Luen, siis olen.

”Cogito, ergo sum” (latinaa: ”ajattelen, siis olen [olemassa]”) on René Descartesin filosofinen lausuma, josta on tullut länsimaisen rationalismin kulmakivi.

Kun olin pieni poika, äitini vei minua hammaslääkärille pari-kolme kertaa.
Parasta siinä oli se, että lääkärikäynnin jälkeen poikkesimme kauppalan ainoaan kirjakauppaan, mistä sain valita itselleni kirjan.
 Usein se oli yksi Tammen kultaisista kirjoista.

Tammen Kultaiset Kirjat 
oli tullut minulle tutuksi jo aiemmin, ehdoton suosikkini oli Kippi-Kalle (jota ei pidä sekoittaa Kippari Kalleen). 
Näitä äitini luki minulle jo ennenkuin opin itse lukemaan.

Opin lukemaan ja kirjoittamaan tikkukirjaimilla jo ennen kouluikää
(menin kouluun kuusivuotiaana).

Ensimmäisen kirjastokorttini hankin luultavasti toisella tai kolmanella luokalla. Kirjasto oli kauppalan kirjaston sivukirjasto, ja se oli samassa rakennuksessa, kuin pieni koulu, jota kävin, auki kahtena iltana viikossa.
Siitä asti lukeminen ja kirjat on ollut yksi intohimoistani. 

Tunnen joitakin ihmisiä, jotka eivät lue ns. fiktiota. Tiedän, että on ihmisiä (kuten esim. pienyrittäjät) jotka sanovat, ettei heillä ole siihen aikaa.
Joku taas katselee mieluummin elokuvia tai tv-sarjoja. 

Jokainen valitsee asiat, joista pitää.

Minulle kirjat, elokuvat, jotkin tv-sarjat ja musiikki ovat kaikki tärkeitä. En muista kuitenkaan nähneeni yhtäkään elokuvaa, joka olisi ollut parempi, kuin kirja, johon se perustuu.  

Ajattelen, siis olen.  

Luen, siis olen olemassa. 
Niin kauan, kuin aivoni toimivat. 

 Lukeminen kannattaa aina! vakuutti aikoinaan suomalaisen kulttuurin monitoimimies Jörn Donnerkin.

Hyvät, pahat ja ihan tavalliset. Lännenelokuvan nousu ja tuho?

Kun oli nuori poika, tykkäsin sen ajan poikien tapaan lukea ns. lännentarinoita. (En muuten ole eläissäni lukenut yhtään Tarzan-kirjaa.) 
Monia niistä julkaistiin mm. WSOY:n Nuorten Toivekirjasto -nimisessä sajassa.
Suomalainen "lännenkirjailija" oli Simo Penttilä, jonka Punavyö-kirjat olivat suuria suosikkejani.

Hieman vanhempana luin mm. Zane Greyn jännittäviä, mutta myös  romanttisia kirjoja Riksin Sarjassa. Sarja oli pehmeäkantinen, siinä julkaistiin myös dekkareita, ja hinta oli tuolloin kokonaista 2 markkaa kappale.

Viisikymmentä- ja kuusikymmentäluvuilla tehtiin paljon lännenfilmejä. Monista tuli klassikkoja. 
Sheriffi (High Noon, 1952
Rio Bravo (Rio Bravo, 1959) 
Rio Grande (Rio Grande, 1950)
Muukalainen Laramiesta (The Man from Laramie, 1955) 
Mies joka ampui Liberty Valancen (The Man Who Shot Liberty Valance, 1962) 
Kuolemanloukku O.K. Corral (Gunfight at the O.K. Corral, 1957
Johnny Guitar (Johnny Guitar, 1954)
Etäiset rummut (Distant Drums, 1951) 
Etsijät (The Searchers, 1956)
Butch ja Kid – auringonlaskun ratsastajat (Butch Cassidy and the Sundance Kid, 1969) 
Apassilinnake (Fort Apache, 1948)
El Dorado (El Dorado, 1966

Kuusikymmentäluvun lopulla tuli sitten  ns. spagettiwestern. 
 Spagettiwestern eli italowestern (Italiassa tunnetaan nimellä western all'italiana) on italialainen  alagenre, joka kukoisti 1960-luvun puolivälistä 1970-luvun puoliväliin. Ensimmäinen spagettiwestern oli Sergio Leonen Kourallinen dollareita (1964).
Italowesternien suuri suosio sai aikaan sen, että lännenfilmien uusi tuleminen myös Hollywoodissa oli tosiasia.

Myöhempinä vuosina "länkkäreitä on tehty melko harvakseen. 

Television alkuaikojen ohjelmistoon länkkäri sopi kuin nyrkki roiston silmään, Suomessakin olivat kovassa suosiossa mm. Bonanza, Lännen tie ja Virginialainen.

Jos elokuvia ei ole viime vuosina monia  tehty, Villi Länsi ei näy tv:ssa sarjan muodossa juurikaan muuten  kuin uusintoina.

Sankarin (tai antisankarin) viittaa kantavat nykyisin joko sarjakuvasankarit, avaruudessa seikkailevat tai sotafilmien urhot.

Vuonna 2005 valmistunut Brokeback Mountain oli "erilainen" lännenfilmi. Kahdesta cowboysta tulee rakastavaisia.

Vuodelta 2011 on puolestaan filmi Cowboys and Aliens. Sarjakuvaan perustuva tarina kertoo lehmipojista ja avaruusolennoista (!). Filmi oli niin arvostelu- kuin kaupallinen floppi. 

Olen katsellut useita länkkäreitäYouTubesta. 
Joku antoi vinkin "ihan hyvästä uudesta länkkäristä" The Revenant. Vuodelta 2015. Ainakin Netflixillä on se ohjelmassaan. Ehkä siis hyviä(kin) westerneitä yhä tehdään. 

Ja onhan se totuuden nimessä myönnettävä, ettei monia klassisia länkkäreitä voi katsella huomaamatta eroa eilispäivän ja nykypäivän moraaali- ja ihmiskäsityksissä.  

Mutta, nehän olivat ja ovat vain aikuisten satuja. Etenkin juuri  ne "klassikot", joissa miehet olivat Miehiä, vahvoja ja oikeamielisiä. Ja naiset kauniita.  

Fire walk with me; auf wiedersehen, Prison break!

1990-luvun alussa  minulla oli perhe jokon kuului  kaksi alle kymmenvuotiasta lasta.
Elämässä oli monta  tärkeämpää asiaa kuin televisio ja suositut sarjat.

Aikaisemmin toki seurasin niitä. Yksi suosikkeja oli Auf Wiedersehen, Pet. Näkemiin vaan, muru!
Sarja, jossa brittiläiset rakennustyöläiset matkustivat edelleen nousukautta elävään Saksaan töihin, kun Margaret Thatcher oli saanut ammattiyhdistykset polvilleen ja samalla tuhonnut brittiläisen autoteollisuuden ja  alasajanut rakennusteollisuuden.
Sarjan seuraavissa  kausissa sama porukka teki töitä milloin UK:ssa, USA:ssa, jopa Kuubassa.  Samalla uskottavuus laski. 

Monet intoilivat   aikoinaan Prison Break -sarjasta. Suomessa nimellä Pako esitetty sarja olikin  mielenkiintoinen, jännittävä ja (miltei) uskottava. Aluksi minisarjaksi tarkoitettu jännäri oli kuulema  niin suosittu, että sitä jatkettiin neljä tuotantokautta tason juurikaan laskematta.  

Vuonna 2017 valitettavasti sarjan uusin kausi ei hyvästä yrityksestä huolimatta yltänyt läheskään alkuperäisten kausien tasolle. Muodikkaasti islamilaiseen maailmaan (vankila oli sisällissotaa oikeastikin käyvässä Jemenissä)  istutettu sarja ei tekijöiden ylettömistä kehuista huolimatta ollut paljoa muuta kuin lähinnä  keino rahastaa, vielä kerran. Jonkinlainen Indiana Jonesin  ja James Bondin yhdistelmä.

Entäpä sitten se kaikkien leffa- ja sarjafilmifriikkien ykkössuosikki, legendaarinen Twin Peaks? En silloin aikoinaan katsellut sarjaa, mutta nyt halusin tietää, mistä kaikki innostus oli peräisin.
Sarja (ensimmäinen kausi)  alkoikin kiinnostavasti, alun lähes tavanomainen poliisisarja tuntui nousevan uusiin svääreihin, musiikki, kuvaus, kaikki oli mahtavan hyvää.  
Jossakin vaiheessa kaikki lässähti.   Alkuperäisen murhan selvittyä tarina eteni vaiheeseen, mistä tuli mieleen Batmanin arkkivihollinen Jokeri.  Nyt kyseessä oli pahis,  joka pystyi menemään toisen ihmisen sisään tekemään pahojaan. FBI-agentti Cooperin unet ja niiden erilaiset vihjeet olivat vielä jotenkin uskottavia, mutta tässä mentiin jo lähes parodian puolelle. Sarja toki oli ja on ammattitaitoisesti tehty, ja musiikki ym. saa aikaan melkoista tunnelmaa...silti:
 kiitti, mulle riitti.

On olemassa sana, joka kuvaa ihmisten halua paeta todellisuutta. Se on eskapismi.  

Luultavasti tämän päivän maailma erilaisine poliittisine ja taloudellisine ongelmineen luo monelle tarpeen elää "toisenlaisessa todellisuudessa". Maailma on liian kaoottinen ja pelottava ymmärtää.

Ja onhan tv-sarjojen "todellisuus" varmasti terveellisempi  pako todellisuudesta kuin vaikkapa huumeet ja alkoholi.