Rumaa sanaako ei enää sanota niinkuin se on?

Eilen illalla olin taas kerran kävelyllä Billy-koirani
 kanssa.
Vastaan tuli jossakin vaiheessa nuorehko pariskunta noin 12-vuotiaan tytön kanssa.  Tytöstä näki jo melko kauas, että hänen kulkunsa oli melko vaivalloista, ja kun jalkakäytävällä oli epätasainen kohta (niitä täälläpäin riittää vanhahkoilla asuntoalueilla, joskus jalkakäytävän katkaisee esimerkiksi autotallin ajoluiska!) jolloin (ilmeisesti) lapsen vanhemmat auttoivat hänet pahan kohdan yli.

Katsoin tyttöä ja hänen seuralaisiaan, mutta käänsin katseeni pois kohtuullisen ajan kuluttua. En halunnut tuijottaa.  Mieleen tuli kummallinen, miltei syyllinen olo.

Kukaan ei halua tuijottaa toista ihmistä, oli syy mikä hyvänsä. Jonkinlainen vamma saa ihmiset kääntämään päänsä pois, mutta ei liian pian, ettei tulisi tunnetta, että ei halua nähdä.
  Joskus puhutaan kolmen sekunnin säännöstä; esimerkiksi baarissa pitempi katse kahden ihmisen välillä voidaan kokea flirtiksi tai haluksi tutustua.
Entä sitten tilanteessa, missä näkee esimerkkini tytön kaltaisen ihmisen? Onko edes oikein puhua vammaisuudesta? Kaikelle kun tuntuu olevan tänä päivänä kiertoilmaisu.

George Orwell  julkaisi vuonna 1949 kirjan Vuonna 1984, jossa hän kuvaa totalitaarista maata nimeltä Oseania. Mielenkiintoista on - paitsi että "isoveli valvoo" kaikkea ja kyse on selkeästi diktatuurista - että myös kieli  on otettu osaksi ihmisten hallitsemista. Uuskieli pyrkii ohjaamaan  ihmisten ajattelua haluttuun suuntaan.

Kun vuosi 1984 tuli, voitiin todeta, ettei orwellilainen skenario ollut  onneksi toteutunut länsimaissa (Itä-Eurooppa ja Neuvostoliitto olivat aina olleet sitä hyvin lähellä). Päinvastoin, kahdeksankymmentäluvulla lännessä rahaa tuputettiin kaikille, "vanhat" pankkitavat kuten takuut ja vakuudet unohdettiin.  Jokaisesta voi tulla rikas ja menestynyt!  Seurauksen tietävät kaikki. 
 Vasta nelisenkymmentä vuotta myöhemmin kadut ovat täynnä kameroita, ihmisten tulemista seurataan mm. kännyköiden käytöllä jne. 

Orwellilainen sanoilla manipulointi  näyttää tapahtuneen myös pikkuhiljaa. Kaikelle ikävälle on kiertoilmaisu. Siistimpi (?) tai neutraalimpi sana korvaa vammaisuuden tai muun puutteen, esimerkiksi  alkoholisti on "sosiaalisesti rajoitteinen", henkilö on mieluummin liikuntarajoitteinen kuin -vammainen  jne.  Itse olen usein ollut maksurajoitteinen...eihän sitä saa sanoa että on ihan pers ....tai no saa sanoa tietysti että PA. Vanha kiertoilmaisu sekin.

On varmasti oikein, ettei ihmisiä enää viedä vaivaistaloon vaan erilaisiin hoitokoteihin. Ihmiset eivät ole hulluja, joita hoidetaan hullujenhuoneessa. 
Osa sosiaali- ja terveydenhuollon termeistä tuntuvat kuitenkin turhan byrokraattisilta ja "siistityiltä". Varsinkin, kun  toisaalta mm. sosiaalisessa mediassa monet melskaavat käyttämällä kieltä, jossa - kuten laulussa joskus todettiin - "ruma sana sanotaan niinku se on!"
Yksi viimevuoden suosituimpia blogeja kuului "Jospa lastasi vituttaa?" (En ole ihan varma oliko otsikkko noin, v-sana ainakin siihen sisältyi.)  Alatyylinen ilmaisu   (onko tämä kiertoilmaisu?) ei mielestäni kuulu asiatekstiin, mitä blogi kokonaisuudessaan oli.

Poliittinen korrektius voi olla - ja usein on - tarpeen. Ikävien asioiden kaunisteleminen uusilla sanoilla tuskin on.  Pysyttäisiinkö siis asiassa?  

Divarin helmiä ja muita aarteita

Maailmassa  on luultavasti  kolmenlaisia käytettyjä kirjoja myyviä kauppoja.  Ensinnäkin , antikvaritaatit, jotka myyvät kirjoja, joilla on arvoa, joko siksi, että ne ovat ns. ensipainoksia  klassikoista, tai muuten harvinaisia tai arvokkaita, esim. rajoitettuja erikoispainoksia.
Sitten tulevat kaupat, jotka myyvät usein lähinnä  ns. pokkareita eli pehmeäkantisia kirjoja, joiden laatu vaihtelee klassikoista bestsellereihin. 

Viimeisenä tulevat "divarit", joiden tarjonta rajoittuu lähinnä em. pokkareihin ja risaksi "luettuihin" pornolehtiin ja sarjiksiin.

Käyn Fuengirolassa paikassa, joka on nimeltään Julian´s. Puoti kuuluu keskimmäiseen kategoriaan.  Kauppa myy . espanjan-, englannin-, venäjänkielisiä kirjoja. Kuten myös pohjoismaisia, saksalaisia, ranskalaisia. Klassikoita. Pokkareita. Jännäreitä.Tietokirjoja, keittokirjoja jne.

Yleensä ostan suomenkielisiä kirjoja.Lähinnä romaaneja. Toisinaan englanninkielisiä. Valikoimat vaihtelevat sen mukaan, minkälaista ostaja- ja myyjä(=vaihtaja)kuntaa paikkakunnalla milloinkin  on. Talvella suomalaisten kirjojen valikoima vähenee, kesällä lisääntyy.  Toisaalta, tämä vaikutttaa myös kirjojen "laatuun"; kesällä lomalle  mukaan otetaan usein pehmeäkantinen dekkari. Talviasukas taas voi ostaa (ja sitten vaihtaa) kovakantisen kirjan, joka on ns. "hyvää kirjallisuutta". Miten nämä arvostukset pätevät - tai ovat edes oikeutettuja - vaatisi luultavasti kokonaisen oman kirjoituksen....


Nuorempana luin paljon ns. vaativaa kirjallisuutta. Sartrea, Camusta. Mutta myös tietysti klassikkoja; Steinbeck, Hemingway, Faulkner. 

Tuskin koskaan luin historiaa tai muisteluja. Sotakirjoista vain muutaman; Tuntematon sotilas, tottakai.

Nykyisin luen enimmäkseen ns. jännäreitä. Osittain siksi, että Julian´s -kaupan valikoimissa on niitä suhteelisesti eniten, mutta myös siksi, että en enää lue "oppiakseni" mitään. Toisaalta, kuten olen aina tiennyt, ns. hyvän ja vähemmän hyvän kirjallisuuden raja (joka aina on hyvin häilyvä ja subjektiivinen) ei kulje kirjallisuuden lajien (genre) välillä vaan sisällä. 

Toki musiikin, elokuvien  ja urheilun ystävänä luen myöskin elämäkertoja. EN kuitenkaan esim. parikymmentävuotisten brittijalkapalloilijoiden "elämäkertoja"!   

Viimeksi lukemani antikvariaattikirja on kuiten Suomesta.  Ostin sen (luonnollisesti) netin kautta.

George Orwell tunnetaan parhaiten ehkä kirjastaan Vuonna 1984, kirjasta, joka kertoi ajasta tulevaisuudessa (kirja on julkaistu vuonna 1949) ja antaa kuvan totalitaarisesta valtiosta, jossa ihmisiä hallitsee Isoveli. 
Tuo profetia tuntuu toteuneen (ja toteutuvan) juuri nyt. (En todellakaan tarkoita ns. tosi-tv-ohjelmaa!)

Lukemani kirja oli Orwellin Katalonia, Katalonia, joka kertoo Espanjan sisällissodasta.Orwell osallistui siihen kansainvälisien prikaatien kautta, puolustaen tasavaltaa Francon sotilaskaappausta vastaan. Olin lukenut kirjan vuosia sitten, mutta tämän päivän Katalonian itsenäisyyspyrkimykset saivat aikaan sen, että halusin muistutuksen tuosta ajasta ja tapahtumista. 

Kirjasta saa sen vaikutelman, että tasavaltalaiset hävisivät sodan paljolti sisäisten erimielisyyksiensä vuoksi. Kenraali Francon falangistit voittivat, ja maa oli sotilasdiktatuuri vuosikymmenien ajan. Paljolti Francon vainojen vuoksi (Francon aikana esim. ainoa virallinen ja sallittu kieli oli castellano ).  Baskimaan kapinalliset valitsivat väkivallan jo ennen kenraalin kuolemaa; Katalonian kansallinen nousu taas  näyttää olevan enemmän viime vuosikymmenien tulosta. Monet Katalonialaiset uskovat tulevansa toimeen muuta Espanjaa paremmin taloudellisesti, ja myös heidän kielensä, katalaani, poikkeaa "espanjasta" vähintäänkin yhtä paljon kuin vaikkapa viro suomen kielestä. 

Espanja on maa, jossa julkaistiin ensimmäinen romaanikis luettu teos: Don Quijote.  
Valitettavasti tämän päivän espanjalaiset eivät ole varsinaista lukijakansaa; eniten luetaan aikakauslehtiä, ja muistan joskus väitetyn, että eniten myydyt sanomalehdetkin ovat urheilulehtiä, eli lähinnä jalkapallolehtiä.

Kenraali Francon diktatuurin aikana hallitus halusi  ihmisten  mieluummin lukevan juoruja ja urheilu-uutisia kuin kiinnostua politiikasta ja ihmisoikeuksista.  Niinpä maan kirjastolaitos on esimerkiksi Suomeen ja muihin pohjoismaihin verrattuna varsin vaatimatonta luokkaa. 

Meille, jotka haluamme lukea, on onneksi olemassa paikkoja, mistä kirjoja löytyy: divarit, kirpputorit jne. 

Lukeminen on pääasia!