  Tomografia  eli kerroskuvaus pitää tehdä sitä ennen. 

Ei ole kiva odottaa ja odottaa. Mutta: Terveyden- ja sairaanhoito Espanjassa on huippua. Ihmiset, lääkärit, kirurgit, hoitajat, ja useimmat avustavista henkilöistä ovat ystävällisiä, kohtelevat potilasta kuten ihmistä, ei kuten jotakin numeroa listassa. 


Miten tuo johdanto sitten tähän liittyy? Kerroin joskus tuon vitsin isälleni, silloin jo ikämiehelle. 

Hän otti sen vitsinä, tietty.
Mutta:  Hän myös myöhemmin  vitsaili, kuinka vanha ei tarvitse muuta kuin "kusta korvaan"...Hmmm...


R.I.P., iskä!  

perjantai 7. joulukuuta 2012

Espanja, Espanja....




Kun muutin Espanjaan lähes  puolitoista vuosikymmentä  sitten, maa oli syvässä lamassa. Rakennustoiminta oli pysähtynyt, kaikkialla näki "luurankoja" eli talojen aihioita. Kerrostaloja, rivitaloja, omakotitaloja.

Sitten, parin vuoden aikana, maan talous näytti kohoavan mahtavaan nousuun.  Espanja oli ollut Euroopan Unionin jäsen vuodesta  1993 ja vuonna  2002  otettiin käyttöön yhteinen valuutta, euro.
Muutaman vuoden ajan  kaikkialla eteläisessä Espanjassa, kuten Aurinkorannkolla, nostokurkia näki kaikkialla. Vaikutti siltä, että koko Eurooppa halusi muuttaa "etelään".  Hotellit olivat täynnä, rannat pullollaan turisteja.  Joka ainoa pala maata haluttiin ilmeisesti rakentaa.

Sitten iski lama. Se alkoi USA:sta, tuli Eurooppaan, ja varsinkin Britannian huonot ajat ja punnan alamäki vaikuttivat voimakkaasti Espanjaan. Huono punnan  vaihtokurssi sai monet britit palaamaan takaisin kotimaahansa, asuntojen myynti laski dramaattisesti. Turistivirtakin väheni.

Euron tulo nosti hintoja Espanjassa. Syöminen ulkona oli (ja on edelleenkin) useimpiin Euroopan maihin verrattuna edullista, mutta supermarkettien hinnat eivät enää olleet alhaisia. Tupakkaa ja alkoholia lukuunottamatta...



Kaikilla ei mene huonosti, tietenkään. Kun joillakin menee huonosti, toiset hyötyvät. Espanjassa on käynyt mm. suomalaisia sijoittajia. He ovat luonnollisesti olleet tyytyväisiä pudonneista hinnoista.   Sijoittaminen kannattaa; lamakaan kun  ei jatku ikuisesti. Ja monet hyvää eläkettä Suomessa   nauttivat ihmiset voivat ostaa jo nyt, kun hinnat eivät ole (enää) pilvissä. Venäläiset uusrikkaat  ovat juuri nyt valloittamassa Aurinkorannikkoa.

Miten käy  paikallisten ihmisten? Asuntojen hinnat  eivät (vieläkään) ole halpoja varsinkaan nuorille ihmisille. Monet perheet ovat menettäneet ensin työnsä, sitten  kotinsa,  ja joutuneet kirjaimellisesti  kadulle tai muiden ihmisten nurkkiin. Pankki on ottanut talon tai asunnon haltuunsa, usein poliisin avulla.  Suuri osa parikymppisistä on ollut vailla työtä heti koulusta päästyään.

Nousu tulee, joskus. Toivottavasti. Juuri nyt, Espanjan  hallitus on ilmoittanut, ettei se nosta eläkkeitä edes inflaation verran. Käytännössä se tarkoittaa niiden laskua.   Köyhïä kyykytetään koko Euroopassa, koko maailmassa.


 Vitsi, missä pääministeri kertoo kahdesta uutisesta, huonosta ja hyvästä, voisi aivan hyvin olla totta. "Ensin ne huonot: tämä vuosi on ollut huomattavasti huonompi taloudellisesti kuin viime vuosi. Sitten ne hyvät: se on ollut selvästi  parempi kuin seuraava vuosi tulee olemaan!"

tiistai 4. joulukuuta 2012

Albert Einstein oli suhteellisen viisas mies...roskapuhetta.






Espanjassa talousjätteiden keräys oli vuosia useimpia Euroopan maita jäljessä. Kaikki laitettiin samaan kerääjään, oli se sitten ns. orgaanista jätettä, muovipulloja, kaljatölkkejä (niistä ei edelleenkään makseta eli ei ole ns. panttia), lasipulloja.

Parin viime vuoden aikan on tapahtunut jonkinlaista kehitystä.

Sinne ja tänne on ilmestynyt erilaisia pisteitä, mihin voi palauttaa pullot, kalja- ja limsatölkit ja ns. tetrat, keräyspaperin jne.

Kaikki hyvin, sitten? No, ei ihan. Espanjalaiset eivät ehkä ole omaksuneet asiaa, mutta mutta: tuntuu, että muutkin ihmiset, Espanjaan tullessaan, unohtavat ne "hyvät tavat".  Vaikka vieressä on keräyspaikka muovipulloille, se laitetaan "tavallisen roskan" sekaan, samoin lasipullot. Olut- ja limsatölkit samoin.
Ja pahin kaikista: puutarhajätteelle (ruoho, oksat, jne) tarkoitettuihin  keräyspaikkoihin ilmestyy jopa hylättyjä tv-vastaanottimia. No, ehkä telkkaa on katseltu puutarhassa?

Sitten seuraava kysymys: Miten Albert Einstein tähän liittyy? No, siten, että hän lausui kuolemattoman viisauden, minkä tämäkin kirjoitus todistaa oikeaksi; 

Only two things are infinite, the universe and human stupidity, and I'm not sure about the former. Albert Einstein
Read more at: http://www.brainyquote.com/quotes/quotes/a/alberteins100015.html

Sitäpaitsi. En edes maininnut niitä ihmisiä, jotka kakattavat koiransa parkkipaikalle ja/tai kadulle, eivätkä kerää jätöksiä.

Tilannetta ei ainakaan muuten paranna se, että huonosti palkatut jätteidenkerääjät ovat tämän tästä lakossa. Lisäksi ainakin Aurinkorannikolla keräyspaikkoja on vähennetty niin, että viikonloppuisin, kun keräystä ei ole, paikat pursuvat yli, eivätkä kerääjät siisti paikkoja, vain tyhjentävät astiat. 








Kaiken lisäksi jos roskis on täynnä, jostain syystä ei osata laittaa sitä rojua siihen seuraavaan tai sitä seuraavaan.

perjantai 30. marraskuuta 2012

Nakukuvia kännykässäsi? Varo vähän!





Espanjassa on julkkisjengin mielenrauhaa kuohuttanut hirmuinen skandaali: joku (joka on myös nimetty epäiltynä) on hakkeroinut julkkisten kännykkänumeroita ja jakanut niitä netissä.

Seurauksena on, että jotkut enemmän tai vähemmän häiriintyneet ihmiset ovat soitelleet julkisuuden henkilöille (jotkut ovat saaneet jopa useita kymmeniä häiriösoittoja oman kertomansa mukaan). Julkisuuden henkilöthän ovat  kautta aikain  pitäneet numeronsa salassa, häiriköinnin ja skandaalilehtien välttämiseksi.

Hakkeroiduista numeroista on täällä  saatu myös  ulos tekstiviestejä, kuvia, jne. Mannaa ns.skandaalilehdille ja muille roskajournalisteille. Kuin myös yksityisille, jotka haluavat vahingoittaa jonkun mainetta.

Miksi sitten jollakulla on nakukuvia puhelimessaan? No, jos haluaa lähettää rakastetulleen tai salaiselle rakastajalleen vaikkapa  alastonkuvan, se lienee jokaisen oikeus.  Toinen juttu on, kannattaako niitä säilyttää, sen enempää lähettäjän kuin vastaanottajankaan.  Tekstiviestin kanssa sama juttu.

Toisen puhelimeen tunkeutuminen on luonnollisesti rikos. Vielä suurempi rikos on levittää numeroita, jotta hakkerointi tulee mahdolliseksi.

Joskus plogissani  pohdiskelin, miten vaikeaa voi olla toisinaan myöntää olevansa "vain"  tavis. Ettei ole saanut syntymässään jotakin suurta lahjakkuutta (toki kova työkin ja opiskelu voi auttaa).  No, olematta liian sarkastinen, eivät ihan kaikki julkisuuden valokeilassa paistettlevat ihmiset taida olla paljon meitä taviksia lahjakkaampia. Vahva halu ja alhainen itsekritiikki usein auttaa, näinä BigBrother -tyyppisten ohjelmie aikana. Toisaalta, tuntuu myös siltä, että monet todella lahjakkaat ihmiset eivät edes nauti julkisuudesta.

Oli miten oli, taviksen elämästä ei yleensä ole kukaan kiinnostunut. Julkisuuteen voi päästä, jos vaikka pankki tulee ja heittää kylmästi ulos omasta kodistaan, kuten tämän päivän Espanjassa valitettavasti tapahtuu, päivittäin.  TV-kamerat saattavat olla seuraamassa. Aitoa tosi-tv:tä!

Siitä huolimatta, taitaa olla parasta, ettei lähettele tai lataile nakukuvia sen enempää itsestään kuin muistakaan.  Ja ne viestit salarakkaalle tai -rakkaalta on parasta hävittää, tai - vielä permpi.


maanantai 19. marraskuuta 2012

Those were the days...oi niitä aikoja.




Joskus ajattelen kuinka kiva olisi mennä jollakin aikakoneella takaisin johonkin menneeseen aikaan, tiettyyn vuoteen.  Kokea tuo aika, elää tuota aikaa. Kuten ne tekevät elokuvissa, ja tv- sarjoissa.  Vaikkapa 70-luvulle.

Ongelma on, että kaikki ne filmit, sarjat, kirjat, jotka kertovat menneistä ajoista, näkevät asiat tavalla mikä on  näkemys nyt, ei silloin. Eräässä TV-dokumentissa suomalainen muusikko väitti  jo seitsemänkymmentäluvulla tietäneensä, että Neuvostoliitto romahtaa. "Eihän maa, mistä kaikki koulututetut ihmiset ja älymystö on paennut ulkomaille, voi selvitä!"  Aika rankkaa tekstiä.
 Jälkiviisautta, sanoisin minä.

Jos ajattelen taas 70-luvun alkua Suomessa, on mielestäni  turha sanoa että  ihmiset kokivat "Kekkoslovakian" jotenkin huonoksi paikaksi. Eihän koko termiä edes  tunnettu silloin.  Demarit ja Kepu jakoivat potin. Duunareille lisää liksaa, maalaisille lisää tukiaisia.  Kaikki OK?

Toki lännessä puhuttiin "suomettumisesta".  Ja kaikki tiesivät, että Kekkonen johti maata kovalla kädellä.   Kokoomus pidettiin poissa hallituksista, kommunisteille annettiin "kuoleman suudelma" ottamalla ne hallitukseen.

Suomi oli melkein idyllli.  Maanteillä näki vielä maitolaitureita. Nuorten Sävellahja soitti päivän hittejä. Hiukset olivat pitkiä. Ulkomaalaiset pysyivät poissa. Mitä nyt saksalaisia turisteja näkyi kesäisin.

Kaipaanko tuota aikaa? En tiedä. En varmasti. Olin toki silloin nuori. Ja silloin nuoret uskoivat (ainakin osa meistä) siihen, että tulevaisuus olisi parempi. Jotenkin uskottiin siihen, että maailma voisi olla joskus parempi meille kaikille. Jopa Afrikassa,  Latinalaisessa Amerikassa. Puhuttiin solidaarisuudesta.

Tämän päivän nuoren maailma on ilmeisesti  toinen. Kova, armoton. Maailma, missä nopeat syövät hitaat.  Ihmiset, jotka eivät menesty, eivät tarvitse (tai ansaitse) yhteiskunnan tukea, ja jos sitä ei löydy lähimmäisiltä, paha juttu.  Minkäs teet? Siltä ainakin vaikuttaa.

En todellakaan haluaisi olla nuori nyt.  Ei ole kivaa olla ikääntyvä. Mutta, entäpä  jos toisaalta Suomen (ja maailman) tulevaisuus joskus  on joidenkin sydämettömien, miltei sosiopaateilta vaikuttavien nuorten käsissä...vai onko kyse vain siitä, että ajattelutapa muuttuu, kaikki on eräänlaista aaltoliikettä?  Ehkä seuraava vuosikymmen on sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vuosikymmen? Toivon niin.

En myönnä! 







torstai 15. marraskuuta 2012

Ihan normi(?) päivä Aurinkorannikolla

Eilen oli Espanjassa (ja muutamassa muussa maassa) yleislakko. Sen oli tarkoitus osoittaa, että ihmiset (ja erityisesti ns. työväestö) on saanut tarpeekseen oikeistohallituksen kuristuspolitiikasta.

Näiden lakkojen ja mielenosoitusten kuva on kaksijakoinen. Ammattiliitot haluavat kaiken tapahtuvan laillisesti ja "rauhallisesti". Mikä ei tarkoita, että ihmiset olisivat rauhallisia, vaan sitä, että kaikki tapahtuu laillisesti, ja ilman väkivaltaa.

Valitettavasti monet nuoret ihmiset (kuten opiskelijat) ja anarkismiin taipuvat (edelleen yleensä nuoret)  ihmiset sortuvat väkivaltaan ja paikkojen rikkomiseen.  On siis ymmärrettävää, että poliisi vastaa väkivaltaan väkivallalla.

Espanjan poliisi on aina ollut tunnettu voimakkaista, jopa raaoista otteistaan. Tämä nähtiin jälleen kerran.

Tänään on sitten nähty eilisen kuvia.   Ei kovinkaan kaunista.

Itse menin tänään  aamupäivällä  vaimon kanssa pesemään pyykkejä itsepalvelu-pesulaan. Pesukone kun lakkasi toimimasta.  No worries. Ja sitten ostin markkinoilta Bacelona-tohvelit!

Illalla ulos koiran kanssa. Supermarketista pari ostosta. Ulos tultuani marokkolainen mies halusi myydä minulle moottorisahan. Kerroin, että en itse tarvitse , mutta  naapurini, jolla on takka, voisi olla kiinnostunut. Mikä on sitten hinta? 200 euroa, kuulema. Kun on tuliterä. Sanoin, että minulla ei ole rahaa mukana, vain kortti.
Mies sanoi, että voisin mennä nostamaan kortilla rahaa.
Mutta, en haluaisi maksaa enempää kuin 50 €, ja, sitäpaitsi, minulla ei ole rahaa mukana.
Rehellisesti sanottuna - vaikka en olekaan nähnyt mitään  moottorisahamurhaaja-leffaa - en halunnut kävellä puolta kilsaa automaatille. Mies seurasi minua melko pitkään...."50 euroa on parempi kuin ei mitään". Onhan se. Tiedän että saha (melko varmasti varastettu!) oli ainakin 300 euron arvoinen. Ja, tietysti, juuri nyt, minullla ei ollut kännykkää mukana! Ehkä naapuri olisi halunnut ostaa?

Matkalla ohitin miehen, jolla on vain yksi jalka. Kerjäämässä rahaa toisen supermarketin luona. Useimmat ohittivat hänet luomatta tuskin katsettakaan. Katsoin kukkarooni: ehkä hieman yli euron, pieninä kolikoina. Annoin ne miehelle. En siksi, että tuntisin itseni "hyväksi ihmiseksi", tai, että Pyhä Pietari, siellä portillaan, sanoisi, että koska olen ollut ns. hyvä ihminen, hän laskee minut portin sisälle. Annan aina rahaa ihmisille. Tuskin kukaan kerjää, ellei tarvitse? Ainakaan Espanjassa ei ole organisoitua kerjäämistä.

Normi päivä?  Mikä  se sellainen on?  

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Hyppïvä Lee ja muita hauskuuksia Aurinkorannikolla




Aurinkorannikolla ilmestyy useita kaupunkilehtiä. Lehdentekijät  itse suosivat tätä  nimeä; ilmaisjakelulehti vie ajatukset siihen ettei ilmainen voi olla hyvää, vaikka, vanhan laulun (ja sanonnan) mukaan  "parhaat asiat elämässä ovat ilmaisia" .  Hieman samaan tapaan, kuinka "halpa" vie ajatukset halpahintaiseen. Edullinen ja.varsinkin tarjous kuulostavat paljon paremmalta.

Koska näistä  lehdistä ei tarvitse maksaa, niiden täytyy kerätä rahansa olemassoloonsa eri tavalla. Mainoksilla.
Vanha  sanonta (jälleen) toteaa: Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.  Käytännössä siis esim. monien lehtien ns. arvostelut vaikkapa ravintoloista ja niiden ruuasta ja palveluista ovat vähintäänkin positiivisia; lehti haluaa, edelleenkin, mainostulot.  Samaan tapaan lehdet esittelevät erilaisia paikallisia yrityksiä ja yrittäjiä. Mitä kiittävämpi  arvostelu tai esittely, sitä suurempi ilmoitus. "Raavi minun selkääni, niin minä raavin sinun selkääsi!" on suora käännös amerikkalaisesta  (?) sanonnasta..

Toki suorempiakin linkkejä on. Fuengirola.fi oli aikaisemmin nimeltään UusiFuengirola. Ja, jäljet johtavat sylttytehtaalle.  Eli, ensin UusiRauma ja sitten Uusi Suomi.

Aurinkorannikolla  toimivista suomalaisista puolueista (tietääkseni) ainoa  on Kokoomus. Fuengrola.fi tukee häpeämättä veljespuolue Partido Popularia. 

Varmasti rannikolla elää esim. Suomessa aikoinaan  hyvin ansainneita entisiä  paperityöläisiä.  Nyt eläkkeellä.  Tämän  päivän poliittisessa ilmastossa ei vain ole kovinkaan muodikasta olla "sossu". Perus-eläkeläiset eli Perussuomalaisten kannattajat luultavasti ajattelevat: "Raukat vain  menkööt merten taa". Ja kepulaiset "tallaavat niitä polkuja viimeiseen asti, vaikka naapuri omansa myy"...eli he pysyvät Suomessa. 

Britit ovat tietysti enemmistönä aurinkorannikon  ulkomaalaisista. Ja siksi lehtiäkin on useita.  Yhdessä niistä  mies, joka käyttää nimä Leapy Lee, kirjoittaa usein  muslimeista, Britannian labour party´sta  (työväenpuolue) ja BBC:stä  nimittäen kahta viimeksi mainittua hauskasti(?)  "bolshevikeiksi" jne.

Mies itse on "one hit wonder" kuusikymmentäluvulta.   Kapakkatappelun ja sitä seuranneen linnatuomion jälkee mies työskenteli mm. Saudi-Arabiassa, mikä tekee hänestä asiantuntijan mitä tulee arabeihin ja muslimeihin. Yhdessä kirjoituksessaan (kolumniksi nimittäminen  olisi arvonnousua) mies nimittää Pakistania lähi-idän valtioksi...Ja brittinuoret, jotka putoavat humalassa tai huumeiden vaikutuksen alaisina  parvekkeilta, ovat espanjalaisen rakentamistavan uhreja....jne. jne. Hauskasti (?) mies lopettaa kirjoituksensa Keep the faith., love Leapy Lee...varsinainen positiivari!

Mutta, kuten (jälleen vanha sanonta toteaa), joskus sokeakin kana löytää jyvän.

Yhdessä kirjoituksessaan mies toteaa, kuinka nykyisin on turhaa jutella lapsen kanssa  ja/tai yrittâä saada lasta nauramaan tai hymyillä lapselle. Koska ihmiset pelkäävät - ja valitettasti ehkä syystä - että olet pedofiili.

Kun olin lapsi, puhuttiin "namusedistä". Onko näitä pervoja tänä päivänä enemmän? Vai onko niin., että useammat joutuvat kiinni? En tiedä.

Sen tiedän, että kun näen ihanan, kauniin, iloisen koiran, mikään ei estä minua puhumasta sille. Paitsi sen omistaja!   Jos kysymys on ihanasta, kauniista lapsesta, en uskalla. Jopa valokuvat omista lapsista kylvyssä voivat saada aikaan prosessin, mitä ei olisi koskaan pitänyt tapahtua. Näin on todellakin tapahtunut isälle, joka meni hakemaan valokuvia liikkeestä. Kuvat kehittänyt henkilö oli ottanut yhteyttä poliisiin! Kuvissa kun mitä ilmeisemmin oli lapsipornoa!


Millainen  on se maailma, missä nykyisin  elämme?  Oliko maailma aina yhtä paha? Emme vain tienneet? Vai tekeekö media kärpäsistä härkäsiä? 

torstai 8. marraskuuta 2012

Hämärämiehiä ja -naisia? Onko asioita jotka eivät kestä "auringonvaloa"?




Aurinkorannikolla on  turistioppaiden ym. mukaan (lähteestä ja laskutavasta riippuen) 300-330 vrk/vuodessa aurinkoista. Valoa siis riittää, vuodenajasta riippuen, aamuvarhaisesta jopa kello kymmeneen.


Nyt kun kesä täällä Etelä-Espanjassakin on lopulta ohi, ja paluu normaaliaikaan on muuttanut illat pimeämmäksi, törmää asiaan, mikä aikoinaan yllätti ja hämmästytti, ja vieläkin häiritsee.

Espanjalaiset (lue: andalusialaiset) autoilijat tuntuvat laittavan autonsa ajovalot päälle vasta kun eivät pysty lukemaan autonsa mittareita.  Se, että auton valot samalla auttavat muita liikenteessä olevia huomaamaan ajoneuvon ja - kuten esim. valoisana aikana - tajuamaan että kysymyksessä on liikkuva kulkuneuvo, ei tunnu tulevan  mieleen.  Hieman sama juttu kuin joillekin suuntamerkin näyttäminen; kyllä minä tiedän minne olen menossa, ja mitä se muille kuuluu!

Toinen, yhtä tärkeä "puute" on se, että ainakaan minä en ole löytänyt heijastimia mistään. Toki täälläkin on liikuntaan tarkoitettuja tuulipukuja ja verkkareita, joissa voi olla heijastin. Nauhoja tai ripustettavia heijastimia sen sijaan ei ilmeisesti ole.

Polkupyöräilijät ovat sitten asia erikseen. Ainakaan Andalusiassa ei juurikaan näe aikuista polkupyöräilijää, ellei kysymyksessä ole urheilija. Joko kuntoilija tai aktiivi pyöräilijä. He tuntuvat liikkuvan valoisaan aikaan, nuoret (joskus lapset) taas jopa iltaisin, ja lähes poikkeuksetta, ilman minkäänlaisia valoja.  Pyörissä sen sijaan on usein kiinteät heijastimet, mikä toki on tyhjää parempi.


Pyöräteitä kaupunkien ja  muiden taajamien  välillä ei ole. Niinpä monet ajelevat maantien vieressä olevalla "rampilla", joka on kapea, mutta sentään eristetty tiestä metallisella aidalla tai puomilla.  Valitettavasti myös skootterit käyttävät usein  samaa.

Skootterien kuljettajat ovat useimmiten nuoria; pienimoottoriset, mopon kaltaiset skootterit ovat nopeita, ne voivat kulkea yli 60 km/h, ja puikkelehtivat usein autojen välissä taajamissa.

No, jotakin hyvää on tapahtunut. Ilmeisesti espanjalaisnuoret, jotka ihailevat moottoripyöräurheilua (Espanjallahan on useita maailmanmestareita eri luokissa)  kokevat itsensä cooliksi kun käyttävät kypärää.




Minulla on mukana pieni "taskulamppu" (itse asiassa kynän kokoinen valaisin, joka saa virtansa kiertämällä vipua muutaman sekunnin ajan) kulkiessani koirani kanssa iltahämärissä tai pimeällä.  Jossakin minulla on vanha heijastinnauha, aikoinaan vakuutusyhtiöstä saatu. Taidan laittaa sen koirani Billyn kaulapannan ympärille, jos/kun sen jostain löydän.

Ehkä huomenna? Mañana. 

perjantai 2. marraskuuta 2012

Journalismin kukkasia ja rikkaruohoja






Fuengirola.fi -kaupunkilehti (aikaisemmin Uusi Fuengirola) ei ole koskaan vakuuttanut puolueettomuudellaan. Esim. Fuengirolan Partido Popular- puolueeseen kuuluva kaupunginjohtaja on näkynyt lehdessä  joka ainoassa kissanristiäisissä ja  saanut muutenkin melkoisesti palstatilaa. Onhan hän "veljespuolueen" eli Kokoomuksen kaltainen oikeistopoliitikko. Nimi (aikaisemmin)  Uusi Fuengirola viittaakin Uusi Rauma- kaupunkilehteen ja Uuteen Suomeen. Jäljet johtavat siis sylttytehtaalle.

Kun luen ns. kaupunkilehteä, toivoisin lehden  keskittyvän puoluetettomaan informaatioon.
Näin osittain onkin. Kolumnit ovat asia erikseen.

Fuengirola.fi -lehden numerossa 32 (2.11.2012)  Asko Tanhuanpää kommentoi Suomen kunnallisvaaleja. Hän nimittää Paavo Arhinmäkeä parta-anarkistiksi.

"Radikalismi on äärisuunta, joka tavoittelee läpikotaista muutosta tai uudistusta. Tämä on yksi määrittelyistä.  Yleensä, käytännössä, pommeja, poliittisia murhia.  Esimerkkinä vaikka 60-luvun Beider-Meinhoff Saksassa."

Paavo Arhinmäen, suomalaisen ministerin, nimittäminen anarkistiksi voisi olla oikeusjutun paikka.  Kuitenkin,  entisen urheilutoimittajan, nykyisen ilmaisjakelulehden "kolumnistin" haastaminen taitaisi olla tuhlaamista  ruutia variksiin.   Mies kun tuntuu (onkohan dementia tulossa?) sekoittavan 60-luvun herjan "partaradikaali" parta-anarkistiin.
Onkohan muuten Espanjan nykyinen presidentti (eli suomeksi  pääministeri) Rajoy luotettava? Miehellä kun on harmaa parta (hiukset tosin värjätty mustaksi)?

tiistai 30. lokakuuta 2012

Palmun alla palelee talvella...

Kun muutin Espanjaan vuonna 1998, maa  oli juuri toipumassa lamasta, Vuosi 1999 oli jo parempi, ja vuonna 2000 kaikki näytti kääntyvän hyväksi.
Muutavan vuoden ajan rahaa näytti virtaavan maahan, rakennustoiminta kuumeni.  Jossakin vaiheessa, alueella missä asumme, voi nähdä kolmekymmentä nostokurkea.
Vaikutti siltä, että että joka ainoa neliömetri maata käytetään rakentamiseen.

Buumia kesti viisi-kuusi vuotta.
 Joissakin arvioissa tuolloin ennustettiin mm. puolen miljoonan saksalaisen muuttavan  lähivuosina Aurinkorannikolle. Brittien "invaasion" uskottiin myös jatkuvan, ja pohjoismaalaisten tuloon uskottiin samoin vahvasti.
Hinnat kohosivat pilviin.

Vuosina 2006 ja 2007 alkoivat näkyä ensimmäiset merkit maailmanlaajuisesta lamasta.
Sitten tapahtui muutama suuri konkurssi Amerikassa. Se vaikutti luonnollisesti Eurooppaan, ja mm. Iso-Britannian talouteen.  Brittien ostovoima heikkeni, potentiaaliset ostajat vähenivät.
Turismista ja ulkomaalaisten sijoituksista riippuvaisen   Etelä-Espanjan rannikko  oli rakennettu miltei täyteen; nyt tuhannet asunnot ja talot seivoivat tyhjillään. Ja tulevat seisomaan vielä kauan.

Tänä päivänä Espanja on suurissa taloudellisissa vaikeuksissa. Rakennustoiminta on miltei kokonaan pysähdyksissä, työttömyys on paikoin yli 30 prosenttia, ja erityisen vaikeassa asemassa olevat nuoret, alle 25-vuotiaat.

Työttömyys on aina raskas koettelemus; joissakin tapauksissa se voi olla katastrofi. Perhe, jossa kukaan sen jäsen ei työskentele, voi suoranaisesti nähdä nälkää. Ihmisiä on häädetty kodeistaan maksamattomien lainojen vuoksi, joskus heidät on poliisi kirjaimellisesti kantanut ulos. Pankki ottaa asunnon tai talon haltuunsa, ja kun sitä ei pystytä myymään, velka säilyy.
54-vuotiaalle miehelle   Granadassa kodin menetys oli liikaa. Hänet löydettiin kuolleena kotoaan, joka ei olisi enää hänen omansa.

Erityisesti eteläinen Espanja eli Andalusia on täynnä asuntoja jotka seisovat tyhjän pantteina. Samaan aikaan perheitä ajetaan kadulle. Heidän kohtolonaan on olla riippuvaisia sukulaisten ja/tai tuttavien mahdollisesta avusta. Espanjalaiset ovat hyvin perhekeskeisiä, ja joskus esim.  isovanhempien apu voi olla korvaamatonta.

Suomessa näyttävät nuoret oikeistokokoomuslaiset ja muu äärioikeisto lanseeraavan ajattelua että ns. hyvinvointivaltio passivoi ihmisiä.  Toivotaan enemmän sosiaalista myötätuntoa kuin yhteiskunnan apua.
Espanja on tällaiselle ajattelulle siis ihanneyhteiskunta; köyhät itse auttakoot toisia köyhiä! Talouselämää ei saa rankalla verotuksella rasittaa, vaan sitä pitää tukea mm. sosiaaliturvaa ja työttömyysturvaa heikentämällä, tekemällä mm. yrityksille helpommaksi irtisanoa työntekijä ja mahdollistaa "vapaat" tuloneuvottelut eli käytännössä luopua ammattiliittojen neuvottelemista sopimuksista.

Toivottavasti Suomessa järki voittaa, eikä hyvinvointivaltion purkamista sallita.  Espanja on esimerkki raa´asta kapitalismista.  Täällä köyhät on jo laitettu kyykkyyn.




maanantai 24. syyskuuta 2012

Yksi maa, yksi kansa?





Kuva yksi: Jalkapallopaitoihin pukeutunut kansa laulaa kadulla: "Campeones, campeones, olé olé olé!
Kuva kaksi: Samaan tapaan pukeutuneet ihmiset hoilaavat: "Yo soy español,español, español!"

Kuva kolme: Keltapunaraitaisia lippuja kadulla. Kylttejä joissa sanotaan: "No somos españoles, somos catalán"
 - emme ole espanjalaisia vaan katalonialaisia.

Kun Espanjan maajoukkue voitti toisen kerran peräkkäin Euroopan mestaruuden jalkapallossa, oli tottakai  hienoa olla espanjalainen. Oli oikein olla ylpeä maastaan.
On hyvä muistaa, että maajoukkueen pelaajista suuri osa tulee (FC) Barcelonasta. Varmasti jokainen näistä pelaajista nautti täysin siemauksin menestyksestä joukkueen mukana.




Kun Espanja oli diktaattori Francon vallan alla, erityisesti Katalonia ja Baskimaa kärsivät fasistihallituksen hallinnosta. Omaa kieltä ei saanut käyttää, muista yksilönvapauden rajoituksista puhumattakaan.
Baskimaassa syntyi väkivaltaista vastarintaa, ETA perustettiin vuonna 1959.
 Järjestö on monta kertaa solminut "rauhan", aloittaakseen yhä uudelleen esim. pommi-iskut, jotka osoitetaan vallan symboleita eli sotilaita ja poliisia vastaan. Järjestön jäsenet kokevat olevansa vapaustaistelijoita.
Baskimaassa on myös demokraattista pyrkimystä eroon Espanjasta, vaikka esim. ETA:n poliittiseksi siiveksi leimattu  Batasuna on ollut kielletty maassa vuodesta 2003.
 Baskin kieli (euskadi) on täysin erilaista kuin espanja. Se on kuitenkin tätä nykyä vähemmistökieli.




Myös Kataloniassa on ollut aina halua erota Espanjasta. Aseellista toimintaa (terrorismia) ei ole kuitenkaan esiintynyt. Vaikka katalonialaispuolueet ovat kaikki kansallismielisiä, kaikki eivät kuitenkaan kannata eroa Espanjasta.
Viime kuukausina puheet erosta ovat lisääntyneet. Miksi siis juuri nyt? Joidenkin katalonialaisten poliitikkojen mielestä vauras Katalonia maksaa liikaa koko Espanjan hyvinvoinnista. Yhdessä Baskimaan kanssa se onkin maan teollistuneinta aluetta.  Toisaalta, Katalonian kieli on  hyväksytty maan toiseksi viralliseksi  kieleksi yhdessä kastilian (mitä yleensä käytetään puhuttaessa espanjasta) kanssa.

Onko Baskimaalla ja/tai Katalonialla oikeutta tai mahdollisuutta itsenäisyyteen?  Molemmilla mailla on jo autonomia, mikä antaa niille suuren liikkumavapauden politiikan ja talouden suhteen.
Itsenäisyyden toteuttaminen  mitä luultavimmin olisi taloudellisesti raskasta. Monet byrokratian osaset joutuisivat uusiutumaan.

Itsenäisyyttä ei voi syödä, ei juoda, ei pukea ylleen.
Toisaalta, kansallistunne on jotakin mikä on ihmisen sisällä - tai sitten ei.

Eurooppa ja koko maailma  on kokenut valtavia muutoksia muutaman viime vuosikymmenen aikana.  Neuvostoliitto on hajonnut, Tsekkoslovakia jakautunut. Jugoslavia jakautunut useisiin itsenäisiin valtioihin.
Samanaikaisesti Euroopan Unioni (ehkä toisinaan  melko huonoin tuloksin) yhdistää Eurooppaa.

Espanja on kokemassa kovia aikoja. Valtaapitävän Partido Popularin eli oikeistopuolueen johtaja vaatii kansalta yhtenäisyyttä, jotta lama voidaan voittaa. Myöskään sosialistit eivät halua Espanjan hajoavan.

Aika näyttää. Riittävätkö separatistien voimat? Mitä kansa, tavalliset ihmiset, haluavat?
 Toivottavasti  keskusteluja voidaan käydä rakentavassa hengessä. Väkivallasta kärsivät viime kädessä kaikki.









Päivän nopeat: Syrjäytyminen. Dopingia...joko taas?

Suomalaisten libertaarien ja muiden oikeistopopulistien viime aikoina usein toistetun analyysin mukaan

Syrjäytymisen syy on hyvinvointivaltion kehityksessä. Liian pitkälle viety sosiaaliturva takaa toimeentulon, vaikka työtä ei tekisikään.  Miksi siis hakeakaan sitä? Tai opiskella? 

Jaaha. Miksikähän sitten syrjäytyminen on erittäin yleistä Espanjassa?  Espanja kun ei varsinaisesti ole tunnettu korkeasta sosialiturvastaan.
Maahan on viime vuosina syntynyt ns. ni-ni -sukupolvi, ei-eikä -sukupolvi. Se ei tee työtä mutta ei myöskään opiskele.

Kaarlo Kangasniemi on kertonut jutelleensa vuonna 1975 saunassa dopingista Juha Miedon kanssa.  Mietaa oli kysellyt dopingista, ja Kalle oli kertonut kuinka paljon mömmöjä voi ottaa niin etteivät lihakset kasva liikaa. Mietaan Jussi kertoi paljonko hän oli ottanut päivittäin.

Jaaha. Siinäpä sitä sitten meni taas yksi sankari jalustalta.  No, luultavasti juttu ei jää tähän.  Todettakoon ettÄ Kangasniemen voittaessa olympiakultaa painonnostossa vuonna 1968, anaboliset steroidit eivät vielä olleet kiellettyjä. Hän tunnusti itse käyttäneensä  Keksimättä juttuja  "pahkakupeista" ja vahingossa annetuista ruiskeista.



sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Tähdenvälejä.

*****
Kun olin muutama vuosi sitten sairaalassa, toipumassa toisesta vakavasta sydänleikkauksesta, minulle annettu ruoka oli luonnollisesti  superterveellistä: vain vähän punaista lihaa, vähän suolaa ja rasvaa, paljon vihanneksia ja hedelmiä. Kahvikin oli kofeiinitonta.
Pyysin vaimoa tuomaan minulle "oikeaa kahvia" läheisestä kahvilasta. Kun join sitä, tunsin miten kofeiini sai aivoni ja koko elimistön taas toiminaan! Vasta vuosia myöhemmin vaimoni myönsi, että kahvi oli ollut "descafeinado" ei kofeiinitonta...

*****
Tänään (22.09.) uutiset TV:ssä kertoivat mielenosoituksista Libyassa.  Vaikka (vai koska?)  ne olivat "ääri-islamilaisuutta" vastaan, niihin ei lännessä reagoitu vahvasti.  Tavalliset, keskivertomuslimit ovat saaneet tarpeekseen riehunnasta.  Se taas ei  ole jotakin mistä repiä otsikkoja?

*****

Sunnuntaina 23.9. kirpparipäivä.
Tulos oli jälleen huono. Espanjalaisilla ei ole "ylimääräistä" rahaa, ja toisaalta myyjiä on paljon, ja kaikilla melko tavalla samaa tavaraa. Kodin tarvikkeita. Vaatteita. Leluja. Kirjoja. Musiikkia, elokuvia.
Tulos on ollut jo kauan jopa neljännes tai puolet siitä mitä "hyvinä aikoina".

*****

Viime viikolla teknikko tuli katkaisemaan sähköt. Lasku oli maksamatta. Vaimon charmi auttoi kundia olemaan tekemättä katkaisua, kun vaimo kertoi, että maksaisimme laskun ensi tilassa.
Syy aikaisemmin   oli  yksinkertainen: kun joskus lasku oli tarkoitus maksaa suoraveloituksena, tilillä ei ollutkaan rahaa! Sen sijaan että pankki olisi informoinut meitä, lasku meni takaisin sähköyhtiöön, mistä lähetettiin teknikko raakasti katkaisemaan sähkö.  Kesti kaksi (2) päivää saada sähkö takaisin.
Olimme nyt siis "viisaampia" ja halusimme maksaa laskut, kun ne tulevat. Vaan jostain syystä, se ei onnistunut. Tai, olimme yksinkertaisest unohtaneet!
 Yritimme maksaa minun pankkikortillani  (kuten joskus aikaisemmin) Ei onnistunut, minun nimeäni kun ei ollut laskussa! Eri virkailija, ilmeisesti. Aikaisemmin ongelmaa ei ollut...
No, eikun heidän toimistoonsa, odottamaan kolme (3) tuntia. Vain saadaksemme selville, että vaimolta puuttui paperi,mikä osoittaa että hän on asunnon omistaja!
No, seuraavana päivänä se lasku lopulta onnistuttiin maksamaan. Kun kaikki tarvittava dokumentti oli mukana. Vaan, olenko jotenkin outo, vai miksi ihmettelen, miksi kummassa joku haluaisi maksaa jonkun toisen sähkölaskun? Olkaa siis varovaisia, ihmiset. Tsekatkaa! Ehkä naapurinne on salaa maksanut laskunne!

*****
Minun täytyy tehdä karmea tunnustus: Olen katsellut ohjelmia kuten X-factor, The Voice....etc.
Toki tiedän että epäilemättä esim. Mick Jagger, Rod Stewart, Bob Dylan ja Neil Young olisivat, epäilemättä,  olleet ulkona jo ensimmäisen audition jälkeen. "Tuomarit" olisivat sanoneet jotakin hauskaa, kuinka olisi parempi löytää jokin muu, parempi,  ammatti.
Onko koko "formaatti" oikea? Ennen sanottiin että pitää mennä tyvestä puuhun. Nyt esim. X-factor-voittaja saa sopimuksen, mikä käytännössä takaa "joulu-ykkösen".
Ovathan jotkut (monet, voi joku sanoa) löytäneet paikkansa pop-maailmassa.
Maailmassa missä musiikkia tehdään samaan tapaan kuin hampurilaisia tai pizzoja.
Missä keino myydä musiikkia on tehdä video missä on vähäpukeisia naisia, "tanssimassa".
Silti olen, ainakin ns. sivusilmällä, katsellut noita ohjelmia. Toivoen, että niistä löytyisi joku ihan oikea kyky.  Lahjakkuus. Odotan edelleen. Enkä toivo liikaa.


keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Me, myself and I : Taviksen tunnustuksia eli onko jokainen ihminen laulun arvoinen.





Ns. painetussa sanassa (mitä ilmeisesti on suhteellisesti ottaen yhä vähemmän) ja internetin eri sivustoilla törmää aika usein sanontaan: " ja nyt siihen kaikkein suosituimpaan aiheeseen, eli minuun (itseeni)". Vaikka tuo on sanottu luultavasti  ns. pilke simäkulmassa, se pysäyttää.

Onko niin, että me (ihmiset) haluamme kaikkein mieluimmin puhua Omasta Itsestä?  Toki, jokainen meistä luultavasti  tuntee jonkun, jonka tavatessaan ajattelee: Voi ei, ei oo totta, nyt se alkaa puhua itsestään ja kaikesta mitä on tehnyt, höystettynä sillä mitä mies/vaimo/lapset/serkut/kumminkaimat ovat tehneet/sanoneet tms.  sitten viime näkemän.

Mutta nämä ihmiset sikseen. Onko niin, että me KAIKKI haluamme  puhua enimmäkseen tai pelkästään   omista asioistamme?

Kun joskus aloittelin blogiani, mietin usein, osaanko/voinko sanoa jotakin, mikä kiinnostaisi muitakin kuin sukulaisia ja lähimpiä tuttuja.  Niinpä laitoin linkin suomalaiselle sivustolle Espanjassa.
Vastaanotto ei juurikaan rohkaissut. Jotkut sanoivat, että blogin kirjoittajat ylisummaan ovat ihmisiä, jotka haluavat huomiota. Joilla ei ole lahjoja, eikä tarpeeksi itsekritiikkiä jotta tajuaisivat olla tekemättä itsestään naurettavia. Eipä ollut kovinkaan rohkaisevaa, vaikka toki toisenlaisiakin kommentteja löytyi.

Mitä siiten on blogi? Paikka missä kirjoittaja kertoo omia mielipiteitään, omia tuntemuksiaan. Jos hän kirjoittaa jonkun toisen kannalta, sitä kutsutaan fiktioksi. Näin tekevät kirjailijat, novellistit.



Joskus, kun olin nuori, olisin halunnut tehdä monia asioita jotka ovat kuitenkin  jääneet tekemättä.  Kirjoittaa kirjan, soittaa rock- tai jazzbandissa. Tulla toimittajaksi, ehkä rock- tai musiikkilehteen.
   Muusikkoa minusta ei tullut, luultavasi  ainakin osaksi  siksi, että en tuntenut ketään joka olisi halunnut muodostaa bändin. Bassoa soittelin, mutta myin sen pois.  Tuskin minusta mitään Jack Brucea tai Jaco Pastoriousta olisi tullut
  Harjoittelu ei innostanut.
. Ei myöskään rock-kriitikkoa.Varmaan olisin voinut ainakin yritttää? Netissä kirjoitin muutamia arvosteluja albumeista jotka koin tärkeiksi.  Sivusto luultavasti teki rahaa, minä en.

Joskus kymppivuotiaana halusin myös tehdä sarjiksia. Mutta:  kauheesti työtä, enkä ollut edes varma oliko minulla ideoita tarpeeksi.  Ylipäänsä: kuvataide ei tainnut olla mua varten?

Jossakin vaiheessa haaveilin kirjailijan urastakin. Mutta kun ikää on parikymmentä vuotta, elämää ja kokemuksia ei ole kirjan aineistoksi. Elllei nyt sitten ole tunnettu jalkapalloilija tai muu julkkis. Kuka toisaalta lukee parikymppisen jalkapalloilijan tai formula 1- kuljettajan muistelmia?  Varsinkin, kun ne on kirjoittanut ns. haamukirjoittaja. No, jotkut, ilmeisesti, tuskin niitä muuten julkaistaisiin.
 Kun luin todellisten mestarien teoksia, tuli rimakauhu. Eipä minusta olisi ollut nobelistiksi.  Tai edes menestyneeksi suomalaiseksi kirjailijaksi.

Kun menin avioon, lapsia tuli, turhat (?) haaveet jäivät. Elämä itse riiitti, aikaa ja energiaa ei ollut muuhun. Oma elämä oli se romaani, täynnä odottamattomia käänteitä, mutta myös arkea, pettymyksiä ja iloa.

Miksikähän sitten  on niin kovin vaikeaa myöntää että on vain se TAVIS?  Ilman mitään suurta lahjaa, mitä jollakin tai joillakin ei olisi, ja paljonkin enemmän?  Vai, olisiko niin, että meillä taviksillakin voisi olla jotakin, joitakin ajatuksia, ideoita, mitkä eivät vain pääse näkyviin, koska jotkut muut osaavat "myydä" itsensä, olematta yhtään parempia? Ja se "tavallinen" elämä, voihan sekin olla täynnä elämyksiä, kokemuksia, haaveita jotka joko toteutuvat tai jäävät toteutumatta.

En kirjoita blogiani osoittaakseni mitään. Kenellekäänn.  Edes itselleni. Kirjoitan, koska toivon että se mitä sanon, herättäisi mielipiteitä. Joko puolesta tai vastaan. Eräänlaista ääneen ajattelua. Hieman harkitumpaa kuin se "läppä" mitä tulee heitetyksi esim. Facebookissa.

"Jokainen ihminen on laulun arvoinen" väitti joskus laulaja Veikko Lavi.  Tiedä hänestä. Tuskin minunkaan elämästä laulun aiheeksi on. "Jokainen elämä on tärkeä". Siihen kyllä uskon.

Se nyt vaan on  niin,  että olen tavis. Ei se ole hassumpaa.  Ehkä on niin että me olemme se "maan suola"?

Ja, ainakin tiedän (vai luulenko vain?) että ihminen voi olla tavis, mutta ei pahis?  Pahis tuskin olen. No, annan muiden päättää siitä.

Mutta. Uskon kuitenkin että me tavikset, lopulta, ollaan ne ihmiset, jotka tuntee vahvimmin, elää todellista elämää.  Me, todella, ollaan se Elämän suola. 


sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Tähtilippu palaa taas...



Uutiset ovat jälleen kerran  kertoneet mellakoista kaikkialla ns. muslimimaailmassa. USA:n liput palavat taas, kansa riehuu kaduilla. Mitä uutta? Tätähän tapahtuu aika-ajoin. Vaan miksi juuri nyt?

Näennäinen syy on jokin elokuva tai video. En edes halua tietää mikä. Tehty USA:ssa.

Kun Geoge W. Bush ja Toni Blair julistivat ristretken terrorismia vastaan, tarkoituksena oli löytää ne "massatuhoaseet" mitkä, lännen tiedustelupalvelujen mukaan,  löytyisivät jostakin Irakista.

Niitä ei koskaan löydetty. Silti "koalition" joukot hyökkäsivät suvereeniin maahan, ilman virallista sodanjulistusta.  Irak kuului maihin, joista Bush käytti termiä access of evil.

Mutta. Olihan se sentään kai hyvä että Saddam Husseinista päästäisiin eroon? Vai?   Ja päästiinkin.

Ja jonkin aikaa kaikki olikin hyvin. Muslimit tappoivat vain toisiaan.  Ja yhä tappavat. Jee!

Entä nyt? Ihmisiä kuolee yhä Irakissa, Afgnistanissa, Pakistanissa. Who cares?

Mutta: USA:ssa on tulossa vaalit. USA tarvitsee aina vihollisen. Kun se ei ole enää Neuvostoliitto, niin melkein  mikä tahansa käy.
Helppo juttu;  luodaan  taas jotakin, mikä aiheuttaa liikehdintää muslimimaailmassa. Hullut kiiihkouskovat ovat pian  jälleen osoittamassa uskomatonta vihaansa Amerikkaa ja amerikkalaisia kohtaan.
USA tarvitsee  siis vahvan presidentin, ei mitään mustaa miestä joka voi olla jopa jonkinlainen muslimien ymmärtäjä. Taustakin afrikkalainen!

Amerikkalaisessa kulttuurissa on paljon hyvää;  musiikki, esimerkiksi. Vapaus, ainakin teoriassa, sanoa mitä haluaa. "Amerikkalainen unelma" ei ole pelkkä kupla, mutta on hyvä muistaa, ettei se ole "oikein" ja kaikki muu väärin.
Ja  kuka niille antoi luvan toimia maailmanpoliisina?  Demokratia ei ole vientitavaraa. Ei varsinkaan kun kauniiden puheiden takaa näkyy ahneuden pukinsorkka. Ja, kaiken lisäksi, demokratian sijasta "autetut" maat tuntuvat ajautuvan yhä pahempaan kriisin. 

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Espanja, EU...missä mennään?






Olin tänään taas "baratillolla" eli  suomeksi kirpputorilla.
Normaalista se poikkesi siinä, että vaimo, joka oli vilustunut (täh? lämpötilat on edelleen lähellä 30 celsiusta, no, muutakaan ilmaisua ei kipeälle kurkulle ja yskälle ole), joten olin yksin.
Alku oli tavalliseen tapaan hiljainen, vasta lähempänä puolta päivää onnistuin myymään jotakin. Pari ensimmäista tuntia kuluu kun autosta levittelee tavarat pöydille ja maahan, vilteille.

Ilahduttavaa oli, että monet nuoret perheet ostivat leluja ja lastenkirjoja (joita saimme englantilaiselta tuttavaltamme, kohtuullista korvausta vastaan), vaikka, kuten he myönsivät, ajat ovat huonot.
Lapset ovat vanhemmilleen tärkein asia maailmassa. Kaikkialla. Niin myös Espanjassa, missä pienet tytöt puetaan ferian aikana kuten prinsessat, pojat kuten hidalgot.

Kun joskus facebookissa sanoin, että mielestäni on hyvä, että espanjalaiset, kaiken laman ja huonon ajan keskelläkin jaksavat uskoa elämään, jatkaa fiestojaan , tuli melko nopeasti vastaua: " No on se hyvä että jaksavat juhlia meidän rahoilla."  No, vaikka en mikään talousmies olekaan, Espanjan BKT on "hieman "
suurempi kuin Suomen. Jos ja kun Espanja on talouskriisissä, pieni Suomi, edes Nokian avulla, ei todellakaan pelasta Espanjaa.  Euroopan Unioni, ehkä.

Espanjassa on toisaalta tapahtunut asioita jotka pelottavat.
On syntynyt ryhmiä, jotka menevät supermarketteihin, keräävät kärryn täyteen, ja menevät  ulos. Maksamatta. Vaikka  kysymyksessä ovat ryhmät (joilla on jopa t-paita joka kertoo keitä he ovat!), turvamiehet eivät voi pysäyttää kaikkia heitä. Mutta, koska turvakamerat ovat toiminnassa, syylliset löytyvät, ja monet heistä odottavat oikeudenkäyntiä.

Miten tämänkaltaiseen toimintaan pitäisi suhtautua?  Demokratiaan ja oikeudenmukaisuuteen tottuneena: tuomita. Anarkismia! Yhteiskunta ei voi sallia omankädenoikeutta, ei edes silloin, kun joku sanoo, että  hänellä ei ole rahaa ostaa edes peruselintarvkkeita.

Jos tämänkaltainen toiminta jatkuu, seurauksena on poliisin ja ehkä jopa armeijan väliintulo.  Onko Espanja uuden sisällissodan edessä?  Miten reagoivat EU ja Saksa? Franco varmasti myhäilee haudassaan: "Minähän sanoin, demokratia johtaa ainoastaan anarkiaan!"

Oliko/onko EU ollut vain jotakin mitä ns. suuri raha, kansainväliset, ylikansalliset yhtiöt halusivat, ja saivat?  Ja meitä "taviksia" kustiin rankasti silmään?!

En minä tiedä. Minä vain myyn tavaroita kirpparilla. Hengenpitimikseni.  Ja, aina välillä, kirjoittelen näitä blogeja. Joita joku, toivottavasti, ainakin joskus, lukee.





maanantai 3. syyskuuta 2012

Kaksi viikkoa Suomessa. Onko mikään muuttunut - vai kaikki?



Istun autossa matkalla Tampereen Pirkkalan  lentoasemalta Mänttään. Kaksi minua vanhempaa siskoa on tullut vastaan.   Mäntän kaupunkia ei tosin enää ole: jossakin vaiheessa kuntaliitoksen myötä  on syntynyt nimihirviö Mänttä-Vilppula. Mielessä käy kuinka joskus vuosia ja jopa vuosikymmeniä sitten  naapurikunta Vilppula ei millään halunnut suostua kuntaliitoksiin, kun taas toinen naapuri, Kuorevesi olisi ollut halukkaampi. Kuorevesi kuitenkin suostui myöhemmin toisen kunnan kosintaan, ja on nykyisin osa Jämsää.

Vaan ei kai nimi kaupunkia pahenna kun ei se (ainakaan sanonnan mukaan) pahenna miestäkään. Tai naista.

Tuntuu miltei oudolta puhua suomea; "livenä"· kun Espanjassa  kieltä käytän erittäin harvoin (facebookissa ym.kyllä  useammin). Siksi taidan pulputtaa liikaakin automatkan aikana.

Majoitun "ison"  siskon luokse, muutama kilometri keskustasta, Tammikankaalle,  paikkaan joka syntyi ns.asevelikylänä sotien jälkeen. Nyt alueella asuu toisen tai kolmannen polven mänttäläisiä  tai muualta tulleita.  Rauhallinen alue, järvi  "rannassa". Ihanteellinen lapsiperheelle tai eläkeläiselle.

 Peti on petattu. Kaikki on valmista. Asetun taloksi. Täysi ylläpito. On fiilis kuin piispalla pappilassa!
  Siskon mies kuoli muutama vuosi sitten. "Meni hyvä mies!" sanoi isoveli. Niin  teki. Kaipaan miestä.

Seuraavan kahden viikon aikana tapaan monia tuttuja ja sukulaisia. Pikkusisko miehineen, tytärkin sattuu olemaan käymässä.  Monet kasvot ovat tuttuja. Nimi ei vain usein  tahdo tulla mieleen. Ja, kummasti ovat kaikki vanhentuneet! Kuinka kummassa! Minäkin?!

Entinen hölkkä- ja punttisalikaveri tulee varta vasten käymään torilla kuin soitan siskon kännykällä (oma ei toimi Suomessa, onneksi numero löytyy.)  Koulua käytiin yhdessä, Rolling Stonesia kuunneltiin, sitten molempien elämä muuttui;  naimisiin, lapsia. Ne tavalliset jutut.  Mies ei ole enää työelämässä, vaikka on terve. Soittelee huuliharppua duona toisen pelimannin kanssa, ikivihreitä, ja kansanmusiikkia omassa yhtyeessä. Käy lenkillä, pyöräilee, käy salilla, edelleen. Monet muut ikätoverit ovat varhais- tai työkyvyttömyyseläkkeellä.

Entäpä vanha kotikaupunki? Muuttunut, todella. Sokkari on kokonaan uudessa paikassa. Tokmanni, varsinainen hehtaarihalli, on linja-autoaseman vieressä, mikä taas on siirtynyt jonkin verran ja siis kokonaan uusi myös.
Kiinalainen ravintola on keskellä kylää, ja käymme siellä puffetitssa eli seisovassa pöydässä. Hinta on yllätys, ja - todellakin - positiivinen! Ihan kohtuullisella hinnalla saa syödä vatsan täyteen. Ja ruoka on hyvää.
Myllyrannassa on myös lounasravintola, ja yhtenä päivänä tapaan   siellä  entisiä työtovereita. Naiset näyttävät säilyneen miehiä paremmin - vuodet voivat myös olla lempeitä. Häpeän tunnustaa, mutta kaupungin ylpeyteen ,Kuvataideviikkoihin en tutustu. Kirjastossa, entisessä työpaikassa toki käyn, parikin kertaa. Siellä on enää yksi "vanha" työtoveri työssä.  Paikka on sama,ulkoseinät miltei ennallaan,  sisällä on moderni, ajanmukainen monitoimikeskus. Muutostyöt valmistuivat muutama vuosi muuttoni jälkeen, mutta olen vieraillut siellä kyllä aikaisemminkin, viime suomenvierailulla myös.

Yhtenä päivänä pyöräilen (ensi kerran yli kymmeneen vuoteen!), vastaan tulee polkupyörällä  kaksi tummaihoista  naista huiveineen, luultavasti somaleita.

Grillaaminen, sauna, olut. Nehän suomalaiseen kesään kuuluvat. Ja saunasta nautinkin useampaan otteeseen. Velipojan kanssa saunotaan, maistellaan mahdottoman kallista mutta laadukasta suomalaisolutta ja puhutaan musiikista, muistellaan tietysti vanhoja rockfestareita, vanhoja kavereita.
Nuorin veli tulee kaupunkiin viikonlopuksi, ja uljas veljesryhmä syöksyy pohjoishämäläisen mertopolin yöelämään lauantaina, kun  yökerhon lauteille nousee paikallinen, mutta myös valtakunnallista suosiota nauttiva bändi RoXanna. Soitto menee komeasti, jykevämmin kuin levyllä.

Seuraavana päivänä tapaan jälleen yhden  lapsuuden- ja nuoruuden kaverin, jota en ole nähnyt ehkä pariin vuosikymmeneen. Kumma kyllä, hän näyttää melkein samalta, pieniä vuosirenkaita vatsan ympärillä lukuunottamatta. Puhumme musiikista (mistä muusta?) ja saan muutaman CD:n ilmaiseksi ("Tiedän että olet köyhä", hän sanoo...(?.) Mies kiertää Tampereen musiikkia myyvät supermarketit ja muut viikoittain metsästäen tarjous- ja poisto-CD:itä, enimmäkseen uudelleenjulkaisuja.

Seuraavalla viikolla "muutto" Tampereelle. Omat tyttäret ovat asettuneet kaupunkiin opiskelujensa jälkeen.
Jossakin vaiheessa teinitytöistä on kasvanut täysiä naisia, joilla on oma elämä...
 Laukontorilla koetaan karvas pettymys: Risteilyt Viikinsaareen ovat kesältä ohi, ja Tapolan mustamakkarakioski on kiinni. (No, mustaamakkaraa söin jo aiemmin Mäntässä.)  Syömme myöhemmin illalla ranskalaisravintolassa.
Tampereen katukuva on muuttunut: kaikenvärisiä ihmisiä tulee vastaan. Koskikeskuksen nurkalla kaksi nuorta, kiinalaisen näköistä naista menee ohi, toinen työntäen lastenvaunua; aksentti on niin tamperelainen, niin tamperelainen.
Nuoremman tyttären ja aviomiehen yhteinen koti on moderni: mustaa ja valkoista, metallia. Käyn saunassa, tottakai. Nukun vierashuoneessa. Kaikki on uutta ja siistiä. Kaksi kissaa pyörii ympärillä.
Vanhempi tytär kutsuu tietysti  myös kotiinsa. Katselemme kuvia mm.  matkoilta ympäri Eurooppaa ja New Yorkiin.  Myöhemmin menen hänen kanssaan  urkukonserttiin Tampereen tuomiokirkkoon. Nautin musiikista, Bachia, tietenkin, mutta myös suomalaista. En koe uskonnollista elämystä, nautin silti musiikista. Se on todellista, aitoa. Sitten syömään, nyt tex-mex -ravintolaan nuoremman tyttären ja hänen miehensä kanssa.

Olen toivonut näkeväni myös facebook-ystäviä.Monien yhteensattumien vuoksi olen tavannut ainostaan muutaman. Hekin ovat itseasiassa "oikeita" kavereita tai puolituttuja jotka ovat löytyneet netin kautta. Joku on yleisurheilusta tuttu, silloin teini-ikäinen, nyt aikamies.

Kaksi viikkoa alkaa olla täynnä.
 Mitä olen kokenut, miltä Suomi näyttää, ihmisestä joka on jo tavallaan ulkopuolinen?  Kuinka paljon se on muuttunut?  Kaksi viikkoa on varmasti liian lyhyt analyysiin;
  varmasti paljon muutosta on tapahtunut. Suurin osa ihmisistä tuntuu ottavan muutoksen luonnollisena, pieni (toivon ainakin) ryhmä pelkää (tai teeskentelee pelkäävänsä) muutosta. Mikään ei ole yhtä pysyvää kuin muutos.

Ei Suomi ole mahdottomasti  muuttunut. Ainakaan kaikki.  Vakuutun siitä, kun tytär ennen työhönmenoaan   heittää minut lentoasemalle. Ensimmäinen lento lähteen puolen päivän aikaan, eivätkä ovet ole vielä auki. Odotan siis  oven avausta. Kun nainen lopulta tulee avaamaan, toivotan hyvää huomenta. Nainen ei edes katso, ei vastaa.  Lentoselvitystä odottaessa ainoat ihmiset jotka puhuvat ovat pieni joukko espanjalaisia. No, tyttö joka on lähtöselvityksessä on ystävällinen.
 "Suomalainen puhuu vain kun on asiaa", sanotaan.  Niin kait. Eli ei kovin usein?

Koneessa istun suomalaisen nuoren parin (ehkä 18-vuotiaita) viereen,  joka keskittyy   juomaan ripeään tahtiin sika-kalliita juomia. He eivät humallu vahvasti, mutta ihmettelen miksi kannattaa ottaa halpa lento ja käyttää rahaa alkoholiin, kun on matkalla halpojen juomien maahan, ja lento lähtee puolilta päivin.

Olen matkalla maahan, joka on nykyinen  kotimaani. Siltä tuntuu.
  Parasta Suomessa? "Lapset" ja sukulaiset.. Tietenkin. Heitä kaipaan. Ruisleipää, saunaa? Hm. Tuskin. Molemmat löytyvät täältäkin. Jopa rasvaiset lihapiirakat, varmasti epäterveelliset. Ja karjalanpiirakat.
 Valkeat yöt, juhannus, "perkeleet kun puissa soi". Niitä ei Espanjassa ole, vaikka San Juan on juhla täälläkin.

Vuoden päästä uudelleen? Toivottavasti. Inshallah, eli jos luoja suo...

¡ Hasta la vista !





lauantai 1. syyskuuta 2012

Madridin viikko futiksessa



Menneen viikon jalkapallokaupunki Espanjassa oli selkeästi Madrid. Mikään varsinainen yllätys tuo tuskin kenellekään on, kun kaksi madridilaisjoukkuetta oli pelaamassa. kahdessa loppuottelussa.

FC Barcelona oli voittanut Supercopan ensimmäisen ottelun kotonaan 3-2. Kun ottelu Madridissa päättyi kotijoukkue Real Madridin voittoon 2-1, joten lopputulos 4-4 antoi ns. vierasmaalisäännön perusteella sille Super Copan voiton. Ottelussahan ovat vastakkain viime kauden mestari (Real) ja Copa del Reyn eli Espanjan cupin voittaja FC Barca.

El año que tú naciste on kirjasarja, joka kertoo tietyn vuoden tapahtumista, ja se on hauska lahja ihmisille joka on syntynyt tiettynä vuonna.  Kun minä synnyin, Atletico Madrid voitti Espanjan mestaruuden toisen kerran peräkkäin. Joukkue on ollut yksi Espanjan menetyksekkäimpiä, vaikkei maan mestaruutta ole voittanutkaan viime vuosina. Kansainvälistä menestystä on kuitenkin tullut.

Euroopan Super Cupin ottelussa 31.8.  Atletico Madrid kohtasi  viime kauden Mestareden Liigan voittajan Chelsean. Ennen ottelua jopa espanjalaiset kommentit eivät Atleticolle paljoa luvannut: Chelseata pidettiin selvästi ennakkosuosikkina, ja espanjalaisjoukkueen mahdollisuutena pidettiin pistohyökkäyksiä.
Ottelun alku näytti heti, ettei joukkue itse tähän halunnut tyytyä. Chelsea ei näyttänyt saavan peliään käyntiin, kun sen sijaan Atletico kolisteli maalipuuta ja sen jälkeen teki avausmaalin. Toisen maalin jälkeenkään tuskin moni uskoi ottelun olevan ratkaistu, mutta kun kolmas maali tuli sopivasti ennen puoliaikaa, alkoi olla selvää että yllätys oli tulossa.
 Toinen puoliaika oli  miltei muodollisuus. Chelsean kavennus n. 15 min. ennen ottelun loppua  tuli aivan liian myöhään.  Ottelu päättyi lukemiin 1:4  Atleticolle. Kolumbialaispelaaja Falcao hattutempulla eli kolmen ensimmäisen maalin tekijänä oli ottelun sankari. Koko joukkue pelasi kuitenkin erittäin organisoidusti ja sai Chelsean näyttämään tosi hengettömältä.

Espanjan La Liga on vuosien ajan ollut kahden jättiläisen, FC Barcelonan ja Real Madridin kilpajuoksua mestaruudesta. Toivottavasti toisen madridilaisjoukkueen upea esitys ennakoi sitä että mestaruudesta kilpailisi   myös Atletico, jonka historia on täynnä menestystä.


tiistai 28. elokuuta 2012

Matkalla pohjoiseen eli Eno matkalla isiensä maahan



Kännykkä hälyttää sikamaiseen aikaan vuorokaudesta. Kello kolme!
No, uni on, kuten yleensä matkalle lähtiessä, ollut aika katkonaista.
Aamupala ei maita. No kuinka se maittaisi, keskellä yötä.
Sitten pitäisi lähteä lentoasemalle. Lippu, passi, matkalaukut. Kaikki valmista.
Paitsi. Auton avain???? Ei löydy. Paniikkinappulaa painetaan!
Mitäs, taksilla. Matkakassa kevenee ennenkuin matka on kunnolla alkanutkaan.

Taksikuskeja on periaatteessa kahta lajia. Niitä jotka murahtavat (tai eivä edes murahda) jos sanoo jotakin, ja niitä jotka tuntuvat olevan mielissään kun kuljetettava henkilö suhtautuu kuin ihmiseen eikä auton jatkeeseen. Tämänkertainen on jälkimmäisiä; parinkymmenen minuutin aikana ehdimme selvittää että Suomi, johon olen matkalla, on melko hyvässä asemassa Espanjaan verrattuna. Nuorehko kuljettaja on itse ollut erilaisissa pätkätöissä viimeiset vuodet, taksinkuljettajan työ on raskasta ja työajat epämukavia, mutta on parempi kuin ei-mitään. Toteamme lisäksi, että Espanjan nuoret, joista moni on ns. ni/ni - eli ei/ei -sukupolvea (ei opiskele/ei tee työtä), oppivat olemaan tekemättä mitään. Se tuskin on hyvä. Tulevaisuutta ei rakenneta asumalla kotona ja tappamalla aikaa.

Lähtöselvitys on tietysti hidas. Jono kulkee etanaa hitaammin. Lopulta ollaan koneessa. Paikkoja ei ole varattu, jokaisen pitää löytää tyhjä paikka. Istun suomalaisen nuoren parin viereen.  Juttelemme.
Matka on pitkä ja tylsä. Kaikki on ns. sika kallista. Istuin liian lyhyt, melko epämukava.

Lopulta ollaan perillä  jääkiekon ja mustanmakkaran kaupungissa. Rähjääntyneessä terminaalissa ei halua viipyä hetkeäkään liian kauan. Onneksi noutaja on vastassa. Oikeastaan kaksi. Istun mukavalle Honda-citymaasturin takapenkille.    Kahden viikon seikkailu entisessä kotimaassa voi alkaa.

"Mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin?" lauloi tänä vuonna  (2012)  miehen ikään eli seitsemänkymppiseksi päässyt Jukka Kuoppamäki.

Niin, mitä? Kertoa kaikki,  joka päivä, aamiaisesta iltapesuun saakka? Ei kannata säikähtää. En pidä päiväkirjaa, en kirjoita mitään muistiin (vaikka usein ajattelee että pitäisi kirjoittaa ylös jokin hyvä ajatus tai kirja, levy, tms.).

Toki tapasin sukua, tuttuja, puolituttuja, ihmisiä joiden kasvot muistin mutta nimeä ei millään, ainakaan heti.
Kenenkään ei kannata pelätä mitään suuria paljastuksia tai tunnustuksia; tämä ei ole kuusikymmentälukua, jolloin oli muodikasta repiä auki kaikki henkilökohtainen, rehellisyyden nimessä. Siis ei faktoja, kuka joi kuinka monta olutta tai oliko sauna sopivan lämmin tai ruoka hyvää. Vaikka noista kahdesta viimemainitusta ei kyllä  olisikaan valittamista...

Mutta sulatellaanpa vielä vähän.  Aika seuloo tärkeän ja vähemmän tärkeän. Voin päästä vielä jopa ns. asiaan.

P.S. Löytyihän se avainkin, muutamaa minuuttia ennen kuin lento Malagasta lähti.

perjantai 24. elokuuta 2012

Oma maa mansikka....

Olen ollut Suomessa nyt yhdeksän päivää. Jäljellä on vielä viikonloppu, sitten maanantaina takaisin etelän lämpöön. Sitten ehkä pari päivää "sulattelua", ja vaikutelmat, kokemukset voi laittaa sähköiseen muotoon luettavaksi. Paljon on sukua, entisiä kavereita, tuttuja ja puolituttuja nähty. Melkein vuosikymmen (ihan liikaa!) on viime käynnistä kulunut. Tämä ikäänkuin väliaikatieotana: huhut Enon kuolemasta ovat siis varsin liioiteltuja kuten Mark Twain omastaan joskus kauan sitten totesi.
Moi moi.
   
Terveisin EpsanjanEno (joka muuten juuri on tullut uudemman kerran isoenoksi. Isosetäkin on oltu jo jonkin aikaa, itse asiassa, turhankin iso.)

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Yhdessä olemme vahvoja...?




Suomalaisten sanotaan olevan yhdistyskansaa.
"Missä kolme suomalaista kokoontuu, yhdistys syntyy".

Katsotaanpa.
 Kolme suomalaista haluaa perustaa yhdistyksen SalmiakkiKossun Ystävät ry.  SKY.
Kaikki sujuu ihan ok. Mutta sitten ilmestyy kilpailijaksi Suomalaiset SalmiakkiKossun ystävät, ry. SUSKY.
Molemmat yhdistykset kasvavat. Keräävät jäseniä.

Seuraava vaihe: SalmiakkiKossun Ystävät ry:stä eroaa ryhmä: Demokraattiset SalmiakkiKossun Ystävät, he onnistuvat rekisteröityä. DESKY.  He sanovat edustavansa työtätekeviä. Duunari on menettänyt jo tarpeeksi! Kossu on työväenluokan juoma, prkl!

Suomalaiset SalmiakkiKossun Ystävät ry:stä (SUSKY)  eroaa  ryhmä, joka ottaa nimen Maaseudun SalmiakkiKossun Ystävät. MASKY.
Tarkoituksena on edistää alkiolaista ideologiaa. Maaseudun tulevaisuus on turvattava! Maamies on Kossunsan ansainnut!

Seuraava yhdistys joka perustetaan  on Vapaan Suomen SalmiakkiKossu-yhdistys. VASKY.  Se haluaa toimia tavalla, mikä edistää valkoisen Suomen vapaata oikeutta nauttia Kossunsa ilman ulkomaalaisten häirintää. Suomi suomalaisille! Mutakuonot juokoot omiaan!

Seuraava vaihe - tietysti - on valtava kampanja mediassa, vaatien kaikkien yhdistysten kieltämistä. Listoja kerätään, netissä voit vaikuttaa! Juoppous ja sen edistäminen täytyy lopettaa!



Tämähän on demokratiaa - tukekaamme sitä!



torstai 26. heinäkuuta 2012

Hullu vuosi mutta tapahtui jotakin hyvääkin...

Armon vuonna 1968 tapahtui paljon  vuotta on usein nimitetty Hulluksi vuodeksi 
Prahan kevät alkoi,  päättyäkseen Varsovan joukkojen miehitykseen silloisessa  Tsekkoslovakiassa
Martin Luther King jr ja Robert Kennedy joutuivat salamurhan kohteeksi USA:ssa.
Pariisissa opiskelijat mellakoivat. Suomessakin "Vanha" vallattiin. 
Vietnamin sota oli täydessä käynnissä.
Laivanvarustaja, maailman rikkaimpiin miehiin kuuluvsa Aristoteles Onassis ja presidentin leski Jacqueline Kennedy vihittiin.
Apollo 8 kiersi kuun. Juri Gagarin, maailman ensimmäinen avaruuslentäjä, kuoli tapaturmaisesti.
Meksikossa käytiin kesäolympiakisat. Bob Beamon hyppäsi pituushypyssä 890 cm, mikä paransi maailmanennätystä 55 senttimetrillä. Ennätys pysyi voimassa vuoteen 1991 saakka.

Musiikissakin  tapahtui paljon

Maailmalla syntyi useita bändejä jotka kohosivat maailmanmaineeseen: Black Sabbath, Deep Purple, Free, Judas Priest, Nazasreth, Rush, Yes.
Elvis Presleyn tv-show, jota on sittemmin usein nimitetty 1968 Come Back Specialiksi, lähetettiin USA:ssa joulukuun 3. päivänä. 


 Suomessa Mainos-TV:ssä valittiin ensimmäinen Syksyn sävel. Voittaja oli Kristian. Syksyn Sävel säilyi MTV3:n ohjelmistossa vuoteen 2001 ja herätettiin henkiin jälleen vuonna 2011.

Olin aikoinaan, jo -60-luvun alussa,  innostunut bluesista, lähinnä Rolling Stonesien, Animalsien, Kinksien ja muiden brittibandien kautta. Sittemmin, 60-luvun ja 70-luvun vaihteessa  blues tuli yhä suositummaksi Britanniassa ja (heh) sen syntymämaassa USA:ssa. Valkoihoinen yleisö "löysi" tämän musiikin.  John Mayall´s Bluesbreakers, Fleewood Mac (alkuaikoinaan), Groundhogs, Savoy Brown Blues Band,  Nine Below Zero...lista brittiyhtyeistä on pitkä. USA:ssa valkoiset bluesyhtyeet kuten Canned Heat ja Paul Butterfield Blues Band pitivät bluesin ja bluesrockin  lippua korkealla.  Suomen radiossa (YLE)  Pekka  Gronow soitti jazzia ja bluesia. Varsinaisia rock-ohjelmia oli todellä vähän. Kaupalliset radioasemat tulivat vasta pari vuosikymmentä myöhemmin. 

  


Suomen musiikkielämässä tapahtui myös.

Singlelistoja hallitsivat tutut kotimaiset nimet:  Irwin, Danny, Kai Hyttinen, Päivi Paunu.  Ja tietysti Simo Salminen Pornolauluineen....LP-levyjen kulta-aika ei ollut vielä tullut.
Tiedotuspuolella sentään tapahtui jotakin uutta.
Syntyi Finnish Blues Society
Blues News oli lehti, jonka vuosikerran sai liittymällä em. yhdistykseen. Vuosittaista maksua en muista, mutta kahtena ensimmäisenä vuonna lehti ilmestyi kolme kertaa. Muoto oli tabloid-kokoinen sanomalehti. Lehti jakoi tietoa bluesin ja soulin sekä rock and rollin suurista ja pienemmistäkin nimistä. Sen vaikutusta suomalaiseen musiikkielämään tuskin voi yliarvioida, vaikka jäsenmäärät eivät yhdistyksessä suurensuuria olleetkaan.
.Yksi ns. mustaan musiikkiin erikoistuneen yhdistyksen perustajajäseniä oli Jukka "Waldemar" Wallenius  
Wallenius vastasi suurimmasta osasta lehden sisältöä alkuvuosina. Jossakin vaiheessa Waldemar päätti, että oli aika mennä eteenpäin.Nuoren miehen elämänura löytyi musiikin parista: Blues Newsin jälkeen Musa (1972) ja sitten Soundi (1975).    

Ennen Musaa Suomessa ei ollut todellista rock-lehteä. Suosikki oli tyttöjen fan-lehti, joka meni mukaan kaikkeen mikä myi. Rytmi taas oli silloin vielä Suomen Jazzliiton julkaisema, ja  tiukasti jazz-lehti. Nykyisin lehti on lähinnä rock- ja popkulttuurilehti, vuonna 2005 tapahtuneen kustantajan vaihdon myötä. 

Musa kertoi rockista, soulista, popìsta. Bluesiakaan ei ollut unohdettu. Musaa ei enää ole, mutta Soundi ilmestyy edelleen.  Musiikkilehti Rumba syntyi vuonna 1983.
Tänä päivänä myös  Blues News ilmestyy edelleen. Virkeä keski-ikäinen on yhä voimissaan. 



Suomalainen rock-journalismi tavallaan siis  syntyi  tuona "hulluna vuotena". Blues elää tänäänkin. Kuten yksi bluesin perusnimistä, Muddy Waters aikoinaan lauloi: "The Blues Had A Baby And They Named It Rock And Roll". Ilman Watersia, Chuck Berryä ja kumppaneita ei olisi rock and rollia, ei Elvistä, Beatlesia, Rolling Stonesia. Ja kaikkea sitä afroamerikkalaisen musiikin kirjoa, mistä saamme tänään  nauttia.

 Toivoisin, että tämän päivän nuoret (ja miksei varttuneemmatkin?)  tutustuisivat afroamerikkalaisen  musiikin "juuriin". Sieltä löytyy paljon sellaista mikä saa tämän päivän teollisen popin tuntumaan tosi köyhältä;   kuin  hampurilaispaikan pikaruoka  verrattuna kunnon ateriaan. Edellä mainitut lehdet ovat tuossa löytämisessä avuksi. Kaikki luonnollisesti löytyvät myös netistä. Useita pelkästään netissä ilmestyviä musiikkisivustojakin on, joten ainakaan informaation puutetta ei voi syyttää jos mieleistä musiikkia ei tunnu löytyvän.  Top 30-hittejä putkessa soittavat radiokanavat ja läyhäiset musiikkivideot eivät "vakavaa" musa-fania kauaa miellytä.  YouTube ja lukuisat nettiradiot ja googlehaku käyttöön! 

Maailma on täynnä hyvää musiikkia, vanhaa, uutta ja kaikkea siltä väliltä. Sen käyttö äänimassana ja "seinäpaperina" on musiikin pilkkaa. Siis etsimään, ja löytämään, mars mars!


Bates Motel