Luen, siis olen.

”Cogito, ergo sum” (latinaa: ”ajattelen, siis olen [olemassa]”) on René Descartesin filosofinen lausuma, josta on tullut länsimaisen rationalismin kulmakivi.

Kun olin pieni poika, äitini vei minua hammaslääkärille pari-kolme kertaa.
Parasta siinä oli se, että lääkärikäynnin jälkeen poikkesimme kauppalan ainoaan kirjakauppaan, mistä sain valita itselleni kirjan.
 Usein se oli yksi Tammen kultaisista kirjoista.

Tammen Kultaiset Kirjat 
oli tullut minulle tutuksi jo aiemmin, ehdoton suosikkini oli Kippi-Kalle (jota ei pidä sekoittaa Kippari Kalleen). 
Näitä äitini luki minulle jo ennenkuin opin itse lukemaan.

Opin lukemaan ja kirjoittamaan tikkukirjaimilla jo ennen kouluikää
(menin kouluun kuusivuotiaana).

Ensimmäisen kirjastokorttini hankin luultavasti toisella tai kolmanella luokalla. Kirjasto oli kauppalan kirjaston sivukirjasto, ja se oli samassa rakennuksessa, kuin pieni koulu, jota kävin, auki kahtena iltana viikossa.
Siitä asti lukeminen ja kirjat on ollut yksi intohimoistani. 

Tunnen joitakin ihmisiä, jotka eivät lue ns. fiktiota. Tiedän, että on ihmisiä (kuten esim. pienyrittäjät) jotka sanovat, ettei heillä ole siihen aikaa.
Joku taas katselee mieluummin elokuvia tai tv-sarjoja. 

Jokainen valitsee asiat, joista pitää.

Minulle kirjat, elokuvat, jotkin tv-sarjat ja musiikki ovat kaikki tärkeitä. En muista kuitenkaan nähneeni yhtäkään elokuvaa, joka olisi ollut parempi, kuin kirja, johon se perustuu.  

Ajattelen, siis olen.  

Luen, siis olen olemassa. 
Niin kauan, kuin aivoni toimivat. 

 Lukeminen kannattaa aina! vakuutti aikoinaan suomalaisen kulttuurin monitoimimies Jörn Donnerkin.

Huumori on vakava asia - tai ainakin joskus melko vaikea

Maailman ohuimmaksi kirjaksi ovat jotkut ehdottaneet teosta Ruotsalaiset sotasankarit.  (Ilmeisesti jotkut yhä uskovat, että se suurvalta-Ruotsi luotiin suomalaisten urhoollisuuden avulla.) 

Yhtä hyvin voisi se kirja olla Ruotsalaiset mäkihypyn olympia- ja MM-voittajat.  (Ruotsalaiset varmaan kuittaisivat tämän ehdottamalla teosta Suomalaisen jalkapallon kunniakkaimmat hetket.)

Aika paljon ääniä on saanut myös teos Saksalaisen huumorin tietosanakirja  A - Ö.

Olen tuntenut aika monta saksalaista ihmistä IRL eli ihan oikeassa elämässä, eikä heidän huumorintajussaan ole ollut mitään vikaa.

Saksalaisista kirjoista taas en menisi takuuseen.  
Olen aikaisemmin kirjoittanut blogiini mm. kirjasta Täällä pohjoisnavan alla  ja toisesta saksalaisesta teoksesta.

Näiden huumori oli kuitenkin suht. ymmärrettävää.  Jos kohta kliseistä...

Tässä suhteessa aivan omaan sarjaansa nousee kirja Happy family.

Saksalaisen David Safierin teos on erään arvostelijan mukaan "saanut koko Euroopan tikahtumaan nauruun".

No, jos esimerkiksi "anopillani on niin huono maku, että paremmassa maailmassa se olisi kielletty kuolemantuomion uhalla"  on hauska lause, niin kaikin mokomin.

Lisää hulvatonta huumoria:  "Avaisinko telkkarin? Toisaalta sieltä voisi tulla pelottavia asioita...ampumista, petoeläimiä tai kansanmusiikkia".

"Kenenkähän hengentuotosta vampyyrin antomia oikein oli? Varmaan saman vitsiniekan, joka oli suunnitellut miehen sukuelimen".

"Jos kannessa ei olisi ollut zombeja, jotka muistuttivat etäisesti Rollareiden Keith Richardsia...."

On kirjassa näiden (ja muutaman sadan muun) puujalkavitsin lisäksi ihan juonikin.

Happy Familyn pääosassa on varsin omituinen perhe.
 Epätoivoinen äiti yrittää elvyttää perhesuhteita viemällä  koko porukan hirviökostuumeissa Stephenie Meyerin kirjan julkaisutilaisuuteen.  Paluumatkalla perheen tielle osuu noita, joka taikoo heidät naamiopukujensa mukaisiksi otuksiksi: vampyyriksi, ihmissudeksi, muumioksi ja Frankensteinin hirviöksi.
Palatakseen alkuperäiseen muotoonsa heidän piti kuulema matkustaa Transilvaniaan.

Että sellaista.  
Jätin lukemisen kesken.

Saksalaisten "humoristien" hengentuotteisiin en oikein juuri nyt  jaksa uskoa. Ehkä (toivottavasti) joku osoittaa, että pitäisi.  

Viimeinen piiri. Kay Scarpettan tutkimukset jatkuvat.

Viimeinen piiri on jälleen yksi  Kay Scarpetta -romaani.

Olen lukenut niitä eri järjestyksessä  kuin ne on kirjoitettu tai ilmestyneet joko englanniksi tai suomeksi. Paras tapa olisi lukea ne "oikeassa järjestyksessä", koska niissä usein viitataan aikaisempiin rikostapauksiin. 

Tässä romaanissa Scarpettan kumppani on jo kuollut, ja hän yrittää yhä koota itseään. Hän tekee työtään kuin robotti. Upottaa surunsa kovaan työntekoon. 

Kay Scarpettan elämä tuntuu muutenkin muuttuvan painajaiseksi. Hän joutuu fyysisen hyökkäyksen kohteeksi, mistä hän selviää, mutta saattaa joutua syytteeseen itsepuolustuksen liioittelusta. 
Hyökkääjä on  ihmishirviö, jolla on karvoitus kuin ihmissudella (?)
Syynä on Scarpettan osuus murhaajan tekojen tutkinnassa.  

Ninkuin tämä ei olisi tarpeeksi, häntä syytetään aikaisemmasta  naispoliisin murhasta. Naisen, jonka ruumiin hän on joutunut tutkimaan ammattinsa puolesta. Hän ja uhri olivat tunnetusti vihamiehiä.

Koko tarina tuntuu kääntyvän horror storyksi.   Onko Scarpettan vainoaja todellakin jonkinlainen hirviö?   Vai onko kaiken takana jonkinlainen salaliitto? Näin tämä hyökkääjä väittää, kääntäen koko tapauksen ylösalaisin.  Väittää jopa, että Scapetta kutsui hänet kotiinsa. 

Kirja on saanut hyvät arvostelut. Joidenkin mielestä se on Patricia Cornwellin paras. 

Minusta tarina on hieman liian monimutkainen.   Siinä missä Scarpetta-tarinat ovat tähän asti olleet jokseenkin uskottavia, nyt liikutaan jossakin kauhutarinoiden tasolla.  

Ihmishirviö, jolla on karvoitus kuin ihmissudella?   

Scarpetta selviää hengissä. Jos se nyt jollekin oli yllätys.  Samoin hänen rakastamansa siskontytär. Supernainen. 

Hänen uskollinen apulaisensa  konstaapeli Moreno, nahkaan pukeutuva, Harrikalla ajeleva rääväsuu samoin. Mies joka  juo ja tupakoi liikaa ja on (ilmeisesti) salaa ihastunut "tohtoriin"


Sarja ilmeisesti jatkuu.

Mikään ei voi estää minua lukemasta seuraavaakin Patricia Cornwell -romaania.  

• Alkuteos: The Last Precinct
• ISBN: 9789511311386
• Suomentaja: Erkki Jukarainen
• Julkaisuaika: 2017
• 464 sivua