Zen ja moottoripyörän kunnossapito - tai jotain sellaista

Näin tänään Billy-koirani kanssa kävellessäni jotakin, johon rakastuin ensi silmäyksellä.

Ei ollut yksikään Andalusian upeista naisista.  (No, minähän olenkin naimisissa.) Upeita ne kyllä ovat...ne naiset. Kun vain malttavat olla blondaamatta hiuksiaan!

Moottoripyörä. Menin lähemmäksi. Harley Davidson, täynnä kromia.  Omistaja oli siellä, jutteli jonkun brittiläisen miehen kanssa. Ainakin puhuivat englantia. 

Mies (prätkän ilmeinen omistaja) näytti olevan  melkein kalju. Sitten huomasin  melkein puoli metriä pitkän, harmaan poninhännän.

Jälleen siis yksi niitä miehiä, joiden unelma nuorena oli ilmeisesti  ajaa maantiellä, pitkät hiukset  kypärän alapuolella  liehuen, kuin merkkinä vapaudesta. 

60- ja 70-luvun nuoria.  Nyt tulossa vanhaksi, toteuttamassa unelmiaan...aurinkorannikolla. 

Mikä minä sitten olen?  Toteutinko minä nuoruuteni unelmia?  

Kuinka moni voi? Ovatko parhaat unelmat sittenkin  niitä, jotka eivät koskaan toteudu? "Kas unelmista parhaat on unta vain" lauletaan suomalaisessa iskelmässä. 

En minä  tiedä, mitä esimerkiksi tämän päivän nuori haluaa. Jokin aika sitten vaikutti siltä, että se oli Bemari, iso palkka, mahdollisuus nousta yhä ylemmäs, ansaita yhä enemmän. Puhuttiin jupeista.

Kun minä olin nuori, minä, kuten monet muut silloin,  halusin uskoa siihen, että maailma muuttuu. Paremmaksi. Inhimillisemmäksi.  ME muuttaisimme sen.
 Sen ajan nuoret pääsivät myöhemmin  valtaan, ja muuttuivat aivan samanlaisiksi kuin heidän vanhempansa. Mikään tuskin muuttui, ei ainakaan paremmaksi. Idealismi kuoli.

En  tarkoita (eikä uskonut silloinkaan) ettei jonkun elämän suurimpia  tavoitteita  voisi ja saisi olla vaikkapa omistaa Harley Davidson- moottoripyörä,jonka hinnalla tänään  voisi helposti  ostaa vaikkapa halvan korealaisen perheauton. Ehkäpä edellä mainitulla miehelläkin on  jo  sellainen. Tai Mersu? 

Enhän minä todellaan voi tietää. Paljon mahdollista, että  tuo kalju mies niskaponinhäntineen on mitä parhain persoona.   60-luvun lapsia. Geriatrinen hippi? Uskoi rauhaan ja rakkauteen? 
 Unelmat yhteiskunnasta, jossa me kaikki rakastaisimme toisiamme, sotia ei olisi  ja jakaisimme toisillemme kukkia, on kuitenkin poissa.  Lapsellinenhan se toki olikin.

Tuleeko onni sitten siitä, että ostaa ja omistaa? Vai onko se, ostaminen ja omistaminen,  pikemminkin polku, jolle  loppua ei ole? 

No, minulle onnen tunteeseen riittävät lähinnä  pienet asiat.  Eikä onnellisuus muutenkaan   ole koskaan pysyvä. Pikemminkin ohikiitävä tunne.   

Kun näin tuon kauniin moottoripyörän, tuntui hyvältä. Omistaa sitä en voi enkä haluakaan.
 Mutta...kyllä minä lottoan, ja ehkä jonakin päivänä Espanjan Eno ajelee kromikaunottarella. Mutta japanilainenkin riittää. Yamaha, vaikka. Ne kun ovat luotettavia ja kohtuuhintaisia ja (kuten jotkut asiantuntijat sanovat) helpompia käsitellä. 

  No, tiistaina siis  taas lottoa ostamaan! Born to be wild!

http://fi.wikipedia.org/wiki/Zen_ja_moottoripy%C3%B6r%C3%A4n_kunnossapito

Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa...

Olipa kerran jossakin pohjoisessa valtio, joka oli onnellisten Maa.

Melkein kaikki ihmiset olivat sinisilmäisiä ja vaaleatukkaisia, kaikilla oli vaalea iho ja he puhuivat, pientä vähemmistöä lukuunottamatta, samaa, isiltä perittyä, monimutkaista mutta kaunista kieltä.

Maassa oli demokratia, sitä johtivat viisaat poliitikot ja taitavat talousmiehet ja yrittäjät. Tästä johtuen hyvinvointi ja ihmisten tyytyväisyys kasvoi vuosi vuodelta. 

Maassa oli puolustusvoimat, joita ei onneksi tarvittu, koska viisaat valtiomiehet olivat onnistuneet solmimaan hyvät ja hedelmälliset suhteet naapurivaltioihin.

Poliisikin oli olemassa, mutta se oli miltei tarpeeton, Maassa  kun ei ollut rikollisia (köyhyyskin kun oli jo kauan sitten poistettu) eikä väkivaltaa ollut. Naiset voivat kävellä öiseen aikaan pelkäämättä. Lapsiin kohdistuvaa ahdistelua ei edes tunnettu.

Lapset kävivät kaikki mieluusti  koulua ja halusivat hankkia hyvän ammatin, jotta voivat jatkaa maansa hyvinvoinnin  kasvua. Järjestysongelmia ei ollut - koulukiusaaminen oli jo aikoja sitten unohdettu asia.

Taide, musiikki, kirjallisuus kuului kaikkien harrastuksiin.  

Alkoholia käytettiin sivistyneesti.  Huumeita ei Maasta löytynyt.
Lavatansseissa käytiin joka lauantai.  

Ihmiset olivat onnellisia. He rakastivat isänmaataan ja sen ihania ihmisiä. Kaikki tuntui jatkuvan hyvin loputtomiin.

Ajat kuitenkin muuttuivat. Suuri joukko  kansan johtajista halusi Maan liittyvän johonkin suurempaan, eurooppalaiseen liittoon. Niin tapahtuikin. Koska kansa oli tottunut luottamaan johtajiinsa, se äänesti kuten toivottiin. Mitään suurta muutosta se ei näyttänyt tuovan, alkuun.

Sitten jotakin hirvittävää tapahtui.
Jossakin päin maailmaa sivistymättömät ihmiset aiheuttivat ongelmia, järjestyshäiriöitä ja sotia ja muita selkkauksia.

Sen seurauksena Maahan alkoi muuttaa ihmisiä maailmalta. Monilla oli tumma iho, mustat silmät, eivätkä nämä olennot puhuneet yleensä sanaakaan Maan kieltä! Joillakin oli omituisia pukeutumistapoja, ja uskontokin oli aivan omituinen. 
Rikollisuutta alkoi ilmetä. Naisia ahdisteltiin! Kaikenlainen levottomuus kasvoi.  

Maan isänmaalliset voimat eivät luonnollisestikaan voineet tällaista sietää, vaan yrittivät kaikin tavoin saada isiensä maan takaisin onnellisiin aikoihin. He halusivat herättää nukkuvan kansan karmeaan todellisuuteen: maa oli melkein jo menetetty!

Tämä näytti kuitenkin olevan jo melkein liian myöhäistä.  

Mitä sitten tapahtui?  Heräsivätkö Maan asukkaat lopulta todellisuuteen? 

Valitettavasti monet eivät ole heränneet vieläkään.  Ja siksi he haluavat kaikkien uskovan siihen uneen, satuun jossa he elivät vuosien ja vuosikymmenien ajan. 

Sen pituinen se. 

What a wonderful world?

Kävelen Billy-koirani-kanssa, aurinko paistaa, on toukokuu, ja ilmat ovat lopultakin sitä mitä niiden pitäisi  olla Etelä-Espanjassa tähän aikaan vuodesta. Eli suloisen lämmintä. Kello on melkein seitsemän illalla, mutta aurinko on vielä korkealla. Kohta olemme kotona,  ja siellä odottavat meksikolaiset tortillat ja olut...      Tuntuu että elämä ei voisi tarjota paljonkaan parempaa.  

Melkein toivoo,  että olisi mahdollista klikata jotakin mikä tallentaisi  tuon hetken.   Jonnekin kirjanmerkkeihin, tai muualle, mistä sen voisi halutessaan "avata".  

Mieleen tulee vanha laulu. Ja sen laulun takana oleva, todella värikäs henkilöhistoria, vaikkei laulu olekaan Armtrongin itsensä kirjoittama eikä siis ole "elamäkerrallinen".

Lous Armstrong lauloi joskus aikoinaan laulun What a wonderful world. Siinä hän kertoo kuinka hyvä  maailma itse asiassa  on, paikka missä lapset kasvavat, ruusut kukkivat,  ystävät tapaavat kadulla, maailma on ihana.

 Tuohon aikaan (1968)  oli muodikasta kristisoida kaikkea, piti  olla tiedostava,  ja laulu sai jotkut kuulijat takajaloilleen.  Niinpä Armstrong levytti myös version missä hän kertoi  johdannossa että hn on kyllä  tietoinen monista ongelmista ja vääryyksistä maailmassa. Nälästä, sodista.  Mutta se ei estä häntä nauttimasta  ajoittain elämästä, sen hyvistä ja kauniista puolista. Ja hän nautti, varmasti.

 Köyhistä oloista noussut, jo nuorena  isättömäksi jäänyt  musta poika nousi kuuluisuuteen ja sai arvostusta ja, tietysti, myös sen myötä, rahaa.
12-vuotiaana lastenkotiin joutunut Louis (hän laukaisi aseen uudenvuoden yönä, luoja tietää mistä hän sen sai!) oppi siellä soittamaan musiikkia, ja se  koitui lopulta  hänen pelastuksekseen.

Armstrongin ura, joskus aikoinaan eturivin jazz-muusikosta "viihdyttäjäksi" osoittaa kuinka monet rehelliset jazzmuusikot leimattiin  kaupallisiksi. Radikaalit, rotutietoiset afro-amerikkalaiset  ihmiset nimesivät  hänet systeemin pelleksi, setä Tuomoksi.  Kriitikotkaan  eivät enää ylistäneet.

  Toki taiteellisesti Armstrong olikin parhaimmillaan 30-40-luvuilla. Moderni jazz syrjäytti monet alkuaikojen muusikot eturivistä. Vanhassa pitäytyvien musiikkia alettiin kutsua dixielandiksi, viitaten sen juuriin Syvässä Etelässä. Jotkut pystyivät uudistumaan, Armstrong ei. Tuskin halusikaan  Hän siirtyi  sen sijaan yhä lähemmäksi ns. iskelmämusiikkia, mikä oli jazz-puristille kauhistus. What a Wonderful World oli viimeisin suurmenestys, muita myöhäisiä oli tietenkin Hello, Dolly.  Jo aikaisemmin Armstrong lauloi usein konserteissa ja levytti  Ella Fitzgeraldin kanssa ns. jazz-standardeja.

Joskus tuntuu että tänäänkin on jotenkin väärin sanoa että on onnellinen omassa, pienessä maailmassaan.   Vanhetessa ei kuitenkaan enää jaksa  kantaa koko maailman vääryyksiä harteillaan. Toisaalta, minun on joskus vaikea ymmärtää joittenkin  nuorten (tai vanhempienkin) kylmää, itsekeskeistä ja materialistista ajattelua.  Tämän päivän maailmassa nopeat tuntuvat syövän hitaat, ja sääli on sairautta. Kovat arvot ovat kunniassa.

Siksi tarvitsen noita aurinkoisia, ihania päiviä, koirani kanssa.  Voin unohtaa maailman murheet. Ja edes hetken tuntea että maailma on ihana.  Onhan se?  Ainakin ohikiitävän hetken.