Me, myself and I : Taviksen tunnustuksia eli onko jokainen ihminen laulun arvoinen.

Ns. painetussa sanassa (mitä ilmeisesti on suhteellisesti ottaen yhä vähemmän) ja internetin eri sivustoilla törmää aika usein sanontaan: " ja nyt siihen kaikkein suosituimpaan aiheeseen, eli minuun (itseeni)". Vaikka tuo on sanottu luultavasti  ns. pilke simäkulmassa, se pysäyttää.

Onko niin, että me (ihmiset) haluamme kaikkein mieluimmin puhua Omasta Itsestä?  Toki, jokainen meistä luultavasti  tuntee jonkun, jonka tavatessaan ajattelee: Voi ei, ei oo totta, nyt se alkaa puhua itsestään ja kaikesta mitä on tehnyt, höystettynä sillä mitä mies/vaimo/lapset/serkut/kumminkaimat ovat tehneet/sanoneet tms.  sitten viime näkemän.

Mutta nämä ihmiset sikseen. Onko niin, että me KAIKKI haluamme  puhua enimmäkseen tai pelkästään   omista asioistamme?

Kun joskus aloittelin blogiani, mietin usein, osaanko/voinko sanoa jotakin, mikä kiinnostaisi muitakin kuin sukulaisia ja lähimpiä tuttuja.  Niinpä laitoin linkin suomalaiselle sivustolle Espanjassa.
Vastaanotto ei juurikaan rohkaissut. Jotkut sanoivat, että blogin kirjoittajat ylisummaan ovat ihmisiä, jotka haluavat huomiota. Joilla ei ole lahjoja, eikä tarpeeksi itsekritiikkiä jotta tajuaisivat olla tekemättä itsestään naurettavia. Eipä ollut kovinkaan rohkaisevaa, vaikka toki toisenlaisiakin kommentteja löytyi.

Mitä siiten on blogi? Paikka missä kirjoittaja kertoo omia mielipiteitään, omia tuntemuksiaan. Jos hän kirjoittaa jonkun toisen kannalta, sitä kutsutaan fiktioksi. Näin tekevät kirjailijat, novellistit.

Joskus, kun olin nuori, olisin halunnut tehdä monia asioita jotka ovat kuitenkin  jääneet tekemättä.  Kirjoittaa kirjan, soittaa rock- tai jazzbandissa. Tulla toimittajaksi, ehkä rock- tai musiikkilehteen.
   Muusikkoa minusta ei tullut, luultavasi  ainakin osaksi  siksi, että en tuntenut ketään joka olisi halunnut muodostaa bändin. Bassoa soittelin, mutta myin sen pois.  Tuskin minusta mitään Jack Brucea tai Jaco Pastoriousta olisi tullut
  Harjoittelu ei innostanut.
. Ei myöskään rock-kriitikkoa.Varmaan olisin voinut ainakin yritttää? Netissä kirjoitin muutamia arvosteluja albumeista jotka koin tärkeiksi.  Sivusto luultavasti teki rahaa, minä en.

Joskus kymppivuotiaana halusin myös tehdä sarjiksia. Mutta:  kauheesti työtä, enkä ollut edes varma oliko minulla ideoita tarpeeksi.  Ylipäänsä: kuvataide ei tainnut olla mua varten?

Jossakin vaiheessa haaveilin kirjailijan urastakin. Mutta kun ikää on parikymmentä vuotta, elämää ja kokemuksia ei ole kirjan aineistoksi. Elllei nyt sitten ole tunnettu jalkapalloilija tai muu julkkis. Kuka toisaalta lukee parikymppisen jalkapalloilijan tai formula 1- kuljettajan muistelmia?  Varsinkin, kun ne on kirjoittanut ns. haamukirjoittaja. No, jotkut, ilmeisesti, tuskin niitä muuten julkaistaisiin.
 Kun luin todellisten mestarien teoksia, tuli rimakauhu. Eipä minusta olisi ollut nobelistiksi.  Tai edes menestyneeksi suomalaiseksi kirjailijaksi.

Kun menin avioon, lapsia tuli, turhat (?) haaveet jäivät. Elämä itse riiitti, aikaa ja energiaa ei ollut muuhun. Oma elämä oli se romaani, täynnä odottamattomia käänteitä, mutta myös arkea, pettymyksiä ja iloa.

Miksikähän sitten  on niin kovin vaikeaa myöntää että on vain se TAVIS?  Ilman mitään suurta lahjaa, mitä jollakin tai joillakin ei olisi, ja paljonkin enemmän?  Vai, olisiko niin, että meillä taviksillakin voisi olla jotakin, joitakin ajatuksia, ideoita, mitkä eivät vain pääse näkyviin, koska jotkut muut osaavat "myydä" itsensä, olematta yhtään parempia? Ja se "tavallinen" elämä, voihan sekin olla täynnä elämyksiä, kokemuksia, haaveita jotka joko toteutuvat tai jäävät toteutumatta.

En kirjoita blogiani osoittaakseni mitään. Kenellekäänn.  Edes itselleni. Kirjoitan, koska toivon että se mitä sanon, herättäisi mielipiteitä. Joko puolesta tai vastaan. Eräänlaista ääneen ajattelua. Hieman harkitumpaa kuin se "läppä" mitä tulee heitetyksi esim. Facebookissa.

"Jokainen ihminen on laulun arvoinen" väitti joskus laulaja Veikko Lavi.  Tiedä hänestä. Tuskin minunkaan elämästä laulun aiheeksi on. "Jokainen elämä on tärkeä". Siihen kyllä uskon.

Se nyt vaan on  niin,  että olen tavis. Ei se ole hassumpaa.  Ehkä on niin että me olemme se "maan suola"?

Ja, ainakin tiedän (vai luulenko vain?) että ihminen voi olla tavis, mutta ei pahis?  Pahis tuskin olen. No, annan muiden päättää siitä.

Mutta. Uskon kuitenkin että me tavikset, lopulta, ollaan ne ihmiset, jotka tuntee vahvimmin, elää todellista elämää.  Me, todella, ollaan se Elämän suola. 

Kuormista ja niiden kantajista

Kun runsaan vuoden aikana auto, joka on jo 10 vuotta vanha, menee kolarissa korjauskelvottomaksi ( =korjaamien tulisi kalliimmaksi kuin auton arvo), lämminvesivaraaja  lakkaa toimimasta, tiskikone hukkaa ohjelmansa, voisi ajatella että hilpeäkin mies alkaisi murtaa suuta, vääntää  päätä,  murtaa mustaa haiventa...vai miten se nyt menikään Kalevalassa? Tai ainakin latoa ärräpäitä, potkia kaikkea mikä ei liiku.

Vaan kun ei.

No onko se Rane  nyt alkanut joksikin geriatriseksi hipiksi? Idunsyöjäksi? Positiivariksi?
Vai onko se tullut uskoon? Julistaa ilosanomaa?  Vai johtuuko se siitä verestä (litratolkulla, voin vakuuttaa) mitä sille annettiin sydänleikkauksen yhteydessä : espanjalaista, luultavasti andalusialaista verta. Ranesta tuli melkein espanjalainen?  "Que será será".

Jossakin Raamatussa (kai?) sanotaan että kenellekään ei anneta sellaista kuormaa mitä ei jaksa kantaa. Valitettavasti näin ei ainakaan minun mielestäni  ole. Monet eivät jaksaa kantaa sitä taakka mitä pelkkä elämä tuo.  Toiset, taas, toisaalta, pystyvät kantamaan taakan mikä tuntuu  olevan aivan liikaa.

En minä nyt NIIN naiivi ole että sanoisin että se että kun on käynyt kuoleman portilla (parikin kertaa) ja selvinnyt, se auttaisi laittamaan tärkeät ja vähemmän tärkeät asiat oikeaan järjestykseen.
Toisaalta, kun olen lähinnnä Facebookin kautta tullut tuntemaan ihmisiä ( sekä nuoria että  keski-ikäisiä) joiden parhaat vuodet pitäisivät olla joko käsillä tai vasta edessä , olen oppinut arvostamaan niitä jotka jaksavat uskoa elämään ja taistella sen puolesta, silloinkin kun se tuntuu olevan pelkkää kärsimystä ja fyysistä tuskaa. Eikä  huomisesta tiedä.  Eikä kenenkään ikääntymisenkään pitäisi olla pelkkää luopumista, pahaa oloa, niinkuin se monelle on. Jos olet yksi näistä ihmisistä, tiedät mistä puhun.

Juuri nyt en tiedä miten ja milloin voimme ostaa/korjata astianpesukoneen. Boilerikaan ei toimi.  Jos sanon että ei harmita yhtään, valehtelen. Harmittaa. Voisin jopa käyttää sitä naisen genitaalialuetta kuvaavaa sanaa. Vaan en käytä. Kuorma taitaa olla juuri ja juuri sellainen jonka jaksan kantaa. Hyvä niin. Ainakin yritetään.

Toivon kaikille voimia. Varsinkin niille, joille elämän lotto on antanut pelkät lisänumerot. Mehän olemme enemmistö.  Tsemppiä, ystävät! Jos uskoisin johonkin korkeampaan toivottaisin siunausta. No. Antaa mennä. Toivotan joka tapauksessa! :) Vointeja, jaksamista. Uskoa huomiseen!

Gillette - the best a man can get!

Katselin tässä päivänä muutamana mielenkiintoisen dokumentin parranajosta. Joo-o. Ihan totta. Kas kun ei katsellut maalin kuivamista tai ruohon kasvamista,  mutisee joku.
Mutta kun tuo ohjelma oli ihan totta mielenkiintoinen.

Parran ajaminen on ensin tehty veitsellä. Ei ihan millä vaan lapinluikulla tai Moralla vaan ihan sitä varten kehitetyllä veitsellä. Se taittuu kahtia kuvassa näkyvällä tavalla. Tuhansia vuosia veitset mitä luultavimmin olivat paljon yksinkertaisempia eivätkä miehet aikojen alussa varmaankaan edes vaivautuneet karvoja kasvoistaan ajelemaan.

Moderni partaveitsi.

Parturit olivat arvostettuja ammattimiehiä. Usein leikkasivat myös hiukset. Tämän päivän parturi-kampaajat kuulema aika harvoin joutuvat partaa ajelemaan, varmasti monet eivät edes osaisi kovinkaan hyvin.
Ohjelman mukaan parturit tekivät aikoinaan jopa pieniä leikkauksia, heillä kun oli taito ja välineet. Toimivat ikäänkuin sivutoimisina kirurgeina!

Jotta melko karkea karva katkeaisi ja ihon ärsytys olisi mahdollisimman vähäistä, tarvittiin vaahtoa, joka saatiin saippuasta, ja sen vaahdottamiseen tarvittiiin erikoista partasutia. Alkuun ne oli tehty mäyränkarvoista. Yhä edelleen kalleimmat ja laadukkaimmat sudit on tehty tästä materiaalista.

Koska partaveistä taytyi jatkuvasti terottaa ja sen käyttö oli melko vaikeaa, alettiin 1800-luvun puolivälissä  kehittää uudenlaisia veitsiä, jotka jo muistuttivat nykyistä partahöylää. Siitä ei enää olltukaan pitkä matka partakoneen terän kehittämiseen: koko veistä ei tarvinnut heittää pois kun terottaminen ei enää onnistunut. K.C. Gillette sai patentin vuonna 1905 kehittämälleen "turvaterälle", jonka kehittämiseen häneltä oli kulunut kuusi vuotta. Huipputerävän, ohuen mutta silti kestävän terän valmistaminen tuon ajan tekniikalla ei ollut helppoa

Ensimmäiset partavaahdot aerosolissa tulivat markkinoille 50-luvulla. Tänä päivänä valittavien vaahtojen ja geelien määrä on valtava.

Partakone itsessään säilyi miltei muuttumattomana vuosikymmeniä. Ensimmäinen kaksikkoterä tuli markkinoille vuonna 1971, ja sittemmin terien lukumäärä on kasvanut neljään! Jopa halvoissa kertakäyttöpartahöylissa voi olla kolme terää, eikä kehitykselle(?) näytä olevan loppua.
Maailma näyttää olevan jakautunut Gilletten ja Wilkinson Swordin kesken. Sitten on useita kertakäyttöhöylien valmistajia, kuten BiC. Monet supermarketit myyvät omia edullsia kertahöyliä.

Koska, kuten jokainen mies tietää, parranajo ärsyttää ihoa, on sen "rauhoittamiseksi" kehitelty erilaisia ns. after shave-tuotteita. Monet niistä ovat lähinnä parfymoitua alkoholia, joka ainoastaan vaikuttaa raikastavasti. Parempia ovat erilaiset voiteet ja geelit, jotka hoitavat samalla ihoa.

Loppuosa ohjelmasta käsitteli sitten sähköistä parranajoa, ja oli ainakin minusta paljon vähemmän kiinnostava. Vuodesta 1928 asti on ollut olemassa sähköparranajokoneita, joiden toiminta perustuu joko poikittaista liikettä tekeviin (esim Braun, Remington, Panasonic) tai pyöriviin (Philishave)  teriin.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin...ja mitä siihen parhaaseen mitä mies voi saada...toisenlaisiakin mielipiteitä varmasti löytyy...

Albert oli suhteellisen viisas mies.

Albert Einstein kehitti joskus aikonaan  mm. suhteellisuusteorian ja oli ilmeisesti muutenkin varsin viisas mies.
Viisaus tosin, jos mikä, on varsin suhteellinen käsite.
Kaikkihan on suhteellista, ainakin niin sanotaan.

Otetaanpa esimerkki. Köyhyys.

Kuka on köyhä ihminen?  Rikkaissa maissa on olemassa erilaisia indeksejä, tilastoja ym. joilla voidaan todeta yksilön tai ihmisryhmän kuuluvan esim. vähävaraisiin. On olemassa jopa virallisia köyhyysrajoja. Tietyn tulotason  alapuolella, ja/tai käytettävissä olevien varojen suuruuden ollessa tiettyä summaa pienempi esim. kuukautta kohti, henkilö tai ruokakunta voi olla köyhyysrajan alapuolella eli  tilastollisesti köyhä. Yleensä se käytännössä tarkoittaa, että  raha ei riitä kohtuulliseen asuntoon, ruokaan, vaatteisiin ja henkilökohtaiseen hygieniaan. Suomalainen, jolla ei ole varaa etelänmatkoihin ja/tai hiihtomatkoihin Lappiin ei ole  siis välttämättä virallisen mittapuun mukaan köyhä.

Nyt kun maailmantalous tuntuu olevan veitsenterällä, voi monellakin  olla  aika uudenlaiseen ajatteluun. Varmasti esim. suomalaisen lapsiperheen nuorimmaisten voi joskus olla vaikea ymmärtää, miksi sitä uutta iPodia tai kännykkää ei nyt saakaan; "Ollaanks me muka niin köyhiä?"  Niinpä niin.

  Aikuistenkin täytyy tinkiä vaatimuksistaan.  Auton vaihtamista täytyy siirtää, ja vanha telkkari saa kelvata, hankitaan vain lisälaite millä digitaalilähetykset näkyvät. Ja sitä remonttiakaan ei nyt sitten aloiteta, vielä. Ollaanko matkalla niihin kestävän kehityksen kulutustottumuksiin?

Espanjan minimipalkka  on runsaat 600 €/kk, ja se on käytännössä se mitä esim. monet nuoret saavat palkkaa vaikkapa supermarketin kassalla. Ei  siis ihme että espanjalaisnuorista suuri osa asuu kotona jopa 30-vuotiaaksi asti. Keskipalkka Espanjassa vuonna 2010 oli noin 22000 € vuodessa, mutta käytännössä suurin osa ihmistä elää vähemmällä, jopa  alle 1000 euron kuukausituloilla.  Tämä on ilmeisesti noin puolet siitä mitä pienipalkkaiset ihmiset Suomessa saavat. Espanja on yhä "köyhä" maa Euroopan mittakaavassa.

Samaan aikaan esim. Somaliassa ihmisiä kuolee ravinnon ja veden puutteeseen. Sekasortoisessa maassa ei ole toimivaa hallitusta, vain keskenään taistelevia joukkoja.

Mailmassa on yhä lukuisia maita missä köyhyys on todellista, ei suhteellista.

Somalinaisia ruokajonossa.

Pohjois-Koreassa on nälänhätä.

.
Lapsisotilaita Somaliassa.

Asun jo 12. vuotta Espanjan Aurinkorannikolla. Varmasti moni voisi ajatella että elämämme on miltei  luksusta. Aurinkoa melkein ympäri vuoden, en käy työssä (työkyvyttömyyseläke) joten saan nousta vuoteesta kun haluan (no, tarkkaan ottaen, kun koira haluaa...) ja kesäaikaan kun aurinko porottaa, hyppään jompaan kumpaan taloyhtiön uima-altaista. Ruoka ja juoma ovat ensiluokkaisia, ja "ulkona" syöminen, euron tuomista hinnankorotuksista huolimatta, on  edelleenkin edullista, ainakin pohjoismaihin verrattuna. Eli elämä on kuin päättymätön etelän loma? No, ei ihan.

Vaikka eläkkeeni ei ole suurensuuri, se on kuitenkin enemmän kuin mitä moni espanjalainen saa kokopäiväisestä työstä.Vaimo saa pitkäaikaistyöttömän korvausta mitättömän summan. Eli emme ole siis köyhiä? Asuntomme kaipaisi remonttia, boileri eli kuumavesivaraaja pitäisi uusia (nyt se sanoi sopimuksen taas irti, ja yli kymmenen vuotta vanhaa tuskin kannattaa korjata) ja odotan kauhulla milloin jääkaappi/pakastin tai pesukone tai astianpesukone lakkaa toimimasta.  Auto on  käytettynä ostettu ja sillä on dieselinä (toivon mukaan!) vielä vuosia edessään.

Kädestä suuhun eletään. Päivä kerrallaan. Rikas en ole, en edes varakas, tai hyvin toimeentuleva. Mutta, kaksi kertaa viikatemiestä karkuun päässeenä osaa arvostaa elämää sellaisena kuin se tulee. "Best things in life are free" sanotaan laulussakin. Toisaalta, sanotaan myös että "Good things come to those who wait", mutta taitaa olla että jatko kuuluu: "...but best things come to those who don´t!"

Kaikki on siis todellakin suhteellista. Sanotaan siis vaikka että olen suhteellisen tyytyväinen suhteellisen vaatimattomaan elämääni. 

                             **********************************************

Two things are infinite: the universe and human stupidity; and I'm not sure about the the universe. -Albert Einstein.

Raha ja Onni.

Vanhan sanonnan mukaan raha ei tuo onnea. Tuota sanontaa on sitten tietenkin veistelty suuntaan jos toiseenkin; jotkut vakavissaan, toiset sarkastisesti .
Beatleskin se lauleli nuoruuden naiivisimissaan että Can´t buy me love. "Ostan sulle timanttisormuksen jos se tekee sut onnelliseks." Myöhemmin kuitenkin todetaan:


"Say you don't need no diamond ring and I'll be satisfied
Tell me that you want the kind of thing that money just can't buy".

No, eiköhän sitä vois saada vaikka kumpiakin? No ainakin poikien vaimoilla ja tyttöystävillä mitä luultavimmin löytyi jos jonkinlaista helyä vuosien myötä.

Monenlaista muutakin sanontaa löytyy:

Raha ei tuo onnea, mutta jos sitä on, kurjuutta on helpompi kestää,  sanoo taas uudempaan urbaaniin kulttuuriin kuuluva viisaus.(Tuntematon, jolla on yllättävän paljon ns. viisauksia nimissään!)

Alivaltiosihteerin mukaan taas Autuaita ovat persaukiset, sillä heillä ei ole varaa tehdä syntiä.

Harvoha sitä ihmine nii köyhän kuoloo, jot jalkasii tarvijais hautaa männä. (Karjalainen sanonta)

Ihmiset tahtovat kaikenlaista, vieraita tavaroita vieraista maista. Pian on kaapit täynnä kamaa, elämä kuitenkin yhtä ja samaa. Onneen ei tarvitse tavaraa hankkia, siihen ei tarvita edes pankkia.
(Uppo-Nalle)


Lähimmäisen rakkaudessa voi köyhäkin olla rikas. Ilman lähimmäisen rakkautta on rikaskin köyhä.( Augustinus)

Minä en havainnut köyhyydessä koskaan mitään koristeellista enkä mieltäylentävää. (Charlie Chaplin)
On eräänlaista henkistä keikailua ajatella, että onnellinen voi olla ilman rahaakin. ( Albert Camus)

   Paljon menee rahaa viinaan ja naisiin. Loput menevät turhuuksiin. (tuntematon)

Jos sitten tarkastellaan vaikka ns. rikkaita ja kuuluisia, onko raha tuonut onnea? No ei ainakaan automaattisesti. Jos "onnella" tarkoitetaan tyytyväisyyttä olevaan, tasapanoista käytöstä, kunnossa olevia ihmissuhteita.. Rockin ja elokuvan maailmat ovat täynnä tarinoita joissa mennään rääsyistä rikkauteen ja rikkaudesta tuhoon. Musiikissa  Elvis Presley, Janis Joplin, Brian Jones, Jimi Hendrix, Jim Morrison...listaa voitaisiin jatkaa vaikka kuinka pitkään. Elokuvan puolelta Marilyn Monroe, River Phonix, Judy Garland, Montgomery Clifft, John Belushi...

 Viimeisiä Onnettomia-vaikka-rikkaita  on Harry Potter -filmien sankari  Daniel Raddcliffe.
 Nuori mies on kertonut alkoholiongelmastaan lehdistölle, ja on ilmeisesti "kuivilla" tällä hetkellä.

Mitä tästä sitten opimme? Että raha EI tuo onnea? Höh.
Olisi ainakin kiva jos olisi kokemusta tuosta. Eli, jos joku on sita mieltä että voi olla onnellinen ilman rahaakin niin voin vaikkapa privaatisti antaa pankkitilini numeron tai, jos joskus tavataan niin tuoppini saa joku  maksaa, kaikin mokomin!

KIPPIS!



 

Hyvia tapoja tarvitaan!

Espanjalaiseen ruokakulttuuriin kuulu rauhallinen (no, ei ehkä mitä tulee keskusteluun...) ja kauan kestävä ruokailu perheen ja/tai ystävien kanssa.  Pikaruoka hampurilais- ja pizzapaikkoineen on vasta muutaman viime vuosikymmenen mukanaan tuoma ilmiö.
Toki eräänlainen "pikaruoka" on Espanjassakin tunnettu. Kun ihmiset haluavat mennä haukkaamaan jotakin pikkunälkään, ratkaisuna voi olla tapas.

 
Espanjan sana la tapa tarkoittaa kantta tai peittoa. Niinpä uskotaan yleisesti että pieni ruoka-annos joka tarjoiltiin pieneltä lasikannelta pikemminkin kuin lautaselta on tästä saanut nimensä. Lasi laitettiin viini- tai  sherrylasin päälle, jolloin kärpäset eivät päässeet erityisesti makeaa sherryä maistelemaan.

 Tapa  on hyvin tavallinen Andalusiassa, missä se voi toimia joko ns. aperitiivinä eli alkupaloina mutta myös yhä useammin myös aterian korvikkeena. Monet ravintolat myyvät mielellään kokoelman "tapakseja", kuten me suomalaiset niitä kutusumme, vaikkapa viiden tai kuuden alennetulla yhteishinnalla, jolloin niistä todellakin tulee jo täysi ateria.

Mitä sitten voi ja kannattaa valita jos huikoo (vai hiukooko?). Ainakaan valittavista ei ole puutetta.
-    Venäläinen salaatti (ensalada rusa)   eli  tonnikalaa, vihanneksia, oliiveja ja majoneesia.
      Rasvaista mutta hyvää.                   .
-    Lihapullat  (albondigas), tarjoillaan usein ranskanperunoiden kanssa (3-4 pullaa, pieni annos perunoita.
-   Patatas bravas eli lohkoperunat, tarjoillaan mausteisen kastikkeen ja/tai majoneesin kanssa.
-   Tortilla eli perunamunakas, ei pidä sekoittaa meksikolaiseen tortillaan.
-   Boquerones en vinagre eli etikkaiset sardellit.
-   Boquerones fritos, paistetut sardellit.
-   Chorizo, mausteinen sianlihasta tehty makkara.
-   Calamares fritos, paistettua mustekalaa.
-   Jamon serrano, kinkku.
Listaa voisi jatkaa miltei loputtomiin. Herkkusieniä, sipulirenkaita, simpukoita, juustoa.

Palan painikkeeksi voidaan sitten valita maun mukaan joko olutta, viiniä, vettä, colaa tai muuta virvoitusjuomaa. Maitoa ei kukaan tunnu ravintolassa juovan. Sellaisen pyytäminen saattaisi saada aikaan melkoisen silmienpyörityksen, jos kyseessä on aikuinen ihminen.
"Tapaksia" tarjoillaan usein nykyisin myös muissa kuin alkuperäisissä espanjalaisissa ravintoloissa. Esim. monet brittiläiset kahvila-ravintolat ovat ottaneet ne tarjoiltavikseen. Iltapäivän kääntyessä illaksi ei ehkä ole tarpeeksi nälkä kokonaiseen ateriaan, ja varsinkaan lomalainen ei halua syödä itseään "ähkytäyteen", aikaa kun ei haluta tuhlata siestaan ja nukkumiseen.
Paikalliset ihmiset taas syövät ehkä mielellään "jotakin pientä", pelkän juomisen sijaan - tarpeellinen tapa joka monen suomalaisturistinkin olisi hyvä oppia.

Itse korvaan mielelläni lounaan eli suomalaisittain päiväruuan muutamalaa tapaksella.  Kaupungilla liikkuessa tai matkalla se on varmasti parempi keino pitää verensokeri kunnossa kuin hampurilaisravintola. Ja monipuolinen valikoima herkkuja saa veden kielelle ja tarjoaa useampia makuelämyksiä kuin yksi suuri ateria.