Murtuneet mielet ja miehet

Muistikuva 1:

Loppukesän ilta, aurinko painumassa horisonttiin.
Järvenrantasauna.
Saunasta kuuluu juopunutta, surullista hoilotusta. 

Taistoihin tiemme kun toi,

missä luotien laulu vain soi,

emme tienneet kun läksimme silloin,

kuka joskus palata voi.

Elo tää juoksuhaudoissa on

meille käskynä vain kohtalon,

ja kenties matkamme määrä

sodan melskeisiin kadota on.

   A,Aimo;
 Elämää juoksuhaudoissa / Ikävä (1940) Sointu 301.

Naapurin mies, jonka vaimo yleensä onnistui pitämään kurissa ja herran nuhteessa, oli jotenkin onnistunut keräämään tämän köörin.  

Veteraanit olivat onnistuneet - kirkkaiden juomien avulla -pääsemään nostalgiseen, mutta kyynelehtivään tunnelmaan. 

Muistikuva 2.

Lauantai, puolelta päivin. Linja-autopysäkki. Talvinen päivä. 1970-luvun alkupuolta.

Odotan bussia "kylälle". Viereeni tulee naapurin mies (ei ollut aikoinaan em.  köörissä).  On selvästikin humalassa. Alkaa muistella, miten "sinne jonnekin" jäi moni hyvä mies. Itkeekin.  

En osaa oikein sanoa mitään vaikka haluaisin, alle kaksikymppinen nuorimies.

Bussi tulee ja nousemme siihen.  En näe miestä enää sinä päivänä. Edes Alkossa, jonne hän ehkä oli menossa. Saattaa hyvinkin olla, että itse poikkesin siellä myös. 

Aikaa on kulunut paljon. Mies pysäkiltä  on jo kauan sitten kuollut, eikä linja-autokaan  enää kuljeta kuin koululaisia.

Olen lukenut Ville Kivimäen Tietofinlandialla v. 2013 palkittua teosta Murtuneet mielet.

Kirja perustuu tekijän väitöskirjaan Battled Nerves: Finnish Soldiers´s War Experience, Trauma, And Military Psychiatry 1941-1944. 

Se kertoo suomalaisten sotilaiden traumaattisista kokemuksista talvi- ja jatkosodissa, ja pohtii niiden käsittelyä aikoinaan. Tutkija käsittelee aihetta laajasti: vaikuttiko sotilaan sotilaallinen tausta, asuinpaikka (maaseutu/kaupunki), oliko ja minkälaisia eroja miehistön ja aliupseerien/upseerien välillä jne jne. 

Teksti on toki akateemista eikä aihe ole lukijalle helppo tai kevyt; tutkija lainaa kuitenkin paljon ns. tavallisten sotilaiden kertomuksia erilaisten tutkimusten ja julkaistujen teosten ohella. Nämä kertomukset antavat kirjalle koetun elämän makua.  Talvisodan ja Jatkosodan erilaiset mielialat tulevat selvästi esiin.  Asemasodan (1942-44) aikana moni sotilas turhautui;  luvattua nopeaa  paluuta siviiliin ei tullutkaan vaan sota jatkui ja jatkui. Henki oli  koko ajan vaarassa kranaattien, tykkitulen ja tarkka-ampujien vuoksi.

Sotien jälkeen on puhuttu usein Talvisodan ihmeestä, lähes epäinhimillisestä taistelusta määrällisesti ylivoimaista vihollista vastaan ensin Talvisodassa 1939-40 ja sitten  Jatkosodan lopussa kesällä 1944, kun  vihollinen onnistuttiin lopulta pysäyttämään ja näin  torjuttiin maan totaalinen miehitys.

Ne, joiden mielenterveys ei riittänyt, ovat usein turhaan kantaneet pelkuruuden painoa, joka ei helposti poistu, vaikka mielenterveys palaisikin. Joillakin se ei palannut, ja tuloksena oli alkoholismia, väkivaltaisuutta ja jopa kuolema tai lopullinen sulkeminen mielisairaalaan.

Huomattavaa on, että ns. kotirintaman ihmiset suhtautuivat "tärähtäneisiin" huomattavasti tuomitsevammin, kuin sodan kauhut kokenee aseveljet.  Tämä koski myös siviililääkäreitä.
40-luvun psykiatria suhtautui rintamamiesten vaikeuksiin sen aikaisen, teoreettisen ajattelun ja hoitotavan mukaan. Se ei osannut ottaa huomioon, että sodan kokemukset olivat pääsyy miesten sairastumiseen, ei "sielullinen sairastuvuus" tai perimä. Ei "alempien kansankerrosten" kykenemättömyys tai haluttomuus uskoa sodan oikeutukseen, mikä yläluokalle tuntui olevan itsestäänselvyys.

Oma isäni ei koskaan puhunut sotakokemuksistaan. Varmaa on, ettei hänkään  sotaa koskaan  unohtanut. Hänelle alkoholi ei onneksi muodostunut koskaan ongelmaksi, kuten monelle muulle veteraanille tapahtui.

Ville Kivimäki: 

Murtuneet mielet: Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945

WSOY 2013

********************************************************************

Lapsena me puhuimme usein "tärähtäneistä". "Ooksää vähä tärähtäny?!" kun ihmettelimme jonkun puheita tai tekoja.

Samaa termiä alettiin käyttää jo Talvisodan aikana sotilaista, joilla oli traumaattinen kokemus, kuten haavoittuminen, toisen. lähellä olleen  sotilaan silpoutuminen esim. kranaatti-iskussa tai paniikki kiivaassa tykistötulessa. 

Onko kyseessä sama termi, en tiedä.

Ihmisen arvo

Isäni oli sotaveteraani. Hän oli nuori mies, juuri avoitunut, kun Suomi joutui syksyllä 1939  sotaan Suurta ja Mahtavaa Neuvostoliittoa vastaan. Nuoruus meni sodan myötä. Monelta meni henki, monelta terveys.

Sodan jälkeen moni ex-sotilas alkoi juoda, joistakin tuli huumeriippuvaisia haavoittumisen jälkeen annettujen huumaavien  lääkkeiden myötä.  Tuohon aikaan   ei vielä tunnettu käsitettä posttraumaattinen stressihäiriö (engl. post-traumatic stress disorder, PTSD), sanottiin vain, että "siltä meni hermot sodassa" .  Omasta isästäni ei tullut juoppoa eikä  alkoholistia, eikä hän (kuten monet muut) puhunut juuri koskaan sodasta.  Sodat olivat myos erilaisia kuin tänä päivänä, siviilien kimppuun ei käyty tarkoituksella.  "Kaupunkisota" oli miltei tuntematon käsite. Toki kanssasotilaiden kuolemat ja haavoittumiset olivat myös traumaattisia kokemuksia.

Neuvostoliiton kansalaisille  (ja sotilaille) kuulema kerrottiin, että "suomen työväenluokka" toivottaisi puna-armeijan tervetulleeksi vapauttamaan heidät. Voitonparaati Helsingissä voitaisiin pitää parin viikon kuluttua sodan alkamisesta.

Venäläiseltä säveltäjältä Dimitri Shostakovichilta tilattiin teos voitonparaatia varten.

Voitto jäi saavuttamatta. Talvisota oli pettymys puna-armeijalle. Suomi sai torjuntavoiton.  Mutta hinta oli kova.

  Ruotsista saapui vapaaehtoisena sotaan yli 8 260 miestä.   Myös lentokoneita saatiin Ruotsista. Ruotsi otti myös vastaan ns. sotalapsia talvi- ja jatkosodan aikana yhteensä noin 80 000.

Tämän päivän Suomessa talvisodasta ovat melskanneet äärioikeistolaiset.  "Isoisämme taistelivat Suomen puolesta, nyt se kaikki annetaan pois!"  Näin huutavat leijonatunnuksa ja rautaristejä kantavat "isänmaan ystävät".
Natseiksi heitä ei saa kutsua. Se kun on "leimaamista".

Veteraanit, ne jotka ovat vielä jäljellä, ovat kertoneet mitä he ajattelevat uusnatseista. 

Suomeen on tullut ja tulossa tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia ihmisiä. Useimmat  tulevat sotaa ja epävarmuutta pakoon. Monet varmasti myös paremman elämän toivossa. Kuten niin moni suomalainenkin, joka muutti aikoinaan Amerikkaan, Australiaan, Ruotsiin.

He eivät olleet pakolaisia, sanotaan. Eivät olleet. He pakenivat puutetta, köyhyyttä. Ihmisen ominaisuuksiin kuuluu paremman elämän etsiminen, joskus se on jopa elossa säilymisen ehto.

Monet turvapaikanhakijat ovat pettyneet  Suomeen. He palaavat takaisin mm. Irakiin. Kymmenen ihmisen oleskelu samassa huoneessa,  tekemisen puute, outo ruoka, kaikenlainen epävarmuus ja kaiken huippuna  polttopullojen ja tulitteiden heittely tulijoiden päälle sekä vihaiset mielenosoittajat saavat epävarmankin kotimaan ilmeisesti tuntumaan paremmalta vaihtoehdolta.

Turvapaikanhakijoilla on varmasti varsin erilaisia taustoja. Jotkut ovat selvinneet autopommeista, olleet lähellä sisällissodan taisteluita, menettäneet lähiomaisia ja tuttaviaan.
Siksi tuntuu käsittämättömältä, että kaikki heidät leimataan elintasopakolaisiksi, joita saa solvata ja vihata. 

Lopuksi laina Aamulehden blogista:  http://www.aamulehti.fi/ihmiset/1195000987029/artikkeli/puheenaihe+olen+kuulemma+saatanan+hyysaaja+.html

"Maahanmuuttajissa

on samanlainen kirjo ihmisiä kuin suomalaisissakin: fiksuja ja vähemmän fiksuja, lainkuuliaisia ja rikollisia, ystävällisiä ja huonosti käyttäytyviä, oikein ja väärin motiivein Suomeen tulevia, vaarattomia ja vaarallisia."

 

Kuka se onkaan tyhmä???

Kun "kiakkovieraiden" tölväilyt oli kaluttu loppuun, täytyy susille heittää uusi, lihaisa luu kaluttavaksi.

Mikä sen parempi, kuin nuori, huonosti artikuloiva skeittari, joka kuulema pääsi presidentin kutsuille, kun nuorekas pressa sattui tapaamaan hänet  jossakin vaiheessa.

Juhlassa nuorta miestä haastateltiin.  YLEn perinteiseen tapaan, nuorelle miehelle esitettiin ne perinteiset kysymykset. Veteraanit? 

Silver Gyninen ei oikein osaa sanoa mitään...

Mä ajattelen, etten mä osaa sanoa niistä mitään, koska ne on historiaa. Ne on niinku silleen sama… Emmä osaa oikein kumma… En mä osaa sanoo, koska se on niinku niitten aikaa. Se on sama kun katotaan kymmenen vuotta taaksepäin: ei ollu mitään koneita meillä, kun me kasvettiin. Me leikittiin ulkona. No, nykyään jengi leikkii kaikilla kännyköillä tai näillä ja silleen. Et silleen niinku se on paljon helpompi kysyy joltain vanhemmalta ihmiseltä noist, mä veikkaisin.

Toimittaja ei anna periksi.

Mutta veteraanien ansiosta Suomi on itsenäinen maa. Mitä se itsenäisyys merkitsee nykynuorille?

Gyninen  kertoo olevansa tyytyväinen itsenäisyyden kautta saavutettuihin kansalaisvapauksiin ja siihen, ettei tarvitse koko ajan pelätä sotaa. 


Joopa joo.

Nyt on syytä ristiinnaulita tämä typerä nuori mies. 



Ei olisi maata puolustettu vuonna 1939, jos miehet olisivat vain jääneet odottamaan palkankorotustaan, sapattivapaitaan, uusia iPhonejaan, subjektiivista päivähoito-oikeutta, opintorahan indeksikorotusta, yli kymmeneen auki olevia terasseja Kallioon. Mitä tahansa. Valtiovarainministeriölle ”talvisodan henki” on se, johon vedotaan, kun kansakunnan heikoimmilta leikataan pois sosiaalietuudet.


No näin.

Kukaan tämän  nuoren ihmisen tuomitsijoista ei ilmeisesti tiedä, että hänen taustansa on Virossa. Hänen kielitaitonsa on vielä rajoittunut. Samoin kuin tuntemus Suomen historiasta. Kuten monen syntyjään suomalaisen nuorenkin.

Kivitetäänkö kuoliaaksi? Yhdessä niiden "hulinoitsijoiden" kanssa?