lauantai 9. joulukuuta 2017

"Ikähän on vain numero!"







Olen varmasti itsekin ollut toistelemassa otsikon väitetettä. Vuosia sitten.

Nykyisin lisäisin kuitenkin: Vain jos  se numero on tarpeeksi pieni. Alkaen vaikka vitosella. Pienemmistä numeroista nyt puhumattakaan.

Kun muutin Espanjaan, olin 48-vuotias (melkein 49).  
Olin terve, painoin alle 80 kiloa, olin kuntoillut parikymmentä vuotta: hölkkää, hiihtoa, pyöräilyä, kuntosalia. Ruoka maittoi, syödä voin mitä ja miten paljon tahansa painon pysyessä vakiona.

Kuntoilu uudessa maassa jäi vähemmälle (osittain siksi, että asfalttipintaisilla kaduilla korkeuserot olivat suuret, eikä pururadasta tms. ollut tietoakaan), mutta pahin oli silti edessä: sydämestä löytyi ylimääräinen ääni: tsekkauksissa ilmeni, että  aortta oli laajentunut. Voisi revetä koska tahansa! 

Parin leikkauksen jälkeen toivuin, mutta  hitaasti. Kuntoiluajat olivat ilmeisesti  ohi.

Koskaan enää en kokisi "runner´s high"- fiilistä. En myöskään  sitä hyvää oloa, mikä seuraa suht. rankkaa fyysistä rasitusta.

Tunnen muutamia ihmisiä, jotka ovat toipuneet syövästä. Kerran. Jopa kahdesti. 

Joku voi sanoa, että kun on ollut lähellä kuolemaa (kuten minä molemmissa leikkauksissani), osaa laittaa ns. arvot kohdalleen. Arvostaa elämää eri tavalla.  Toki arvostan sitä, että olen yhä olemassa, mutta ei tämä ole minusta tehnyt ainakaan parempaa ihmistä. 
Osaanko olla ruikuttamatta turhasta? Hah! 

Sormissa ja polvissa on jäykkyyttä ja kihtikin vaivaa ajoittain, mutta siihen tottuu.
Ja se numero. Se senkun  kasvaa. Joka vuosi. Eikä ole todellakaan pelkkä numero.  

Mutta kasvakoon. Niin kauan kuin menee nollille. 




torstai 7. joulukuuta 2017

Puuta ja heinää

Muutama vuosi sitten Aurinkorannikolla julkaistavassa aikakauslehdessä oli yksi kolumnisteista iäkkään puoleinen herrasmies. 
Hän aloitti kuukausittaisen juttunsa yleensä toteamalla: "Päätoimittaja soitti, että pitäisi saada kolumni valmiiksi piakkoin, lehden julkaisupäivä lähestyy."

Juttu oli sitten sen mukainen; kovin paljoa ideoita ei tuntunut miehellä olevan, ilmeisesti oli asunut Aurinkorannalla niin kauan, että "uutta" oli vaikea löytää. Lopussa hän kertoi yhden tai jopa pari vitsiä. Tulivathan ne rivit täyteen silläkin...

Itse olen nyt  asunut Costa del Solilla lähes kaksikymmentä vuotta.

Alun innostus on toki laimennut; asiat, jotka olivat uusia ja jännittäviä, jopa eksoottisia, ovat nyt jokapäiväisiä. 
"Missä palmupuut on puita vaan..." lauloi Virve Rostikin aikoinaan.

Vuosien kuluessa on yhä vaikeampi löytää uusia ja tuoreita aiheita Espanjasta. Toki maassa tapahtuu kaiken aikaan, maa muuttuu. Kehittyy, asiat paranevat. Ongelmiakin on, ei pienimpänä Katalonia.

Ongelma (jos se sitä on) on ehkä se, että ihminen sopeutuu, samaan tapaan kuin ei huomaa kodissaan muutoksia (kuluneita tai likaisia osia) tai omaa vanhenemistaan (peilissä sitä ei huomaa, valokuvissa ehkä sentään).

Eihän minua kukaan patista kirjoittamaan mitään. 
Kun luen paikallisia "ilmaisjakelulehtiä" en voi kuitenkan  olla ajattelematta, miten monet kirjoittavat niissa melkoista roskaa, josta saavat ilmeisesti ihan ok palkkion. 

Olenko siis kateellinen heille?  En toki. Näiden julkaisujen taso on lähinnä surkea. Kieli oppi (siis MIKÄ?) ja oikein kirjoitus ei ole useimminten kirjoittajilla  hallinnassa. (Sarkasmia...)

Pitäkööt tunkkinsa. ;) 
Niin kauan kuin edes joku (ei sukulaiset, he tuskin lukevat blogiani?) lukee, kirjoitan. Tai sitten en.  Joskus minulla voi olla jopa asiaakin. Ehkä jo ensi kerralla.





lauantai 2. joulukuuta 2017

Tanssi minulle, Zorbas!




Vaikka tein elämäntyöni kirjastossa, ja muutenkin olen lukenut paljon,  on  ns. kirjallisessa sivistyksessäni toki paljon  aukkoja.

En ollut koskaan lukenut esimerkiksi maailmanmenestystä  Kerro minulle, Zorbas. 
Alkuperäinen teos julkaistiin 1954, suomennos 1964.

En myöskään ole nähnyt kirjasta tehtyä menestysfilmiä.

Kukaan tuskin "välttyi" kuulemasta Mikis Theodorakisin  musiikkia elokuvasta vuodelta 1964 (en minäkään). Hyvä niin. Koska musiikkihan oli mahtavaa!

Kun nyt luin kirjan, se vaikuttaa menettäneen jotakin  aikain kuluessa.
Kirjan kertoja  on nuori, elämästä vieraantuneelta vaikuttava  kirjailija, joka perustaa ruskohiilikaivoksen Kreetalle.

Zorbas on puolestaan 65-vuotias paljon  maailmaa nähnyt ja monenlaista kokenut mies jonka omalaatuinen ajattelu ja hurja elämänjano ajaa häntä  yhä paikasta toiseen. Hänestä tulee työnjohtaja. Miesten  välille syntyy selkeä luottamus. Kaveruus. Joka kasvaa, erilaisuudesta huolimatta. Miltei rakkaudeksi...

 Idealistinen, estoinen  "kertoja" vaikuttaa naivilta, kun taas omien halujensa ja viettiensä kautta elävä Zorbas taas on  (ehkä?) nykyajattelun mukaan sovinisti, joka pukee luonnonlapsen imagonsa myyttiin  - "nainen on mysteeri, jonka tarkoitus on sekoittaa miehen pää." Lieneekö jopa paholaisen luoma olento?  Hänen mielestään naiset ovat avuttomia olentoja, jotka tarvitsevat jonkun johtamaan heitä.

Kirjan "minä" oppii jotakin  Zorbasilta. Kuten tanssimaan.  Hän ei kuitenkaan opi elämään luonnonlapsen tavoin.  Hän etsii yhä jotakin, vaikka Zorbas kertoo hänelle, että elämä on tässä ja nyt.   Ettei viisautta löydy kirjoista, ei historiasta. Joskus tanssiminen on parempi keino kertoa, kuin sanat.

Yhdessa miehet kokevat onnistumisia, mutta myös epaonnistumisen.  

Lopulta, mita jää jaljelle?  
 Että elämä on lyhyt. 

Nauti siitä.  Kuin joka hetki olisi viimeinen (sehän voi olla sitä!).


lauantai 18. marraskuuta 2017

Tuntemattomat sotilaat



Väinö Linnan Tuntematon sotilas ilmestyi  joulukuussa vuonna 1954. 

Linna lähetti käsikirjoituksen WSOY:lle 26. syyskuuta 1954 ja kirjoitti saatekirjeessään: ”Nyt on kustantajan luo matkalla parikymmentä sellaista miestä, ettei heidän veroistaan joukkoa ole koskaan kavunnut Werner Söderströmin kunnianarvoisia portaita."

Kirja sai miltei kaikilta kriitikoilta kiittävät arvostelut.
Poikkeuksen teki Toini Havu joka arviossaan, joka oli yksi ensimmäisiä - ellei ensimmäinen, syytti Linnaa henkilöhahmoista, jotka eivät tajunneet (koska olivat ilmeisesti "alemmista yhteiskuntaluokista") sodan todellista merkitystä kansakunnan olemassaolon ja historian suurten linjojen kautta.

  "Tuntematon sotilas on paksu, mutta ei suuri sotaromaani."  Toini Havu, 1954

Linna oli kirjoittanut aiemmin romaanin Päämäärä (1946).
Se oli ilmeisen omaelämäkerrallinen, eikä saanut juurikaan kiitosta sen enempää lukijoilta kuin kriitikoiltakaan.

Toinen romaani Musta rakkaus syntyi Päämäärän tuoman apurahan turvin. Linnan menestys oli myös nostanut hänet "kympiksi" eli työnjohtajaksi Finlaysonilla

Kirjailija itse ei romaania arvostanut, vaikka se olikin kohtalainen myyntimenestys.

Tuntematon sotilas oli välittömästi myyntimenestys.

Koska olen ollut poissa Suomesta lähes 20 vuotta, minulle tuli yllätyksenä tieto, että Tuntemattomasta sotilaasta oli vuonna 2000 Suomessa julkaistu "sensuroimaton versio". 

Olen nyt lukenut kirjaa, ja voin yhtyä näkemykseen, jonka mukaan kirjasta poistetut osat (ne on painettu kursiivilla) tekevät siitä "todellisemman". Sotilaitten puheet ovat  ajoittain hieman  härskejä, mutta juuri siksi uskottavia.
 Toisaalta, kuten myös on todettu, osa kirjoittajan sotaa moralisoivista kommenteista vaikuttavat lähinnä jälkiviisaudelta. Siinä mielessä poistot ovat vain pikemminkin  parantaneet lopputulosta.

Alkuperäinen Tuntematon  on selkeästi sodanvastainen kirja. Tavallaan  myöhemmin julkaistu Sotaromaani on sitä vieläkin enemmän.  Edwin Laineen filmatisointi teki (alkuperäisestä) kirjasta kuitenkin sellaisen sankaritarinan, minkä vuorosanoja on toisteltu mm.  suomalaisissa kapakoissa ulkomuistista vuosikymmenien ajan. Ehkä vieläkin toistellaan?

Olen lukenut Tuntemattoman sotilaan nuorena poikana ja sitten vuosia myöhemmin, ja nyt sen "alkuperäisessä" muodossa. 
Kuten elokuvan, myös kirjan kokee usein eri ikäkausina eri tavalla. 

Sotaromaani on lähes sama kuin  Tuntematon.  Ensinmainitun
kieli on uskottavampaa ja sodan mielettömyys ja epäinhimillinen väkivalta  nousee paremmin esille. Tämä saattaa unohtua joiltakin, joille kyseessä on vain suomalainen sankaritarina. 

Tuntematon sotilas on filmattu nyt kolmesti. Edvin Laineen ohjaama vuonna 1955Rauni Mollbergin ohjaama vuonna 1985 ja Aku Louhimiehen ohjaama vuonna 2017.

Väinö Linna lunasti paikkansa  suomalaisena kansalliskirjailijana lopullisesti Täällä Pohjantähden alla - trilogialla.  


Väinö Linna: Sotaromaani
WSOY 2000

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Ihanat naiset rannalla eli lukemisen sietämätön keveys




Olen blogissani ajoittain kirjoittanut arvioitani joistakin lukemistani kirjoista, yleensä romaaneista. Kutsun niitä arvioiksi; en ole arvostelija, vain innokas lukija.

Toisinaan kirjaa lukiessani tai hankkiessani luen arvosteluja, niin eri lehtien kuin bloggareiden eli muiden "amatöörien" arvioita.

Toisinaan vaikuttaa siltä, että   näissä viimemainituissa kirjoittaja kertoo kutakuinkin tarkkaan kirjan juonen ja huomioita sen henkilöistä. Lopussa ehkä todetaan jotakin positiivista ("pidin kirjasta paljon" tai "romaani on hyvin kirjoitettu" tai "kirja otti mukaansa heti ensi sivuilta"). Tai negatiivista ("henkilöitä oli liikaa", "kirja oli minulle liian raskasta luettavaa" tai "en pitänyt tästä yhtä paljon kuin kirjailijan aiemmista").(Sama pätee muuten wikipediaan; usein siellä varoitetaankin, että seuraavaksi paljastetaan tarinan juonta.) 

Tällaista tuli mieleen lukiessani muutaman vuoden takaista menestyskirjaa, kymmenelle kielelle (tuolloin) käännettyä kirjaa Monika Fagerholmin "Ihanat naiset rannalla".

Joissakin blogiarvosteluissa  sisältö oli juuri edellä mainitsemani: lyhennelmä romaanista.  Kirjailijan lahjakkuutta toki yleensä sentään kehuttiin. 

Todetaan siis, että kirja kertoo muutaman suomenruotsalaisen perheen kesistä kuusikymmentäluvun Suomessa. Ihanat naiset ovat Isabella ja Rosa, kaksi varsin erilaista nuorta naista, vaimoa ja äitiä. Molemmilla on aviomies ja yksi lapsi. 

Se mitä minä arvostan tässä kirjassa on todellakin kirjailijan varsin omaperäinen kerronta: aikaa mennään kerronnassa edes ja takaisin ; "mutta tämä tapahtui vasta seuraavana päivänä". Tapahtumia myös kerrotaan osittain  eri henkilöiden näkökulmista, mutta erityisesti yhden perheen alle kymmenvuotiaan, Isabellan Thomas- pojan. Pojan mielikuvitus laukkaa, ja sen katkaisevat todelliset tapahtumat, joita riittää, vaikka laiska oleskelu "kesäparatiisissa" joskus tuntuukin   tylsältä. Rosan tytär Renée tass pitää huolen  siitä, että aika ei tule pitkäksi. 

Kirjailija käyttää hauskasti toistoa: "Siirrettävä baarikaappi, joka toimii myös jääkaappina" toistuu useita kertoja. 

Ajankuvaa värittävät ajan merkittävät (?)  tapahtumat: Thomas bongaa Helsingissa yhdessä naapurinsa kanssa käydessään  Paul Ankan ja saa tältä valokuvan nimikirjoituksella, Cassius Clay voittaa Sonny Listonin. Radiossa soivat "My Boy Lollipop" ja Beatles

Kirjailija lainaa muutamia laulutekstejä; en tiedä tekeekö hän pieniä virheitä tarkoituksella vai vahingossa, copyritght -viittauksia ei kirjassa näy.

Toisen ja kolmannen kesän aikana idylli särkyy. Kesät paratiisissa ovat ohi. Miksi, sitä en halua paljastaa.  

Elämä jatkuu. Silti. 
Kohta kävellään jo kuussa. Kaikki uskovat jotakin todella merkittävää tapahtuneen koko ihmiskunnalle.

Tarina jatkuu  aina 70-luvulle asti. Thomas on silloin 17-vuotias.


Kirjasta on tehty elokuva, joka sai melko nuivat arvostelut. Minun onkin melko vaikea kuvitella monisyisen tarinan kääntymistä elokuvaksi, koska sen viehätys perustuu pitkälti kirjoittajan mahtavaan kertojantaitoon. 

Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla (Otava, 1994.. Alkuteos Underbara kvinnor vid vatten, 1994. Suomentanut Arja Tuomari.)Ihanat naiset rannalla (Underbara Kvinnor vid Vatten)

Ihanat naiset rannalla (Underbara Kvinnor vid Vatten)
Suomi, 1997. Ohjaus: Claes Olsson. Käsikirjoitus: Tove Idström. Perustuu Monika Fagerholmin romaaniin. Kuvaus: Pertti Mutanen. Leikkaus: Lena Paersch. Tuotanto: Claes Olsson. Pääosissa: Marika Krook, Åsa Karlin, Nicke Lignell, Micke Rejström, Onni Thulesius, Outi Paasivirta.

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Murtuneet mielet ja miehet






Muistikuva 1:

Loppukesän ilta, aurinko painumassa horisonttiin.
Järvenrantasauna.
Saunasta kuuluu juopunutta, surullista hoilotusta. 

Taistoihin tiemme kun toi,
missä luotien laulu vain soi,
emme tienneet kun läksimme silloin,
kuka joskus palata voi.
Elo tää juoksuhaudoissa on
meille käskynä vain kohtalon,
ja kenties matkamme määrä
sodan melskeisiin kadota on.
   A,Aimo;
 Elämää juoksuhaudoissa / Ikävä (1940) Sointu 301.
Naapurin mies, jonka vaimo yleensä onnistui pitämään kurissa ja herran nuhteessa, oli jotenkin onnistunut keräämään tämän köörin.  
Veteraanit olivat onnistuneet - kirkkaiden juomien avulla -pääsemään nostalgiseen, mutta kyynelehtivään tunnelmaan. 

Muistikuva 2.

Lauantai, puolelta päivin. Linja-autopysäkki. Talvinen päivä. 1970-luvun alkupuolta.

Odotan bussia "kylälle". Viereeni tulee naapurin mies (ei ollut aikoinaan em.  köörissä).  On selvästikin humalassa. Alkaa muistella, miten "sinne jonnekin" jäi moni hyvä mies. Itkeekin.  
En osaa oikein sanoa mitään vaikka haluaisin, alle kaksikymppinen nuorimies.

Bussi tulee ja nousemme siihen.  En näe miestä enää sinä päivänä. Edes Alkossa, jonne hän ehkä oli menossa. Saattaa hyvinkin olla, että itse poikkesin siellä myös. 

Aikaa on kulunut paljon. Mies pysäkiltä  on jo kauan sitten kuollut, eikä linja-autokaan  enää kuljeta kuin koululaisia.

Olen lukenut Ville Kivimäen Tietofinlandialla v. 2013 palkittua teosta Murtuneet mielet.
Kirja perustuu tekijän väitöskirjaan Battled Nerves: Finnish Soldiers´s War Experience, Trauma, And Military Psychiatry 1941-1944. 

Se kertoo suomalaisten sotilaiden traumaattisista kokemuksista talvi- ja jatkosodissa, ja pohtii niiden käsittelyä aikoinaan. Tutkija käsittelee aihetta laajasti: vaikuttiko sotilaan sotilaallinen tausta, asuinpaikka (maaseutu/kaupunki), oliko ja minkälaisia eroja miehistön ja aliupseerien/upseerien välillä jne jne. 

Teksti on toki akateemista eikä aihe ole lukijalle helppo tai kevyt; tutkija lainaa kuitenkin paljon ns. tavallisten sotilaiden kertomuksia erilaisten tutkimusten ja julkaistujen teosten ohella. Nämä kertomukset antavat kirjalle koetun elämän makua.  Talvisodan ja Jatkosodan erilaiset mielialat tulevat selvästi esiin.  Asemasodan (1942-44) aikana moni sotilas turhautui;  luvattua nopeaa  paluuta siviiliin ei tullutkaan vaan sota jatkui ja jatkui. Henki oli  koko ajan vaarassa kranaattien, tykkitulen ja tarkka-ampujien vuoksi.

Sotien jälkeen on puhuttu usein Talvisodan ihmeestä, lähes epäinhimillisestä taistelusta määrällisesti ylivoimaista vihollista vastaan ensin Talvisodassa 1939-40 ja sitten  Jatkosodan lopussa kesällä 1944, kun  vihollinen onnistuttiin lopulta pysäyttämään ja näin  torjuttiin maan totaalinen miehitys.
Ne, joiden mielenterveys ei riittänyt, ovat usein turhaan kantaneet pelkuruuden painoa, joka ei helposti poistu, vaikka mielenterveys palaisikin. Joillakin se ei palannut, ja tuloksena oli alkoholismia, väkivaltaisuutta ja jopa kuolema tai lopullinen sulkeminen mielisairaalaan.

Huomattavaa on, että ns. kotirintaman ihmiset suhtautuivat "tärähtäneisiin" huomattavasti tuomitsevammin, kuin sodan kauhut kokenee aseveljet.  Tämä koski myös siviililääkäreitä.
40-luvun psykiatria suhtautui rintamamiesten vaikeuksiin sen aikaisen, teoreettisen ajattelun ja hoitotavan mukaan. Se ei osannut ottaa huomioon, että sodan kokemukset olivat pääsyy miesten sairastumiseen, ei "sielullinen sairastuvuus" tai perimä. Ei "alempien kansankerrosten" kykenemättömyys tai haluttomuus uskoa sodan oikeutukseen, mikä yläluokalle tuntui olevan itsestäänselvyys.

Oma isäni ei koskaan puhunut sotakokemuksistaan. Varmaa on, ettei hänkään  sotaa koskaan  unohtanut. Hänelle alkoholi ei onneksi muodostunut koskaan ongelmaksi, kuten monelle muulle veteraanille tapahtui.





Ville Kivimäki: 

Murtuneet mielet: Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945

WSOY 2013

********************************************************************



Lapsena me puhuimme usein "tärähtäneistä". "Ooksää vähä tärähtäny?!" kun ihmettelimme jonkun puheita tai tekoja.
Samaa termiä alettiin käyttää jo Talvisodan aikana sotilaista, joilla oli traumaattinen kokemus, kuten haavoittuminen, toisen. lähellä olleen  sotilaan silpoutuminen esim. kranaatti-iskussa tai paniikki kiivaassa tykistötulessa. 
Onko kyseessä sama termi, en tiedä.





perjantai 20. lokakuuta 2017

Rock on rajaton riemu : aikuisrockia vai kapinaa?




Rockin varhaisvuosina 50-luvulla sitä pidettiin  kapinallisena musiikkina. Kommunistien juonena tai mustan väestön yrityksenä tuhota valkoihoinen nuoriso. Toisaalta puhuttiin  sukupolvien kuilusta (generation cap), ja esimerkiksi James Deanin maineikas  elokuva, joka suomeksi oli nimeltään Nuori kapinallinen oli alkuperäiseltä nimeltään Rebel without a course eli kapinallinen ilman suuntaa. 
60-luvun alussa rock and roll  pehmeni popballadeiksi, Elvis oli "kunnon amerikkalainen nuorimies", kävi jopa armeijan. 

The Beatles kuusikymentäluvulla hylkäsivät aiemmat   nahkarotsit ja hymyilivät kauniisti  bleisereissään. Rolling  Stonesit ottivat paikan "pahoina poikina.


Woodstock, huumeet...60-luvulla tapahtui paljon. Vietnamin sota sai nuoria radikalisoitumaan. 

  

Joskus seitsemänkymmentäluvulla USA:ssa alettiin puhua AOR-musiikista. Nimitys tuli termistä album oriented rock. Tietyt radioasemat soittivat yhä enemmän yleistyviä albumeita singlelevyjen sijaan. (Jotkut kyllä sanovat, että AOR tulee sanoista "Adult oriented rock". Rockia aikusille.)

"Albumimusiikki" tarkoitti yleensä  pitempiä kappaleita  2-3 minuutin sinkkujen sijaan, ja kappaleet monimutkaisempia kuin päivän hitit.

Se oli usein myös "vähemmän kaupallista", soittajat pitkän linjan muusikkoja, monilla studiomuusikon tausta.

Joillekin kriitikoille ja kuuntelijoille  AOR, Suomessa "aikuisrock" oli lähes  haukkumasana. Sitä pidettiin akateemisena, soittajien taidolla briljeeravana, siitä väitettiin puuttuvan  nuoren rock-muusikon ja  -musiikin into ja vimma.   

Brittien saarilla seitsemänkymmentäluvun puolivälissä syntynyt punk rock  oli vastaus tähän. 

Se muuttikin musiikin valtavirtauksia  ainakin lyhyeksi aikaa.  Nuoret soittajat uskaltautuivat tekemään musiikkiaan, vaikka eivät olleetkaan soittimiensa virtuooseja. Myös sanoitukset muuttuivat usein enemmän todellisiksi kuin usein jossakin henkimaailmoissa liikkuva progressiivinen tai sinfoninen rock, rock-oopperat jne.

Punk tuli tottakai myös Suomeen ja se (sekä ns. uusi aalto) toivat näkyviin ja kuultavaksi uusia nimiä, joista tunnetuimmat Pelle Miljoona ja Eppu Normaali.  Uudenlaista rockia esittivät myös Hassisen Kone ja Tuomari Nurmio.
Aivan oma lukunsa olivat hieman aiemmin oman paikkansa suomalaisessa rockissa löytäneet Juice Leskinen ja perinteistä rockenrollia uusilla saundeilla vääntänyt Hurriganes. 
Viimemainittu menestyi hyvin myös Ruotsissa.
Unohtaa ei toki sovi Hectoria ja Dave Lindholmia.




8o-luvulla tulivat sitten mm. Dingo ja Yö. Mutta oliko se edes rockia? 

Suomalaisten rock-yhtyeiden menestys Suomen ulkopuolella oli ollut suhteellisen vaatimatonta ennen hevimetallin uutta nousua. Poppia ja metallia yhdistävä Rasmus sai singlensä top teniin Japania myöten (suurin suosio oli Euroopassa). Nightwish ja HIM olivat suosittuja Keski-Euroopassa ja myös Espanjassa ja Portugalissa. HIMin yksi albumi nousi jopa USA top 10-listalle. Speed metal- yhtye Stratovarius oli jo vuosia ollut suosittu etenkin keikkabändinä Euroopassa.

Tämän päivän "aikuisrockiksi" Suomessa  voitaisiin hyvin kutsua Rolling Stonesin kaltaista ikiliikkujaa; ovathan irvileuat kutsuneet esim. bändin vierailuja Helsingin Olympiastadionilla Vuoden Eläkeläistapahtumaksi, eikä ehkä suotta. Rock kun tuntuu olevan nykyisin vanhemman ikäpolven ja toisaalta erilaisten kellaribändien musiikkia. 

Toisalta maassa on yhtyeitä, joiden musiikki on eräänlainen  sekoitus rockia ja poppia ja 60-luvun kitaramusiikkia.  Monet naislaulajat tekevät musiikkia, jossa on lähes pop/diskobiitti, mutta melodia ja sovitukset lähempänä rockia. Jotkut suomalaiset yhtyeet ovat noussee jonkinlaiseen maailmanmaineesen pop/rock -tyylillä.
Ismo Alanko ja Neljä Ruusua jatkaa perinnettä Suomessa. 

  Rauli Badding Somerjoki oli aikoinaan laulaja, joka seikkaili sekä iskelmän, poprockin  että perinteisen rockin maailmoissa. Samoin Kirka Babitzin.

Monet suomirockin veteraanit ovat lisäksi tehneet kokoelmalevyjä, joilla ovat osoittaneet kunnioitustaan vanhoille mestareille; Tapio Rautavaara, Lasse Mártenson.

Aikuisrock ei siis ole välttämättä  mikään haukkumasana; pikemminkin päin vastoin. 

"Hail hail rock´n´roll deliver me from the days of old!" väitti jo edesmennyt Chuck Berry.  Vaikka ei ihan näin olisikaan, ainakin kannattaa uskoa että rock on rajaton riemu.



 Kuten Pete Townshend sanoi, esitellessään Rolling Stonesit Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1989: Kundit, mitä ikinä teettekin, älkää vanhetko arvokkaasti!"

Näinpä. En minäkään aio. 





"Ikähän on vain numero!"