keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Sen muistan jälkeenkin päin




En  juurikaan kuuntele uutta suomalaista iskelmämusiikkia.

Luultavasti (tai oikeastaan varmasti) voisin kuunnella sitä ns. nettiradioiden kautta. Aurinkorannikolla toimiva Radio Finlandia 
soittaa paljon uutta ja vanhaa suomalaista iskelmää. 
Radion uutisarvo on mielestäni kuitenkin pieni. Suomalaisyhteisön koon takia se tuntuu pikemminkin  jonkinlaiselta keskinäisen kehun kerholta. Samaan tapaan kuin ilmaisjakelulehdet "testaavat" ravintoloita. 

Kun olin lapsi (ja nuori) iskelmiä kuuntelivat miltei kaikki. Koska ainoat kanavat olivat Suomen Yleisradion yleisohjelma ja rinnakkaisohjelma.

Yleisradion tarkoitus oli sivistää kansaa. Siksi se lähetti paljon klassista musiikkia, populaarimusiikin osuus oli  lähinnä suomalaista iskelmää. Vasta -70 -luku muutti tilannetta. Rock alkoi soida muulloinkin kuin lauantai-iltapäivän Nuorten ULA -ohjelmassa tai 8 kärjessä -ohjelmassa, jossa vuorottelivat viikottain suomalaiset ja ulkomaiset pop-levyt. (Studioyleisö äänesti kahdella paikkakunnalla kahdeksan parasta jatkoon, ja seuraavalla kerralla oli uusien yrittäjien vuoro yltää kahdeksan parhaan joukkoon.)

Vuonna 1985 tulivat ensimmäiset paikallisradiot. Niiden ohlemistot ovat sittemmin usein koostuneet paljolti suomalaisesta iskelmä- ja pop- musiikista, jotkut jopa omistautuneet sille.

  Minun muistoissani menneiden aikojen Suomi on  paljolti "iskelmä-Suomi". (Radiossa, itse ostin rockia ja jazzia ja bluesia...)

Katsellaanpa joitakin tuon ajan suomalaisia lauluja.

Iskelmän tärkein sisältö on rakkaus. 
 Usein menetetty rakkaus.

Miten sitä on käsitelty?  Kaipaamalla. Muistelemalla.
 Esimerkkejä: 

Markku Suominen, Sade  (1971): "Satoihan eilenkin, kun sun jälleen kohtasin, ja hiukses kastuvan näin, sen muistan jälkeenkin päin."

Markku Aro, Käyn uudelleen eiliseen (1979):  "Muistan tuskaa mä silmissäs näin, ystäväin, kun erottiin me niin. Nyt muista ee-en kuin sen. Käyn uudellee-een eiliseen."

Minulla kyllä tuppaavat  asiat unohtumaan, mutta kai nyt (oletettavasti) nuori mies muistaa hyvinkin edellispäivän tapahtumat? 

Maarit, Jäätelökesä (1991).  "Muistan jäätelökesää kun lapset kiirehtii kouluun. Posken rusketus häviää. llat pimenee jouluun."

Jostain syystä aikoinaan tätä soitettiin nimenomaan kesällä. Ilmeisesti kappaleen nimen vuoksi, sanoja ei kai  juurikaan kuunneltu.



 Tietysti muustakin kuin lemmestä luritettiin.

 Vicky (Virve) Rosti muistelee: Kun Chicago kuoli -laulussa (1975): "Al Capone kun päätti näin kaikki seuraa käskyjäin. Gangsterinsa sotaan vei laki rauhaan jäänyt ei."

Mikäs siinä.
Nyt vain on niin, että Virve syntyi vuonna 1958, ja Al Caponen gangsterit taistelivat kaupungissa jengisotaansa vuonna 1929.

Fredi, Vippaa mulle viitonen (1972):   "Tietä ennen sotaa Petsamoon vuoden tein muistan sen",
 ja myöhemmin
"Sinne jonnekin tieni kun vei, ystävät kaikki palanneet ei."


Siitosen Matti syntyi vuonna 1942 Mikkelissä. Ei tainnut ihan ehtiä "sinne jonnekin". 

Tapio Rautavaara  muisteli menneitä Tuopin jäljet  -kappaleessa.(1963)
"Joka tuopista jälkiä pöytään jää, ja ne montakin muistoa säilyttää.  Itse tuoppini jäljet mä tunnen."

On kyllä tullut tyhjennetyksi muutama tuoppi, mutta eipä ole tullut renkaita pöytään. 

Toisaalta sama mies väitttää: "En päivääkään vaihtaisi pois" samannimisessä laulussa.(1972)
Miehestä kirjoitettu elämäkerta oli samanniminen (toim. Juha Numminen, 1978).

Mies itse totesi jossakin haastattelussa, että tokihan niitäkin päiviä oli, jotka olisi toivonut eläneensä toisin. Eikä välttämättä haluaisi edes niitä muistaa.






Kyllä minäkin monta päivää vaihtaisin pois. Eiköhän me kaikki?





 


sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Elintasosurffaajia ja kumivenekilpailijoita





Niin kauan kuin ihmiskunta on ollut olemassa, ihmisen pyrkimys on ollut parempaan. 
Ensin etsittiin ruokaa ja juomaa liikkumalla, keräilemällä. Metsästämällä.
Sitten syntyi maatalous, noin 10 000 vuotta sitten,  ihmiset perustivat taajamia, alkoivat viljellä maata. 

Tämän enempää en varhaishistoriaa  halua muistella. Lisää löytyy vaikkapa täältä.

Viime vuosina  Suomessa on puhuttu halveksivaan sävyyn  elintasopakolaisista, jopa elintasosurffareista. Viimeksimainittu on sikälikin irvokas, että monet ovat kuolleet Välimerellä laivan tai kumiveneen kaaduttua. 

Suomesta lähdettiin 1960-1970 -luvuilla sankoin joukoin Ruotsiin työhön. Aiemmin suuntana oli USA (1900-luvun alku) ja myöhemmin Australia (sotien jälkeen). Muistan itsekin ilmoitukset, millä Australian hallitus houkutteli ihmisiä maahansa vielä 1960-luvulla. 

Saksa oli "luvattu maa" 1950-1960 -luvuilla espanjalaisille, italialaisille, jugoslavialaisille, turkkilaisille...

Ei ehkä ole oikein, jos Lähi-Idästä tulee Suomeen turvapaikanhakija jonka suurin motiivi on etsiä parempaa tulevaisuutta. Mutta, jos vaihtoehtona ON mahdollisuus tulla surmatuksi tai toivoton elämä maassa, joka on keskellä päättymätöntä sisällissotaa ja jonka infrastuktuuri on miltei tuhottu  (vettä ja sähköä vain osan päivää esimerkiksi), kuka voi tuomita?

No, ilmeisesti voivat ne tietyillä sivustoilla jokaista mereen hukkunutta ilkkuvat ihmisen irvikuvat  "Ei perkele, ampuisivat heti pohjaan, ei niitä kukaan kyselis!"  /   "Hieno homma, hukkuispa kaikki!"

Joillakin kommentoijista  on ihan oikea nimi, jotkut nimet ovat selvästi keksittyjä.

Minulle on usein sanottu, että koska en asu Suomessa, en tiedä millainen todellinen tilanne on. Että kyseessä ovat vain jotkut ääri-ihmiset.  Toivon niin. Ehkä olen sinisilmäinen vihervassari, mutta minun on vaikea uskoa, että tuollaisia ihmisiä on Suomessa. 

 
 
 
 

torstai 13. huhtikuuta 2017

Moottoripyörä on moottoripyörä






"Moottoripyörä on moottoripyörä, skootteri on lälläripyörä".
Näin lauloi vuonna 1979 Mika Sundqist. 
"Moottoripyörällä ratsastan, namusia naisia katsastan".

Noihin aikoihin skootterit olivatkin aika kesyjä verrattuna varsinkin suuriin moottoripyöriin.
 Linkissä ("skootterit" yllä) käsitellään ns. moposkoottereita, joiden iskutilavuus on 50 ccm. 

On olemassa myös skoottereita, joiden moottorin koko on 125 kuutiosta aina 850 kuutioon. 

Nämä eivät ole mitään lälläripyöriä, eivät myöskään halpoja. 

Espanjassa yleisin skootteri on se Mikan  halveksima skootteri, pienimoottorinen, useimmiten (kai?) yhä kaksitahtinen mopo, jonka ero mopediin on renkaiden koko ja vaihteettomuus. 

Skootterin historia (siinä muodossa kuin sen tunnemme) on Italiassa, missä Toisen Maailmansodan jälkeen haluttiin kehittää halpa kulkuneuvo ns. tavallisille ihmisille. Näin syntyivät mm. Vespa  ja Lambretta.

Täällä Espanjassa  mopoautot
ovat suosittuja ainoastaan vanhempien ihmisten kulkuneuvoina. 
Nuoria ne eivät kiinnosta. Ne kun eivät ole "bomba" eli makeita tai cool, pähee, siisti mikä nuorten käyttämä  sana  nyt onkaan nykyisin suomeksi.

Suomessa (kuulema) mopoautot ovat jonkinlainen ongelma. Kevyt rakenne, kuljettajien vähäinen kokemus, kaikki viittaa mahdollisiin 



ongelmiin ja onnettomuuksiin.  Kuljettajan nuori ikä ja kevyen ajoneuvon pakkaaminen nuoria täyteen ei auta asiaa.  Auto täynnä innokkaita nuoria, ehkä humalassa (toivottavasti ei sentää kuski!).

Espanjassa (mopo)skootterien käyttäjät joutuvat varsin usein onnettomuuksiin, syynä ajotapa, jossa usein ohitellaan esim. autoja varomattomasti. 
Vakuuutusmaksut ovat siksi korkeita. Myin siksi pois oman Vespani.

Skootteri (erityisesti suurimoottorinen, moottoripyörää vastaava) on mainio kulkuneuvo, jonka etuna autoon on helppo parkkeeraaminen laillisesti miltei mihin ja milloin tahansa. 

Moottoripyörä ON moottoripyörä, skootteri on skootteri.   Jos se (skootteri) ei sovi imagoon, valinta on ajajan. En voi olla hymyilemättä (vaikka vanha olenkin) iäkkäille  motoristeille, joiden nahkaliivin selässä lukee esim. Sons of Devil tai muuta naurettavaa.  Tietysti joku voi  nauraa   (ilmeisesti nauraakin) minun nahkarotsilleni ja Stonesien tongue-logolle.

Useimmat motoristit ja -kerhot ovat kuitenkin. kunnon porukkaa.  

Olisiko kyse siitä, että nuoruus on mennyt, mutta unelmat eivät?
 


tiistai 11. huhtikuuta 2017

Do you speak English?




Kun tulin Espanjaan, puhuin tuskin lainkaan espanjaa. Olin opetellut muutaman kohteliaisuusfraasin turistiespanjaa opettavalta kasetilta, mutta siitä ei oppinut lainkaan kielioppia.

Kävin seuraavana  keväänä ja kesänä kolme kuukautta espanjankielen intensiivikurssia viitenä päivänä viikossa, neljä tuntia/päivä. 

Aluksi oppiminen oli suhteellisen helppoa, mutta viikkojen myötä tuli toki vaikeammaksi. Oli tunne, että olin ämpäri, johon kaadettiin lisää ja lisää, ja osa alkoi pursua yli.
Sain todistuksen, että olin suorittanut kielen kakkososan eli kielitaitoni oli enemmän kuin alkeet.
Kuten autokoulussa ei opi ajamaan, vain saa luvan opetella, oli kurssi apuna kielen todelliselle oppimiselle. Se tapahtuu vain puhumalla ja kuuntelemalla, keskustelemalla.

Usein mennessäni  esimerkiksi supermarkettiin, kassat ja muu henkilökunta vaihtoivat sujuvasti englantiin. (Nuoret espanjalaiset palveluammateissa osaavat yleensä auttavasti englantia.)  Joskus, en aina, sanoin, että koska en ole britti, en halua puhua englantia vaan paikallista kieltä.  Tämä toki kävi laatuun, ja nykyisin paikat (kaupat, apteekki jne.) tuntevat minut, ja "saan" puhua espanjaa.

Mistä sitten johtuu englannin kielen johtava asema maailmankielenä? Vaikka espanja on pääkieli mm. Etelä-Amerikassa, sitä ei osata maailmanlaajuisesti yhtä paljon.
Selitys on historiassa. Brittiläinen imperiumi hallitsi maailmaa pitkään.
Erittäin suuri merkitys toki on musiikilla, elokuvilla  ja muulla viihteellä. 

Amerikkalaiset (eli yhdysvaltalaiset, Espanjassa he ovat norteamericanos, koska Amerikka ei ole vain USA) eivät  puhu juuri lainkaan "vieraita kieliä" (lue: eurooppalaisia), virallista kieltä ei ole  ( käytännössä se on englanti). Espanjankielisen väestön määrä on suuri erityisesti Kaliforniassa, Texasissa  ja Uudessa Meksikossa, maassa puhutaan lisäksi ranskaa entisissä Ranskan siirtokunnissa. Kiinan (2 milj.) ja saksan, vietanmin ja tagalogin puhujia on yli miljoona kussakin ryhmässä. Amerikan englantia puhuvat eivät usein puhu espanjaa edes em. osavaltioissa.

Iso-Britanniassa englannin lisäksi virallisia kieliä ovat Walesissa kymri ja Skotlannissa gaeli.
Amerikkalaiset ja erityisesti britit olettavat tulevansa ymmärretyiksi omalla kielellään ympäri maailman. 

Se, että maailmassa  on lähes kaikkialla osattava yhteinen kieli (ainakin kansainvälisissä yhteyksissä) on varmasti positiivinen asia.

Mielestäni suomalaisten ja muiden pienen maan kansalaisten on hyvä mahdollisuuksien mukaan opetella vieraita kieliä.  Espanjalaiset ja britit  joskus ihmetteleväat miten joku voi puhua viittä kieltä olematta vähintään professori (espanjaksi catedrático, professor/a tarkoittaa opettajaa).

Jos muuttaa pysyvästi maahan, maan kielen opettelu  on mielestäni  tärkeää. Se auttaa sopeutumaan, mutta myös  ymmärtämään maan kulttuuria ja tapoja sekä luonnollisesti auttaa saamaan kontakteja ja ystävyyssuhteita "alkuasukkaisiin".
Oman kokemukseni mukaan esim. espanjalaiset suhtautuvat paljon myönteisemmin turistiin tai maahanmuuttajaan, joka ainakin yrittää puhua maan kieltä. 

Tämä olisi hyvä myös brittien ja muiden englantia äidinkielenään  puhuvien muistaa.



Englantia puhuvien ihmisten määrä EU:ssa. 

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Muuttuvat laulut




Kuusikymmentäluvulla niin  Suomessa kuin muuallakin ns. länsimaissa oli muodikasta olla radikaali.

Musiikissakin oli yksi tyylisuunta ns. protestilaulut, jotka olivat usein lähellä modernia kansanmusiikkia. 

Kuusikymmentäluvun protestilaulun "isänä" pidetään sittemmin nobelin palkinnon saanutta laulaja-lauluntekijä Bob Dylania.

Suomessa tietysti seurattiin trendejä, ja folk- ja protestilaulajia ilmestyi: Jo aiemmin  suosituista trioista Hootenanny Trio levytti kappaleen Esplanaadi (levy todella julkaistiin ensin  nimellä, jossa kaksi a-kirjainta) kertoi karmean tarinan miehestä joka kuolee paljain jaloin pakkaseen, rahattomana (hän on saanut potkut kun ei tullut aamulla töihin) ja nälkäisenä, matkalla mummolaan.
"Siis jos joku suruistansa piittaa,
niin silloin ne kaikki merkit kuolemaan jo viittaa,
kun tässä elää maailmassa niin ylen ihanassa
hyvinvointivaltiossa..."

Folk-Fredi levytti Cornelis Vreeswijkin kappaleen

suomeksi nimellä Roskisdyykkarin balladi. "Vaikka paremmaksi kaikki muuttuu, silti hyväksi ei milloinkaan."


Fredi muutti tyyliä   ajoissa  (Folk-liite jäi pois)  ja teki hittejä liukuhihnalta mm. italoiskelmillä. 

Irwin Goodman oli myös jonkinlainen protestilaulaja. Työmiehen lauantai ja Ei tippa tapa vähintäänkin ärsyttivät. Juhlavalssi kosikeli yleisöä: "Sven Tuuvaa siellä ei näy". 
Vexi Salmen alkuaikojen tapaan, teksti oli hieman kökköä ja sisälsi melkoisen paradoksin. Yhtäällä lauletaan 
"Linnassa herrojen taas tanssitaan
Ei rahvasta joukossa näy
Rinnoissa mitalit luo hohtoaan
On kerrankin täys tyhjä pää."
toisaalta 
"Lahjana älykkyys on heillä vaan
On aivot nuo tehneet taas työn"

Seitsemänkymmentäluvulla "yleisradikalismin" aika oli ohi.         Ns. taistolaiset eli SKP:n vähemmistö veti puoleensa nuorisoa. He kaivoivat esiin vanhat työväen taistelulaulut.

Tänä päivänä "nuoret radikaalit" löytyvät poliittisen spekrtin vastapäiseltä laidalta. Pieni mutta äänekäs äärioikeisto näkyy erityisesti sosiaalisessa mediassa ja yrittää (melko heikoin tuloksin) näkyä myös kadulla. Vastapainoa vieläkin pienempi ryhmä ns. antifasisteja, jotka ovat vähintään yhtä kuutamolla.
 Kansallisen Kokoomuksen nuoret ovat enemmän oikealla kuin aiempi sukupolvi.

Vanhakantainen sosiaalidemokraatti Simo "Simppa" Juntunen sanoi jossakin tv-väittelyssä 70-luvulla , että on olemassa nuoria, joiden ei ole hyvä olla ellei ole paha olla jostakin syystä. 

Taidan olla vanha, kun tuolloin ärsyttänyt heitto ("läppä" sanottaisiin tänä päivänä) tuntuu olevan aika lailla totta.


Onko niin: on paras eessä päin
Toivon näin mä mielessäin
Vai onko niin: tie ei vie huomiseen
Kaikki jää vain ennalleen
Georrg Ots: Muuttuvat laulut

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Kirpparilta

Käytiin tänään kirpparilla.
Kirppari eli baratillohan on mulle ja mun vaimolle tuttu. 

Vaimo löysi jotain, itse ostin pari leffaa ja LP-levyjä.
Yksi niistä oli The Monkees-yhtyeen eka albumi. 

Mieleen tuli vuosi 1966. Suomessa ilmestyi tuolloin kaksi pop-musiikista kirjoittavaa lehteä: Iskelmä ja Suosikki .

Molemmat lehdet olivat vahvasti sidoksissa levy-yhtiöihin. Kauniisti sanottuna...Suosikki oli tunnettu "lakanoistaan" eli isoista kuvista, joita voi laittaa seinälle. Mulla oli mm. kuva Stoneseista. Iskelmä taas nimensä mukaisesti keskittyi enemmän suomalaiseen ja ulkomaiseen iskelmään ja oli ulkosasultaankin hyvin konservatiivinen mustavalkoisine kuvineen.

Muistan, miten Iskelmä-lehdessä kerrottiin, miten "Amerikassa on kehitetty Beatlesintorjunta-ase." Uusi tv-sarja.

Ideana oli tehdä hauska, nuoria kiinnostava pop-musiikkia sisältävä tv-sarja Beatlesien elokuvien tapaan. Sarjassa joukko nuoria halusi perustaa menestyvän bändin.  He halusivat tulla Amerikan Beatlesiksi. 

Ainoastaan Michael Nesmith 
oli vakavasti otettava muusikko. Edes hän ei ilmeisesti soittanut yhtyeen ensimmäisillä levyillä vaan musiikista huolehtivat studiomuusikot.

En koskaan innostunut todella Monkees-musiikista (samalla tavalla kuin vaikkapa Stonesin tai Animalsin musiikista), se oli liian "pop" minulle. Kuten suurin osa Beatles-musiikistakin.  Kivoja ralleja toki.

Tänä päivänä se, että yhtyeen vahva markkinointi oli suuri(n)  syy menestykseen, ei haittaa musiikin arvostelua tai arvostusta. Tänä päivänä kaupallisuus ei ole pelkkä kirosana. 


  Monet kappaleista olivat alan ammattilaisten kynästä.

Boyce and Hart, Goffin and King, Neil Sedaka. Neil Diamond.
  
Monkees myi yhteen aikaan enemmän levyjä kuin Beatles tai Rolling Stones. Suosiota kesti kuitenkin vain parisen vuotta.  Yritykset tehdä "vakavammin otettavaa"  musiikkia eivät täysin onnistuneet.

 Kolme yhtyeen alkuperäisjäsentä ovat soittaneet yhdessä jonkinlaisilla nostalgia-kiertueilla, Michael Nesmith on osallistunut joihinkin näistä, mutta keskittynyt enemmän omaan musiikkiinsa.

Ei Monkeesien musiikki ole jotakin mikä olisi muuttanut musiikin suuntaa. Ja markkinointikin on nykyisin paljon rankempaa.

It´s only pop music, but I (kind of)  like it. 

 Tai ehkä se on vain nostalgiaa? 

 "Nostalgia ain´t what it used to be".







 

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Likainen enkeli





Yksi ensimmäisiä blogitekstejäni oli arvio (ei arvostelu, en ole kriitikko) Henning Mankellin kirjasta "Nimeltään Tea-Bag".
 http://espanjaneno.blogspot.com.es/2011/04/teepussin-tarina.html

Se oli ensimmäinen tutustumiseni p.o. kirjailijaan.  

Mankell on ollut  hyvin suosittu mm. Britanniassa, missä Wallander,
fiktiivinen poliisi, esiintyi monissa elokuvissa ja tv-sarjoissa. 

Mankell kirjoitti paljon myös useita romaaneja, jotka olivat jännitys- tai etsivägenren ulkopuolella.  

Likainen enkeli 
on yksi näistä.   Mosambikin pääkaupungin arkistoista oli  löytynyt merkintä ruotsalaisnaisesta, joka 1900-luvun alussa omisti kaupungin suurimman ilotalon. Nainen pääsi mukaan kirjanpitoon, koska oli merkittävä veronmaksaja. Muutaman vuoden kuluttua hänen jälkensä ovat kuitenkin kadonneet. 

Mankell on kehittänyt tarinan tämän tiedon ympärille. 

Ruotsalainen nainen (vielä tyttö) on pakotettu pois kotoaan, koska leskiäiti ei pysty takaamaan kaikille lapsilleen elämää kotona. Hän pääsee kokiksi laivaan, jonka määränpää on Australia.  Värikkäiden vaiheiden kautta nainen päätyy Afrikkaan (nainen luulee tulleensa hotelliin).Hän menee lopulta avioon miehen kanssa, joka omistaa talon, joka onkin itse asiassa bordelli.

Ostamani pokkarin takansi kertoo:  "Vuotta myöhemmin Hanna omistaa Mosambikin...suurimman bordellin. Sorretusta naisesta on tullut kaupungin voimahahmo.... kuka oli tämä nainen, joka loi itselleen poikkeuksellisen valta-aseman?"

Mitään tuollaista en kirjasta löytänyt.   Sen sijaan, Mankell tuo esiin naisen vaikeuden ymmärtää miten valkoihoiset suhtautuvat mustiin. Toisaalta hän ei ymmärrä miten naiset alistuvat huonoon koheluun. Hänen "tytöilleen" maksetaan  tosin paremmin, kuin alueen monissa muissa ilotaloissa.
Onko kuva realistinen? Pystyikö köyhistä oloista Ruotsista kotoisin oleva nainen  samastumaan afrikkalaisiin?   

Mankell oli poliittisesti radikaali nuoruudessaan.  Hän on elänyt ja kasvanut Ruotsissa.  Laittoiko hän fiktiivisen nuoren ruotsalaisnaisen mieleen ajatuksia, jotka ovat lähempänä tätä päivää? Hänen (kirjailija)  omia arvojaan? Sata vuotta sitten monet eurooppalaiset uskoivat, että afrikkalaiset ovat "alempaa rotua", että heitä on turha opettaa. 

Ehkä. Luulen kyllä  että meissä (melkein) jokaisessa on halu uskoa jokaisen elämän ja jokaisen ihmisen arvoon.

 Kirja on  sanomaltaan melko synkkä.  Kuinka paljon me voimme vaikuttaa asioihin ympärillämme?   Mitkä ovat asioita, joille emme voi mitään?   

Tämä kirja ei ole pelkkää viihdettä.   Mutta Mankell takaa laadun.








torstai 2. maaliskuuta 2017

Enkeleitä ja yksisarvisia.





Luin netistä (no, luen paria paperilehteäkin, niitä ilmaisia), miten Suomessa kuulema  tutkitaan ihan tosissaan "paranormaaleja ilmiöitä". Turun yliopiston professorin Marja-Liisa Honkasalon johtama tutkimusryhmä on ollut olemassa  vuodesta 2013 lähtien. Tutkimus kuuluu Suomen Akatemian ”Ihmisen mieli” -tutkimusohjelmaan.   Kyselyjä on tehty, ja tulokset julkistetaan keväällä 2017.

Ihan hyvä. Ettei suoralta kädeltä tuomita jotakin huuhaaksi ja höpöhöpöksi.  Siis, ilman todisteita. 

Mutta. Mitä on paranormaali? Puhekielessä käytetään usein myös sanaa yliluonnollinen.
Luonnollinen kai tarkoittaa lähinnä luontoa. "Ja se punavärj´ oli huulilla luonnollinnen" laulettiin vanhassa suomalaisessa iskelmässä. 
Onko yliluonnollinen sitten enemmän kuin luonnollinen?

Minusta yliluonnollinen tarkoittaa jotakin, mitä ihmisjärki ja  tiede eivät voi selittää.  Mennään siis uskomusten tasolle.  

Varmasti yliluonnollisia ilmiöitä voidaan tutkia. Ehkä pitääkin. Minun "yliluonnolliset" kokemukseni ovat tapahtuneet, kun olen ollut esim. korkeassa kuumeessa. Monien kokemukset taas johtuvat erilaisista hallusiogeeneista. Jopa alkoholi voi saada aikaan hallusinaatioita. Muinaisista suomalaisista kerrotaan, että he nauttivat tietynlaisia sieniä kokeakseen uskonnollistyyppisiä elämyksiä.
Beatles-yhtyeen Paul McCartnet kertoi LSD-kokeilunsa jälkeen löytäneensä "elämän tarkoituksen". 

Monet eri uskontojen perusteokset kertovat kokemuksista, joissa "profeetta" on löytänyt jotakin, mikä on riittänyt kokonaisen uuden uskonnon perustamiseen. Mormonit perustavat uskonsa mieheen, joka ilmeisesti hallusinoi ilman huumeita. 
  Isä Jumala ja hänen poikansa Jeesus Kristus ilmestyivät Joseph Smithille hänen rukoiltuaan vastausta kysymykseen, mihin kirkkoon hänen pitäisi liittyä.

 Martti Lutherilla olisi (nykykäsityksen mukaan) ilmeisesti ollut vakavia mielenterveydellisiä ongelmia.


Luther paastosi, piinasi ruumistaan piiskaamalla sitä, vietti pitkiä aikoja rukoillen ja ripittäytyen jatkuvasti. Luostarissa hän luki myös paljon Raamattua.


Uskovat ihmiset pitävät luultavasti loukkaavana vertaustani uskontojen ja erilaisten "yliluonnollisten" ilmiöiden mahdollisista yhtäläisyyksistä. 
Uutisen mukaan, tehtävä tutkimus sisältää kuitenkin  myös ihmisten kokemuksia mm.  enkeleistä, joiden olemassaolon  (käsittääkseni) myös esim. kristinusko tunnustaa. 

Olen joskus keskustellut ihan vakavissani ns. uskovien (yleensä kristittyjen) kanssa. Yhteinen loppupäätelmämme on ollut, että USKO on jotakin mikä ihmisellä on. Tai sitten ei. Minulla (valitettavasti) ei ole.  


Odotan silti mielenkiinnolla mitä uutta (mahdollisesti) tutkimus tuo.  Yksisarvishoitoja en kyllä ole suunnitellut aloittavani.


Yle Perjantai käsittelee suorassa tv-lähetyksessä perjantaina 3.3. TV1:llä klo 21.05 yliluonnollista. Vieraina ovat puhumassa mm. tieteilijä Kari Enqvist ja yksisarvishoitoja tarjoava Susanna Tanni. 








sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Take a walk on the wild side eli Kävelyllä Aurikorannikolla

Kun muutin Espanjaan kauan sitten, en tiennyt maasta paljoakaan. Lähinnä ne kliseet, mitkä kaikki tuntevat. 
"Siellä flamencoa kaikki karkeloivat" lauloi Marion Rung (itse asiassa flamenco on ammattilaisten tanssi- ja musiikkimuoto, jota ns. tavalliset ihmiset eivät juurikaan harrasta).
Härkätaistelu. Ei minua varten. 
Uimarannat. "Quando calienta el sol". 
Useimmat asiat uudessa maassa koin miellyttävinä.
Mistä en  pitänyt, oli tupakointi kaikkialla, jopa lentoasemalla, vaikka se oli täynnä kieltotauluja.(Uuden, tiukan tupakkalain myötä tilanne on ratkaisevasti parantunut. )Se, että ei koskaan voinut olla varma, mitä sääntöä voi rikkoa, mitä ei, ei tuntunut myöskään mukavalta.
Pyörätiet puuttuvat lähes täysin.Tilanna on hieman parantunut.
 Oma lukunsa ovat, edelleen, jalkakäytävät

 Seuraavassa näemme , mitä tulee vastaan parin kilometrin koirankävelyttämislenkillämme päivittäin. Paikka on siis Mijas Costa, Riviera del Sol.

.
Luiska autotalliin
Hupsis, valopylväs.




Oho. 


Omia pysäköntiesteitä
Palmu yllättäen  kasvanut jälkakäytävälle?

Hylätty (laiton) rakennus.
 
Jotenkin tutunnäköistä porukkaa...




Niinhän se on ollu, minusta on tullu, tällainen Tipparellu, juu.

Pahoin pelkään, että koirat eivät pysty tajuamaan kuvaa  joka on noin kahden metrin korkeudessa. 

Näin se menee. Kävely koiran kanssa, Aurinkorannikolla.            



sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Ei ole Jiisus meitä vielä hylänny!

Isäni, joka oli kirvesmies (kuten kuulema Jeesuskin - tai ainakin rakentaja) osasi ulkoa monia Raamatun sanontoja. Neljä vuotta koulua 1900-luvun alussa  opettivat lukemaan, kirjoittamaan  laskemaan, kertotaulun ja (tottakai) uskontoa.

Isäni kertasi usein (lähinnä leikillään)  uskontotunneilla opittuja fraaseja. Jossakin vaiheessa elämäänsä hän osallistui kirkon hallintoon, mutta ymmärsin, että lähinnä vain koska hän tajusi, miten paljon kirkolla oli poliittista ja taloudellista valtaa. 

Kun joskus kahdeksankymmentäluvulla rakensin omakotitaloa, isäni joskus toisteli fraasia: Ei ole Jiisus meitä hylännyt, kun rakentamisessa ilmennyt ongelma ratkesi.   

Isäni halusi  aina parantaa elämän laatua. Ei saada kirkasta kruunua, sitten joskus. Parantaa elämän laatua omalle perheelle, mutta myös muille, työläisille. Siksi hän osallistui aktiivisesti politiikkaan.

Tänä päivänä monet nuoret eivät halua sitoutua mihinkään.  Oppi siitä, että jokainen on oman onnensa seppä, on mennyt perille.  Politiikka ei kiinnosta. Vain oma menestyminen.

Kuka on työläinen?  Ihminen, joka yrittää elää omalla palkallaan? 

Minä olen ulkona työelämästä. Eläkkeellä. Olin pikkuvirkamies, mutta sielultani työläinen.

Tämän päivän maailmassa on vaikea puhua solidaarisuudesta. ihmisarvosta, tasa-arvosta. Kovat arvot ovat tätä aikaa.  

Taidan olla ulkona tämän päivän elämästä? Ainakaan useita sen arvoja en jaa.


lauantai 11. helmikuuta 2017

Yhteistä hyvää

Katselen mielelläni brittiläisiä tv-sarjoja.
Ne on yleensä tehty laadukkaasti, olivat sitten komedioita, jännäreitä tai vakavampaa draamaa.
Oli tyyppi (tai genre) mikä tahansa, merkillepantavaa on brittiläisen yhteisön moninaisuus. Lääkärit ja hoitajat  esimerkiksi ovat lähes poikkeuksetta joko Intiasta, Pakistanista tai Afrikasta. 
Intialaiset ja pakistanilaiset ovat tulleet Britanniaan, aloittaneet esim. pitämällä kioskia, jossa ovat myyneet lehtiä ja muuta tyypillistä kioskitavaraa. 
He ovat tehneet työtä kuutena tai seitsemänä päivänä viikossa, joskus jopa 12 tuntia päivässä.  Säästäneet rahaa, jotta heidän lapsensa ovat voineet mennä opiskelemaan yliopistoon ja saada hyvän ammatin. 
Kouluissa suuri osa lapsista on maahanmuuttajien lapsia, usein toista tai jo kolmatta sukupolvea.
Brittilapset  ovat koulussa tottuneet "erivärisiin" ja -"näköisiin" kavereihin. 

Kukaan ei synny rasistiksi. Jos lapsi toistelee rasistisia huomioita, hän on oppinut ne kotona, tai toisilta "opetetuilta" lapsilta.

 Britannia loi aikoinaan hajoavan  imperiuminsa kauniiksi kuvaksi Commonwealth-yhteisön. Suomeksi se on käännetty häveliäästi Kansainyhteisö. Sananmukaisestihan se tarkoittaa yhteistä rikkautta...
Rikkautta ei varmaankaan jaettu tasan, mutta entisten siirtomaiden asukkaille suotiin mahdollisuus muuttaa Britanniaan.
Useimmat britit ovat luultavasti  hyväksyneet tämän. Kansainyhteisö on olemassa vieläkin, ja järjestää mm. yhteisiä urheilutapahtumia.  Joissa joskus britti saattaa voittaa nyrkkeilyottelun vain pysymässä pystyssä täyden ajan...

Yhteiskunta on muuttunut. Paluuta ei ole.

Suomessa tätä ei ole täysin ymmärretty, eivätkä jotkut  ihmiset hyväksy yhteiskunnan muutosta.  Sitä pelätään, sitä vastaan jopa ollaan valmiita taistelemaan. Ainakin puheissa, ja muutaman lasillisen  jälkeen.

Joskus, kun olin nuori, luulin (uskoin? vai halusin uskoa?) 
Suomen olevan avoin yhteiskunta, jossa sivistys ja koulutus takasi tasa-arvon ja kyvyn ymmärtää ja auttaa ihmisiä, jotka apua tarvitsevat.
Suomi ja suomalaisetkin olivat saaneet apua aikoinaan. Se auttoi nousemaan sodan jälkeen.

Ilmeisesti monet eivät usko (tai halua uskoa?) että esimerkiksi islamilaisesta maasta tulevat todella voivat integroitua maahan. Esimerkkejä siitä, että näin tapahtuu, on paljonEspanjassa on useita moskeijoita. Yhdysvaltain ja Britannian muslimit (joitakin äärimuslimeja lukuunottamatta)  ovat omaksuneet maan tavat ja kulttuurin, omansa rinnalla. 

Mitä nämä "maahanmuuttokriittiset" pelkäävät?   Vai onko kyse vain halusta pelotella ihmisiä, saada poliittista valtaa kylvämällä epäluuloa ja pelkoa?



lauantai 4. helmikuuta 2017

Lyhyt on ikä ihmisen...




Mennyt vuosi 2016 oli vuosi, jolloin  tunnettujen henkilöiden  rivit harvenivat melkoisesti. Joukossa mm. näyttelijöitä, ohjaajia, muusikoita, laulajia. Normaalia enempää "julkkiksia varmaankaan ei kuollut.  Kuusikymmentä- ja seitsemänkymmentäluvuilla maineensa luoneet ihmiset vain   ovat tulleet ikään joka alkaa numerolla 7 tai ainakin on lähellä sitä, jotkut ovat saavuttaneet  vieläkin korkeamman iän.

 Melko usein kuulee sanottavan: Ikähän on vain numero.
Olen tähän usein todennutkin, että sitähän se on. Niin kauan kuin tuo numero on tarpeeksi pieni...
Sanotaan myös, että ihminen on niin vanha kuin miksi itsensä tuntee.
Joku on sanonut asiasta näin: Viisitoistavuotiaan mielestä kolmikymppinen on vanha. Kolmikymppisen mielestä viisikymppinen on vanha. Viisikymppisen mielestä viisikymppinen on nuori.

En juurikaan ajatellut omaa ikääni ennenkuin täytin neljäkymmentä.   (Toki 18 oli tärkeä ikä, tietystä syystä.) Nelikymppisenä  oli pakko myöntää että nuoruus oli lopullisesti ohi. 
Toki ikääntymisen oli huomannut siinäkin, että ne, jotka oli tuntenut lapsesta saakka, ajelivat jo autoa tai istuivat kapakassa. 
Pankinjohtajakin saattoi olla jopa omaa itseä nuorempi. Puhumattakaan poptähdistä.

Valitettavasti ikääntymisen huomaa muustakin kuin kalenterista tai peilistä. Terveys ei ole yhtä hyvä kuin ennen, vaikkei vakavia sairauksia olisikaan. Ja valokuvissa näyttää aivan uskomattoman vanhalta! 

Suomalainen lauluyhtye Four Cats  levytti vuonna 1963 kappaleen Suuret setelit, joka oli versio amerikkalaisen, kaupallista folk-musiikkia esittäneen Kingston Trion menestyskappaleesta Greenback Dollar.
Sanoituksessa, jossa laulun "minä" kertoo haluavansa vain olla vapaa ja laulaa, eikä halua koota maallista mammonaa vaan "kumota sen kurkkuunsa" todetaan  lisäksi:  "lyhyt on ikä ihmisen".

Sitähän se on sanottu. Vaikka parikymppisenä elämää tuntuu oleva rajattomasti edessä, eikä (muka) ole edes varma, haluaako sitä vanhaksi eläkään.  
 
Mutta. Sitten kun on vanha, ajattelee, että mitäs, eletään vielä. Jos ei muuta, niin eläkkeen maksajan kiusaksi.   Ja jos kumppani on vielä rinnalla, onhan siinäkin syytä. Ja lemmikeissä, ja musiikissa, ja kirjoissa ja elokuvissa ja ja ja...
"Niin kauan kuin sokeri suussa sulaa!" oli äitevainaalla tapana sanoa. Sokeria en käytä, mutta muuten olen samaa mieltä.  











 
 

perjantai 3. helmikuuta 2017

Koiria ja ihmisiä eli älä ole mulkku, näytä vilkku



Minulla on ollut elämässäni kolme koiraa.

Ensimmäinen koirani  oli Billy (jonka nimi William oli jo sille annettu), koira, joka oli löydetty hylättynä kadulta.

Billy oli "gentlte soul". Koira, joka ei olisi tehnyt pahaa kärpäsellekään - vain syönyt sen.  

Billy ei halunnut tapella tai edes haukkua. Se tuli toimeen ns. ongelmakoirienkin kanssa.  

Toinen koirani (tai minun ja vaimon koira) oli cavalier king charles spaniel Noor. 
Missä Billy ei halunnut pelata palloa, Noor halusi. Siihen asti
että "paristo oli tyhjä". 

Nyt meillä (ja minulla) on koira Ella.  Jälleen hylätty koira.  
Jos emme mene rannalle (mihin talviaikaan poliisi antaa koirien mennä), kävelemme pitkähkön lenkin.  

Monesti istun tiettyyn paikkaan teiden risteyksessä. Siellä on penkki levähtämistä varten.

Yhtenä päivänä  aloin laskea, kuinka moni autoilija käytti  suuntavilkkua kääntyessään.
.  Kymmenestä neljä. 

Iltapäivälehti (joka julkaistaan netissä)  laittaisi ehkä otsikon: 60 %  Aurinkorannikon autoilijoista ei näytä suuntamerkkiä.

Espanjalaiset mieluusti heittävät "läppää" naapureistaan. Näinhän se on kaikkialla.  Yksi on, että Portugaliin myytäviin autoihin ei laiteta toimivia vilkkuja, koska kukaan ei niitä käytä.   

¿Eso es?