Urheilu on monta ryyppymiestä pilannut.

Monta hyvää ryyppymiestä on urheilu pilannut.
Ei pilannut minua.  

Ei ettenkö olisi ollut kiinnostunut  urheilusta. Kun Suomeen tuli seiväshypyn maailmanennätys, minä tuhansien poikien lailla halusin tulla uudeksi  Pentti Nikulaksi. 

Rakentelin  pituushyppypaikan ja sulkapallokentän saunan taakse. 

Jääkiekossa pelasin yhden ottelun, C-junioreissa.  Sitten joukkueen neloskenttä pudotettiin pois. No, ei kiekko olisi ollutkaan minun lajini, vaikka olin hyvä luistelija.

Ostin vähillä viikkorahoillani

Urheilun Kuva-Aittaa.  
Oli kiinnostavaa lukea urheilusankareista. 

Jääkiekon ja jalkapallon paikallisia joukkueita toki fanitin myös.

Rakkaus urheiluun on säilynyt. Erityisesti jalkapallo kiinnostaa. Ei vain nykyisen "kotimaan" Espanjan tai Suomen, vaan myös maailmanlaajuisesti.   Afrikan mestaruuskisat (Cup of Nations), eri karsinnat MM- ja EM-kisoihin.

Afrikan karsinnat yleensä saavat minut kiinnostumaan osallistujamaan historiasta. Se on usein "karutonta kertomaa". On maita, jotka ovat olleet Portugalin, Espanjan, Hollannin ja Iso-Britannian vallan alla. Kaikkien vuorollaan. "Kapinat" on lopetettu verisesti.   

Politiikkaa ja urheilua ei pidä sekoittaa, sanovat jotkut. Ei se niin ole.  Niiden yhteyttä ei pidä kiistää.  

Ei silloinkaan, kun näyttää siltä, että jotkut maat käyttävät dopingia jatkuvasti.  Onko joittenkin maitten taito käyttää vilppiä vain kehittyneempi?

En minä tiedä. Joku tietää. Mutta ei kerro.



 

Kuka kuiskaa kovemmin eli urheilun ihmeellinen maailma

Jo nuorena poikana olin innostunut urheilusta. Kun Pentti Nikulasta tuli maailmanennätysmies seiväshypyssä, minä tuhansien suomalaispoikien tavoin halusin myös  hypätä seivästä.  Metsästä seiväs, naapurin poika sai myöhemmin ihan oikein terässeipään.

Tuon  pojan kanssa hyppäsimme myös korkeutta, pituutta.  
Pelasin aikoinaan myös  yhden virallisen junioriottelun jääkiekossa...

Urhelijoita meistä ei tullut, kummastakaan. Kaveristani pikemminkin pullo- kuin palloveikko. Minusta penkki- ja kuntourheilija. Hölkkäsin, hiihdin, pyöräilin, kävin "salilla". 

Kiinnostus kilpaurheiluunkin  on kuitenkin säilynyt. Jääkiekon seuraaminen on melkein jäänyt (Espanja kun nyt ei ole varsinaisesti kiekkomaa), mutta rakkaus jalkapalloon on vain kasvanut, eikä yleisurheilu ole myöskään kaukana sydäntä. Siitä huolimatta, että Suomen menestymisen vuodet ovat kaukana takana. 

Monet uskovat (ehkä syystä?) että nuo menestyksen vuodet yleisurheilussa perustuivat lähinnä  dopingiin.  Siihen en ota kantaa. Totean vain, että huippu-urheilijaksi ei tulla sohvalla makaamalla ja hormooneja syömällä.  

Katselin hetki sitten kävelyn 20 km kilpailua Moskovan MM-kisoissa.  Guatemalalainen kävelijä  sai kolmannen eli punaisen kortin, juuri kun oli ohittanut venäläisen, kilpailua johtaneen kävelijän. Väitänkö,  että hylkääminen oli aiheeton? Ehkä ei. Mutta olisiko yhtä helppoa hylätä kotikisoissa urheileva, kisaa johtava  kilpailija? Ja miksi ylipäänsä kilpailussa, jossa aika ratkaisee, tuomarit antavat ikäänkuin (miinus)pisteitä tyylistä (tai pikemminkin sen puutteesta), kuin mäkihypyssä ikään. Mäkihyppyhän on jo melkein totaalisesti pilattu, kun hyppääjän tulokseen joko lisätään tai vähennetään, tuulesta riippuen!

Kävelyn varoitukset ovat luonnollisesti olemassa, jotta "juokseminen" estettäisiin. Sen toki ymmärrän. Tuomarien valta on ymmärtääkseni kuitenkin liian suuri. 

Olisiko niin, että kävely (siitä huolimatta että Suomella on muutamia menestyksiä lajissa) on jokseenkin turha laji? Tahko Pihkalan mielestä kävely urheilulajina oli samaa kuin jos kilpailtaisiin kuka kuiskaa kovemmin...

Olisin taipuvainen olemaan samaa mieltä. Eri mieltä saa olla.