Muuttuvat laulut

Kuusikymmentäluvulla niin  Suomessa kuin muuallakin ns. länsimaissa oli muodikasta olla radikaali.

Musiikissakin oli yksi tyylisuunta ns. protestilaulut, jotka olivat usein lähellä modernia kansanmusiikkia. 

Kuusikymmentäluvun protestilaulun "isänä" pidetään sittemmin nobelin palkinnon saanutta laulaja-lauluntekijä Bob Dylania.

Suomessa tietysti seurattiin trendejä, ja folk- ja protestilaulajia ilmestyi: Jo aiemmin  suosituista trioista Hootenanny Trio levytti kappaleen Esplanaadi (levy todella julkaistiin ensin  nimellä, jossa kaksi a-kirjainta) kertoi karmean tarinan miehestä joka kuolee paljain jaloin pakkaseen, rahattomana (hän on saanut potkut kun ei tullut aamulla töihin) ja nälkäisenä, matkalla mummolaan.
"Siis jos joku suruistansa piittaa,
niin silloin ne kaikki merkit kuolemaan jo viittaa,
kun tässä elää maailmassa niin ylen ihanassa

hyvinvointivaltiossa..."

Folk-Fredi levytti Cornelis Vreeswijkin kappaleen

suomeksi nimellä Roskisdyykkarin balladi. "Vaikka paremmaksi kaikki muuttuu, silti hyväksi ei milloinkaan."

Fredi muutti tyyliä   ajoissa  (Folk-liite jäi pois)  ja teki hittejä liukuhihnalta mm. italoiskelmillä. 

Irwin Goodman oli myös jonkinlainen protestilaulaja. Työmiehen lauantai ja Ei tippa tapa vähintäänkin ärsyttivät. Juhlavalssi kosikeli yleisöä: "Sven Tuuvaa siellä ei näy". 

Vexi Salmen alkuaikojen tapaan, teksti oli hieman kökköä ja sisälsi melkoisen paradoksin. Yhtäällä lauletaan 

"Linnassa herrojen taas tanssitaan

Ei rahvasta joukossa näy
Rinnoissa mitalit luo hohtoaan
On kerrankin täys tyhjä pää."

toisaalta 

"Lahjana älykkyys on heillä vaan
On aivot nuo tehneet taas työn"

Seitsemänkymmentäluvulla "yleisradikalismin" aika oli ohi.         Ns. taistolaiset eli SKP:n vähemmistö veti puoleensa nuorisoa. He kaivoivat esiin vanhat työväen taistelulaulut.

Tänä päivänä "nuoret radikaalit" löytyvät poliittisen spekrtin vastapäiseltä laidalta. Pieni mutta äänekäs äärioikeisto näkyy erityisesti sosiaalisessa mediassa ja yrittää (melko heikoin tuloksin) näkyä myös kadulla. Vastapainoa vieläkin pienempi ryhmä ns. antifasisteja, jotka ovat vähintään yhtä kuutamolla.
 Kansallisen Kokoomuksen nuoret ovat enemmän oikealla kuin aiempi sukupolvi.

Vanhakantainen sosiaalidemokraatti Simo "Simppa" Juntunen sanoi jossakin tv-väittelyssä 70-luvulla , että on olemassa nuoria, joiden ei ole hyvä olla ellei ole paha olla jostakin syystä. 

Taidan olla vanha, kun tuolloin ärsyttänyt heitto ("läppä" sanottaisiin tänä päivänä) tuntuu olevan aika lailla totta.

Onko niin: on paras eessä päin
Toivon näin mä mielessäin
Vai onko niin: tie ei vie huomiseen
Kaikki jää vain ennalleen
Georrg Ots: Muuttuvat laulut

It Takes a Lot to Laugh, It Takes a Train to Cry. Bob Dylan ja Nobel-palkinto

Robert Allen Zimmerman syntyi  melko pienessä Duluthin kaupungissa, Minnesotassa, Yhdysvalloissa toukokuun 24. päivänä 1941. Hänen sukunsa tuli Itä-Euroopasta. 

Robert eli Bob kirjoitteli runoja jo kymmenvuotiaana, rakasti musiikkiohjelmia ja länkkäreitä televisiossa.
14-vuotiaana hän osti halvan kitaran, ja opetteli soittamaan sitä.
Vuosien myötä Bob soitteli erilaisissa kokoonpanoissa rock and rollia. Hän toivoi koulunsa vuosikirjassa  vuonna 1959 "voivansa joskus soittaa Little Richardin bändissä". 

Rock-innostus väheni, ja muutettuaan Minneapolisiin opiskelemaan yliopistossa Bob innostui folk- eli kansanmusiikista ja esiintyikin akustisen kitaran kanssa muutamissa klubeissa.  Hän keksi tarinoita kiertelystään ympäri USA:ta esiintyen satunnaisesti. (Myöhemmin samantapaista legendaa itsestään levitti vasta kypsällä iällä kuuluisuuteen kohonnut bluesmuusikko  Seasick Steve).

Vuonna 1961 Bob tapasi suuren idolinsa Woody Guthrien sairaalassa, missä laulaja vietti viimeiset elinvuotensa vakavan sairauden takia.  
Bob Zimmermannista tuli Bob Dylan. Joissakin haastatteluissa mies on kertonut nimenmuutoksen olleen kunnianosoitus runoilija Dylan Thomasille.


Vuonna 1962 julkaistu ensimmäinen  albumi ei vielä herättänyt kovin suurta huomiota, sen sijaan  seuraavana vuonna julkaistu  The Freewheelin’ Bob Dylan sisälsi klassikoiksi myöhemmin osoittautuneita lauluja, kuten Blowin´ in the Wind. 

Dylanin paluu rockiin muutaman vuoden kuluttua ei kaikille faneille ollut mieleen; hänen konserteissaan jopa buuattiin. Folk-mies oli myynyt itsensä kaupallisuudelle! 

Bob Dylanin vaikutus populaarimusiikkiin on ollut valtaisa.  Boy meets girl -tyyppisten iskelmäsanoitusten lisäksi  ja sijaan rock-musiikki on saanut uusia ulottuvuuksia. Dylaninen musiikki sai aikaan ns. protestilaulusuuntauksen (jota tosin ei kestänyt kauaa)   ja muutenkin sanoituksiin tuli lisää "elämän makua". 
Beatle John Lennon kirjoitti laulun I´m a Loser ja myönsi laulun saaneen suuria vaikutteita Dylanin folk-musiikista.  Ja että kappaleen nimi kertoo hänen senhetkisistä tuntemuksistaan (Dylanin kolme peräkkäistä albumia oli ollut Britannian top 10 -listalla, Freewheeling...ykkösenä). 

Dylanin vaikutuksesta (ainakin osittain) rock-maailmaan ilmestyi yhä enemmän ns. laulaja-lauluntekijöitä.
50-luvulla ja 60-luvun alussa useimmat laulajat tyytyivät laulamaan tunnettujen lauluntekijöiden kappaleita.
  Esim. Elvis Presley ei koskaan todella säveltänyt laulujaaan, vaikka hänen nimensä tekijänä mainitaan, koska hänen agenttinsa "eversti" Parker sai näin suuremman osan royalteistä.
 
Dylanin ansioista saada arvostettu palkinto on kuitenkin oltu montaa mieltä.
 
The Swedish Academy said it had awarded the honor to Dylan for "having created new poetic expressions within the great American song tradition."

Tuohon ainakaan minulla ei ole muuta lisäämistä kuin se, että miehen runokokoelmat eivät ole herättäneet suurta innostusta. 

Toisaalta, hiljattain edesmennyt Leonard Cohen  olisi puhtaasti runoilijana ansainnut Nobelin siinä missä Dylankin. Päin vastoin kuin Dylan, joka halusi folk- ja sittemmin rock-laulajaksi, Cohen siirtyi laulajaksi oltuaan "lupaava runoilija  jo 50-luvulla."

Viimeisten tietojen mukaan itse herra laulaja-lauluntekijä ei aio "muiden sitoumustensa vuoksi" saapua vastaanottamaan palkintoa.

Bob Dylan aka Robert Zimmerman kulkee omia teitään. 

 

Suomalainen perusjuntti?

Kuusikymmentäluvulla populaarimusiikki koki suuria muutoksia.  Ensin "brittiläinen invaasio", Beatles ja Stones ja kaikki muut, sitten amerikkalainen  Bob Dylan, jonka tekstit muuttivat pop- ja rock-lyriikkaa enemmän kuin ehkä mikään muu sitä ennen.

Toki Suomikin seurasi perässä.  Ns. folk-musiikki oli ollut suosittua jo pitkään, Finn Trio ja Hootenanny Trio esittivät ajoittain  jopa aitoa suomalaista kansanmusiikkia. Amerikkalaisen Dylanin ja brittiläisen Donovanin  akustinen lippalakki-folk synnytti tarpeen luoda suomalaiset versiot: Depraveds-yhtyeen laulaja Antti Hammarbergista tuli sujuvasti Irwin Goodman. Hämeenlinnasta löytyi toinenkin "folkkari": Folk-Fredi (Matti Siitonen). 

Folk-innostus muotina hiipui aikoinaan. Bob Dylan alkoi esittää laulujaan rock-yhtyeen kanssa (saaden yleisön alkuun buuaamaan).   Irwin Goodman lähti tekemään suomalaista iskelmää, voitti pari Syksyn Sävel -kisaa.  Folk-Fredin nimestä pudotettiin pois Folk-  ja musiikki muuttui perusiskelmäksi. Mm.  italohitit tekivät miehestä supersuosistun.

Irwin Goodmanista tuli jonkinlainen kansanjuntti.  ( Typerämpää laulutekstiä saa hakea.)                                                                          "Outo kansa korvessansa rällästi ja joi
Ja lämpimikseen muijiansa turpiin mukiloi.
Selvin päin ei turhaa sanaa kuultu niillä main
Ja juovuksissa kiroiltiin ja puukoteltiin vain."


Monelle suomalaiselle miehelle junttius on ilmeisesti sama kuin miehekkyys.
Suomalainen tosimieshän  juo kaljaa ja kossua, syö lenkkimakkaraa  ja makaroonilootaa eikä koske kaninruokaan eli salaatteihin.  
 Jopa tunnettu suomalainen teollisuusjohtaja totesi aikoinaan (80-luvulla) jotenkin siihen tapaan, että ei väliä jos joskus pöytää kaatuu, kunhan kauppoja syntyy. Venäläisten /neuvostoliittolaisten  kanssa neuvottelut olivatkin ilmeisesti usein hyvinkin "kosteita". 

Perussuomalaiset tekivät junttiudesta poliittisen hyveen: puolueen puheenjohtaja  Timo Soini tykkää makkarasta, vihaa vihreitä  ja feministejä ja kaikkia liian akateemisia tai älyllisiä ihmisiä.   Hän on kirjoittanut kirjan Maisterisjätkä...plokin pitäjä kun on kansanmies... 

Suomalaiset sanovat mielellään, että eivät välitä small talkista. Että suomalainen on luonnostaan rehellinen ja maanläheinen.  
Junttius on kuitenkin eri asia,  lähinnä typeryyttä.  Ei mitään, mistä pitäisi olla ylpeä. 

Jokin aika sitten muutamat perussuomalaiset ihmettelivät, miksi kummassa tiedotusopin opiskelijoissa on niin paljon vihreitä ja/tai vasemmistoa kannattavia opiskelijoita. Ja vain muutama persu...

Turha ihmetellä. Nuorisossa on tulevaisuus.