Kotimaani ompi Suomi - tai ainakin se toinen

Kun olin lapsi, suomalaisuudesta  ja isänmaasta puhuttaessa piti aina muistaa, että meillä suomalaisilla on hyvät ja luottamukselliset suhteet naapurimaahamme Neuvostoliittoon.
Sehän oli sementoitu YYA- eli ystävyys-, yhteistoiminta- ja avunantosopimuksella. YYA-sopimus Suomen ja Neuvostoliiton välillä allekirjoitettiin 6. huhtikuuta 1948.

Vuosien kuluessa presidentti Urho Kekkosesta tuli näiden suhteiden symboli.   Näin erityisesti 60- ja 70-luvuilla.

Viisikymmentäluvun kouluissa isänmaallisuudesta puhuttiin kyllä vielä vapaammin: meidän 3-4 -luokkien nuori sijaisopettaja opetti meille Gaudeamus igitur -laulun latinaksi, laulatti myös Ateenalaisten laulua ("Kaunis on kuolla kun urhona kaadut, taistellen puolesta maas, puolesta heimosikin") Laulettiin myös : "
Meidän on uudesta luotava maa, raukat vain menköhöt merten taa.

Vuosina 1960–1979 muuttoja Ruotsiin tehtiin 322 000.

70-luvulla poliittinen ilmasto oli muuttunut.  Monet älymystöstä ja taiteilijoista näkivät Neuvostoliiton ihanneyhteiskuntana.  

Isänmaallisuus oli miltei kirosana, tärkeämpää oli puhua työväenluokan yhtenäisyydestä, solidaarisuudesta kapitalismia vastaan.   

80- ja 90-luvulla puhuttiin vain rahasta. "Rahalla ei ole isänmaata".

Noista vuosista on kulunut paljon aikaa. Miten ovat asenteet muuttuneet? 

Ketkä 2000-luvulla puhuvat isänmaallisuudesta?  

Minulle on vuosia ollut parikin siniristilippua, jotka olen ostanut laittaakseni puseron tai takin hihaan. En ole kuitenkaan (ainakaan vielä) sitä tehnyt. Miksi?

Koska isänmaallisuuden (tai, jos halutaan "patriotismin") ovat omineet tatuoidut, nahkapäiset pilottipuserohörhöt, joiden harrastuksena on antaa turpiin erivärisille tai vika kieltä puhuville ihmisille. Tai paremman puutteessa vihervassareille ja homoille.

En enää asu Suomessa, mutta sen tulevaisuus, politiikka ja jokapäiväinen elämä kiinnostaa yhä. Internet antaa siihen mahdollisuuden.  

En häpeä suomalaisuuttani. Kun katselen suomalaista urheilua, nautin menestyksestä, suren tappioita.  Suomalainen kulttuuri on jotakin, mistä voi olla ylpeä. 

Ehkä jonakin päivänä laitan siniristilipun hihaani.  Ja kannan sitä ylpeänä.  Ilman, että ajattelen olevani yhtään parempi kuin kuka tahansa muu.
  m

Elämänmeno

Vuonna 1978 Suomen TV näytti Pirkko Saision kirjaan perustuvan tv-sarjan  Elämänmeno.
  
Suomessa oli vasemmisto saanut enemmistön eduskuntaan vuonna 1966. 
Suomessa julkaistiin  60-luvulla ja 70-luvulla 
monia "vasemmistolaisia" kirjailijoita: Hannu Salama, Pentti Saarikoski, Jorma Ojaharju...
Elämänmeno  kertoo viisihenkisen työläisperheen elämästä Helsingin Kalliossa 1940-luvun lopulta 1960-luvulle asti. Tarinan keskeisinä henkilöinä on kaksi naista: perheen voimakas äiti Eila ja hänen tyttärensä Marja.

Pirkko Saisio on jatkanut uraansa kirjailijana ja paljossa muussa. 

Nyt hänet on nostettu tikun nokkaan.  Helsingin Sanomien haastattelun vuoksi (ei siis blogin tai kolumnin,  kuten jotkut antavat ymmärtää). 

Hän itse joko vastaa tai ei, eikä minulla ole mitään syytä (eikä edes mahdollisuutta!) vastata hänen puolestaan. 

Jotenkin vain olen yllättynyt siitä negatiivisesta suhtautumisesta, mitä lahjakkaan kirjailijan ja taiteilijan rehellinen tilitys on kohdannut. 
Onnistuin lopulta  linkittämään hänen kriittisimmän arvostelijansa sivun. 
(Helsingin Sanomat) Riikka Yrttiaho. Kansainvälisen politiikan opiskelija, aktivisti. Göteborg. 

 "On erittäin surullista, että nyky-Suomessa kaikkien yhtäläisten oikeuksien puolustamisesta on tullut osa ”äärilaitaa”. Minne katosivat humaanit, pohjoismaalaiset arvomme ja pyrkimyksemme tasa-arvoon?"

 Tarkoittaako Yrttiaho tällä, että Saision mielestä em. asioista puhuminen on "äärilaitaa"?! Mitään tällaista ainakaan minä en haastattelussa havainnut.

  Monet kommentoijat tuntuvat perustavan mielipiteensä Yrttiahon  näkemyksiin. Lycka till. Onhan Göteborg toki lähempänä kuin Madeira...

Muuttuvat laulut

Kuusikymmentäluvulla niin  Suomessa kuin muuallakin ns. länsimaissa oli muodikasta olla radikaali.

Musiikissakin oli yksi tyylisuunta ns. protestilaulut, jotka olivat usein lähellä modernia kansanmusiikkia. 

Kuusikymmentäluvun protestilaulun "isänä" pidetään sittemmin nobelin palkinnon saanutta laulaja-lauluntekijä Bob Dylania.

Suomessa tietysti seurattiin trendejä, ja folk- ja protestilaulajia ilmestyi: Jo aiemmin  suosituista trioista Hootenanny Trio levytti kappaleen Esplanaadi (levy todella julkaistiin ensin  nimellä, jossa kaksi a-kirjainta) kertoi karmean tarinan miehestä joka kuolee paljain jaloin pakkaseen, rahattomana (hän on saanut potkut kun ei tullut aamulla töihin) ja nälkäisenä, matkalla mummolaan.
"Siis jos joku suruistansa piittaa,
niin silloin ne kaikki merkit kuolemaan jo viittaa,
kun tässä elää maailmassa niin ylen ihanassa

hyvinvointivaltiossa..."

Folk-Fredi levytti Cornelis Vreeswijkin kappaleen

suomeksi nimellä Roskisdyykkarin balladi. "Vaikka paremmaksi kaikki muuttuu, silti hyväksi ei milloinkaan."

Fredi muutti tyyliä   ajoissa  (Folk-liite jäi pois)  ja teki hittejä liukuhihnalta mm. italoiskelmillä. 

Irwin Goodman oli myös jonkinlainen protestilaulaja. Työmiehen lauantai ja Ei tippa tapa vähintäänkin ärsyttivät. Juhlavalssi kosikeli yleisöä: "Sven Tuuvaa siellä ei näy". 

Vexi Salmen alkuaikojen tapaan, teksti oli hieman kökköä ja sisälsi melkoisen paradoksin. Yhtäällä lauletaan 

"Linnassa herrojen taas tanssitaan

Ei rahvasta joukossa näy
Rinnoissa mitalit luo hohtoaan
On kerrankin täys tyhjä pää."

toisaalta 

"Lahjana älykkyys on heillä vaan
On aivot nuo tehneet taas työn"

Seitsemänkymmentäluvulla "yleisradikalismin" aika oli ohi.         Ns. taistolaiset eli SKP:n vähemmistö veti puoleensa nuorisoa. He kaivoivat esiin vanhat työväen taistelulaulut.

Tänä päivänä "nuoret radikaalit" löytyvät poliittisen spekrtin vastapäiseltä laidalta. Pieni mutta äänekäs äärioikeisto näkyy erityisesti sosiaalisessa mediassa ja yrittää (melko heikoin tuloksin) näkyä myös kadulla. Vastapainoa vieläkin pienempi ryhmä ns. antifasisteja, jotka ovat vähintään yhtä kuutamolla.
 Kansallisen Kokoomuksen nuoret ovat enemmän oikealla kuin aiempi sukupolvi.

Vanhakantainen sosiaalidemokraatti Simo "Simppa" Juntunen sanoi jossakin tv-väittelyssä 70-luvulla , että on olemassa nuoria, joiden ei ole hyvä olla ellei ole paha olla jostakin syystä. 

Taidan olla vanha, kun tuolloin ärsyttänyt heitto ("läppä" sanottaisiin tänä päivänä) tuntuu olevan aika lailla totta.

Onko niin: on paras eessä päin
Toivon näin mä mielessäin
Vai onko niin: tie ei vie huomiseen
Kaikki jää vain ennalleen
Georrg Ots: Muuttuvat laulut

"Kun isä lampun osti" - tai ainakin melkein

Kun olin lapsi, ei meillä kotona ollut pesukonetta, ei tiskikonetta, ei edes mustavalkotelkkaria ennenkuin olin yli kymppivuotias.

Miten äitini onnistui tekemään kaikki ne työt, mitä suurperhe edellytti?  Pestä ja parsia, kunnostaa ja silittää? Laittaa ruokaa... En minä tiedä. Vapaa-ajan ongelmia hänellä ei varmaankaan ollut.

Miehet kävivät työssä, äidit hoitivat lapsia ja kotia. Niin se oli, se oli maailma jossa elettiin, ja vain jotkut älykkönaiset (kirjailijat, taiteilijat) voivat kyseenalaistaa sen. Toki "työläisten ihannevaltiossa", Neuvostoliitossa, kuulema,  naiset olivat tasa-arvoisia ja tekivä työtä Uuden Uljaan Maailman eteen. Tekivätkö miehet kotitöitä, siitä ei kerrottu.

Kun kasvoin ja vanhenin, Suomikin alkoi muuttua maatalosuvaltiosta kehittyneeksi teollisuusvaltioksi.  Telkkari saatin  meillekin (mustavalkoinen, aluksi),  pulsaattoripesukone. Ei sellainen, mitä sillä nykyisin tarkoitaan, vaan mekaaninen, yksinkertainen kone, joka pyöritti pyykkiä koneessa, ei lingonnut.

Kun sitten  menin avioon, rivitalokaksioomme kuului myös tiskikone.  Telkkari oli väri-TV, ja tottakai stereosetti oli mahtava, isoine kaiuttimineen. VHS-nauhuri, kasettisoitin, totta kai. Ja levysoitin vahvistimineen, ja kaikki ne 600-700 LP-levyä, poikamiesajoilta.

Nyt, teknistyneessä, rikkaassa osassa maailmaa, miltei  jokainen koti on täynnä elektroniikkaa; kodinkonetta, viihde-elektronikkaa, tietotekniikkaa. Lapset ovata syntyneet maailmaan, joka on täynnä sähköllä tai paristoilla toimivia hilavitkuttimia.

Kuinka monia niistä todella tarvitsemme? Kaikkia, sanoisi kai joku. Siksi, että niihin on totuttu.
Miten ihmiset tulivat toimeen ilman esimerkiksi  kännyköitä? Puhelin oli toki ollut olemassa jo satakunta vuotta, mutta kun se soi vasta kun oli lähtenyt sen äärestä, eikä viesti ehkä tavoittanut ajoissa. Varsinkin erilaisia "keikkahommia" tekevälle se on varmasti välttämätön. Meille muille, ja etenkin nuorille, se taitaa olla usein miltei vain leikkikalu.  Naapuriin laitetaan tekstari, kun itse ei viitsitä kävellä.  Tietokone voi tulla pakkomielteeksi, päivä-pari ilman nettiä saa aikaan miltei vieroitusoireita (puhun kokemuksesta). No, onhan se hyvä olla olemassa,kun menee supermarkettiin noutamaan ne kolme tuotetta, eikä kuolemaksikaan muista mikä se kolmas oli. Eipä kun pirautat kotiin ja kysyt...Onko tuttua? Minulle on.

Jos sähkö katkeaa, se on kauhistus. Herramujestas. Ei telkkkaria ,ei tietsikkaa! Patteriradio onneksi toimii.

Olemme olleet nyt muutaman viikon ilman pesukonetta ja tiskikonetta. Molemmat kun on hankittu yli 10 vuotta sitten, niiden aika koitti miltei samana päivänä.
Astiat kahden ihmisen ja yhden kissan ja yhden koiran taloudessa on pesty melko pikaisesti, ellei sitten laiskuuttaan kerää parin päivän satsia. No, niinhän se helposti käy. Vaatteita eteläisessä maassa täytyy vaihtaa usein, ja käsipesu onnistuu lähinnä vain pikkupyykin suhteen.

Nyt on toiveissa saada tiskikone näinä päivinä.  Ja toivon mukaan joskus pesukonekin.

Kaikki kunnia niille ihmisille (yleensä naisille), jotka vanhoina (hyvinä?) aikoina tulivat toimeen ilman koneita ja laitteita. Tokihan vaatteet nykypäivänä voi viedä (itsepalvelu)pesulaan, astiat voi tiskata käsin.  Mieluummin kuitenkin käytän omia koneita. Vaan yhden asian tiedän: jos pitäisi valita  joko  nuo em. koneet tai  internet, tv, ja stereot, tiedän, mikä olisi valintani. Saapi yrittää arvata, mikä. Toivottavasti tuota valintaa ei tarvitse tehdä.

Those were the days...oi niitä aikoja.

Joskus ajattelen kuinka kiva olisi mennä jollakin aikakoneella takaisin johonkin menneeseen aikaan, tiettyyn vuoteen.  Kokea tuo aika, elää tuota aikaa. Kuten ne tekevät elokuvissa, ja tv- sarjoissa.  Vaikkapa 70-luvulle.

Ongelma on, että kaikki ne filmit, sarjat, kirjat, jotka kertovat menneistä ajoista, näkevät asiat tavalla mikä on  näkemys nyt, ei silloin. Eräässä TV-dokumentissa suomalainen muusikko väitti  jo seitsemänkymmentäluvulla tietäneensä, että Neuvostoliitto romahtaa. "Eihän maa, mistä kaikki koulututetut ihmiset ja älymystö on paennut ulkomaille, voi selvitä!"  Aika rankkaa tekstiä.
 Jälkiviisautta, sanoisin minä.

Jos ajattelen taas 70-luvun alkua Suomessa, on mielestäni  turha sanoa että  ihmiset kokivat "Kekkoslovakian" jotenkin huonoksi paikaksi. Eihän koko termiä edes  tunnettu silloin.  Demarit ja Kepu jakoivat potin. Duunareille lisää liksaa, maalaisille lisää tukiaisia.  Kaikki OK?

Toki lännessä puhuttiin "suomettumisesta".  Ja kaikki tiesivät, että Kekkonen johti maata kovalla kädellä.   Kokoomus pidettiin poissa hallituksista, kommunisteille annettiin "kuoleman suudelma" ottamalla ne hallitukseen.

Suomi oli melkein idyllli.  Maanteillä näki vielä maitolaitureita. Nuorten Sävellahja soitti päivän hittejä. Hiukset olivat pitkiä. Ulkomaalaiset pysyivät poissa. Mitä nyt saksalaisia turisteja näkyi kesäisin.

Kaipaanko tuota aikaa? En tiedä. En varmasti. Olin toki silloin nuori. Ja silloin nuoret uskoivat (ainakin osa meistä) siihen, että tulevaisuus olisi parempi. Jotenkin uskottiin siihen, että maailma voisi olla joskus parempi meille kaikille. Jopa Afrikassa,  Latinalaisessa Amerikassa. Puhuttiin solidaarisuudesta.

Tämän päivän nuoren maailma on ilmeisesti  toinen. Kova, armoton. Maailma, missä nopeat syövät hitaat.  Ihmiset, jotka eivät menesty, eivät tarvitse (tai ansaitse) yhteiskunnan tukea, ja jos sitä ei löydy lähimmäisiltä, paha juttu.  Minkäs teet? Siltä ainakin vaikuttaa.

En todellakaan haluaisi olla nuori nyt.  Ei ole kivaa olla ikääntyvä. Mutta, entäpä  jos toisaalta Suomen (ja maailman) tulevaisuus joskus  on joidenkin sydämettömien, miltei sosiopaateilta vaikuttavien nuorten käsissä...vai onko kyse vain siitä, että ajattelutapa muuttuu, kaikki on eräänlaista aaltoliikettä?  Ehkä seuraava vuosikymmen on sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vuosikymmen? Toivon niin.

En myönnä! 

Denimiä, leveitä lahkeita ja pitkiä hiuksia...

Yhden hitin ihmeitä 1970-luvulta

70-luku oli rockin  historian siihenastisista vuosikymmenistä monipuolisin ja luovin: heavy rock, blues rock, progressiivinen rock, glam rock,  country rock, jazz rock,  disco, punk, rockabilly,  jokaiselle löytyi jotakin.

Edison Lighthouse: Love Grows Where My Rosemary Goes.
Tyypillinen seitsemänkymmentäluvun pop-laulu. Harmiton, melodinen kappale, joka viipyi UK:n ykköspaikalla viikkoja. Yhtye vaipui unohduksiin tämän menestyksen jälkeen. Kappale sen sijaan on levytetty useita kertoja muiden toimesta, mutta ilman suurta menestystä. 

 Frijid Pink:  House of the Rising Sun.
Alunperin kansanlauluna tunnetuksi tullut kappale, jonka ovat levyttäneet mm. Bob Dylan ja The Animals, jonka  versio oli maailmanlaajuinen hitti 1960-luvulla. Hollantilaisyhtyeen "psykedeelinen" versio julkaistiin v. 1969 puolella ja se oli myös suuri mutta yhtyeen ainoaksi jäänyt hitti vuonna 1970.


Hot Butter: Pop Corn.
Vuonna 1972 oli varmasti mahdotonta välttyä kuulemasta  tätä instrumentaalia, joka oli tekemässä tuolloin vielä melko uuden  Moog syntetisaattorin tunnetuksi kaikkialla maailmassa. Kappaleen "kupliva" melodia todellakin tuo mieleen pop cornien valmistuksen.  Hauska, harmiton melodia.

Peebles, Ann: I Can´t Stand the Rain.
Soul-hitti vuodelta 1974. Hieno kappale, jonka ovat myöhemmin levyttäneet mm. Tina Turner albumilla Private Dancer ja  "valkoista soulia" laulava Paul Young. Klassikko.

Jacks, Terry: Seasons in the Sun.
Belgialaisen Jack Brelin  säveltämä ja sanoittama ja ranskaksi levyttämä kappale on sittemmin levytetty useita kertoja. Varhaisimmat, kuten amerikkalaisen Kingston Trion, ovat -50 -luvulta, viimeisimmät kuten Westlife aivan viime vuosilta. Alkuperäisen kappaleen varsin sarkastinen sanoitus on muutettu dramaattiseksi,kuoleman läheisyyttä ennustavaksi. Suomalainen versio jonka teki Arto Sotavalta on miltei suora käännös Terryn versiosta


Riperton, Minnie: Lovin´ You.
Kaunis kappale, jossa Ripertonin ääni kohoaa uskomattoman korkealle. Chicagossa uransa tyttöyhtyeessä nimeltä The Gems aloittanut Riperton levytti myös taustalaulajana useiden Chess Records-artistien levyillä. Tämä kappale oli vuonna 1975. Seuraavana vuonna hänellä todettiin rintasyöpä joka oli levinnyt  pitkälle, ja lupaavassa alussa oleva ura päättyi ennen aikojaan vuonna 1979.


Bishop, Elvin: Fooled Around and Fell in Love.
Pitkänlinjan amerikkalainen blues/rock/countrymuusikko Bishop ei laula sooloa tällä singlellä, joka lohkaistiin mainiolta Struttin´ My Stuff -albumilta. Homman hoitelee yhtyeessä yleensä taustalaulajana toiminut Mickey Thomas joka myöhemmin siirtyi Jefferson Starship -yhtyeen soololaulajaksi. Ironista kyllä, tämä on Bishopin ainoa suuri hitti. Elvin Bishopin levytysura kuitenkin on jatkunut tähän päivään asti eräänlaisena kulttisankarina. Viimeisin studiolevytys on vuodelta 2010. Tänä vuonna on julkaistu live-albumi.

Ram Jam: Black Betty.
20. vuosisadalta peräisin oleva laulu, josta amerikkalainen yhtye teki mahtavan hitin vuonna 1977. Kappale on levytetty aikojen kuluessa useita kertoja. Tämä blues/hevivaikutteinen "ränttä-tänttä"-versio toimii mainiosti.  Valitettavasti yhtye ei pystynyt hyödyntämään menestystään myöhemmin. Kappaleen ovat  levyttäneet myöhemmin useat artistit ja yhtyeet, mm. Spiderbait, Nick Cave and the Bad Seeds ja Tom Jones.
Kappale on sisältynyt monien elokuvien sound trackeihin ja sitä on toistuvas


Santa Esmeralda: Don´t Let Me Be Missunderstood.
Nina Simonen säveltämä kappale, josta brittiläinen yhtye Animals teki mainion version 60-luvulla. Tämä v. 1977 peräisin oleva amerikkalainen  tanssiversio saavutti myös suursuosion. Myöhemmin kappale on levytetty useita kertoja mutta vain näistä kahdesta on tullut  todellisia hittejä.


Ward,  Anita: Ring My Bell

Tämä tarttuva disco-melodia sai (melkein) jokaisen tanssilattialle vuonna 1979.  Rytmi on kevyt ja kutsuva. Ward laulaa seksikkäästi...todellista discon kulta-aikaa! Lupaavasta alusta huolimatta enempää menestystä ei siunaantunut. Oldies but Goldies - radioasemilla laulu on vakiotavaraa. Varttuneitten (?) discojen suosikki myös.