torstai 17. elokuuta 2017

King is dead, long live the king.

Tätä kirjoittaessani (16. elokuuta 2017) Elvis Presleyn kuolemasta on kulunut tasan 40 vuotta.  Suurin piirtein kaksi kertaa se aika, kuin rock and rollin kuninkaaksi nimetty laulaja oli kanssamme, tekemässä levyjä ja antamassa konsertteja. 

Nimi rock and rollin kuningas oli toki markkinointia. Samaan tapaan kuin Rolling Stonesia on kutsuttu nimellä Greatest rock´roll band in the world.  
Joskus aikoinaan toinen rockandroll -legenda Jerry Lee Lewis sanoi:  Elvis might be the king, but I am the best. 
Joidenkin mielestä rockin todellinen kuningas oli maaliskuussa  2017 kuollut Chuck Berry.

Elviksen rääkätty sydän petti lopulta. Vuosia jatkunut piristeiden  (niitä hän ilmeisesti oppi käyttämään asepalveluksessa Saksassa) ja rauhoittavien lääkkeiden käyttö oli lopulta liikaa. Ironista kyllä, Elvis vihasi "huumeidenkäyttäjiä". Hän sai jopa presidentti Nixonilta tunnustuksen (kun itse kärtti sitä) joulukuussa 1970 kiitoksesti työstä huumeiden käytön vastustamiseksi. 







Viimeisessä taltioidussa konsertissa rankasti ylipainoinen laulaja yrittää parhaansa, vaikka ääni ei tahdo riittää ja hengitys ei kulje. 
Aikaisempina vuosina Elvis onnistui aina ennen kiertueita laihduttamaan ja kuntoutumaan.


Elviksen merkityksestä populaarimusiikin ja -kulttuurin kehitykseen on erilaisia mielipiteitä. Joidenkin mielestä (kuten näyttelijä  Marlon Brando) Elvis oli vain "copy cat" joka varasti mustan musiikin ja teki laimeita  kopioita aidoista kappaleista.  

Suurin osa kritiikistä nykyisin  myöntää, että Elviksen alkuaikojen levytykset ottivat  vaikutteita sekä mustasta rhythm and bluesista että  valkoisesta country-musiikista ja tekivät siitä lähes  ainutlaatuista.  Sun Records -levy-yhtiön taiteilijakaarti oli muutenkin laadukas. 

Myöhemmin Elvis (varsinkin muutettuaan suurelle RCA-yhtiölle) alkoi lähestyä mainstream poppia, mutta teki silti monia merkittävia levytyksiä myös armeijan jälkeen. 
Presleyn manageri, omatekoinen "eversti" Parker laittoi miehen tekemään hölmöjä Hollywood-elokuvia, joiden musiikki oli lähinnä tyhjänpäiväistä.

Vuonna 1968 Elvis teki "TV-Specialin", mikä merkitsi miehen paluuta huipulle.  Kiertueita, myöhemmin showt Las Vegasissa. 

Elviksestä v. 1973 eronnut Priscilla Presley (he olivat naimisssa vuodesta 1967) on hyödyntänyt legendaa, ja "kuninkaan" levyjä on myyty moninverroin enemmän miehen kuoltua kuin hänen elinaikanaan. Itse asiassa, ennen kuolemaansa Elvis oli miltei unohdettu, entinen tähti. 

Maailma on täynnä Elvis-kopioita, joita ajoittain etsitään jopa kilpailuissa. Valitettavasti useimmat keskittyvät miehen myöhemmän kauden eli Las Vegasin tyyliin. 

Eliviksen kuolinpäivänä 16. elokuuta , samoin kuin hänen syntymäpäivänään  8. tammikuuta, eri tv-kanavat muistuttavat miehestä, shoppailukanavat kuten QVC myyvät äänitteitä ja kaikkea mieheen liittyvää ns. memorabiliaa eli muistoesineitä. 

Elvis Presleyn elämästä on julkaistu useita kirjoja. Suositeltavin on Peter Guralnickin  kirjoittama kaksioisainen elämäkerta, josta on ollut saatavissa myös yhteennidottu pokkariversio.






tiistai 15. elokuuta 2017

Viimeinen piiri. Kay Scarpettan tutkimukset jatkuvat.






Viimeinen piiri on jälleen yksi  Kay Scarpetta -romaani.

Olen lukenut niitä eri järjestyksessä  kuin ne on kirjoitettu tai ilmestyneet joko englanniksi tai suomeksi. Paras tapa olisi lukea ne "oikeassa järjestyksessä", koska niissä usein viitataan aikaisempiin rikostapauksiin. 

Tässä romaanissa Scarpettan kumppani on jo kuollut, ja hän yrittää yhä koota itseään. Hän tekee työtään kuin robotti. Upottaa surunsa kovaan työntekoon. 

Kay Scarpettan elämä tuntuu muutenkin muuttuvan painajaiseksi. Hän joutuu fyysisen hyökkäyksen kohteeksi, mistä hän selviää, mutta saattaa joutua syytteeseen itsepuolustuksen liioittelusta. 
Hyökkääjä on  ihmishirviö, jolla on karvoitus kuin ihmissudella (?)
Syynä on Scarpettan osuus murhaajan tekojen tutkinnassa.  

Ninkuin tämä ei olisi tarpeeksi, häntä syytetään aikaisemmasta  naispoliisin murhasta. Naisen, jonka ruumiin hän on joutunut tutkimaan ammattinsa puolesta. Hän ja uhri olivat tunnetusti vihamiehiä.

Koko tarina tuntuu kääntyvän horror storyksi.   Onko Scarpettan vainoaja todellakin jonkinlainen hirviö?   Vai onko kaiken takana jonkinlainen salaliitto? Näin tämä hyökkääjä väittää, kääntäen koko tapauksen ylösalaisin.  Väittää, että Scapetta kutsui hänet kotiinsa. 

Kirja on saanut hyvät arvostelut. Jonkun mielestä Patricia Cornwellin paras. 

Minusta tarina on hieman liian monimutkainen.   Siinä missä Scarpetta-tarinat ovat tähän asti olleet jokseenkin uskottavia, nyt liikutaan jossakin kauhutarinoiden tasolla.  

Ihmishirviö, jolla on karvoitus kuin ihmissudella?   

Scarpetta selviää hengissä.  Samoin hänen rakastamansa siskontytär. Supernainen. 

Hänen uskollinen apulaisensa  konstaapeli Moreno, nahkaan pukeutuva, Harrikalla ajeleva rääväsuu samoin. Mies joka  juo ja tupakoi liikaa ja on (ilmeisesti) salaa ihastunut "tohtoriin"


Sarja ilmeisesti jatkuu.

Mikään ei voi estää minua lukemasta seuraavaa Patricia Cornwell -romaania.  





  • Alkuteos: The Last Precinct
  • ISBN: 9789511311386
  • Suomentaja: 
  • Julkaisuaika: 2017
  • 464 sivua




lauantai 12. elokuuta 2017

Oisko ilmassa jotakin?






En tiedä, olenko se "vain minä", kuten sanotaan.
Joskus tuntuu, että on päiviä, jolloin kaikki ovat hyvällä tuulella.
Sanovat huomenta ja hymyilevät. Kysyvät que tal eli mitä kuuluu.
Sitten taas joinakin päivänä naapuri näyttää menevän ohi, sanomatta sanaakaan. 
Sama jatkuu - koiraansa kävelyttävä puolituttu ei ole huomaavinaan.  Kaupan tyttö, joka yleensä hymyilee, ei ole ystävällinen.
Ihmettelet, onko ilmassa jotakin.  Uutiset eivät ole kuitenkaan  kertoneet mistään katastrofista, verojen korotuksesta tai uudesta leikkauksesta.

Näin yksilötasolla.

Mutta onko mahdollista, että kansallisella ja kansainvälisellä tasollakin on jonkinlaisia "aaltoja"?  Kymmenen tai parinkymmenen vuoden välein kun vaikuttaa tulevan "pahoja fiiliksiä". 

Kylmä sota on ohi. 

Vaan eipäs koittanutkaan ihana rauhan ja rakkauden aika. 
Sotaa ei juuri kukaan tunnusta haluavansa. Silti pieniä tai isompiakin  konflikteja syntyy kaiken aikaa.  Lähi-idän sodat jatkuvat. Terrorismikin jatkuu. 


Kun Neuvostoliitto romahti ja sen mukana ns. itäblokki, maailman tilanne näytti muuttuvan yhtäkkiä peremmaksi.

Ns. maltilliset vasemmistopuolueet ilmeisesti odottivat, että entisissä kommunistimaissa heillä olisi mahdollisuus päästä valtaan.  Ja toden totta, moni kommunistipuolue olikin ykskaks sosialistinen puolue. Tai jotakin muuta hyväksyttävää. Entiset puolueaktiivit käänsivät takkinsa. Nyt oltiinkin kaikki demokraatteja. Ja kansa äänesti, näillä ihmisillä kun oli ainoina kokemusta politiikasta ja taloudesta.

Terävimmät takinkääntäjät huomasivat tilaisuutensa, ja ostivat valtion omaisuutta pilkkahintaan, ihmisillä kun ei ollut taitoa tai halua ns. yrittämiseen. Venäjällä joka oli tärkein ja vaurain osa Neuvostoliittoa, syntyi ns. oligarkia. Poliitikkojen (entisten kommunistijohtajien) ja bisnesmiesten epäpyhä liitto.  Venäjän toivottu demokratia on vaipunut lähes täydelliseen diktatuuriin, ja samaa on tapahtunut useissa muissakin entisissä neuvostovaltioissa.

Läntisissä maissa (Euroopassa) oikeistolaiset, jopa fasistiset ja kansallissosialistiset liikkeet ovat vahvistuneet, osittain EU:n vastustamisen ja pakolaisten tulon myötä. 

USA valitsi presidentiksi äärikonservatiivisen öykkärin, joka on osoittanut halveksuntansa demokratiaa kohtaa erottamalla useita itselleen epämieluisia henkilöitä. Lisäksi hän veljeilee toisen "epädemokraatin", Vladimir Putinin kanssa. 

Suomessa Perussuomalaisten puolue hajosi, mutta ne "peruspersut" jatkavat, johtajinaan avoimen rasistinen puheenjohtaja ja evoluution kieltävä varapuheenjohtaja.

Olisikohan ilmassa sittenkin
jotakin muutakin kuin se kuuluisa lämpeneminen? Jotakin, mikä vaikuttaa terveeseen järkeen ja ajatteluun? 



lauantai 5. elokuuta 2017

Yes Sir, siirry sinäkin Bostoniin!

Yleensä ns. käännynnäiset ovat niitä kovimpia saarnaajia.
Entinen juoppo uhoaa viinan kiroista. Huumeista eroon päässyt kertoo (ja varmaan aiheesta) siitä helvetistä, mihin huumeet voivat johtaa.  Joskus kirjaimellisesti ojan pohjalla ollut löytää Jeesuksen. Tottahan siitä haluaa kertoa kaikille.  

Tupakoin ehkä kolmetoistavuotiaasta asti kymmenkunta vuotta. Ensin yhden tai kaksi päivässä (varastin yleensä  isäni askista). Sitten melko paljon  myöhemmin askin tai puoli päivässä. Lopetin kymmenisen vuoden jälkeen. Sittemmin  olen muutaman kerran kokeillut (muutaman kaljan jälkeen), mutta eipä maistu. Onneksi. En kokenut lopettamista aikoinaan  todella vaikeaksi. Siitä huolimatta, että ehkä vuoden ajan näin unia, missä retkahdin polttamaan. Tai jospa se vain tuntuu siltä?

Saarnaajaksi tupakkaa vastaan minä en  tunnustaudu. 
Siitäkin huolimatta, että monivuotinen naapurini ja ystäväni kuoli jokin aika sitten tupakoinnin vuoksi. Tätä blogikirjoitustani kirjoittaessani en vielä tiennyt hänen kuolevan.

Kuolema järkytti.
 Samoin kirja John Grisham: Valamiehet (WSOY 1997).

Kirja kertoo tupakkaoikeudenkäynnistä. Kantaja vastaan tietty tupakkayhtiö.   Kolme rasiaa päivässä polttanut mies on kuollut keuhkosyöpään, ja hänen vaimonsa, joka on jäänyt kolmen opiskelevan nuoren yksinhuoltajaksi, hakee korvausta tupakanvalmistajalta.

Grishamin kertojantaidot ovat tallella. Juoni, ja etenkin oikeudenkäynnin seuraaminen voisi olla tylsää, mutta yritykset vaikuttaa todistajien mielipiteisiin (molemmilla osapuolilla on ns. todistajakonsultteja "lukemassa" valamiesten käytöstä, ruumiinkieltä ym) tekevät tarinasta jännittävän.

Tupakkayhtiöllä on myös apunaan henkilö, joka yrittää kaikin keinoin tehdä joistakin valamiehistä epäluotettavia, poimii heidän yksityiselämästään jotakin, millä valamiehen päätökseen voitaisiin vaikuttaa, vaikkapa puolison kautta. Lopulta mies yrittää suorastaan ostaa valamiehet, yhden sen jäsenen kautta.
Puolustuksen todistajat yrittivät vakuuttaa, että nikotiiniriippuvuutta ei ole, ja että jokainen tupakoitsija tietää, että vastuu on hänen itsensä.  "Kohtuullinen(?) tupakointi ei ole vaarallista". 
Syyttäjäpuoli tuo esille kumoamattomat tilastot tupakan aiheuttamista kuolemista sekä tiedemiesten todistukset tupakan myrkyllisyydestä ja sen aiheuttamasta riippuvuudesta.

Kirjan juonesta  ei sen enempää. Grishamin tuntija varmasti tietää, ettei oikeussalien kuvaaja  petä.

Oli lukija sitten tupakoitsija tai "raitis", on järkyttävää tietää, että tupakkayhtiöt ovat jo 1930-luvulta asti lisänneet nikotiinia riippuvuuden varmistamiseksi.  Mainonnassa näkyi nuoria, urheilullisia ihmisiä tai machomies. Useat Marlboro-miestä esittäneet näyttelijät ovat kuolleet tupakan aiheuttamiin keuhkosairauksiin. 

Suomessa ainakin vielä  kuusikymmentäluvulla myytiin (lähinnä) meille koulupojille "Pikku-Bostonia", kymmen savukkeen rasiaa.


"Puhtaampaa savuketta". Toki vieläkin törkeämpää mainontaa on ollut. No, ei meillä Suomessa kuitenkaan.

Tokihan valinta on jokaisen oma.  Varsinaisten huumeiden lisäksi tupakka kuitenkin lienee ainoa todella vahingollinen, täysin tarpeeton hyödyke, joka on laillisesti myynnissä.  

Ainoastaan sen tuoma verohyöty valtioille  ja (aikaisemmin hyvä lobbaaminen) lienevät syyt, miksi tuosta pahasta tavasta ei ole päästy eroon. Jo kauan, monta turhaa sairastumista ja kuolemaa sitten.














maanantai 24. heinäkuuta 2017

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa...




Satakunnassa Suomessa julkaistava lehti kertoi uutisessaan perheestä, jonka kesämökin takka ei alkanut vetää vaan lykkäsi savut sisälle.
Perhe hälytti palokunnan paikalle. 
Ihan totta.
Palokunnan.
Tokihan  uutinen on merkittävä, ja tänä sosiaalisen median aikana jakaantuu ympäri maata ja jopa ulkomaille.
Tänne Espanjaankin.

Nyt odotan jännittyneenä, saammeko lisää kesäuutisia.
Ehkä joku potkaisee varpaansa mennessään uimaan.
Joku kertoo "siitä yhdestä suuresta, joka pääsi karkuun".

Joku saattaa kertoa (kesä)toimittajalle karmaisevan kokemuksensa.
Nuotiolla makkaraa paistaessa tulos oli päältä palanut, mutta sisältä ihan kylmä. Olutkin oli korkeintaan haaleaa.

Tokihan sosiaalinen media jakaa paljon tärkeää informaatiota. 
"Yksisarviset pystyvät parantamaan, aivan kuten kaikki korkeavärähteiset valonolennot, mutta erona enkeleihin on se, että enkelit työskentelevät sydämen välityksellä, kun taas Yksisarviset työskentelevät sielutasolla. Yksisarvishoito on erittäin voimakas energiahoito".

Siinäs kuulitte.



Ruokasooda parantaa syövän.  Kemoterapia on turhaa. 
Näin on.

Minulla on myös henk.koht.tärkeää kerrottavaa.

Kävelyttäessäni koiraa aamuisin, löytyy tien vierestä joka aamu yksi tai kaksi tyhjää Jameson-viskipulloa (50 ml minipullo)

Yrityksistäni huolimatta en ole pystynyt selvittämään, kuka tuo salaperäinen viskisieppo on. Lupaan kertoa heti, jos saan selville.
Kunniasanalla.  Cross my heart and hope to die!

Toinen mysteeri on henkilö, joka jokainen aamu heittää pienen tetran, jossa on ollut tuoremehua, roskiksen viereen tai sen päälle.
Ei roskikseen, mihin se kuuluu. Uskomatonta!
Tämänkin asian selvitys on kesken.

Monesti ihmetellään, miten ihmiset "ennen" tulivat toimeen ilman kännyköitä. Nyt kun joka toinen kadulla kävellessään joko pälpättää tai lukee mitä näytössä on.
Yhtä hyvin voin päivitellä (sanan joka merkityksessä), miten pärjäsimme ilman kaikkea sitä informaatiota mitä tänään saamme.


En minä vaan tiedä. Kuka tietäisi? 








 

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Lapsuuden talo. John Grisham maalaismaisemissa.





Amerikkalainen bestseller-kirjailija vie kirjassaan Lapsuuden talo (WSOY 2004) lukijansa oman  lapsuutensa maisemiin Arkansasiin.

"Jännityskirjailijan uusi aluevaltaus" hehkuttaa takakannen teksti.

Kirjan tapahtumat ovat vuodelta 1952, ja kirjan kertoja on seitsemänvuotias Luke  (Graham on syntynyt vuonna 1955).

Lapsen kertoma tarina antaa kirjalle tiettyä viattomuutta ja toisinaan lapsen ajatukset saavat aikuislukijan hymyilemään.  

Arkansas on amerikkalaisen mittapuun mukaan  yhä tänään  köyhä osavaltio. Viisikymmenluvulla  sen asukkaista suurin osa eli puuvillanviljelystä. Teollisuutta on vähän.
 
Arkansas merkitty punaisella.



Luke elää yhdessä isovanhempiensa ja vanhempiensa kanssa puuvillafarmilla, missä perhe joutuu ottamaan joka vuosi velkaa siemenien ostamiseksi, ja hyvällä onnella pystyy maksamaan velan ja saa vielä jotain sukanvarteenkin myytyään satonsa.  Jos sato jää huonoksi tai tulva tulee pelloille, se merkitsee lisää velkaa.  Perhe tulee pitkälti toimeen omilla vihanneksillaan, kaupasta ostetaan vain välttämättömyystarvikkeita: jauhoja, kahvia jne.
Kerran viikossa Luke saattaa päästä isoisän kyydissä pikkukaupunkiin ja saada jopa pullon colaa ja suklaapatukan sekä päästä elokuviin. Äidin mielestä elokuva antaa lapselle kuvaa muustakin maailmasta ja on siis kehittävää.

Kun puuvilla kypsyy, se täytyy poimia nopeasti, ja siksi Ozarkin vuorilta tulee poimijoita, samoin meksikolaisia. Muutaman viikon ajan joudutaan raatamaan aamuvarhaisesta iltamyöhään. Myös Luke. Isoisä ja isä ovat kaiken aikaa  huolissaan sateesta ja sen tuomasta mahdollisesta tulvasta.
Ainoa ilo on kuunnella illalla radiosta baseballia. Luke haaveilee ammattilaisurasta. Hän haluaisi ostaa tienaamillaan rahoilla ihailemansa baseball-joukkueen puseron.  Haaveena on olla ammatilaispelaaja tässä joukkueessa jonakin päivänä.

Sunnuntaina koko perhe menee baptistikirkkoon kuuntelemaan ankaran Jumalan sanaa.  Koko perhe, myös Luke, rukoilee iltaisin Jumalalta hyvää säätä ja sadon onnistunutta korjaamista.

Vuoristolaisten ja meksikolaisten tulo loppukesästä saa aikaan jännitteitä ja tapahtumat johtavat tilanteisiin, missä nuori Luke joutuu pohtimaan oikeaa ja väärää, salaisuuksien pitämistä tai niiden kertomista aikuisille.

Isoäiti on vahva ja oikeudenmukainen persoona, todellinen matriarkka, joka tuntuu tekevän vaikeitakin päätöksiä perheen puolesta, isoisä ei turhia puhele. Äiti haluaisi pois maatilalta, ja haluaa Luken menevän isompana opiskelemaan. Isä jää hieman kuin sivupersoonaksi, vaikka isän ja pojan suhde onkin ilmeisen ongelmaton.  Luke on yleensä kiltti poika, mutta pientäkin hairahdusta seuraa selkäsauna. Poika itse pitää sitä täysin normaalina.

Luken serkku Ricky on sotimassa Koreassa, ja koko perhe odottaa häntä kotiin. 

Vaikka kirja kuvaa kovaa ja rankkaa elämää, lapsen luontainen optimismi valaisee sitä, ja loppu onkin - omalla tavallaan - onnellinen.  Tulevaisuus on ehkä sittenkin valoisa. 

Kirja on hieman erilaista Grishamia. Kirjalijan sujuva kerronta on tallella, näkökulma vain on lapsen.  

 Kirja ei ole muistelmateos, vaan - kirjailijan mukaan - "lapsuuden muistojen inspiroimaa mielikuvituksen tuotetta".

Jos tämä sai sinut kiinnostumaan, kysy kirjaa paikallisesta kirjastosta. Muista: suomalainen kirjastolaitos on maailman paras!
Pidetään se sellaisena! Voit toki myös ostaa kirjan, ehkä divarista.


tiistai 18. heinäkuuta 2017

Olet ilma jota hengitän, olet kaikki, minkä ymmärrän. Kymmen käskyä ja Suomen pääministeri.





Suomen pääministeri syyttää poliitikkoja kahdeksannen käskyn rikkomisesta. 
Linkin lukeminen auttaa. Monelle kun Raamatun kymmenen käskyä eivät ehkä ole ne kaikkein tärkeimmät elämän ohjeet.

"Tahallinen väärinymmärtäminen rikkoo kahdeksatta käskyä.
Poliitikko maallisella kielellä sanottuna valehtelee, kun ymmärtää tahallaan väärin kolleegansa puheet.
Joudun itsekin tuota painia käymään aika usein eduskunnan kyselytuntien jälkeen ja mielelläni soisin, että edustajatoveritkin sitä kävisivät."

Siis. 
Hetkinen. 
Kun poliitikko  oppositiossa
kritisoi ja vastustaa  suomalaisen  kansallisomaisuuden yksityistämistä ja sitä kautta mahdollisuutta tulla myydyksi ulkomaisille sijoittajille, kyse on "tahallisesta väärinymmärtämisestä"?! 

Kun suomalainen terveydenhoito  yksityistetään ja (edelleen) myöhemmin myydään ulkomaisille sijoittajille, sen kritisoiminen on "tahallista väärinymmärtämistä"?  

Jos suomalaiset järvet ja pohjavesi joskus myydään Nestlélle,
en ole yllättynyt. Suomi kokonaisuudessaan tuntuu olevan tarjouksessa.  Vesihän ei Nestlén mukaan ole jokamiehen oikeus.

Koskahan meidän taviksien pitää maksaa ilmasta jota hengitämme?  




Tekisi mieli kysyä pääministeriltä: Muistatko varmasti pyhittää pyhäpäivän?

Älä himoitse lähimmäisesi taloa. Älä himoitse lähimmäisesi vaimoa, älä hänen palvelijaansa, palvelijatartaan, härkäänsä, aasiaan äläkä mitään, mikä kuuluu hänelle. 

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Sulo Villeenistä sujuvasti Reijo Mäkeen.




Suomen Yleisradio eli tuttavammin Yle näytti 70-luvulla  sarjaa Tankki täyteen. 
Yksi sarjan päähenkilöista oli huoltoasemanpitäjä  Sulo Vilén eli tuttavien kesken Villeeni.
Sulolla oli tapana ostaa tavaraa, kun halavalla sai.  

Sarja sinänsä oli ihan hauska, ja poiki mm. toisen sarjan, missä "`polliisi" Reinikainen sai oman pääroolinsa. 

Olen melkein koko elämäni ollut eräänlainen "villeeni". Ostanut tarjoustuotteita, olivat ne sitten ruokaa tai vaikka LP-levyjä tai CD- tai DVD-levyjä.  

Viime aikoina olen ostanut myös kirjoja tyyliin "koko pino halvalla". 

Aina se ei toimi ihan niinkuin haluaisi.  Kun ostaa nipun kirjoja, siellä saattaa olla (ja onkin) niitä, mitä et ostaisi "normaalisti". 

Olen ostanut mm.  Johannes Mario Simmelin, jopa Reijo Mäen kirjoja.  Arthur Hailey oli ok, Harold Robbins...krhm. 

 Tein elämäntyöni kirjastovirkailijana.  Monesti joku nainen kysyi, mitä suosittelisin miehelle, joka ei juurikaan lue. Sanoin, että en minä osaa suositella kirjaa miehelle, vaikka mies olenkin.

Monet miehet (niin nuoret kuin vanhemmatkin) halusivat lukea sodasta.
Nuorimmille sota oli seikkailu. Vanhemmat halusivat kokea sen uudelleen, mutta ilman pelkoa. Minä en halunnut kokea sitä kummallakaan tavalla.  

Reijo Mäen romaani Liian kaunis tyttö. Helsinki: Otava, 1993 oli yksi noita kimppakirjoja. Eikä se pettänyt odotuksia. Eli oli täynnä tympeitä asenteita. Romaanit (todellakin, kahdella a:lla!) ovat alkukantaisia, väkivaltaisia tyyppejä. Arabimaasta tulleella "pakolaisella" (sitaatit ovat kirjailijan) on italialaiset kengät ja sveitsiläinen kello...melkein kuin sieltä MitäV -"lehdestä". 

Onneksi sentää melko suuri osa "sika säkissä" -ostetuista kirjoista ovat muutakin kuin ajanhukkaa.  Huonokin kirja kun aina hakkaa huonon leffan. Ainakin minun mielestäni. (En voi edes ajatella katselevani Reijo Mäen romaanien filmatisointeja.) 

 

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Elámä lyhyt, Rytkönen pitkä








Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä on Arto Paasilinnan kirjoittama romaani. Teos ilmestyi vuonna 1991 WSOY:n kustantamana. Kirja on käännetty ranskaksi 1998 (La cavale du géomètre) ja ruotsiksi 1994 (Livet är kort Rytkönen lång).

Paasilinna on Suomen kaikkien aikojen menestyneimpiä kirjailijoita yhdessä mm. Kalle Päätalon kanssa. Molemmilta julkaistiin aikoinaan  ennen joulua kirja, joka myi kymmeniä tuhansia. 

Kirjan nimi Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä on tietysti "väännös" sanonnasta Ars longa, vita brevis. Taide on pitkä, elämä lyhyt.

Kirja on lukemisen arvoinen (kuten Paasilinnan kirjat yleensä), vaikka Paasilinna saakin lukijan nälkäiseksi, samaan tapaan kuin nuortenkirjailija Enid Blyton, jonka sankarijoukko, nimeltään Viisikko, aina muisti ottaa evääkseen kinkku- ja juustovoileipiä ratkaistessaan rikoksia (joiden tekijöiksi paljastuivat yleensä englantia murtaen puhuvat, viirusilmäiset ulkomaalaiset).

Latinalaisten fraasien toistaminen ehkä osoittaa oppinaisuutta (tai halua osoittaa sitä).  Oli miten oli, monet sanonnat ovat ihmiskunnan yhteistä omaisuutta. 


Espanjassa sanotaan Donde fueres, haz lo que vieres.  Alkuperäinen sanonta kuuluu Cum Romae fueritis, Romano vivite moree  mikä englanniksi kuuluu When in Rome, do as Romans do.
Suomessa taas sanotaan yksinkertaisesti Maassa maan tavalla. 
Amerikkalaiset (USA) varsinkin 50-luvulla sanoivat Love America or leave it, mikä sisälsi hieman poliittissävyisen aspektin. Rakasta maatasi tai häivy.

Auribus teneo luptum on sananmukaisesti ottaa sutta korvista, me suomalaiset tartumme härkää sarvista. Samoin tekevät englantia puhuvat.

Carpe diem tarkoittaa sananmuaisesti Poimi päivä, eli oikeammin  Tartu hetkeen.  Usein käytetty fraasi populaarikulttuurissa.

Corvus oculum corvi non eruit.  Suomalaisessa sanonnassa varis on muuttunut korpiksi. Ei korppi toisen korpin silmää noki. Eli näin sanoja epäilee joidenkin pelaavan yhteen.

Ex nihilo nihil fit. Tyhjästä ei synny mitään. Joidenkin asioiden, kuten tosi-tv -ohjelmien,  kohdalla lienee katsojan päätettävissä miten on.

Panem et circenses.  Leipää ja sirkushuveja. Nykyisin ehkä leipää ja viihdettä ylipäänsä. 

In vino veritas. Viinissä on totuus. Lieneeköhän sittenkään? 
 









maanantai 26. kesäkuuta 2017

Too old to rock´n´roll but too young to die...




"Too old to rock and roll" oli Jethro Tull -yhtyeen yhdeksäs studio-albumi.

Se oli folkia ja rockia yhdistelevän yhtyeen proggressiiviseksi rockiksi kutsuttuun genreen kuuluva albumi. Yhtyeen nimi viittaa historiaan 

Kyseessä oli eräänlainen konseptialbumi. Se kertoi
 kuvitteellisesta rock-starasta, joka koki vanhenevansa, 
itse asiassa albumi oli eräänlainen musikaali. Albumi sai
 melko nuivat arvostelut, ja myös myynti oli vähäistä 
aikaisempiin albumeihin verrattuna. Bändin huippukausi 
osuu 60-70 -luvuille. Huippu linee LP Aqualung 
vuodelta 1971. Huilisti Ian Anderson jatkaa nykyisin 
sooloartistina.

Venäläinen runoilija ja laulaja Vladimir Vysotski puolestaan
lauloi "Runoilijoissa" kuinka mm. Pushkin, suuri venäläinen runoilija, kuoli jo 37-vuotiaana. Kuten "oikean" runoilijan
 pitää...
Vysotskikin  kuoli sitten kuitenkin itsekin 42-vuotiaana,
 runoilijalle sopivasti mm. runsaan alkoholinkäytön vuoksi.

Monet lahjakkaat ihmiset  ovat kuolleet liian aikaisin. 
Lista on niin pitkä, että sitä on turha edes kokonaan  toistaa.
   Jimi Hendrix, Brian Jones.  Jim Morrison,  Janis Joplin.
 Amy Winehouse . 27 vuotta tuntuu olevan kohtalokas 
ikä rock-tähdelle.

Toki viisikymmentäluvulla moni rock-tähti kuoli
 tapaturmaisesti, tunnetuin on  "the day when music died", 
Don McLeanin laulu
 jonka  sanoituksessa säkeellä ”The Day the Music Died” 
viitataan vuoden 1959 lento-onnettomuuteen, jossa 
menehtyivät Buddy Holly ja  Ritchie Valens sekä 
The Big Bopper

Monet muut rock- ja soul-laulajat kuolivat aikoinaan liikenne-
 tai lento-onnettomuudessa. 
Elvis Presley kuoli ollessaan 42-vuotias. Bob Marley  
vain 36-vuotias. "Kingin" levyjä on hänen kuolemansa
 jälkeen myyty paljon enemmän kuin hänen eläessään.

Listaa voitaisiin jatkaa ns. maailman tappiin. Tänä päivänä
 rock-starojen kuolemat ovat melkein jokapäiväisiä, ja
 "normaaleja"

Toisaalta, jotkut tuntuvat jatkavan ja jatkavan.
 Rolling Stones tekee tänä vuonna  (2017)  
No filter -kiertueen.
Sosiaalisessa mediassa on (ehkä aiheellisesti) kysytty:
 millaisen maailman me jätämme Keith Richardsille? 



keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

One Night of Sin eli kuinka kapinallista se rockenroll olikaan?







Vuonna 1955 tuli elokuvateattereihin lännessä elokuva Nuori kapinallinen.  Se oli nuorena kuolleen James Deanin kuudes elokuva. 

Elokuvan alkuperäinen nimi oli Rebel without a Course, eli Kapinallinen ilman syytä. Nimi kertoo paljon tuon ajan asenteista.

Amerikkalaisen nuorisokulttuurin syntymäaikana pidetään nimenomaan viisikymmentälukua.  Puhuttiin generation gapista eli sukupolvien kuilusta. 

Marlon Brando  oli jo ollut nuorisoidoli vuoden 1953 elokuvan Hurjapäät (The Wild One) suosion myötä. Hänen moottoripyöräjenginsä elokuvassa antoi nimen rockbändille  The Black Rebel Motorcycle Club.

Marilyn Monroen elokuvissa (kuten myöskään edellä mainituissa elokuvissa ei soinut rock and roll. 

Rock and roll -elokuvat olivat luku sinänsä. Yleensä halvalla budjetilla tehtyjä, "juonta" tarpeeksi pitämään kappaleet yhdessä. Don´t knock the Rock, Hot Rod Gang, Let´s Rock, Rock Around the Clock, Shake Rattle And Roll, The Girl Can´t  Help It.

Elvis teki elokuvia, mutta Jailhouse Rock -elokuvan lisäksi hänen elokuvansa eivät juurikaan sitältäneet todellista rock and rollia.

Elvis oli uransa alkuaikoina "kapinallinen", joka keikutti lanteitaan ja sai tytöt villeiksi. Todellisuudessa, kuten mm. musiikkiohjelmia tv:ssä juontanut  Ed Sullivan todisti, oli "kunnollinen nuori mies".

Mitä sitten oli rock and rollin kapinallisuus? Ehkä yhden vastauksen antaa One Night -kappaleen historia.  
 Smiley Lewis levytti kappaleen nimellä One Night of Sin vuonna 1956, ja se menestyi hyvin R&B-listoilla. 
Elvis levytti kappaleen vuonna 1957, mutta laulun "rohkeat sanat" olivat liikaa RCA-levy-yhtiölle. Elviksen alkuperäinen levytys julkaistiin vasta 1983, kauan hänen kuolemansa jälkeen.
"Siististä  versiosta" sen sijaan tuli yksi Elviksen suurimmista hiteistä. 

Rock and rollin "kapina" on aina ollut lähinnä "aikuisten" vastenmielisyyttä kovaäänistä musiikkia kohtaan.
Tämäkin on sittemmin muuttunut, kun monet meistä "geriatrisista hipeistä" luukutetaan oman aikamme ja vähän uudempaakin rockia niin että luonto raikaa.

Ja joskus tuntuu, että tämän päivän nuoret ovat paljon konservatiivisempia kuin me vanhat? 

I love rock and roll! 





maanantai 12. kesäkuuta 2017

Smoking gun eli tupakka tappaa








Käydessäni jälleen kerran ns. verenohennuslääketestissä näin testaajan (mieshoitaja) tupakalla terveyskeskuksen  nurkalla. Olin hieman yllättynyt, en ollut koskaan huomannut hänen esim. haisevan tupakalle.

Fumar mata!" (eli tupakka tappaa) en malttanut olla tokaisematta.
Hän laittoi peukalonsa suuhun ja esitti juovansa, sitten näytti käsillään kuin ajaisi autoa.
Ymmärsin kyllä. Totesin, että on toki  monta tapaa kuolla. Alkoholi, liikenneonnettomuus, moni muu.

Helmikuussa vuonna 1965 uutiset kertoivat, että tunnettu jazz- ja viihdemuusikko Nat King Cole  oli kuollut vain 45-vuotiaana.
Kuolinsyy oli keuhkosyöpä.  Cole kuoli näkemättä suosituksi tulevaa  elokuvaa Cat Ballou, jossa hän esiintyi, filmi valmistui vasta kuoleman jälkeen.  Hän levytti viimeiseksi jääneen L-O-V-E -albumin vain päiviä ennen joutumistaan sairaalaan joulukuussa 1964. 

Nathaniel Adams Coles oli ollut ketjupolttaja, joka tuprutti 40 savuketta vuorokaudessa. Hän itse uskoi, että hänen kuuluisa "samettinen äänensä" johtui osaksi  tupakoinnista, eikä koskaan suostunut edes vähentämään sitä.

 Suomalainen sanoittaja, säveltäjä, kuplettilaulaja, viihdetaiteilija, elokuvanäyttelijä ja käsikirjoittaja Reino Helismaa oli menehtynyt keuhkosyöpään saman vuoden tammikuussa. Viimeinen sanoitus oli kappale Aurinko laskee länteen jonka esitystä Euroviisuissa Helismaa ei enää nähnyt. 

Olin itse "tupakoinut" muutaman vuoden, mikä tarkoitti ehkä yhtä tai kahta savuketta päivässä. Usein toki meni päiviä ilman tupakkaa. Se kun oli jotenkin upeeta. 
Joskus kaverini kanssa ostimme sikarin mieheen R-kioskilta.

Tupakan vaarallisuudesta ei noihin aikoihin kovasti puhuttu, tupakkayhtiöt yrittivät kovasti väittää, ettei tupakoinnin ja erilaisten tautien syy-yhteyttä pystytty tieteellisesti todistamaan. Lisäksi ihmiset toistelivat fraaseja, ettei sodassakaan joka mies kuollut ja että myös tupakoimattomat kuolivat ennemmin tai myöhemmin.


Tänä päivänä tilanne on toinen. Savukerasioissa todetaan, että tupakka tappaa, ja monissa maissa (myös Espanjassa) rasioissa on kammottavia kuvia keuhkoista ja muista elimistä jotka tupakointi on tuhonnut.

Lopetin tupakoinnin  vuosikymmeniä sitten.  Suomalainen lapsuudentoveri kuoli muutama vuosi sitten, ei kuitenkaan suoranaisesti tupakan vuoksi.

Täällä Espanjassa englantilainen  ystäväni oli tänä keväänä menettänyt äänensä ja saanut (espanjalaiseen tapaan) antibioottikuurin apteekista ilman reseptiä. Se ei kuitenkaan auttanut, joten hän matkusti Iso-Britanniaan, jonka kansalainen hän edelleen on.
Kuvauksissa nähtiin ns. varjostuma keuhkoissa, mutta tällä hetkellä ei vielä tiedossamme ole, onko kyseessä keuhkosyöpä.  
Mies on tupakoinut yli 50 vuotta. 

Tilastojen mukaan mm. suomalaisista joka kolmas sairastuu elämässään syöpään.  Kyse on melkein kuin käänteisestä lotosta.
Tupakointi on kiistattomasti yksi pahimpia syövän aiheuttajia, ja joskus keuhkosyöpä  ei alkuun oireettomana varoita ajoissa, vaan tauti usein on jo levinnyt muualle elimistöön, jolloin hoitokaan ei enää auta.

Olen joskus vitsaillut, että en ymmärrä, miten jonkin asian tekemättä jättäminen on vaikeaa (kuten olemaan tupakoimatta) kun toisaalta  on monia asioita, joita a on vaikea tehdä tai ainakin tehdä hyvin.

Syöpä ei naurata eikä anna aihetta vitseihin.

Saattaa olla, että emme näe naapuriamme enää koskaan. 
Toivon totisesti, että olen tässä väärässä. 




lauantai 10. kesäkuuta 2017

Kyllä kiitos!





      

Vaimo se joskus kehtaa väittää, että en muka koskaan myönnä olevani väärässä. Silloinkaan kun kuulema tiedän (?), että olen.
Höh. Enhän minä ole  väärässä, jos kerran  olen oikeassa. Ja jos en ole jonkun kanssa samaa mieltä, tarkoittaako se että olen väärässä?  Kuinka muka?

Kyllähän minä myönnän että (ehkä)  en ihan  aina ole erehtymätön. Tai siiis. Sanotaan, että  joskus myönnän (ainakin itselle), että voisi asiasta ehkä olla toistakin mieltä. Ja jopa muutan mieltäni. Ihan tosi?  Kyllä!

Tämä syvä itseanalyysi ja -kritiikki sopii tähän alkuun kuin marjat puuroon. Siksi, että puhuin vaimosta, itsestä, ja oikeassa olemisesta.
 Ja siksi, että kun luin kirjaa Ei kiitos (Anna-Leenä Härkönen, Otava 2008), tuntui aluksi että "tämä on taas tätä". Eli pikkunäppärää, muka-hauskaa ihmissuhdevatvomista. Naisnäkökulmaa? (Sovinistin sorkkako taas vilahtaa?!) 

Kun Härkönen aikoinaan (1984) julkaisi esikoiskirjansa Häräntappoase, se sai varsin hyvän vastaanoton sekä kriitikoilta että lukijoilta. Kirjasta tehtiin sekä  TV-sarja että  teatterisovituksia. Myöhemmin Härkönen  on jatkanut menestyksekkäästi sekä kirjailijana että näyttelijänä.

En koskaan oikein ymmärtänyt Häräntappoaseen  suosiota, eikä kirjailija siksi myöhemminkään  kiinnostanut. Taisin olla liian vanha.


Niinpä kun divarista joutui käsiini  kirja Ei kiitos, minulla oli (häpeä tunnustaa) jo olemassa melkoisen negatiivinen ennakkoasenne teokseen. Pari sivua, ja jotenkin tekopirteä ja -nokkela verbaalivoimistelu  sai aikaan sen että tuntui että kirjan läpikahlaaminen voisi  olla vaikeaa.
 Jostain syystä en koskaan ole halunnut lopettaa kirjaa kesken; muutaman olen jopa aloittanut urhoollisesti uudelleen, koskaan pääsemättä loppuun.  Yksi näistä on Sormusten herran ensimmäinen osa.  No, taitaa olla että hobitit ja muut eivät yksinkertaisesti ole minua varten. Enää en taida edes yrittää.

Takaisin Härkösen kirjaan.
Jossain vaiheessa kerronta sai imua. Hm...siis, vaikka kysymyksessä on kirja, jossa puhutaan paljon seksistä (ja varsinkin sen puutteesta), puhun nyt kerronnan imusta.
Yleensä (kai?) miehet valittavat, että vaimoa (tyttöystävää) ei kiinnosta (enää)  "ne jutut". Luonnollisesti toisinkin päin voi olla. Ja siis varmaan onkin. (Taas eksyin aiheesta.) 

En halua pilata kenenkään mahdollista lukukokemusta kertomalla seikkaperäisesti, mitä kertoja-minälle tapahtuu.  Todetaan vain, että nykyaikainen, itsenäinen ja -päinen vaimo ja nainen tekee, mitä haluaa. Ihan oikein, että tekee.

Kirjassa on monia nokkelia toteamuksia, kuten "kun rakastaa, on tunteet paras unohtaa!"  ja "ehkä rakastaminen on sitä, että antaa toisen pilata elämänsä". Sarkasmia? No, sitäpä juuuri. Siinä Härkönen on parhaimmillaan, jos ei viljele sitä liikaa.

Anna-Leena Härkönen kävi vielä lukiota, kun hän kirjoitti esikoisteoksensa, kertomuksensa nuorista ja nuorille. Nyt kirjalija (joka ei tietenkään ole Ei kiitos- kirjan "minä") on kasvanut aikuiseksi, kypsäksi naiseksi, joka kirjoittaa kypsään ikään ehtineiden ihmisten avio-ongelmista.    Suosittelen tätä kirjaa    myös miehille. Ne iänikuiset stereotypiat eri sukupuolista ovat juuri  vain niitä.  Stereotypioita.

P.S. 
Taidan lukea joitakin muitakin Härkösen teoksia jos käsiin joutuvat. Ihan hyvä lukukokemus. Olisikohan se vaimo sittenkin oikeassa? No ei. Johan minä myönsin erehtyneeni, vai kuinka?