sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Kätilö.






Minulla on fb-ystävä, jonka tunsin jo irl eli oikessa elämässä.

Hän (suomalainen pronomini ei kerro sukupuolta, joten todettakoon että hän on naispuolinen) on monta kertaa sanonut, ettei ole kiinnostunut elokuvista sen enempää kuin kirjoistakaan, jotka kertovat "keksittyjä tarinoita".  

Kunnioitan hänen pielipidettään. Itse asiassa, olen elämäni aikana tuntenut muutamia ihmisiä, joiden elämä sinänsä on ollut niin värikästä ja tapahtumarikasta, että heidän ei ole tarvinut löytää jännitystä siihen keksityistä  tarinoista.

Nuo ihmiset ovat olleet aina jollakin tavalla poikkeusyksilöitä. Siitä huolimatta, monet heistä ovat - kaikesta huolimatta - lukeneet myöskin fiktiota eli "tarinoita".

Itse olen ihan tavallinen "tavis".  

Siitä huolimatta - tai paremmin kai juuri siksi - luen sekä muistelmia että "keksittyjä tarinoita".  Muistelmatkin kun lopulta ovat vain kirjoittajan (ja joissakin tapauksessa kirjoittajan ja "haamukirjoittajan" tai julkisesti ilmoitetun kirjoittajan)  näkemys ajoista ja paikoista  ("life and times" on monesti alaotsikko).

Yksi viimeksi lukemista  "tarinoista" on kovasti kiitelty romaani Kätilö. 

Kirja on mahtava lukukokemus. Ei pelkästään juonensa, vaan paljolti myös  kielen vuoksi. 

Lapin sodasta ei ole juurikaan kirjoitettu, eikä yleensä Suomen usein varsin mutkikkaasta "veljeydestä" natsi-Saksan kanssa. Sodan jälkeen mieluusti haluttiin uskoa ja uskotella, että Suomi oli "ajopuu" joka ajautui Saksan mukaan, koska se näytti olevan voittamaton, ja olisi voinut tuoda takaisin Suomen talvisodassa menetetyt alueet, ja jopa viedä "Suomen Uralille."

Kuten Saksassa, Suomessakaan ei ollut sodan jälkeen ihan oikeita natseja. Jonnekin kaikki kadonneet?

Saksalaiset polttivat Lapin perääntyessään. Entinen aseveli piti pakottaa ulos. He lähtivät, mutta "poltetun maan taktiikalla". 

Ei ihme, että Lapissa (kuten ei myöskään Norjassa) saksalaisista ei ole suuremmin pidetty. 

Katja Ketun kehuttu romaani Kätilö kertoo ajasta ennen Saksan luhistumista ja sitä edeltävästä epävarmuuden ajasta.
 Kirja ei ole perinteinen rakkausromaani. Silti se on osittain sitäkin. Aika ja raamit eivät vain sovi romanttiselle rakkaudelle suomalaisen kätilön ja SS-upseerin välillä.  

Rankka kirja rankasta ajasta. Rosoinen, jonkun mielestä ehkä "roisi". Ajasta jota emme halua kokea koskaan uudelleen. 


sunnuntai 1. lokakuuta 2017

KATALONIA, KATALONIA!




Katalonia, Katalonia! on suomalainen nimi kirjalle, jonka kirjoittaja George Orwell  tunnetaan parhaiten hänen dystopiastaan  nimeltä  1984.

Tuo varsin synkkä tulevaisuuden ennuste ei aivan toteutunut tuona vuonna. Pari/kolme vuosikymmentä myöhemmin se oli kuitenkin hyvin lähellä. Ihmisiä seurataan kameroilla, kaikkea seuraa "isoveli". 

Orwell oli idealisti. Siksi hän halusi auttaa espanjalaisia (kuten tuhannet muut eurooppalaiset), kun falangistit ja muu äärioikeisto otti vallan Espanjassa. 

Wikipedian mukaan: Espanjan sisällissota käytiin vuosina 1936–1939 vapailla vaaleilla valitun Espanjan toisen tasavallan hallituksen (republicanos) ja kenraali Francisco Francon johtamien kansallismielisten (nacionalistas) kapinallisten välillä. Sitä voidaan pitää eräänlaisena toisen maailmansodan esinäytöksenä. Vastakkain olivat osaksi samat ideologiat, ja sotaan osallistuivat maailmansodan tulevat vastapuolet Saksa ja Neuvostoliitto testaten samalla omaa aseistustaan.

Orwell kirjoitti kirjan tästä sisällissodasta
Kirja on melko sekava kirja sekavasta tilanteesta. 
Orwellin mielestä Katalonian mahdollisuus itsenäisyyteen tuolloin
hukattiin erimielisyyksiin tasavaltalaisten sisällä.

Juuri nyt Katalonia on kaaoksessa.  Kukaan ei tunnu tietävän mitä
tapahtuu seuraavaksi. 

Olisi kiva jos jos omistaisi sen kuuluisan kristallipallon...

lauantai 30. syyskuuta 2017

Nuori mies Virosta.





Meidän kadulla on baari nimeltä Rocca Grill Restaurant .

Turistiaikana (kesä-elokuu) baari on useimmiten täynnä iltaisin.

Pari iltaa sitten oli hiljaisempaa, kuten yleensäkin syyskuussa.
Kun vein koiraamme viimeiselle kävelylle noin puoli kymmenen aikaan, näin nuoren miehen, joka oli vahvasti humalassa. Hän tuntui haastavan riita kaikkien kanssa.  

Hän kuului toistavan jotakin kuinka "niitä oli sata kertaa enemmän kuin meitä!"  Mies puhui murtaen englantia.
Kysyin mistä hän puhui. Hän sanoi olevansa virolainen. Kuinka venäläiset miehittivät hänen  maansa. 
Sanoin, että kyllä ymmärrän häntä. Me suomalaiset taistelimme Neuvostoliiton ylivoimaa vastaan ja selvisimme.  

Hän kysyi, miksi emme auttaneet heitä. Sanoin, että me onnistuimme selviämään, ei meidän velvollisuutemme ollut "pelastaa" Viroa. Taistelitteko te? kysyin.


Hän suuttui. Sanoi, että me edelleen nuolemme Putinin penistä (hän tosin käytti vähemmän tieteellistä sanaa...)

Yritin selittää (ehkä noin) kolmikymppiselle miehelle, että mennyt on mennyttä. Viro on itsenäinen, on aika ajatella eteenpäin.  

Ei mennyt perille. 

Sanoin hänelle, että ehkä olisi aika mennä nukkumaan, "sleep it off". En jäänyt seuraamaan, lähtikö. Hänelle ei ainakaan tarjoiltaisi mitään ravintolassa. 

Menneisyyden haavat ja arvet ottavat aikansa parantua.   
Niin kauan, kuin on nuoria miehiä, jotka kantavat vihaa ja revanssihenkeä, maailmassa ei tule olemaan rauhaa.  Varsinkin kun on aina ollut ja aina oleva vanhoja miehiä, upseereita ja poliitikkoja, jotka lähettävät näitä nuoria miehiä kuolemaan. 

lauantai 23. syyskuuta 2017

Hyvät, pahat ja ihan tavalliset. Lännenelokuvan nousu ja tuho?







Kun oli nuori poika, tykkäsin sen ajan poikien tapaan lukea ns. lännentarinoita. (En muuten ole eläissäni lukenut yhtään Tarzan-kirjaa.) 
Monia niistä julkaistiin mm. WSOY:n Nuorten Toivekirjasto -nimisessä sajassa.
Suomalainen "lännenkirjailija" oli Simo Penttilä, jonka Punavyö-kirjat olivat suuria suosikkejani.

Hieman vanhempana luin mm. Zane Greyn jännittäviä, mutta myös  romanttisia kirjoja Riksin Sarjassa. Sarja oli pehmeäkantinen, siinä julkaistiin myös dekkareita, ja hinta oli tuolloin kokonaista 2 markkaa kappale.

Viisikymmentä- ja kuusikymmentäluvuilla tehtiin paljon lännenfilmejä. Monista tuli klassikkoja. 
Sheriffi (High Noon, 1952
Rio Bravo (Rio Bravo, 1959) 
Rio Grande (Rio Grande, 1950)
Muukalainen Laramiesta (The Man from Laramie, 1955) 
Mies joka ampui Liberty Valancen (The Man Who Shot Liberty Valance, 1962) 
Kuolemanloukku O.K. Corral (Gunfight at the O.K. Corral, 1957
Johnny Guitar (Johnny Guitar, 1954)
Etäiset rummut (Distant Drums, 1951) 
Etsijät (The Searchers, 1956)
Butch ja Kid – auringonlaskun ratsastajat (Butch Cassidy and the Sundance Kid, 1969) 
Apassilinnake (Fort Apache, 1948)
El Dorado (El Dorado, 1966

Kuusikymmentäluvun lopulla tuli sitten  ns. spagettiwestern. 
 Spagettiwestern eli italowestern (Italiassa tunnetaan nimellä western all'italiana) on italialainen  alagenre, joka kukoisti 1960-luvun puolivälistä 1970-luvun puoliväliin. Ensimmäinen spagettiwestern oli Sergio Leonen Kourallinen dollareita (1964).
Italowesternien suuri suosio sai aikaan sen, että lännenfilmien uusi tuleminen myös Hollywoodissa oli tosiasia.

Myöhempinä vuosina "länkkäreitä on tehty melko harvakseen. 

Television alkuaikojen ohjelmistoon länkkäri sopi kuin nyrkki roiston silmään, Suomessakin olivat kovassa suosiossa mm. Bonanza, Lännen tie ja Virginialainen.

Jos elokuvia ei ole viime vuosina monia  tehty, Villi Länsi ei näy tv:ssa sarjan muodossa juurikaan muuten  kuin uusintoina.

Sankarin (tai antisankarin) viittaa kantavat nykyisin joko sarjakuvasankarit, avaruudessa seikkailevat tai sotafilmien urhot.

Vuonna 2005 valmistunut Brokeback Mountain oli "erilainen" lännenfilmi. Kahdesta cowboysta tulee rakastavaisia.

Vuodelta 2011 on puolestaan filmi Cowboys and Aliens. Sarjakuvaan perustuva tarina kertoo lehmipojista ja avaruusolennoista (!). Filmi oli niin arvostelu- kuin kaupallinen floppi. 

Olen katsellut useita länkkäreitäYouTubesta. 
Joku antoi vinkin "ihan hyvästä uudesta länkkäristä" The Revenant. Vuodelta 2015. Ainakin Netflixillä on se ohjelmassaan. Ehkä siis hyviä(kin) westerneitä yhä tehdään. 

Ja onhan se totuuden nimessä myönnettävä, ettei monia klassisia länkkäreitä voi katsella huomaamatta eroa eilispäivän ja nykypäivän moraaali- ja ihmiskäsityksissä.  

Mutta, nehän olivat ja ovat vain aikuisten satuja. Etenkin juuri  ne "klassikot", joissa miehet olivat Miehiä, vahvoja ja oikeamielisiä. Ja naiset kauniita.  















perjantai 8. syyskuuta 2017

Minustako kasvissyöjä?







Joskus kauan sitten, kun olin pieni poika, pienellä paikkakunnallamme tapahtui sentään joskus jänniäkin asioita. Sirkus toki kävi ja joskus SurmanajajaMustalaiset (kukaan tuskin edes tunsi sanaa romaani tai romani) tulivat hevosillaan. Ihmiset sulkivat yleensä ovensa. Ne halusivat  myydä pitsejä ym. ja yrittivät kuulema varastaa kaikkea. 

Toinen jännittävä juttu oli kahden ns. kulkukauppiaan tulo. Ainakin naisten mielestä. Toinen oli kuulema nimeltään Rehvi. Vuosia myöhemmin sain tietää, että hänen nimensä oli Träff.

Toinen kulkukauppias tunnettiin vain nimellä Juutalainen tai Tataari. Kukaan ei tuntunut olevan varma.  Tiesin, että juutalaiset olivat tulleet maahan jostain kaukaa... Tataarit olivat jostakin Turkista ja/tai Venäjältä. Molemmat huijaavat helposti, väittivät.

Molemmat kauppiaat  myivät kankaita, joista naiset ompelivat "kolttuja" joko itse tai antoivat jonkun taitavamman tehdä sen. Myös verhoja. Kaavoja julkaistiin niihin erikoistuneissa lehdissä. 

"Juutalainen" (vai oliko se sittenkin Tataari?)  oli kuulema kasvissyöjä. Ihan outo juttu. Eihän etenkään raskasta työtä tekevä työmies millään heinillä voinut jaksaa! Läskisoosia ja perunaa sen olla pitää!

Takaisin tähän päivään.

Vaimoni on dieetillä. Ei, se ei ole mikään hokkus-pokkus -dieetti, vaan keino muuttaa koko elämäntapa, ja tapa syödä.  Hän on vegaani.

Menemättä yksityskohtiin, hän on menettänyt jo kunnioitettavan määrän kiloja, ja (ennnen kaikkea) näyttää paremmalta ja voi paremmin.  

Olemme sopineet (suusanallisesti), että keskiviikkoisin minäkin syön vegaaniruokaa.  Ihan vapaaehtoisesti olen jo luvannut yrittää vähentää makkaroiden ja muun prosessoidun ruuan nauttimista. Punaista lihaa (lihapullia lukuunottamatta) en ole juurikaan nauttinut vuosiin.   "Lihapullatkin"kun voivat nykyisin olla ei-lihaa, lähinnä soijaa. 

Vegaani on henkilö, joka ei syö mitään eläinkunnasta peräisin olevia tuotteita kuten lihaa, kalaa, munia, maitotuotteita ja niiden johdannaisia. Vegaani ei myöskään osta eläinperäisiä vaatteita, kuten nahkaa ja villaa, eikä tue palveluita, jotka perustuvat eläinten riistoon.

Edellä oleva teksti on Vegaaniliitto ry:n sivulta. 

Kasvissyönti eli vegetarismi tarkoittaa ihmisen pidättäytymistä eläinten syönnistä, mutta sen määritelmä vaihtelee ajallisesti, kulttuurisesti ja maittain. Syyt kasvissyöntiin voivat olla ekologisiaeettisiä, uskonnollisia tai terveydellisiä.
Näin puolestaan  Wikipedia.

Kasvissyöntiin on monia syitä. Joillakin (etenkin vegaaneilla) syy on pitkälti eettinen. Eläimiä ei haluta käyttää hyväksi.

Toinen, tärkeä syy on kasvisravinnon kiistämätön terveellisyys. Unohtaa ei pidä myöskään kasvissyönnin ekologisia vaikutuksia. Karjatalouden (erityisesti nautojen kasvatuksen) vaikutuksesta luontoon on tiedemiehillä (luonnollisesti) eriäviä mielipiteitä. 

Minusta tuskin koskaan tulee vegaania. Suurin syy on, että haluan syödä kananmunia, juustoja ja kalaa, myös kananpoikaa.Vegaani ei syö edes hunajaa, koska sekin on "eläintuote". 
Minulla on lisäksi lukematon määrä nahkavaatteita ja muita nahkatuotteita (kuten kenkiä ym.) En tunne syyllisyyttä. Pitäisikö? 

Voin siis olla  korkeintaan semivegetaristi. Henkilö, joka ei syö ns. punaista lihaa, ja sitäkautta ei myöskään erilaisia lihatuotteita, kuten makkaroita yms.

Kaupoissa (erityisesti ns. terveyskaupoissa) on myytävänä paljon tuotteita, joilla voi korvata lihan

Ravinnon merkityksestä terveyteen puhutaan nykyisin ehkä enemmän kuin koskaan. 
Hyvä niin. 

Ehkä enemmistö ihmistä jo nyt  uskoo, että  kasvissyeönti  ei ole vain hassahtaneitten neiti-ihmisten,  ituhippien ja vihervassareitten touhotusta ja/tai keino tuhota länsimainen demokratia. (Ehkä joku voisi kertoa tämän mm. eräälle herra Soinille? )

Kun antaa pirulle pikkusormen, se vie koko käden. 
Entä jos ottaa pienen askeleen kohti terveempää ravintoa, onko sekin menoa?

Aika näyttää. 












maanantai 28. elokuuta 2017

Fakta homma. Faktaa vai fiktiota?






Kasvoin työväenluokkaisessa perheessä.
Isä teki pitkää päivää kirvesmiehenä.
Pitkän, rankan työpäivän jälkeen tuskin  jaksoi tai ehti usein lukea romaaneja. Työn lisäksi kun oli monta muuta asiaa: politiikka, ay-toiminta ym. Lehtiä toki luki ja elämänkertoja.  
Äitini oli suuren perheen äiti. Vuosiin hänkin tuskin jaksoi lukea paljon. 
Hän  opetti minut ja muut pienet lapset lukemaan.

Joskus myöhemmin hän kertoi, että hänen opettajansa oli kannustanut häntä menemään seminaariin, tulemaan opettajaksi.
Uskallus ei riittänyt, ja hän päätyi olemaan "vain äiti".

En usko, että isäni luki kovinkaan monta romaania, vaikka kodissamme oli kirjahylly täynnä suomalaisia klassikkoja.  
Toki hän luki Tuntemattoman sotilaan ja Täällä Pohjantähden alla, varmasti  monta muutakin.
Äitini oli innokas  lukija. Kun me lapset lähdimme kotoa, hän keskittyi elämäkertoihin. 

Olen tuntenut elämässäni ihmisiä, jotka sanovat, ettei heitä kiinnosta lukea tai katsella elokuvia. "Toisten ihmisten elämää".
Joku huippujalkapalloilijan vaimo, ex-poptähti tuntuu olevan ylpeä siitä, ettei ole koulun jälkeen lukenut yhtään kirjaa. Jet set -elämä riittää. 

Joissakin tapauksissa kyllä ymmärrän sen. Kuten vaimoni perheen kohdalla. Irakilainen perhe, joka on muuttanut useita kertoja, jonka isä on virunut vankilassa,  ja  jota on kidutettu. Joka on pelännyt niin omassa kuin vieraassa maassa henkensä puolesta. Isä teki omaisuutensa kolme kertaa. 

Perhe on jakautunut neljälle maanosalle. Heidän tarinassaan olisi ainesta useampaankin romaaniin tai elokuvaan. 

Tämän rinnalla oma elämäni (josta siitäkään ei puutu mutkia ja muutoksia) vaikuttaa melkein tylsältä.   


En kuitenkaan lue romaaneita, katsele elokuvia, paetakseni tylsää todellisuutta. Dokumenttielokuvat kertovat historiallisista tapahtumista, elokuvat ja romaanit kertovat samoja asioita fiktiona.

Lukemalla ja katselemalla voin tavallaan elää monta elämää yhden elämän aikana.  

Ehkä siinä samalla opin jotakin? Ainakin sen, että elämää on muuallakin kuin niissä pienissä ympyröissä, jossa jokapäiväinen elämä pyörii?  Ja että se elämä on moninaista, eikä sitä voi eikä saa laittaa  yhteen, ainoaan oikeaan muottiin.  

Vaimoni on innokas lukija. Vaikka hänen elämäänsä mahtuu enemmän tapahtumia kuin meistä useimpien, hän lukee, katselee elokuvia ja sarjoja. 

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Hei, ei toi oo oikein! eli Pilkuviilaajan päiväkirja



Katselin tänään Mika Kaurismäen tuottaman ja Veikko Aaltosen ohjaaman elokuvan Tilinteko (1987) 

Huonomminkin voi reilun tunnin elämästään tuhlata.

 Missään ei sanota, mitä vuotta filmissä eletään.  Radiossa (?) soivat 50-luvun iskelmät, kapakassa laulaa Markus Allan. 

Hänen hittinsä osuivat -60 -luvulle.  Miehen vaatetus myös viittaa tähän. 

Autojen (kuten "postibussin") rekisterinumerot ovat valkoisia. Ne muuttuivat mustista valkoisiksi vuonna 1972.  Tämän perusteella tapahtumat ovat tältä vuodelta tai myöhemmin. 

Brittiläisessä TV-sarjassa Life on Mars (2006)  (näytetty myös Suomessa v.2008) ) päähenkilö joutuu auto-onnettomuuten v. 2006 ja herääkin yhtäkkiä  vuonna 1973.

Poliisin työssä on kaikki muuttunut, ja henkilön on vaikea ymmärtää poliisin asenteita ja työtapoja. Kännyköitä ei ole, ja tupakkaa tuprutellaan kaikkiallla. Vuosi 1973 näkyy uskottavana eikä "virheitä" ole.

Goodbye Sweetheart  oli BBC:n sarja, missä "aikamatkaaja" kävelee seinän läpi nykypäivästä (1990-luku) 1940-luvulle, missä hän mm. viihdyttää ihmisiä pubissa soittelemalla Beatles-lauluja ominaan. Kyseessä on siis komedia. Pääsosassa useissa sit comeissa näytellyt 

Nicholas Lyndhurst

Sarjaa ei valitettavasti liene näytetty Suomessa.
1940-luvun rekvisiitta on kohdillaan.

Elokuva The Boat That Rocked  (UK 2009) (Suomessa Merirosvoradio)  perustui pitkälti tositapahtumiin. Mi Amigo -laivalta lähettävä  Radio Caroline oli lähettänyt vuodesta 1964 lähtien rock-musiikkia kansainvälisiltä aluevesiltä, koska tuon ajan yleisradiot (Iso-Britanniassa BBC) eivät soittaneet paljonkaan rock-musiikkia.  Nuoriso otti uudet asemat nopeasti omakseen.

Elokuvan musiikki on jokaiselle -60 -luvun musiikista pitävälle pelkkää herkkua.  Valitettavasti vain melkoinen osa siitä on levytetty myöhemmin kuin vuonna 1966, mistä filmin pitäisi kertoa. 
Mm. Cat Stevensin Father and Son on niinkin myöhään kuin vuodelta 1970.
Näistä "virheistä" huolimatta ihan kelpo leffa, vaikkei ollutkaan suurmenestys.

Yhden, usein toistetun tarinan mukaan, jossakin Ben Hur -elokuvan joukkokohtauksessa vilahtaa rannekello...

En minä elokuvia ja sarjoja katsele löytääkseni niistä virheitä. 
Ihan totta.
Enkä muuten ole varmasti ainoa, joka niitä huomaa. Netissä on useitakin sivustoja, mistä näitä mokia (engl goofs) löytyy.












torstai 17. elokuuta 2017

King is dead, long live the king.

Tätä kirjoittaessani (16. elokuuta 2017) Elvis Presleyn kuolemasta on kulunut tasan 40 vuotta.  Suurin piirtein kaksi kertaa se aika, kuin rock and rollin kuninkaaksi nimetty laulaja oli kanssamme, tekemässä levyjä ja antamassa konsertteja. 

Nimi rock and rollin kuningas oli toki markkinointia. Samaan tapaan kuin Rolling Stonesia on kutsuttu nimellä Greatest rock´roll band in the world.  
Joskus aikoinaan toinen rockandroll -legenda Jerry Lee Lewis sanoi:  Elvis might be the king, but I am the best. 
Joidenkin mielestä rockin todellinen kuningas oli maaliskuussa  2017 kuollut Chuck Berry.

Elviksen rääkätty sydän petti lopulta. Vuosia jatkunut piristeiden  (niitä hän ilmeisesti oppi käyttämään asepalveluksessa Saksassa) ja rauhoittavien lääkkeiden käyttö oli lopulta liikaa. Ironista kyllä, Elvis vihasi "huumeidenkäyttäjiä". Hän sai jopa presidentti Nixonilta tunnustuksen (kun itse kärtti sitä) joulukuussa 1970 kiitoksesti työstä huumeiden käytön vastustamiseksi. 







Viimeisessä taltioidussa konsertissa rankasti ylipainoinen laulaja yrittää parhaansa, vaikka ääni ei tahdo riittää ja hengitys ei kulje. 
Aikaisempina vuosina Elvis onnistui aina ennen kiertueita laihduttamaan ja kuntoutumaan.


Elviksen merkityksestä populaarimusiikin ja -kulttuurin kehitykseen on erilaisia mielipiteitä. Joidenkin mielestä (kuten näyttelijä  Marlon Brando) Elvis oli vain "copy cat" joka varasti mustan musiikin ja teki laimeita  kopioita aidoista kappaleista.  

Suurin osa kritiikistä nykyisin  myöntää, että Elviksen alkuaikojen levytykset ottivat  vaikutteita sekä mustasta rhythm and bluesista että  valkoisesta country-musiikista ja tekivät siitä lähes  ainutlaatuista.  Sun Records -levy-yhtiön taiteilijakaarti oli muutenkin laadukas. 

Myöhemmin Elvis (varsinkin muutettuaan suurelle RCA-yhtiölle) alkoi lähestyä mainstream poppia, mutta teki silti monia merkittävia levytyksiä myös armeijan jälkeen. 
Presleyn manageri, omatekoinen "eversti" Parker laittoi miehen tekemään hölmöjä Hollywood-elokuvia, joiden musiikki oli lähinnä tyhjänpäiväistä.

Vuonna 1968 Elvis teki "TV-Specialin", mikä merkitsi miehen paluuta huipulle.  Kiertueita, myöhemmin showt Las Vegasissa. 

Elviksestä v. 1973 eronnut Priscilla Presley (he olivat naimisssa vuodesta 1967) on hyödyntänyt legendaa, ja "kuninkaan" levyjä on myyty moninverroin enemmän miehen kuoltua kuin hänen elinaikanaan. Itse asiassa, ennen kuolemaansa Elvis oli miltei unohdettu, entinen tähti. 

Maailma on täynnä Elvis-kopioita, joita ajoittain etsitään jopa kilpailuissa. Valitettavasti useimmat keskittyvät miehen myöhemmän kauden eli Las Vegasin tyyliin. 

Eliviksen kuolinpäivänä 16. elokuuta , samoin kuin hänen syntymäpäivänään  8. tammikuuta, eri tv-kanavat muistuttavat miehestä, shoppailukanavat kuten QVC myyvät äänitteitä ja kaikkea mieheen liittyvää ns. memorabiliaa eli muistoesineitä. 

Elvis Presleyn elämästä on julkaistu useita kirjoja. Suositeltavin on Peter Guralnickin  kirjoittama kaksioisainen elämäkerta, josta on ollut saatavissa myös yhteennidottu pokkariversio.






tiistai 15. elokuuta 2017

Viimeinen piiri. Kay Scarpettan tutkimukset jatkuvat.






Viimeinen piiri on jälleen yksi  Kay Scarpetta -romaani.

Olen lukenut niitä eri järjestyksessä  kuin ne on kirjoitettu tai ilmestyneet joko englanniksi tai suomeksi. Paras tapa olisi lukea ne "oikeassa järjestyksessä", koska niissä usein viitataan aikaisempiin rikostapauksiin. 

Tässä romaanissa Scarpettan kumppani on jo kuollut, ja hän yrittää yhä koota itseään. Hän tekee työtään kuin robotti. Upottaa surunsa kovaan työntekoon. 

Kay Scarpettan elämä tuntuu muutenkin muuttuvan painajaiseksi. Hän joutuu fyysisen hyökkäyksen kohteeksi, mistä hän selviää, mutta saattaa joutua syytteeseen itsepuolustuksen liioittelusta. 
Hyökkääjä on  ihmishirviö, jolla on karvoitus kuin ihmissudella (?)
Syynä on Scarpettan osuus murhaajan tekojen tutkinnassa.  

Ninkuin tämä ei olisi tarpeeksi, häntä syytetään aikaisemmasta  naispoliisin murhasta. Naisen, jonka ruumiin hän on joutunut tutkimaan ammattinsa puolesta. Hän ja uhri olivat tunnetusti vihamiehiä.

Koko tarina tuntuu kääntyvän horror storyksi.   Onko Scarpettan vainoaja todellakin jonkinlainen hirviö?   Vai onko kaiken takana jonkinlainen salaliitto? Näin tämä hyökkääjä väittää, kääntäen koko tapauksen ylösalaisin.  Väittää, että Scapetta kutsui hänet kotiinsa. 

Kirja on saanut hyvät arvostelut. Jonkun mielestä Patricia Cornwellin paras. 

Minusta tarina on hieman liian monimutkainen.   Siinä missä Scarpetta-tarinat ovat tähän asti olleet jokseenkin uskottavia, nyt liikutaan jossakin kauhutarinoiden tasolla.  

Ihmishirviö, jolla on karvoitus kuin ihmissudella?   

Scarpetta selviää hengissä.  Samoin hänen rakastamansa siskontytär. Supernainen. 

Hänen uskollinen apulaisensa  konstaapeli Moreno, nahkaan pukeutuva, Harrikalla ajeleva rääväsuu samoin. Mies joka  juo ja tupakoi liikaa ja on (ilmeisesti) salaa ihastunut "tohtoriin"


Sarja ilmeisesti jatkuu.

Mikään ei voi estää minua lukemasta seuraavaa Patricia Cornwell -romaania.  





  • Alkuteos: The Last Precinct
  • ISBN: 9789511311386
  • Suomentaja: 
  • Julkaisuaika: 2017
  • 464 sivua




lauantai 12. elokuuta 2017

Oisko ilmassa jotakin?






En tiedä, olenko se "vain minä", kuten sanotaan.
Joskus tuntuu, että on päiviä, jolloin kaikki ovat hyvällä tuulella.
Sanovat huomenta ja hymyilevät. Kysyvät que tal eli mitä kuuluu.
Sitten taas joinakin päivänä naapuri näyttää menevän ohi, sanomatta sanaakaan. 
Sama jatkuu - koiraansa kävelyttävä puolituttu ei ole huomaavinaan.  Kaupan tyttö, joka yleensä hymyilee, ei ole ystävällinen.
Ihmettelet, onko ilmassa jotakin.  Uutiset eivät ole kuitenkaan  kertoneet mistään katastrofista, verojen korotuksesta tai uudesta leikkauksesta.

Näin yksilötasolla.

Mutta onko mahdollista, että kansallisella ja kansainvälisellä tasollakin on jonkinlaisia "aaltoja"?  Kymmenen tai parinkymmenen vuoden välein kun vaikuttaa tulevan "pahoja fiiliksiä". 

Kylmä sota on ohi. 

Vaan eipäs koittanutkaan ihana rauhan ja rakkauden aika. 
Sotaa ei juuri kukaan tunnusta haluavansa. Silti pieniä tai isompiakin  konflikteja syntyy kaiken aikaa.  Lähi-idän sodat jatkuvat. Terrorismikin jatkuu. 


Kun Neuvostoliitto romahti ja sen mukana ns. itäblokki, maailman tilanne näytti muuttuvan yhtäkkiä peremmaksi.

Ns. maltilliset vasemmistopuolueet ilmeisesti odottivat, että entisissä kommunistimaissa heillä olisi mahdollisuus päästä valtaan.  Ja toden totta, moni kommunistipuolue olikin ykskaks sosialistinen puolue. Tai jotakin muuta hyväksyttävää. Entiset puolueaktiivit käänsivät takkinsa. Nyt oltiinkin kaikki demokraatteja. Ja kansa äänesti, näillä ihmisillä kun oli ainoina kokemusta politiikasta ja taloudesta.

Terävimmät takinkääntäjät huomasivat tilaisuutensa, ja ostivat valtion omaisuutta pilkkahintaan, ihmisillä kun ei ollut taitoa tai halua ns. yrittämiseen. Venäjällä joka oli tärkein ja vaurain osa Neuvostoliittoa, syntyi ns. oligarkia. Poliitikkojen (entisten kommunistijohtajien) ja bisnesmiesten epäpyhä liitto.  Venäjän toivottu demokratia on vaipunut lähes täydelliseen diktatuuriin, ja samaa on tapahtunut useissa muissakin entisissä neuvostovaltioissa.

Läntisissä maissa (Euroopassa) oikeistolaiset, jopa fasistiset ja kansallissosialistiset liikkeet ovat vahvistuneet, osittain EU:n vastustamisen ja pakolaisten tulon myötä. 

USA valitsi presidentiksi äärikonservatiivisen öykkärin, joka on osoittanut halveksuntansa demokratiaa kohtaa erottamalla useita itselleen epämieluisia henkilöitä. Lisäksi hän veljeilee toisen "epädemokraatin", Vladimir Putinin kanssa. 

Suomessa Perussuomalaisten puolue hajosi, mutta ne "peruspersut" jatkavat, johtajinaan avoimen rasistinen puheenjohtaja ja evoluution kieltävä varapuheenjohtaja.

Olisikohan ilmassa sittenkin
jotakin muutakin kuin se kuuluisa lämpeneminen? Jotakin, mikä vaikuttaa terveeseen järkeen ja ajatteluun? 



lauantai 5. elokuuta 2017

Yes Sir, siirry sinäkin Bostoniin!

Yleensä ns. käännynnäiset ovat niitä kovimpia saarnaajia.
Entinen juoppo uhoaa viinan kiroista. Huumeista eroon päässyt kertoo (ja varmaan aiheesta) siitä helvetistä, mihin huumeet voivat johtaa.  Joskus kirjaimellisesti ojan pohjalla ollut löytää Jeesuksen. Tottahan siitä haluaa kertoa kaikille.  

Tupakoin ehkä kolmetoistavuotiaasta asti kymmenkunta vuotta. Ensin yhden tai kaksi päivässä (varastin yleensä  isäni askista). Sitten melko paljon  myöhemmin askin tai puoli päivässä. Lopetin kymmenisen vuoden jälkeen. Sittemmin  olen muutaman kerran kokeillut (muutaman kaljan jälkeen), mutta eipä maistu. Onneksi. En kokenut lopettamista aikoinaan  todella vaikeaksi. Siitä huolimatta, että ehkä vuoden ajan näin unia, missä retkahdin polttamaan. Tai jospa se vain tuntuu siltä?

Saarnaajaksi tupakkaa vastaan minä en  tunnustaudu. 
Siitäkin huolimatta, että monivuotinen naapurini ja ystäväni kuoli jokin aika sitten tupakoinnin vuoksi. Tätä blogikirjoitustani kirjoittaessani en vielä tiennyt hänen kuolevan.

Kuolema järkytti.
 Samoin kirja John Grisham: Valamiehet (WSOY 1997).

Kirja kertoo tupakkaoikeudenkäynnistä. Kantaja vastaan tietty tupakkayhtiö.   Kolme rasiaa päivässä polttanut mies on kuollut keuhkosyöpään, ja hänen vaimonsa, joka on jäänyt kolmen opiskelevan nuoren yksinhuoltajaksi, hakee korvausta tupakanvalmistajalta.

Grishamin kertojantaidot ovat tallella. Juoni, ja etenkin oikeudenkäynnin seuraaminen voisi olla tylsää, mutta yritykset vaikuttaa todistajien mielipiteisiin (molemmilla osapuolilla on ns. todistajakonsultteja "lukemassa" valamiesten käytöstä, ruumiinkieltä ym) tekevät tarinasta jännittävän.

Tupakkayhtiöllä on myös apunaan henkilö, joka yrittää kaikin keinoin tehdä joistakin valamiehistä epäluotettavia, poimii heidän yksityiselämästään jotakin, millä valamiehen päätökseen voitaisiin vaikuttaa, vaikkapa puolison kautta. Lopulta mies yrittää suorastaan ostaa valamiehet, yhden sen jäsenen kautta.
Puolustuksen todistajat yrittivät vakuuttaa, että nikotiiniriippuvuutta ei ole, ja että jokainen tupakoitsija tietää, että vastuu on hänen itsensä.  "Kohtuullinen(?) tupakointi ei ole vaarallista". 
Syyttäjäpuoli tuo esille kumoamattomat tilastot tupakan aiheuttamista kuolemista sekä tiedemiesten todistukset tupakan myrkyllisyydestä ja sen aiheuttamasta riippuvuudesta.

Kirjan juonesta  ei sen enempää. Grishamin tuntija varmasti tietää, ettei oikeussalien kuvaaja  petä.

Oli lukija sitten tupakoitsija tai "raitis", on järkyttävää tietää, että tupakkayhtiöt ovat jo 1930-luvulta asti lisänneet nikotiinia riippuvuuden varmistamiseksi.  Mainonnassa näkyi nuoria, urheilullisia ihmisiä tai machomies. Useat Marlboro-miestä esittäneet näyttelijät ovat kuolleet tupakan aiheuttamiin keuhkosairauksiin. 

Suomessa ainakin vielä  kuusikymmentäluvulla myytiin (lähinnä) meille koulupojille "Pikku-Bostonia", kymmen savukkeen rasiaa.


"Puhtaampaa savuketta". Toki vieläkin törkeämpää mainontaa on ollut. No, ei meillä Suomessa kuitenkaan.

Tokihan valinta on jokaisen oma.  Varsinaisten huumeiden lisäksi tupakka kuitenkin lienee ainoa todella vahingollinen, täysin tarpeeton hyödyke, joka on laillisesti myynnissä.  

Ainoastaan sen tuoma verohyöty valtioille  ja (aikaisemmin hyvä lobbaaminen) lienevät syyt, miksi tuosta pahasta tavasta ei ole päästy eroon. Jo kauan, monta turhaa sairastumista ja kuolemaa sitten.














maanantai 24. heinäkuuta 2017

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa...




Satakunnassa Suomessa julkaistava lehti kertoi uutisessaan perheestä, jonka kesämökin takka ei alkanut vetää vaan lykkäsi savut sisälle.
Perhe hälytti palokunnan paikalle. 
Ihan totta.
Palokunnan.
Tokihan  uutinen on merkittävä, ja tänä sosiaalisen median aikana jakaantuu ympäri maata ja jopa ulkomaille.
Tänne Espanjaankin.

Nyt odotan jännittyneenä, saammeko lisää kesäuutisia.
Ehkä joku potkaisee varpaansa mennessään uimaan.
Joku kertoo "siitä yhdestä suuresta, joka pääsi karkuun".

Joku saattaa kertoa (kesä)toimittajalle karmaisevan kokemuksensa.
Nuotiolla makkaraa paistaessa tulos oli päältä palanut, mutta sisältä ihan kylmä. Olutkin oli korkeintaan haaleaa.

Tokihan sosiaalinen media jakaa paljon tärkeää informaatiota. 
"Yksisarviset pystyvät parantamaan, aivan kuten kaikki korkeavärähteiset valonolennot, mutta erona enkeleihin on se, että enkelit työskentelevät sydämen välityksellä, kun taas Yksisarviset työskentelevät sielutasolla. Yksisarvishoito on erittäin voimakas energiahoito".

Siinäs kuulitte.



Ruokasooda parantaa syövän.  Kemoterapia on turhaa. 
Näin on.

Minulla on myös henk.koht.tärkeää kerrottavaa.

Kävelyttäessäni koiraa aamuisin, löytyy tien vierestä joka aamu yksi tai kaksi tyhjää Jameson-viskipulloa (50 ml minipullo)

Yrityksistäni huolimatta en ole pystynyt selvittämään, kuka tuo salaperäinen viskisieppo on. Lupaan kertoa heti, jos saan selville.
Kunniasanalla.  Cross my heart and hope to die!

Toinen mysteeri on henkilö, joka jokainen aamu heittää pienen tetran, jossa on ollut tuoremehua, roskiksen viereen tai sen päälle.
Ei roskikseen, mihin se kuuluu. Uskomatonta!
Tämänkin asian selvitys on kesken.

Monesti ihmetellään, miten ihmiset "ennen" tulivat toimeen ilman kännyköitä. Nyt kun joka toinen kadulla kävellessään joko pälpättää tai lukee mitä näytössä on.
Yhtä hyvin voin päivitellä (sanan joka merkityksessä), miten pärjäsimme ilman kaikkea sitä informaatiota mitä tänään saamme.


En minä vaan tiedä. Kuka tietäisi? 








 

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Lapsuuden talo. John Grisham maalaismaisemissa.





Amerikkalainen bestseller-kirjailija vie kirjassaan Lapsuuden talo (WSOY 2004) lukijansa oman  lapsuutensa maisemiin Arkansasiin.

"Jännityskirjailijan uusi aluevaltaus" hehkuttaa takakannen teksti.

Kirjan tapahtumat ovat vuodelta 1952, ja kirjan kertoja on seitsemänvuotias Luke  (Graham on syntynyt vuonna 1955).

Lapsen kertoma tarina antaa kirjalle tiettyä viattomuutta ja toisinaan lapsen ajatukset saavat aikuislukijan hymyilemään.  

Arkansas on amerikkalaisen mittapuun mukaan  yhä tänään  köyhä osavaltio. Viisikymmenluvulla  sen asukkaista suurin osa eli puuvillanviljelystä. Teollisuutta on vähän.
 
Arkansas merkitty punaisella.



Luke elää yhdessä isovanhempiensa ja vanhempiensa kanssa puuvillafarmilla, missä perhe joutuu ottamaan joka vuosi velkaa siemenien ostamiseksi, ja hyvällä onnella pystyy maksamaan velan ja saa vielä jotain sukanvarteenkin myytyään satonsa.  Jos sato jää huonoksi tai tulva tulee pelloille, se merkitsee lisää velkaa.  Perhe tulee pitkälti toimeen omilla vihanneksillaan, kaupasta ostetaan vain välttämättömyystarvikkeita: jauhoja, kahvia jne.
Kerran viikossa Luke saattaa päästä isoisän kyydissä pikkukaupunkiin ja saada jopa pullon colaa ja suklaapatukan sekä päästä elokuviin. Äidin mielestä elokuva antaa lapselle kuvaa muustakin maailmasta ja on siis kehittävää.

Kun puuvilla kypsyy, se täytyy poimia nopeasti, ja siksi Ozarkin vuorilta tulee poimijoita, samoin meksikolaisia. Muutaman viikon ajan joudutaan raatamaan aamuvarhaisesta iltamyöhään. Myös Luke. Isoisä ja isä ovat kaiken aikaa  huolissaan sateesta ja sen tuomasta mahdollisesta tulvasta.
Ainoa ilo on kuunnella illalla radiosta baseballia. Luke haaveilee ammattilaisurasta. Hän haluaisi ostaa tienaamillaan rahoilla ihailemansa baseball-joukkueen puseron.  Haaveena on olla ammatilaispelaaja tässä joukkueessa jonakin päivänä.

Sunnuntaina koko perhe menee baptistikirkkoon kuuntelemaan ankaran Jumalan sanaa.  Koko perhe, myös Luke, rukoilee iltaisin Jumalalta hyvää säätä ja sadon onnistunutta korjaamista.

Vuoristolaisten ja meksikolaisten tulo loppukesästä saa aikaan jännitteitä ja tapahtumat johtavat tilanteisiin, missä nuori Luke joutuu pohtimaan oikeaa ja väärää, salaisuuksien pitämistä tai niiden kertomista aikuisille.

Isoäiti on vahva ja oikeudenmukainen persoona, todellinen matriarkka, joka tuntuu tekevän vaikeitakin päätöksiä perheen puolesta, isoisä ei turhia puhele. Äiti haluaisi pois maatilalta, ja haluaa Luken menevän isompana opiskelemaan. Isä jää hieman kuin sivupersoonaksi, vaikka isän ja pojan suhde onkin ilmeisen ongelmaton.  Luke on yleensä kiltti poika, mutta pientäkin hairahdusta seuraa selkäsauna. Poika itse pitää sitä täysin normaalina.

Luken serkku Ricky on sotimassa Koreassa, ja koko perhe odottaa häntä kotiin. 

Vaikka kirja kuvaa kovaa ja rankkaa elämää, lapsen luontainen optimismi valaisee sitä, ja loppu onkin - omalla tavallaan - onnellinen.  Tulevaisuus on ehkä sittenkin valoisa. 

Kirja on hieman erilaista Grishamia. Kirjalijan sujuva kerronta on tallella, näkökulma vain on lapsen.  

 Kirja ei ole muistelmateos, vaan - kirjailijan mukaan - "lapsuuden muistojen inspiroimaa mielikuvituksen tuotetta".

Jos tämä sai sinut kiinnostumaan, kysy kirjaa paikallisesta kirjastosta. Muista: suomalainen kirjastolaitos on maailman paras!
Pidetään se sellaisena! Voit toki myös ostaa kirjan, ehkä divarista.