lauantai 18. marraskuuta 2017

Tuntemattomat sotilaat



Väinö Linnan Tuntematon sotilas ilmestyi  joulukuussa vuonna 1954. 

Linna lähetti käsikirjoituksen WSOY:lle 26. syyskuuta 1954 ja kirjoitti saatekirjeessään: ”Nyt on kustantajan luo matkalla parikymmentä sellaista miestä, ettei heidän veroistaan joukkoa ole koskaan kavunnut Werner Söderströmin kunnianarvoisia portaita."

Kirja sai miltei kaikilta kriitikoilta kiittävät arvostelut.
Poikkeuksen teki Toini Havu joka arviossaan, joka oli yksi ensimmäisiä - ellei ensimmäinen, syytti Linnaa henkilöhahmoista, jotka eivät tajunneet (koska olivat ilmeisesti "alemmista yhteiskuntaluokista") sodan todellista merkitystä kansakunnan olemassaolon ja historian suurten linjojen kautta.

  "Tuntematon sotilas on paksu, mutta ei suuri sotaromaani."  Toini Havu, 1954

Linna oli kirjoittanut aiemmin romaanin Päämäärä (1946).
Se oli ilmeisen omaelämäkerrallinen, eikä saanut juurikaan kiitosta sen enempää lukijoilta kuin kriitikoiltakaan.

Toinen romaani Musta rakkaus syntyi Päämäärän tuoman apurahan turvin. Linnan menestys oli myös nostanut hänet "kympiksi" eli työnjohtajaksi Finlaysonilla

Kirjailija itse ei romaania arvostanut, vaikka se olikin kohtalainen myyntimenestys.

Tuntematon sotilas oli välittömästi myyntimenestys.

Koska olen ollut poissa Suomesta lähes 20 vuotta, minulle tuli yllätyksenä tieto, että Tuntemattomasta sotilaasta oli vuonna 2000 Suomessa julkaistu "sensuroimaton versio". 

Olen nyt lukenut kirjaa, ja voin yhtyä näkemykseen, jonka mukaan kirjasta poistetut osat (ne on painettu kursiivilla) tekevät siitä "todellisemman". Sotilaitten puheet ovat  ajoittain hieman  härskejä, mutta juuri siksi uskottavia.
 Toisaalta, kuten myös on todettu, osa kirjoittajan sotaa moralisoivista kommenteista vaikuttavat lähinnä jälkiviisaudelta. Siinä mielessä poistot ovat vain pikemminkin  parantaneet lopputulosta.

Alkuperäinen Tuntematon  on selkeästi sodanvastainen kirja. Tavallaan  myöhemmin julkaistu Sotaromaani on sitä vieläkin enemmän.  Edwin Laineen filmatisointi teki (alkuperäisestä) kirjasta kuitenkin sellaisen sankaritarinan, minkä vuorosanoja on toisteltu mm.  suomalaisissa kapakoissa ulkomuistista vuosikymmenien ajan. Ehkä vieläkin toistellaan?

Olen lukenut Tuntemattoman sotilaan nuorena poikana ja sitten vuosia myöhemmin, ja nyt sen "alkuperäisessä" muodossa. 
Kuten elokuvan, myös kirjan kokee usein eri ikäkausina eri tavalla. 

Sotaromaani on lähes sama kuin  Tuntematon.  Ensinmainitun
kieli on uskottavampaa ja sodan mielettömyys ja epäinhimillinen väkivalta  nousee paremmin esille. Tämä saattaa unohtua joiltakin, joille kyseessä on vain suomalainen sankaritarina. 

Tuntematon sotilas on filmattu nyt kolmesti. Edvin Laineen ohjaama vuonna 1955Rauni Mollbergin ohjaama vuonna 1985 ja Aku Louhimiehen ohjaama vuonna 2017.

Väinö Linna lunasti paikkansa  suomalaisena kansalliskirjailijana lopullisesti Täällä Pohjantähden alla - trilogialla.  


Väinö Linna: Sotaromaani
WSOY 2000

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Ihanat naiset rannalla eli lukemisen sietämätön keveys




Olen blogissani ajoittain kirjoittanut arvioitani joistakin lukemistani kirjoista, yleensä romaaneista. Kutsun niitä arvioiksi; en ole arvostelija, vain innokas lukija.

Toisinaan kirjaa lukiessani tai hankkiessani luen arvosteluja, niin eri lehtien kuin bloggareiden eli muiden "amatöörien" arvioita.

Toisinaan vaikuttaa siltä, että   näissä viimemainituissa kirjoittaja kertoo kutakuinkin tarkkaan kirjan juonen ja huomioita sen henkilöistä. Lopussa ehkä todetaan jotakin positiivista ("pidin kirjasta paljon" tai "romaani on hyvin kirjoitettu" tai "kirja otti mukaansa heti ensi sivuilta"). Tai negatiivista ("henkilöitä oli liikaa", "kirja oli minulle liian raskasta luettavaa" tai "en pitänyt tästä yhtä paljon kuin kirjailijan aiemmista").(Sama pätee muuten wikipediaan; usein siellä varoitetaankin, että seuraavaksi paljastetaan tarinan juonta.) 

Tällaista tuli mieleen lukiessani muutaman vuoden takaista menestyskirjaa, kymmenelle kielelle (tuolloin) käännettyä kirjaa Monika Fagerholmin "Ihanat naiset rannalla".

Joissakin blogiarvosteluissa  sisältö oli juuri edellä mainitsemani: lyhennelmä romaanista.  Kirjailijan lahjakkuutta toki yleensä sentään kehuttiin. 

Todetaan siis, että kirja kertoo muutaman suomenruotsalaisen perheen kesistä kuusikymmentäluvun Suomessa. Ihanat naiset ovat Isabella ja Rosa, kaksi varsin erilaista nuorta naista, vaimoa ja äitiä. Molemmilla on aviomies ja yksi lapsi. 

Se mitä minä arvostan tässä kirjassa on todellakin kirjailijan varsin omaperäinen kerronta: aikaa mennään kerronnassa edes ja takaisin ; "mutta tämä tapahtui vasta seuraavana päivänä". Tapahtumia myös kerrotaan osittain  eri henkilöiden näkökulmista, mutta erityisesti yhden perheen alle kymmenvuotiaan, Isabellan Thomas- pojan. Pojan mielikuvitus laukkaa, ja sen katkaisevat todelliset tapahtumat, joita riittää, vaikka laiska oleskelu "kesäparatiisissa" joskus tuntuukin   tylsältä. Rosan tytär Renée tass pitää huolen  siitä, että aika ei tule pitkäksi. 

Kirjailija käyttää hauskasti toistoa: "Siirrettävä baarikaappi, joka toimii myös jääkaappina" toistuu useita kertoja. 

Ajankuvaa värittävät ajan merkittävät (?)  tapahtumat: Thomas bongaa Helsingissa yhdessä naapurinsa kanssa käydessään  Paul Ankan ja saa tältä valokuvan nimikirjoituksella, Cassius Clay voittaa Sonny Listonin. Radiossa soivat "My Boy Lollipop" ja Beatles

Kirjailija lainaa muutamia laulutekstejä; en tiedä tekeekö hän pieniä virheitä tarkoituksella vai vahingossa, copyritght -viittauksia ei kirjassa näy.

Toisen ja kolmannen kesän aikana idylli särkyy. Kesät paratiisissa ovat ohi. Miksi, sitä en halua paljastaa.  

Elämä jatkuu. Silti. 
Kohta kävellään jo kuussa. Kaikki uskovat jotakin todella merkittävää tapahtuneen koko ihmiskunnalle.

Tarina jatkuu  aina 70-luvulle asti. Thomas on silloin 17-vuotias.


Kirjasta on tehty elokuva, joka sai melko nuivat arvostelut. Minun onkin melko vaikea kuvitella monisyisen tarinan kääntymistä elokuvaksi, koska sen viehätys perustuu pitkälti kirjoittajan mahtavaan kertojantaitoon. 

Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla (Otava, 1994.. Alkuteos Underbara kvinnor vid vatten, 1994. Suomentanut Arja Tuomari.)Ihanat naiset rannalla (Underbara Kvinnor vid Vatten)

Ihanat naiset rannalla (Underbara Kvinnor vid Vatten)
Suomi, 1997. Ohjaus: Claes Olsson. Käsikirjoitus: Tove Idström. Perustuu Monika Fagerholmin romaaniin. Kuvaus: Pertti Mutanen. Leikkaus: Lena Paersch. Tuotanto: Claes Olsson. Pääosissa: Marika Krook, Åsa Karlin, Nicke Lignell, Micke Rejström, Onni Thulesius, Outi Paasivirta.

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Murtuneet mielet ja miehet






Muistikuva 1:

Loppukesän ilta, aurinko painumassa horisonttiin.
Järvenrantasauna.
Saunasta kuuluu juopunutta, surullista hoilotusta. 

Taistoihin tiemme kun toi,
missä luotien laulu vain soi,
emme tienneet kun läksimme silloin,
kuka joskus palata voi.
Elo tää juoksuhaudoissa on
meille käskynä vain kohtalon,
ja kenties matkamme määrä
sodan melskeisiin kadota on.
   A,Aimo;
 Elämää juoksuhaudoissa / Ikävä (1940) Sointu 301.
Naapurin mies, jonka vaimo yleensä onnistui pitämään kurissa ja herran nuhteessa, oli jotenkin onnistunut keräämään tämän köörin.  
Veteraanit olivat onnistuneet - kirkkaiden juomien avulla -pääsemään nostalgiseen, mutta kyynelehtivään tunnelmaan. 

Muistikuva 2.

Lauantai, puolelta päivin. Linja-autopysäkki. Talvinen päivä. 1970-luvun alkupuolta.

Odotan bussia "kylälle". Viereeni tulee naapurin mies (ei ollut aikoinaan em.  köörissä).  On selvästikin humalassa. Alkaa muistella, miten "sinne jonnekin" jäi moni hyvä mies. Itkeekin.  
En osaa oikein sanoa mitään vaikka haluaisin, alle kaksikymppinen nuorimies.

Bussi tulee ja nousemme siihen.  En näe miestä enää sinä päivänä. Edes Alkossa, jonne hän ehkä oli menossa. Saattaa hyvinkin olla, että itse poikkesin siellä myös. 

Aikaa on kulunut paljon. Mies pysäkiltä  on jo kauan sitten kuollut, eikä linja-autokaan  enää kuljeta kuin koululaisia.

Olen lukenut Ville Kivimäen Tietofinlandialla v. 2013 palkittua teosta Murtuneet mielet.
Kirja perustuu tekijän väitöskirjaan Battled Nerves: Finnish Soldiers´s War Experience, Trauma, And Military Psychiatry 1941-1944. 

Se kertoo suomalaisten sotilaiden traumaattisista kokemuksista talvi- ja jatkosodissa, ja pohtii niiden käsittelyä aikoinaan. Tutkija käsittelee aihetta laajasti: vaikuttiko sotilaan sotilaallinen tausta, asuinpaikka (maaseutu/kaupunki), oliko ja minkälaisia eroja miehistön ja aliupseerien/upseerien välillä jne jne. 

Teksti on toki akateemista eikä aihe ole lukijalle helppo tai kevyt; tutkija lainaa kuitenkin paljon ns. tavallisten sotilaiden kertomuksia erilaisten tutkimusten ja julkaistujen teosten ohella. Nämä kertomukset antavat kirjalle koetun elämän makua.  Talvisodan ja Jatkosodan erilaiset mielialat tulevat selvästi esiin.  Asemasodan (1942-44) aikana moni sotilas turhautui;  luvattua nopeaa  paluuta siviiliin ei tullutkaan vaan sota jatkui ja jatkui. Henki oli  koko ajan vaarassa kranaattien, tykkitulen ja tarkka-ampujien vuoksi.

Sotien jälkeen on puhuttu usein Talvisodan ihmeestä, lähes epäinhimillisestä taistelusta määrällisesti ylivoimaista vihollista vastaan ensin Talvisodassa 1939-40 ja sitten  Jatkosodan lopussa kesällä 1944, kun  vihollinen onnistuttiin lopulta pysäyttämään ja näin  torjuttiin maan totaalinen miehitys.
Ne, joiden mielenterveys ei riittänyt, ovat usein turhaan kantaneet pelkuruuden painoa, joka ei helposti poistu, vaikka mielenterveys palaisikin. Joillakin se ei palannut, ja tuloksena oli alkoholismia, väkivaltaisuutta ja jopa kuolema tai lopullinen sulkeminen mielisairaalaan.

Huomattavaa on, että ns. kotirintaman ihmiset suhtautuivat "tärähtäneisiin" huomattavasti tuomitsevammin, kuin sodan kauhut kokenee aseveljet.  Tämä koski myös siviililääkäreitä.
40-luvun psykiatria suhtautui rintamamiesten vaikeuksiin sen aikaisen, teoreettisen ajattelun ja hoitotavan mukaan. Se ei osannut ottaa huomioon, että sodan kokemukset olivat pääsyy miesten sairastumiseen, ei "sielullinen sairastuvuus" tai perimä. Ei "alempien kansankerrosten" kykenemättömyys tai haluttomuus uskoa sodan oikeutukseen, mikä yläluokalle tuntui olevan itsestäänselvyys.

Oma isäni ei koskaan puhunut sotakokemuksistaan. Varmaa on, ettei hänkään  sotaa koskaan  unohtanut. Hänelle alkoholi ei onneksi muodostunut koskaan ongelmaksi, kuten monelle muulle veteraanille tapahtui.





Ville Kivimäki: 

Murtuneet mielet: Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945

WSOY 2013

********************************************************************



Lapsena me puhuimme usein "tärähtäneistä". "Ooksää vähä tärähtäny?!" kun ihmettelimme jonkun puheita tai tekoja.
Samaa termiä alettiin käyttää jo Talvisodan aikana sotilaista, joilla oli traumaattinen kokemus, kuten haavoittuminen, toisen. lähellä olleen  sotilaan silpoutuminen esim. kranaatti-iskussa tai paniikki kiivaassa tykistötulessa. 
Onko kyseessä sama termi, en tiedä.





perjantai 20. lokakuuta 2017

Rock on rajaton riemu : aikuisrockia vai kapinaa?




Rockin varhaisvuosina 50-luvulla sitä pidettiin  kapinallisena musiikkina. Kommunistien juonena tai mustan väestön yrityksenä tuhota valkoihoinen nuoriso. Toisaalta puhuttiin  sukupolvien kuilusta (generation cap), ja esimerkiksi James Deanin maineikas  elokuva, joka suomeksi oli nimeltään Nuori kapinallinen oli alkuperäiseltä nimeltään Rebel without a course eli kapinallinen ilman suuntaa. 
60-luvun alussa rock and roll  pehmeni popballadeiksi, Elvis oli "kunnon amerikkalainen nuorimies", kävi jopa armeijan. 

The Beatles kuusikymentäluvulla hylkäsivät aiemmat   nahkarotsit ja hymyilivät kauniisti  bleisereissään. Rolling  Stonesit ottivat paikan "pahoina poikina.


Woodstock, huumeet...60-luvulla tapahtui paljon. Vietnamin sota sai nuoria radikalisoitumaan. 

  

Joskus seitsemänkymmentäluvulla USA:ssa alettiin puhua AOR-musiikista. Nimitys tuli termistä album oriented rock. Tietyt radioasemat soittivat yhä enemmän yleistyviä albumeita singlelevyjen sijaan. (Jotkut kyllä sanovat, että AOR tulee sanoista "Adult oriented rock". Rockia aikusille.)

"Albumimusiikki" tarkoitti yleensä  pitempiä kappaleita  2-3 minuutin sinkkujen sijaan, ja kappaleet monimutkaisempia kuin päivän hitit.

Se oli usein myös "vähemmän kaupallista", soittajat pitkän linjan muusikkoja, monilla studiomuusikon tausta.

Joillekin kriitikoille ja kuuntelijoille  AOR, Suomessa "aikuisrock" oli lähes  haukkumasana. Sitä pidettiin akateemisena, soittajien taidolla briljeeravana, siitä väitettiin puuttuvan  nuoren rock-muusikon ja  -musiikin into ja vimma.   

Brittien saarilla seitsemänkymmentäluvun puolivälissä syntynyt punk rock  oli vastaus tähän. 

Se muuttikin musiikin valtavirtauksia  ainakin lyhyeksi aikaa.  Nuoret soittajat uskaltautuivat tekemään musiikkiaan, vaikka eivät olleetkaan soittimiensa virtuooseja. Myös sanoitukset muuttuivat usein enemmän todellisiksi kuin usein jossakin henkimaailmoissa liikkuva progressiivinen tai sinfoninen rock, rock-oopperat jne.

Punk tuli tottakai myös Suomeen ja se (sekä ns. uusi aalto) toivat näkyviin ja kuultavaksi uusia nimiä, joista tunnetuimmat Pelle Miljoona ja Eppu Normaali.  Uudenlaista rockia esittivät myös Hassisen Kone ja Tuomari Nurmio.
Aivan oma lukunsa olivat hieman aiemmin oman paikkansa suomalaisessa rockissa löytäneet Juice Leskinen ja perinteistä rockenrollia uusilla saundeilla vääntänyt Hurriganes. 
Viimemainittu menestyi hyvin myös Ruotsissa.
Unohtaa ei toki sovi Hectoria ja Dave Lindholmia.




8o-luvulla tulivat sitten mm. Dingo ja Yö. Mutta oliko se edes rockia? 

Suomalaisten rock-yhtyeiden menestys Suomen ulkopuolella oli ollut suhteellisen vaatimatonta ennen hevimetallin uutta nousua. Poppia ja metallia yhdistävä Rasmus sai singlensä top teniin Japania myöten (suurin suosio oli Euroopassa). Nightwish ja HIM olivat suosittuja Keski-Euroopassa ja myös Espanjassa ja Portugalissa. HIMin yksi albumi nousi jopa USA top 10-listalle. Speed metal- yhtye Stratovarius oli jo vuosia ollut suosittu etenkin keikkabändinä Euroopassa.

Tämän päivän "aikuisrockiksi" Suomessa  voitaisiin hyvin kutsua Rolling Stonesin kaltaista ikiliikkujaa; ovathan irvileuat kutsuneet esim. bändin vierailuja Helsingin Olympiastadionilla Vuoden Eläkeläistapahtumaksi, eikä ehkä suotta. Rock kun tuntuu olevan nykyisin vanhemman ikäpolven ja toisaalta erilaisten kellaribändien musiikkia. 

Toisalta maassa on yhtyeitä, joiden musiikki on eräänlainen  sekoitus rockia ja poppia ja 60-luvun kitaramusiikkia.  Monet naislaulajat tekevät musiikkia, jossa on lähes pop/diskobiitti, mutta melodia ja sovitukset lähempänä rockia. Jotkut suomalaiset yhtyeet ovat noussee jonkinlaiseen maailmanmaineesen pop/rock -tyylillä.
Ismo Alanko ja Neljä Ruusua jatkaa perinnettä Suomessa. 

  Rauli Badding Somerjoki oli aikoinaan laulaja, joka seikkaili sekä iskelmän, poprockin  että perinteisen rockin maailmoissa. Samoin Kirka Babitzin.

Monet suomirockin veteraanit ovat lisäksi tehneet kokoelmalevyjä, joilla ovat osoittaneet kunnioitustaan vanhoille mestareille; Tapio Rautavaara, Lasse Mártenson.

Aikuisrock ei siis ole välttämättä  mikään haukkumasana; pikemminkin päin vastoin. 

"Hail hail rock´n´roll deliver me from the days of old!" väitti jo edesmennyt Chuck Berry.  Vaikka ei ihan näin olisikaan, ainakin kannattaa uskoa että rock on rajaton riemu.



 Kuten Pete Townshend sanoi, esitellessään Rolling Stonesit Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1989: Kundit, mitä ikinä teettekin, älkää vanhetko arvokkaasti!"

Näinpä. En minäkään aio. 





sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Kätilö.






Minulla on fb-ystävä, jonka tunsin jo irl eli oikessa elämässä.

Hän (suomalainen pronomini ei kerro sukupuolta, joten todettakoon että hän on naispuolinen) on monta kertaa sanonut, ettei ole kiinnostunut elokuvista sen enempää kuin kirjoistakaan, jotka kertovat "keksittyjä tarinoita".  

Kunnioitan hänen pielipidettään. Itse asiassa, olen elämäni aikana tuntenut muutamia ihmisiä, joiden elämä sinänsä on ollut niin värikästä ja tapahtumarikasta, että heidän ei ole tarvinut löytää jännitystä siihen keksityistä  tarinoista.

Nuo ihmiset ovat olleet aina jollakin tavalla poikkeusyksilöitä. Siitä huolimatta, monet heistä ovat - kaikesta huolimatta - lukeneet myöskin fiktiota eli "tarinoita".

Itse olen ihan tavallinen "tavis".  

Siitä huolimatta - tai paremmin kai juuri siksi - luen sekä muistelmia että "keksittyjä tarinoita".  Muistelmatkin kun lopulta ovat vain kirjoittajan (ja joissakin tapauksessa kirjoittajan ja "haamukirjoittajan" tai julkisesti ilmoitetun kirjoittajan)  näkemys ajoista ja paikoista  ("life and times" on monesti alaotsikko).

Yksi viimeksi lukemista  "tarinoista" on kovasti kiitelty romaani Kätilö. 

Kirja on mahtava lukukokemus. Ei pelkästään juonensa, vaan paljolti myös  kielen vuoksi. 

Lapin sodasta ei ole juurikaan kirjoitettu, eikä yleensä Suomen usein varsin mutkikkaasta "veljeydestä" natsi-Saksan kanssa. Sodan jälkeen mieluusti haluttiin uskoa ja uskotella, että Suomi oli "ajopuu" joka ajautui Saksan mukaan, koska se näytti olevan voittamaton, ja olisi voinut tuoda takaisin Suomen talvisodassa menetetyt alueet, ja jopa viedä "Suomen Uralille."

Kuten Saksassa, Suomessakaan ei ollut sodan jälkeen ihan oikeita natseja. Jonnekin kaikki kadonneet?

Saksalaiset polttivat Lapin perääntyessään. Entinen aseveli piti pakottaa ulos. He lähtivät, mutta "poltetun maan taktiikalla". 

Ei ihme, että Lapissa (kuten ei myöskään Norjassa) saksalaisista ei ole suuremmin pidetty. 

Katja Ketun kehuttu romaani Kätilö kertoo ajasta ennen Saksan luhistumista ja sitä edeltävästä epävarmuuden ajasta.
 Kirja ei ole perinteinen rakkausromaani. Silti se on osittain sitäkin. Aika ja raamit eivät vain sovi romanttiselle rakkaudelle suomalaisen kätilön ja SS-upseerin välillä.  

Rankka kirja rankasta ajasta. Rosoinen, jonkun mielestä ehkä "roisi". Ajasta jota emme halua kokea koskaan uudelleen. 


sunnuntai 1. lokakuuta 2017

KATALONIA, KATALONIA!




Katalonia, Katalonia! on suomalainen nimi kirjalle, jonka kirjoittaja George Orwell  tunnetaan parhaiten hänen dystopiastaan  nimeltä  1984.

Tuo varsin synkkä tulevaisuuden ennuste ei aivan toteutunut tuona vuonna. Pari/kolme vuosikymmentä myöhemmin se oli kuitenkin hyvin lähellä. Ihmisiä seurataan kameroilla, kaikkea seuraa "isoveli". 

Orwell oli idealisti. Siksi hän halusi auttaa espanjalaisia (kuten tuhannet muut eurooppalaiset), kun falangistit ja muu äärioikeisto otti vallan Espanjassa. 

Wikipedian mukaan: Espanjan sisällissota käytiin vuosina 1936–1939 vapailla vaaleilla valitun Espanjan toisen tasavallan hallituksen (republicanos) ja kenraali Francisco Francon johtamien kansallismielisten (nacionalistas) kapinallisten välillä. Sitä voidaan pitää eräänlaisena toisen maailmansodan esinäytöksenä. Vastakkain olivat osaksi samat ideologiat, ja sotaan osallistuivat maailmansodan tulevat vastapuolet Saksa ja Neuvostoliitto testaten samalla omaa aseistustaan.

Orwell kirjoitti kirjan tästä sisällissodasta
Kirja on melko sekava kirja sekavasta tilanteesta. 
Orwellin mielestä Katalonian mahdollisuus itsenäisyyteen tuolloin
hukattiin erimielisyyksiin tasavaltalaisten sisällä.

Juuri nyt Katalonia on kaaoksessa.  Kukaan ei tunnu tietävän mitä
tapahtuu seuraavaksi. 

Olisi kiva jos jos omistaisi sen kuuluisan kristallipallon...

lauantai 30. syyskuuta 2017

Nuori mies Virosta.





Meidän kadulla on baari nimeltä Rocca Grill Restaurant .

Turistiaikana (kesä-elokuu) baari on useimmiten täynnä iltaisin.

Pari iltaa sitten oli hiljaisempaa, kuten yleensäkin syyskuussa.
Kun vein koiraamme viimeiselle kävelylle noin puoli kymmenen aikaan, näin nuoren miehen, joka oli vahvasti humalassa. Hän tuntui haastavan riita kaikkien kanssa.  

Hän kuului toistavan jotakin kuinka "niitä oli sata kertaa enemmän kuin meitä!"  Mies puhui murtaen englantia.
Kysyin mistä hän puhui. Hän sanoi olevansa virolainen. Kuinka venäläiset miehittivät hänen  maansa. 
Sanoin, että kyllä ymmärrän häntä. Me suomalaiset taistelimme Neuvostoliiton ylivoimaa vastaan ja selvisimme.  

Hän kysyi, miksi emme auttaneet heitä. Sanoin, että me onnistuimme selviämään, ei meidän velvollisuutemme ollut "pelastaa" Viroa. Taistelitteko te? kysyin.


Hän suuttui. Sanoi, että me edelleen nuolemme Putinin penistä (hän tosin käytti vähemmän tieteellistä sanaa...)

Yritin selittää (ehkä noin) kolmikymppiselle miehelle, että mennyt on mennyttä. Viro on itsenäinen, on aika ajatella eteenpäin.  

Ei mennyt perille. 

Sanoin hänelle, että ehkä olisi aika mennä nukkumaan, "sleep it off". En jäänyt seuraamaan, lähtikö. Hänelle ei ainakaan tarjoiltaisi mitään ravintolassa. 

Menneisyyden haavat ja arvet ottavat aikansa parantua.   
Niin kauan, kuin on nuoria miehiä, jotka kantavat vihaa ja revanssihenkeä, maailmassa ei tule olemaan rauhaa.  Varsinkin kun on aina ollut ja aina oleva vanhoja miehiä, upseereita ja poliitikkoja, jotka lähettävät näitä nuoria miehiä kuolemaan. 

Tuntemattomat sotilaat