Taivaan raapijoita ja muita Ameriikan ihmeitä

Minulla kesti vuosia, ennenkuin "hyväksyin" ns. e-kirjan.
Monen muun tavoin ajattelin, että  vain paperille painettu kirja oli se oikea. Kirjaa voi haistella, sivuja käännellä.
Lopulta ostin Kobe-lukijan, jolla pystyy lukemaan useampia eri formaatteja. (Toki kirjaa voi lukea mm. tabletilla tai läppärilläkin.)
 Tähän mennessä olen lukenut 79 e-kirjaa, mihin olen käyttänyt melkein 700 tuntia.

Kun toisen silmäni kaihi leikattiin, jälkihoito-ohjeessa sanottiin, että tv:tä voi katsella, tietokonetta käyttää ja lukea kohtuudella. 
En kyllä tiedä, mikä on kohtuullista, mutta joka tapauksessa tämä, ja yhä useampien ihmisten esimerkki (mm. oma vaimo) houkutteli kokeilemaan myös  ns. audio- eli kuunneltavaa kirjaa.
Olin  kyllä kuunnellut parikin kirjaa cd-levyltä, jotka eräs FB-ystäväni minulle joskus aiemmin  ystävällisesti, pyytämättäni lähetti (kiitos uudelleen sinulle, S.R., jos luet tätä).

Audiokirjan lukemiseen tarvitaa ns. app,
eli ohjelma, joka on ilmainen.  Sen voi ladata puhelimeen, jos haluaa käyttää puhelinta kuuntelemiseen. Kuulokkeet ovat tarpeen.
Sitten tilaamaan itse "kirjaa".
Audiokirjan ostaminen käy yhtä vaivattomasti kuin e-kirjankin. Minä ostan kirjani Elisa Kirjasta. 

Tilasin pari "tarjouskirjaa".
Yksi niistä oli Antti Tuurin Taivaanraapijat.

Taivaanraapija on rakentajien käyttämä nimi, joka nykysuomella on yhtä kuin pilvenpiirtäjä. Kymmenien, jopa satojen metrien korkeudessa, ilman turvavarusteita kapeilla metallipalkeilla keikkuvat suomalaiset, jotka "ovat valmiita mihin työhön tahansa, josta maksetaan hyvin" ja "intiaanit, jotka eivät pelkää kuolemaa". 

Suomalaisilla on oma kielensä. Haalilla eli salilla (hall) käydään tanssimassa, rakennuksella on kraana eli nosturi (crane), metallipalkkejä yhdistäviä  niittejä kuumennetaan ja heitetään, ja kiinniottaja on kätseri (catcher).

Vuosi on 1907, ja  Kauhavalta kotoisin oleva Jussi Ketola on muuttanut kymmenien tuhansien suomalaisten tavoin New Yorkkiin, Ameriikkaan taaloja vuolemaan. Hän päätyy pilvenpiirtäjälle monen suomalaisen ja parin "intiaanin" seuraan.  Hän on mieluummin sata-parisataa metriä maan yläpuolella, kuin Hudson-joen alla maata kaivamassa.

Ketola on jäyhä pohjalainen, joka tuntuu kuitenkin kovasti viehättävän naisia.  "Poikatalon" eli työmiehille huoneita vuokraavan asuntolan leskirouva houkuttelee miestä talonmieheksi ja vihjaa, että muutakin tehtävää löytyisi. Ketola ei ole kiinnostunut, semminkin kun suomalaiset työkaverit kertovat, että rouvalla on näitä potentiaalisia sulhasmiehiä jo riittänyt aiemmin, ja lisäksi nainen on vanha, "ainakin nelikymppinen".

Myöhemmin löytyy Jussille nuorempikin seuralainen, mutta asiat eivät mene ihan suunnitellulla tavalla, kun naisen entinen poikaystävä väittää olevansa yhä kihloissa tytön kanssa. Ketola saa myös kokea, ettei tuon ajan Amerikassa ollut sijaa armeliaisuudelle, vain vahvat menestyvät.

Mielenkiintoisen osan kirjasta muodostaa Matti Kurikan osuus romaanissa. Kurikka oli yrittänyt eräänlaisen ihanteellisen kommuunin perustamista ensin Australiassa ja sittemmin Yhdysvalloissa, mutta kumpikin epäonnistui.

Viipurin Sanomien entinen päätoimittaja, myöhemmin Suomessa Työmies-lehden päätoimittaja, samanaikaisesti sosialisti, teosofi ja itsenäisyysmies  (hän suunnittelee mm. rahan keräämistä punakaartille Suomeen) Kurikka   ei juurikaan saa Ketolaa innostumaan luennoidessaan New Yorkissa. Ketola kyllä liittyy niin Raittiusseuraan kuin Kurikan "looshiin" nimeltä Antero Vipunen,  hän on jo kotona Suomessa nähnyt isällään mm.  Blavatskyn kirjoja.



Taivaanraapijat on viides, itsenäinen osa Tuurin kehutussa Äitini suku -sarjassa, jossa kerrotaan Yhdysvaltoihin muuttaneiden suomalaisten tarinoita.  Olen aiemmin kuunnellut romaanin Kylmien kyytimies, missä samainen Ketola on hevosineen  osallisena (pakotettuna) kansalaissodassa, kuolleiden kuskaajana.

 

Lapsuuden talo. John Grisham maalaismaisemissa.

 

Amerikkalainen bestseller-kirjailija vie kirjassaan Lapsuuden talo (WSOY 2004) lukijansa oman  lapsuutensa maisemiin Arkansasiin.

"Jännityskirjailijan uusi aluevaltaus" hehkuttaa takakannen teksti.

Kirjan tapahtumat ovat vuodelta 1952, ja kirjan kertoja on seitsemänvuotias Luke  (Graham on syntynyt vuonna 1955).

Lapsen kertoma tarina antaa kirjalle tiettyä viattomuutta ja toisinaan lapsen ajatukset saavat aikuislukijan hymyilemään.  

Arkansas on amerikkalaisen mittapuun mukaan  yhä tänään  köyhä osavaltio. Viisikymmenluvulla  sen asukkaista suurin osa eli puuvillanviljelystä. Teollisuutta on vähän.
 

Arkansas merkitty punaisella.

Luke elää yhdessä isovanhempiensa ja vanhempiensa kanssa puuvillafarmilla, missä perhe joutuu ottamaan joka vuosi velkaa siemenien ostamiseksi, ja hyvällä onnella pystyy maksamaan velan ja saa vielä jotain sukanvarteenkin myytyään satonsa.  Jos sato jää huonoksi tai tulva tulee pelloille, se merkitsee lisää velkaa.  Perhe tulee pitkälti toimeen omilla vihanneksillaan, kaupasta ostetaan vain välttämättömyystarvikkeita: jauhoja, kahvia jne.
Kerran viikossa Luke saattaa päästä isoisän kyydissä pikkukaupunkiin ja saada jopa pullon colaa ja suklaapatukan sekä päästä elokuviin. Äidin mielestä elokuva antaa lapselle kuvaa muustakin maailmasta ja on siis kehittävää.

Kun puuvilla kypsyy, se täytyy poimia nopeasti, ja siksi Ozarkin vuorilta tulee poimijoita, samoin meksikolaisia. Muutaman viikon ajan joudutaan raatamaan aamuvarhaisesta iltamyöhään. Myös Luke. Isoisä ja isä ovat kaiken aikaa  huolissaan sateesta ja sen tuomasta mahdollisesta tulvasta.
Ainoa ilo on kuunnella illalla radiosta baseballia. Luke haaveilee ammattilaisurasta. Hän haluaisi ostaa tienaamillaan rahoilla ihailemansa baseball-joukkueen puseron.  Haaveena on olla ammatilaispelaaja tässä joukkueessa jonakin päivänä.

Sunnuntaina koko perhe menee baptistikirkkoon kuuntelemaan ankaran Jumalan sanaa.  Koko perhe, myös Luke, rukoilee iltaisin Jumalalta hyvää säätä ja sadon onnistunutta korjaamista.

Vuoristolaisten ja meksikolaisten tulo loppukesästä saa aikaan jännitteitä ja tapahtumat johtavat tilanteisiin, missä nuori Luke joutuu pohtimaan oikeaa ja väärää, salaisuuksien pitämistä tai niiden kertomista aikuisille.

Isoäiti on vahva ja oikeudenmukainen persoona, todellinen matriarkka, joka tuntuu tekevän vaikeitakin päätöksiä perheen puolesta, isoisä ei turhia puhele. Äiti haluaisi pois maatilalta, ja haluaa Luken menevän isompana opiskelemaan. Isä jää hieman kuin sivupersoonaksi, vaikka isän ja pojan suhde onkin ilmeisen ongelmaton.  Luke on yleensä kiltti poika, mutta pientäkin hairahdusta seuraa selkäsauna. Poika itse pitää sitä täysin normaalina.

Luken serkku Ricky on sotimassa Koreassa, ja koko perhe odottaa häntä kotiin. 

Vaikka kirja kuvaa kovaa ja rankkaa elämää, lapsen luontainen optimismi valaisee sitä, ja loppu onkin - omalla tavallaan - onnellinen.  Tulevaisuus on ehkä sittenkin valoisa. 

Kirja on hieman erilaista Grishamia. Kirjalijan sujuva kerronta on tallella, näkökulma vain on lapsen.  

 Kirja ei ole muistelmateos, vaan - kirjailijan mukaan - "lapsuuden muistojen inspiroimaa mielikuvituksen tuotetta".

Jos tämä sai sinut kiinnostumaan, kysy kirjaa paikallisesta kirjastosta. Muista: suomalainen kirjastolaitos on maailman paras!
Pidetään se sellaisena! Voit toki myös ostaa kirjan, ehkä divarista.

Do you speak English?

Kun tulin Espanjaan, puhuin tuskin lainkaan espanjaa. Olin opetellut muutaman kohteliaisuusfraasin turistiespanjaa opettavalta kasetilta, mutta siitä ei oppinut lainkaan kielioppia.

Kävin seuraavana  keväänä ja kesänä kolme kuukautta espanjankielen intensiivikurssia viitenä päivänä viikossa, neljä tuntia/päivä. 

Aluksi oppiminen oli suhteellisen helppoa, mutta viikkojen myötä tuli toki vaikeammaksi. Oli tunne, että olin ämpäri, johon kaadettiin lisää ja lisää, ja osa alkoi pursua yli.
Sain todistuksen, että olin suorittanut kielen kakkososan eli kielitaitoni oli enemmän kuin alkeet.
Kuten autokoulussa ei opi ajamaan, vain saa luvan opetella, oli kurssi apuna kielen todelliselle oppimiselle. Se tapahtuu vain puhumalla ja kuuntelemalla, keskustelemalla.

Usein mennessäni  esimerkiksi supermarkettiin, kassat ja muu henkilökunta vaihtoivat sujuvasti englantiin. (Nuoret espanjalaiset palveluammateissa osaavat yleensä auttavasti englantia.)  Joskus, en aina, sanoin, että koska en ole britti, en halua puhua englantia vaan paikallista kieltä.  Tämä toki kävi laatuun, ja nykyisin paikat (kaupat, apteekki jne.) tuntevat minut, ja "saan" puhua espanjaa.

Mistä sitten johtuu englannin kielen johtava asema maailmankielenä? Vaikka espanja on pääkieli mm. Etelä-Amerikassa, sitä ei osata maailmanlaajuisesti yhtä paljon.
Selitys on historiassa. Brittiläinen imperiumi hallitsi maailmaa pitkään.
Erittäin suuri merkitys toki on musiikilla, elokuvilla  ja muulla viihteellä. 

Amerikkalaiset (eli yhdysvaltalaiset, Espanjassa he ovat norteamericanos, koska Amerikka ei ole vain USA) eivät  puhu juuri lainkaan "vieraita kieliä" (lue: eurooppalaisia), virallista kieltä ei ole  ( käytännössä se on englanti). Espanjankielisen väestön määrä on suuri erityisesti Kaliforniassa, Texasissa  ja Uudessa Meksikossa, maassa puhutaan lisäksi ranskaa entisissä Ranskan siirtokunnissa. Kiinan (2 milj.) ja saksan, vietanmin ja tagalogin puhujia on yli miljoona kussakin ryhmässä. Amerikan englantia puhuvat eivät usein puhu espanjaa edes em. osavaltioissa.

Iso-Britanniassa englannin lisäksi virallisia kieliä ovat Walesissa kymri ja Skotlannissa gaeli.
Amerikkalaiset ja erityisesti britit olettavat tulevansa ymmärretyiksi omalla kielellään ympäri maailman. 

Se, että maailmassa  on lähes kaikkialla osattava yhteinen kieli (ainakin kansainvälisissä yhteyksissä) on varmasti positiivinen asia.

Mielestäni suomalaisten ja muiden pienen maan kansalaisten on hyvä mahdollisuuksien mukaan opetella vieraita kieliä.  Espanjalaiset ja britit  joskus ihmetteleväat miten joku voi puhua viittä kieltä olematta vähintään professori (espanjaksi catedrático, professor/a tarkoittaa opettajaa).

Jos muuttaa pysyvästi maahan, maan kielen opettelu  on mielestäni  tärkeää. Se auttaa sopeutumaan, mutta myös  ymmärtämään maan kulttuuria ja tapoja sekä luonnollisesti auttaa saamaan kontakteja ja ystävyyssuhteita "alkuasukkaisiin".
Oman kokemukseni mukaan esim. espanjalaiset suhtautuvat paljon myönteisemmin turistiin tai maahanmuuttajaan, joka ainakin yrittää puhua maan kieltä. 

Tämä olisi hyvä myös brittien ja muiden englantia äidinkielenään  puhuvien muistaa.

Englantia puhuvien ihmisten määrä EU:ssa. 

Presidentin salaisuus

Luin tässä taas pari pohjoismaista dekkaria. Toinen ruotsalainen, toinen norjalainen.
Nyt on menossa jälleen suomalainen jännäri.
Joitakin poikkeuksia lukuunottamatta (selvimmin ehkä Matti Yrjänä Joensuu, R.I.P.) suomalainen, Sariolan jälkeinen dekkari tuntuu olevan huomattavan "action"-pitoinen.  Siinä missä Joensuun henkilöt olivat ihmisiä, eivät tyyppejä, uusi suomalainen jännäri näyttää pyrkivän amerikkalaista muistuttavaan  kovistyyliin.

Norjalaisen Anne Holtin Presidentin salaisuus (Gummerus, 2007) ei ole, aiheestaan huolimatta, täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita.
 Norjalaista sukujuurta oleva USA:n presidentti tulee vierailulle sukunsa maahan ja katoaa.
Tilanne on hankala; norjalaiset haluavat hoitaa tilanteen omin voimin, amerikkalaiset tietenkin  tyypilliseen tapaansa taas uskovat omien agenttiensa olevan taitavampia ja kokeneempia tällaisessa tilanteessa.

Ovatko kaappauksen takana terroristit? Iran? Al-Qaida? Vai, voisiko se olla ns. sisäpiirin juttu?

Asia selviää, ja presidentti pelastuu. Anteeksi jos paljastin liikaa, mutta tuskin tämä yllätys oli.

Anne Holt on taitava kirjoittaja, ja hänen kirjoihinsa sisältyy paljon psykologista aineistoa. Niin poliisien kuin konnienkin takana on ihminen, ei stereotyyppi.  Yhden virheen kirjailija kuitenkin mielestäni  tekee tässä nimenomaisessa romaanissaan.  (Vai lieneekö kyseessä piikki ameriikkalaisille? Tuskin, koska madame president oli sentään (?) norjalaista syntyperää) ; hän toteaa että jos kaappaus ei ole Iranin tai jonkin  muun arabimaan suunnittelema..

.No, kun olin Manchesterissa vuosia sitten, kolumnisti, joka on lehden  mukaan historioitsija, sanoi iltapäivälehdessä että "Iran ilmeisesti haluaa olla ensimmäinen arabimaa, jolla on ydinase". Ilmeisesti puoli maailmaa edelleenkin uskoo että jokainen muslimi on arabi, ja jokainen arabi on muslimi.

Eikä mikään ole pahempaa kuin väärä tieto. Mutta sitähän on internetkin pullollaan, ja usein aivan tarkoituksella.