keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Elämänmeno

Vuonna 1978 Suomen TV näytti Pirkko Saision kirjaan perustuvan tv-sarjan  Elämänmeno.
  
Suomessa oli vasemmisto saanut enemmistön eduskuntaan vuonna 1966. 
Suomessa julkaistiin  60-luvulla ja 70-luvulla 
monia "vasemmistolaisia" kirjailijoita: Hannu Salama, Pentti Saarikoski, Jorma Ojaharju...
Elämänmeno  kertoo viisihenkisen työläisperheen elämästä Helsingin Kalliossa 1940-luvun lopulta 1960-luvulle asti. Tarinan keskeisinä henkilöinä on kaksi naista: perheen voimakas äiti Eila ja hänen tyttärensä Marja.

Pirkko Saisio on jatkanut uraansa kirjailijana ja paljossa muussa. 

Nyt hänet on nostettu tikun nokkaan.  Helsingin Sanomien haastattelun vuoksi (ei siis blogin tai kolumnin,  kuten jotkut antavat ymmärtää). 

Hän itse joko vastaa tai ei, eikä minulla ole mitään syytä (eikä edes mahdollisuutta!) vastata hänen puolestaan. 

Jotenkin vain olen yllättynyt siitä negatiivisesta suhtautumisesta, mitä lahjakkaan kirjailijan ja taiteilijan rehellinen tilitys on kohdannut. 
Onnistuin lopulta  linkittämään hänen kriittisimmän arvostelijansa sivun. 
(Helsingin Sanomat) Riikka Yrttiaho. Kansainvälisen politiikan opiskelija, aktivisti. Göteborg

 "On erittäin surullista, että nyky-Suomessa kaikkien yhtäläisten oikeuksien puolustamisesta on tullut osa ”äärilaitaa”. Minne katosivat humaanit, pohjoismaalaiset arvomme ja pyrkimyksemme tasa-arvoon?"

 Tarkoittaako Yrttiaho tällä, että Saision mielestä em. asioista puhuminen on "äärilaitaa"?! Mitään tällaista ainakaan minä en haastattelussa havainnut.

  Monet kommentoijat tuntuvat perustavan mielipiteensä Yrttiahon  näkemyksiin. Lycka till. Onhan Göteborg toki lähempänä kuin Madeira...














maanantai 15. toukokuuta 2017

Ei pidä provosoitua kun provosoidaan

 Hiljattain kuollut presidentti Mauno Koivisto hurmasi naisia hiljaisella huumorillaan (suomalaisethan eivät tykkää suulaista tyypeistä) ja otsakiehkurallaan ollessaan pääministeri. 

Yksi Koiviston elämään jääneistä tokaisuista on "Ei pidä provosoitua kun provosoidaan!"  Tuolloin (60-70 -luvuilla) provosoiminen onnistui ehkä tv-väittelyissä.  Jos kyse oli kirjoituksesta lehdessä, aika toimi provosoidun hyväksi, ja seuraavana päivänä uudelleen luettuna "herja" ei ehkä ollutkaan niin paha, ja vastaus voi olla hallittu. 

Ei pidä provosoitua kun provosoidaan


Toisin on nyt. Sosiaalisessa mediassa haastattelut ja lausunnot leviävät minuuteissa, ja vastaus saattaa tulla välittömästi. Mikä joissakin tapauksissa on virhe.  Koskaan ei pitäisi vastata vihastuneena tai ärsytettynä, koska kyse saattaa olla nimenomaan pyrkimys ärsyttää, "trollaus"

Pirkko Saisio antoi haastattelun, missä hän pahoitteli suomalaisen keskustelun ajatumista kahtiajakoon. 

Välittömästi tuli vastaus.  
Saisio oli mennyt "äärioikeston ansaan".
 
Seuraavassa muutamia poimintoja Saision haastattelusta. 


"Tosiasiassa miljoonat maailmassa, esimerkiksi monet islaminuskoiset, eivät näe modernien, suvaitsevaisten eurooppalaisten maailmankuvassa mitään tavoiteltavaa."

 ”Monet asiat ovat tapahtuneet Suomessa aivan liian nopeasti, ja se vaikuttaa asenteisiin. Esimerkiksi maahanmuutosta odotetaan valmiita, jäsenneltyjä käsityksiä, mutta miten sellaisia voisi olla? Monia ihmisiä yksinkertaisesti pelottaa, ja se tulkitaan rasismiksi.”

”Vasta itseään arvostava osaa ottaa vaikutteita vastaan, suvaita ja oppia uutta.”

Miten tällaista argumentointia vastaan  voi väittää? 

Punnittua puhetta.  

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Montako mahaa on lehmällä?

Poor man wanna be rich,
Rich man wanna be king,
And a king ain't satisfied,
'til he rules everything.



Suomen mediassa (myöskin ns. sosiaalisessa mediassa) jaettiin hiljattan klippiä, missä tulevalta maatalosuministeriltä kysyttiin, montako mahaa lehmällä on. Paljon karjaa omistava ministeri vastasi väärin. 

Muistan kuinka aikoinaan ihmeteltiin, miten liikenneministerillä ei ole edes ajokorttia. 

Suomessa oli aikoinaan, sotien jälkeen, puolustusministerinä mies, joka oli tunnettu pasifisti, Yrjö Kallinen.
Kun häneltä kysyttiin, miten hän tuli toimeen korkeiden upseerien kanssa, hän totesi, että heidän kanssaan ei ollut mitään ongelmia, vaikeampaa oli usein siviilien kanssa.

Oletammeko me, että ns. tietyn alan  asiantuntija on aina paras vaihtoehto?
En minä ainakaan haluaisi Suomen (tai minkään muun  maan) liikenneministeriksi esimerkiksi entistä rallin maailmanmestaria. 
Yhtä hölmöä on olettaa, että sosiaaliministerin pitää olla nainen, "naiset kun luonnostaan ovat lempeämpiä kuin miehet".

Amerikkalaiset ovat miltei aina luottaneet presidenttiin, joka on ollut varakas, jopa miljonääri. Se, että on on onnistunut kokoamaan suuren omaisuuden, osoittaa amerikkalaisten mielestä, että henkilö osaa johtaa maata kohti yhä suurempaa vaurautta (tai palauttaa sen).

USA:ssa on nyt presidenttinä mies, joka haluaa johtaa maata miltei diktatorisesti. 

 Bruce Bringsteen laulaa: 
Poor man wanna be rich,
Rich man wanna be king,
And a king ain't satisfied,
'til he rules everything.

Kun kingin tilalle vaihtaa sanan president, ollaan ns. asian ytimessä.

Sama tuntuu tapahtuvan  myös Suomen naapurissa, Venäjällä.  KGB:n mustaan nahkatakkiin aikoinaan  pukeutunut eversti on nyt jonkinlainen uusi tsaari, joka yhdessä oligarkkien kanssa johtaa maata. 

Hiljattain edesmennyt presidentti Mauno Koivisto oli todellinen demokraatti, joka purki sitä presidenttivaltaista rakennetta, joka oli hänen edeltäjänsä Urho Kekkosen perintöä.  Jotkut Suomessakin  kaipaavat edelleenkin "voimakasta johtajaa". Esimerkit kahdesta suurvallasta eivät todellakaan näytä siltä , että tämä on hyvä vaihtoehto.



 

lauantai 6. toukokuuta 2017

Fillareita ja kysymyksiä. Ilman vastauksia?




Oltiin Ella-koiran kanssa kävelyllä.
Ohi ajoi nuori, ehkä noin  15-vuotias poika, maastopyörällä (espanjassa sitä kutsutaan nimellä bicicleta de montaña, samaan tapaan kun amerikkalaiset kutsuvat pyörää mountain bikeksi.)
Tämä pyörätyyppi on syrjäyttänyt jokseenkin täysin retkipyörän, sen kapearenkaisen eräänlaisetn amatööriversion kilpapyörästä.
Samalla se "peruspyörä" yhä useammin on varustettu "paksuilla" renkailla ja siinä on kolmesta kuuteen vaihdetta.

Tuohon poikaan ja pyörään. Ketjut ratisivat, olivat pahasti ruosteessa. Näytti silti, että pyörää ei ollut huollettu sen jälkeen, kun se oli ostettu. 
Suomessa polkupyöräily keskittyy kesäaikaan, tosin monet (edelleenkin yhä enemmän naiset) pyöräilevät vuoden ympäri.
Eteläisessä Espanjassa talvi on lähinnä vetinen, sateinen aika, ja etenkin nuoret, jotka eivät vielä voi ajella skootteria, pyöräilevät näissä kosteissa keleissä. 
Kätevä ihminen huoltaa pyörän itse tai vie polkupyöräliikkeeseen.

Mietin, mahtaisiko poika  itse - tai mahdollisesti hänen isänsä (tai äiti? )  - osata huoltaa pyörää, voidella ketjut, vaijerit, vaihteet.

Työ ei ole Espanjassa yhtä kallista kuin esimerkiksi Suomessa. Eikä kyse ole vain ns. harmaasta taloudesta eli maksamisesta "ilman kuittia", mitä sitäkin toki paljon tapahtuu.
Myös Suomessa. Kun rakensimme omakotitaloa, usein voin maksaa joko kaiken tai osan käteisellä, ilman kuittia. 

Suomessa oikeisto ja työnantajat valittavat suomalaisen työn kalleutta.  Kun verrataan Espanjaa ja Suomea, ero onkin melko  suuri. Mutta jos verrataan myös elinkustannuksia ja sosiaaliturvaa, pitää muistaa, että hyvinvoinnilla, jota Suomen tämänhetkinen hallitus on valitettavasti  tuhoamassa, on hintansa. 

Mihin Suomi on menossa? Minä en tiedä, tietääkö kukaan? 

Minä, aikoinani, huolsin omani ja koko perheen pyörät. Koska halusin, koska se sai tuntemaan, että osaan edelleen sen tehdä. 

Jossakin vaiheessa Suomessa puhuttiin paljon ns. uusavuttomista. Jotka eivät osaa tehdä juuri  muuta kuin lämmittää ruokaa mikrossa.  Minulla on kaksi aikuista tytärtä. Olen aivan varma, että molemmat ovat oppineet tekemään enemmän.

Suomen hallitus on ajamassa alas suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa. Toivottavasti he kokevat sen seuraavissa vaaleissa olleen väärä valinta.   


perjantai 28. huhtikuuta 2017

Halpa, hyvä vai molemmat?




Joskus aikoinaan, kun ihmiset vielä lukivat painettuja aikakauslehtiä ja sanomalehtiä, Tekniikan Maailmassa todettiin useampaankin kertaan:
Jos haluat hyvän ja halvan, osta molemmat.

Muistan myös, miten menin ostamaan ensimmäistä autoa, käytettyä, kun uuteen ei ollut varaa.
Kysyin myyjältä, löytäisikö hän minulle hyvän ja halvan käytetyn auton.
Vastaus oli: "No sitten sun täytyy päättää, kumman haluat!"

Koska autodiileri oli merkkimyyjä, hän ei halunnut "kusettaa".
Ajatteli ehkä, että voisin joskus  ostaa häneltä  vielä uudenkin auton.
Mikä tapahtuikin, pari käytettyä autoa myöhemmin. Ja sen jälkeen vielä muutaman muunkin uuden.

Äidilläni oli taas tapana sanoa: "Köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa!"
Mikä tarkoitti, että pitkässä juoksussa se hieman kalliimpi myös tulee edullisemmaksi.

Maailma on muuttunut. Kiina on tänä päivänä maailman suurin autonvalmistaja.
Melkein jokaisella suurista automerkeistä on tehdas myös Kiinassa, ja viihde-elektroniikasta suuri osa tulee sieltä. Kiinalaiset ovat hiljalleen luomassa myös omaa hi-techiään; kännyköissä Huawei on jo huippumerkki samoin tukiasemien rakentamisessa. Yhtiöllä on  toimintaa myös Suomessa.

Kiinassa  tehdään myös monia laittomia kopioita merkkitavaroista  joita sitten myydään lähinnä netin kautta aitoina. Moottorisaha, joka on tunnettua merkkiä, voi olla kopio, jonka käyttö on vaarallista. Tai puhelimen laturi on viallinen, ja voi aiheuttaa tulipalon tai sähköiskun.  

En koskaan osta netin kautta tuntemattomasta osoitteesta tuotetta, jonka hinta on melkein liian hyvä ollakseen totta, koska silloin se yleensä ON liian hyvä ollakseen totta.

Ostin jokin aika sitten Crocsit, ne kesään kuuluvat "muoviset puukengät". (Onneksi niistä kopisevista puisista  "hollannikkaista"on taidettu päästä eroon!)
Hinta oli Lidlissä parikymmentä euroa, kun halvat kopiot saa alle puoleen tästä. Vaimo osti omansa vuosi sitten, ja kenkien pohja on edelleen hyvä. kun omieni (made in Portugal)  kulutuspinta on ns. nahkakalju.

Kaikki OK sitten? Ei.  Ne "oikeat crocsit" tuntuvat epämukavilta jalassa, kun ne halpikset taas ovat ihan jees.

Mitä tästä opimme? Emme kai mitään.  Laatu on suhteellinen käsite. Luultavasti ne "aidot Crocsit" on myös tehty Kiinassa, kuten melkein kaikki tänä päivänä.

Kengät? No, ainakaan ne eivät ole vaaralliset (vaikka kulutuspintansa menettäneet toki voivat olla liukkaat esim. sateella.)

Hinta ei taida sittenkään aina  taata laatua. Tai ainakin laatu voi merkitä niin monenlaista asiaa.
  

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Sitähän minäkin, että mitähän sinäkin...




Silläkin uhalla, että toistan itseäni (kuka meistä ei?) aloitan tämän blogin wanhalla witsillä. (Olen ehkä kertonut sen aiemmin).

Neljä kaveria oli käymässä eläintarhassa.
Amerikkalainen, ruotsalainen, saksalainen ja suomalainen.

Kiertelivät. Tulivat apinahäkin luo.

Amerikkalainen, kuten yleensä, oli se puheliain. 
Sanoi (englanniksi, tietysti): "Kertokaas kundit, mitä ajattelette."
"Minä aloitan:  Voisikohan noista saada jotakin  reality-tv:hen tai Hollywood-filmiin? Mitä sanot, ruotsalainen ystävä?"

Ruotsalainen: "Meidän täytyy olla varmoja, että eläimiä kohdellaaan  kunnolla! Mitä sanot, saksalainen ystävä?"

Saksalainen: "Toki täytyy ajatella kustannuksia! Kuinka paljon maksaa hoitaa ja syöttää näitä eläimiä? Sinun vuorosi, suomalainen kaveri!"

Suomalainen: "En tiedä, mutta luulen että  tuo apina tuijottaa minua, enkä tiedä mitä se ajattelee minusta!"

Joskus aikoinaan kerroin tämän vitsin vaimolleni. Hän ei SILLOIN ymmärtänyt, nyt ymmärtää...

Meillä suomalaisilla kun on tapana miettiä mitä muut meistä ajattelevat; naapuri, työkaveri, kaupan kassa tai ohikulkija kadulla..

Ja sitten muut kansat. Mitä he ajattelevat Suomesta ja suomalaisista ?


Jopa sosiaalisessa mediassa luodaan kuvaa itsestä. Huumorintajuista, älykästä, humaania...

Poikkeuksena tietysti ne ihmiset, jotka kirjoittelevat "kännissä ja läpällä" tappouhkauksia, solvauksia ja muuta typerää.
Ehkä näiden ihmisten olisi todella hyvä miettiä, millaisen kuvan heistä saa?
                                        




keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Sen muistan jälkeenkin päin




En  juurikaan kuuntele uutta suomalaista iskelmämusiikkia.

Luultavasti (tai oikeastaan varmasti) voisin kuunnella sitä ns. nettiradioiden kautta. Aurinkorannikolla toimiva Radio Finlandia 
soittaa paljon uutta ja vanhaa suomalaista iskelmää. 
Radion uutisarvo on mielestäni kuitenkin pieni. Suomalaisyhteisön koon takia se tuntuu pikemminkin  jonkinlaiselta keskinäisen kehun kerholta. Samaan tapaan kuin ilmaisjakelulehdet "testaavat" ravintoloita. 

Kun olin lapsi (ja nuori) iskelmiä kuuntelivat miltei kaikki. Koska ainoat kanavat olivat Suomen Yleisradion yleisohjelma ja rinnakkaisohjelma.

Yleisradion tarkoitus oli sivistää kansaa. Siksi se lähetti paljon klassista musiikkia, populaarimusiikin osuus oli  lähinnä suomalaista iskelmää. Vasta -70 -luku muutti tilannetta. Rock alkoi soida muulloinkin kuin lauantai-iltapäivän Nuorten ULA -ohjelmassa tai 8 kärjessä -ohjelmassa, jossa vuorottelivat viikottain suomalaiset ja ulkomaiset pop-levyt. (Studioyleisö äänesti kahdella paikkakunnalla kahdeksan parasta jatkoon, ja seuraavalla kerralla oli uusien yrittäjien vuoro yltää kahdeksan parhaan joukkoon.)

Vuonna 1985 tulivat ensimmäiset paikallisradiot. Niiden ohlemistot ovat sittemmin usein koostuneet paljolti suomalaisesta iskelmä- ja pop- musiikista, jotkut jopa omistautuneet sille.

  Minun muistoissani menneiden aikojen Suomi on  paljolti "iskelmä-Suomi". (Radiossa, itse ostin rockia ja jazzia ja bluesia...)

Katsellaanpa joitakin tuon ajan suomalaisia lauluja.

Iskelmän tärkein sisältö on rakkaus. 
 Usein menetetty rakkaus.

Miten sitä on käsitelty?  Kaipaamalla. Muistelemalla.
 Esimerkkejä: 

Markku Suominen, Sade  (1971): "Satoihan eilenkin, kun sun jälleen kohtasin, ja hiukses kastuvan näin, sen muistan jälkeenkin päin."

Markku Aro, Käyn uudelleen eiliseen (1979):  "Muistan tuskaa mä silmissäs näin, ystäväin, kun erottiin me niin. Nyt muista ee-en kuin sen. Käyn uudellee-een eiliseen."

Minulla kyllä tuppaavat  asiat unohtumaan, mutta kai nyt (oletettavasti) nuori mies muistaa hyvinkin edellispäivän tapahtumat? 

Maarit, Jäätelökesä (1991).  "Muistan jäätelökesää kun lapset kiirehtii kouluun. Posken rusketus häviää. llat pimenee jouluun."

Jostain syystä aikoinaan tätä soitettiin nimenomaan kesällä. Ilmeisesti kappaleen nimen vuoksi, sanoja ei kai  juurikaan kuunneltu.



 Tietysti muustakin kuin lemmestä luritettiin.

 Vicky (Virve) Rosti muistelee: Kun Chicago kuoli -laulussa (1975): "Al Capone kun päätti näin kaikki seuraa käskyjäin. Gangsterinsa sotaan vei laki rauhaan jäänyt ei."

Mikäs siinä.
Nyt vain on niin, että Virve syntyi vuonna 1958, ja Al Caponen gangsterit taistelivat kaupungissa jengisotaansa vuonna 1929.

Fredi, Vippaa mulle viitonen (1972):   "Tietä ennen sotaa Petsamoon vuoden tein muistan sen",
 ja myöhemmin
"Sinne jonnekin tieni kun vei, ystävät kaikki palanneet ei."


Siitosen Matti syntyi vuonna 1942 Mikkelissä. Ei tainnut ihan ehtiä "sinne jonnekin". 

Tapio Rautavaara  muisteli menneitä Tuopin jäljet  -kappaleessa.(1963)
"Joka tuopista jälkiä pöytään jää, ja ne montakin muistoa säilyttää.  Itse tuoppini jäljet mä tunnen."

On kyllä tullut tyhjennetyksi muutama tuoppi, mutta eipä ole tullut renkaita pöytään. 

Toisaalta sama mies väitttää: "En päivääkään vaihtaisi pois" samannimisessä laulussa.(1972)
Miehestä kirjoitettu elämäkerta oli samanniminen (toim. Juha Numminen, 1978).

Mies itse totesi jossakin haastattelussa, että tokihan niitäkin päiviä oli, jotka olisi toivonut eläneensä toisin. Eikä välttämättä haluaisi edes niitä muistaa.






Kyllä minäkin monta päivää vaihtaisin pois. Eiköhän me kaikki?





 


sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Elintasosurffaajia ja kumivenekilpailijoita





Niin kauan kuin ihmiskunta on ollut olemassa, ihmisen pyrkimys on ollut parempaan. 
Ensin etsittiin ruokaa ja juomaa liikkumalla, keräilemällä. Metsästämällä.
Sitten syntyi maatalous, noin 10 000 vuotta sitten,  ihmiset perustivat taajamia, alkoivat viljellä maata. 

Tämän enempää en varhaishistoriaa  halua muistella. Lisää löytyy vaikkapa täältä.

Viime vuosina  Suomessa on puhuttu halveksivaan sävyyn  elintasopakolaisista, jopa elintasosurffareista. Viimeksimainittu on sikälikin irvokas, että monet ovat kuolleet Välimerellä laivan tai kumiveneen kaaduttua. 

Suomesta lähdettiin 1960-1970 -luvuilla sankoin joukoin Ruotsiin työhön. Aiemmin suuntana oli USA (1900-luvun alku) ja myöhemmin Australia (sotien jälkeen). Muistan itsekin ilmoitukset, millä Australian hallitus houkutteli ihmisiä maahansa vielä 1960-luvulla. 

Saksa oli "luvattu maa" 1950-1960 -luvuilla espanjalaisille, italialaisille, jugoslavialaisille, turkkilaisille...

Ei ehkä ole oikein, jos Lähi-Idästä tulee Suomeen turvapaikanhakija jonka suurin motiivi on etsiä parempaa tulevaisuutta. Mutta, jos vaihtoehtona ON mahdollisuus tulla surmatuksi tai toivoton elämä maassa, joka on keskellä päättymätöntä sisällissotaa ja jonka infrastuktuuri on miltei tuhottu  (vettä ja sähköä vain osan päivää esimerkiksi), kuka voi tuomita?

No, ilmeisesti voivat ne tietyillä sivustoilla jokaista mereen hukkunutta ilkkuvat ihmisen irvikuvat  "Ei perkele, ampuisivat heti pohjaan, ei niitä kukaan kyselis!"  /   "Hieno homma, hukkuispa kaikki!"

Joillakin kommentoijista  on ihan oikea nimi, jotkut nimet ovat selvästi keksittyjä.

Minulle on usein sanottu, että koska en asu Suomessa, en tiedä millainen todellinen tilanne on. Että kyseessä ovat vain jotkut ääri-ihmiset.  Toivon niin. Ehkä olen sinisilmäinen vihervassari, mutta minun on vaikea uskoa, että tuollaisia ihmisiä on Suomessa. 

 
 
 
 

torstai 13. huhtikuuta 2017

Moottoripyörä on moottoripyörä






"Moottoripyörä on moottoripyörä, skootteri on lälläripyörä".
Näin lauloi vuonna 1979 Mika Sundqist. 
"Moottoripyörällä ratsastan, namusia naisia katsastan".

Noihin aikoihin skootterit olivatkin aika kesyjä verrattuna varsinkin suuriin moottoripyöriin.
 Linkissä ("skootterit" yllä) käsitellään ns. moposkoottereita, joiden iskutilavuus on 50 ccm. 

On olemassa myös skoottereita, joiden moottorin koko on 125 kuutiosta aina 850 kuutioon. 

Nämä eivät ole mitään lälläripyöriä, eivät myöskään halpoja. 

Espanjassa yleisin skootteri on se Mikan  halveksima skootteri, pienimoottorinen, useimmiten (kai?) yhä kaksitahtinen mopo, jonka ero mopediin on renkaiden koko ja vaihteettomuus. 

Skootterin historia (siinä muodossa kuin sen tunnemme) on Italiassa, missä Toisen Maailmansodan jälkeen haluttiin kehittää halpa kulkuneuvo ns. tavallisille ihmisille. Näin syntyivät mm. Vespa  ja Lambretta.

Täällä Espanjassa  mopoautot
ovat suosittuja ainoastaan vanhempien ihmisten kulkuneuvoina. 
Nuoria ne eivät kiinnosta. Ne kun eivät ole "bomba" eli makeita tai cool, pähee, siisti mikä nuorten käyttämä  sana  nyt onkaan nykyisin suomeksi.

Suomessa (kuulema) mopoautot ovat jonkinlainen ongelma. Kevyt rakenne, kuljettajien vähäinen kokemus, kaikki viittaa mahdollisiin 



ongelmiin ja onnettomuuksiin.  Kuljettajan nuori ikä ja kevyen ajoneuvon pakkaaminen nuoria täyteen ei auta asiaa.  Auto täynnä innokkaita nuoria, ehkä humalassa (toivottavasti ei sentää kuski!).

Espanjassa (mopo)skootterien käyttäjät joutuvat varsin usein onnettomuuksiin, syynä ajotapa, jossa usein ohitellaan esim. autoja varomattomasti. 
Vakuuutusmaksut ovat siksi korkeita. Myin siksi pois oman Vespani.

Skootteri (erityisesti suurimoottorinen, moottoripyörää vastaava) on mainio kulkuneuvo, jonka etuna autoon on helppo parkkeeraaminen laillisesti miltei mihin ja milloin tahansa. 

Moottoripyörä ON moottoripyörä, skootteri on skootteri.   Jos se (skootteri) ei sovi imagoon, valinta on ajajan. En voi olla hymyilemättä (vaikka vanha olenkin) iäkkäille  motoristeille, joiden nahkaliivin selässä lukee esim. Sons of Devil tai muuta naurettavaa.  Tietysti joku voi  nauraa   (ilmeisesti nauraakin) minun nahkarotsilleni ja Stonesien tongue-logolle.

Useimmat motoristit ja -kerhot ovat kuitenkin. kunnon porukkaa.  

Olisiko kyse siitä, että nuoruus on mennyt, mutta unelmat eivät?
 


tiistai 11. huhtikuuta 2017

Do you speak English?




Kun tulin Espanjaan, puhuin tuskin lainkaan espanjaa. Olin opetellut muutaman kohteliaisuusfraasin turistiespanjaa opettavalta kasetilta, mutta siitä ei oppinut lainkaan kielioppia.

Kävin seuraavana  keväänä ja kesänä kolme kuukautta espanjankielen intensiivikurssia viitenä päivänä viikossa, neljä tuntia/päivä. 

Aluksi oppiminen oli suhteellisen helppoa, mutta viikkojen myötä tuli toki vaikeammaksi. Oli tunne, että olin ämpäri, johon kaadettiin lisää ja lisää, ja osa alkoi pursua yli.
Sain todistuksen, että olin suorittanut kielen kakkososan eli kielitaitoni oli enemmän kuin alkeet.
Kuten autokoulussa ei opi ajamaan, vain saa luvan opetella, oli kurssi apuna kielen todelliselle oppimiselle. Se tapahtuu vain puhumalla ja kuuntelemalla, keskustelemalla.

Usein mennessäni  esimerkiksi supermarkettiin, kassat ja muu henkilökunta vaihtoivat sujuvasti englantiin. (Nuoret espanjalaiset palveluammateissa osaavat yleensä auttavasti englantia.)  Joskus, en aina, sanoin, että koska en ole britti, en halua puhua englantia vaan paikallista kieltä.  Tämä toki kävi laatuun, ja nykyisin paikat (kaupat, apteekki jne.) tuntevat minut, ja "saan" puhua espanjaa.

Mistä sitten johtuu englannin kielen johtava asema maailmankielenä? Vaikka espanja on pääkieli mm. Etelä-Amerikassa, sitä ei osata maailmanlaajuisesti yhtä paljon.
Selitys on historiassa. Brittiläinen imperiumi hallitsi maailmaa pitkään.
Erittäin suuri merkitys toki on musiikilla, elokuvilla  ja muulla viihteellä. 

Amerikkalaiset (eli yhdysvaltalaiset, Espanjassa he ovat norteamericanos, koska Amerikka ei ole vain USA) eivät  puhu juuri lainkaan "vieraita kieliä" (lue: eurooppalaisia), virallista kieltä ei ole  ( käytännössä se on englanti). Espanjankielisen väestön määrä on suuri erityisesti Kaliforniassa, Texasissa  ja Uudessa Meksikossa, maassa puhutaan lisäksi ranskaa entisissä Ranskan siirtokunnissa. Kiinan (2 milj.) ja saksan, vietanmin ja tagalogin puhujia on yli miljoona kussakin ryhmässä. Amerikan englantia puhuvat eivät usein puhu espanjaa edes em. osavaltioissa.

Iso-Britanniassa englannin lisäksi virallisia kieliä ovat Walesissa kymri ja Skotlannissa gaeli.
Amerikkalaiset ja erityisesti britit olettavat tulevansa ymmärretyiksi omalla kielellään ympäri maailman. 

Se, että maailmassa  on lähes kaikkialla osattava yhteinen kieli (ainakin kansainvälisissä yhteyksissä) on varmasti positiivinen asia.

Mielestäni suomalaisten ja muiden pienen maan kansalaisten on hyvä mahdollisuuksien mukaan opetella vieraita kieliä.  Espanjalaiset ja britit  joskus ihmetteleväat miten joku voi puhua viittä kieltä olematta vähintään professori (espanjaksi catedrático, professor/a tarkoittaa opettajaa).

Jos muuttaa pysyvästi maahan, maan kielen opettelu  on mielestäni  tärkeää. Se auttaa sopeutumaan, mutta myös  ymmärtämään maan kulttuuria ja tapoja sekä luonnollisesti auttaa saamaan kontakteja ja ystävyyssuhteita "alkuasukkaisiin".
Oman kokemukseni mukaan esim. espanjalaiset suhtautuvat paljon myönteisemmin turistiin tai maahanmuuttajaan, joka ainakin yrittää puhua maan kieltä. 

Tämä olisi hyvä myös brittien ja muiden englantia äidinkielenään  puhuvien muistaa.



Englantia puhuvien ihmisten määrä EU:ssa. 

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Muuttuvat laulut




Kuusikymmentäluvulla niin  Suomessa kuin muuallakin ns. länsimaissa oli muodikasta olla radikaali.

Musiikissakin oli yksi tyylisuunta ns. protestilaulut, jotka olivat usein lähellä modernia kansanmusiikkia. 

Kuusikymmentäluvun protestilaulun "isänä" pidetään sittemmin nobelin palkinnon saanutta laulaja-lauluntekijä Bob Dylania.

Suomessa tietysti seurattiin trendejä, ja folk- ja protestilaulajia ilmestyi: Jo aiemmin  suosituista trioista Hootenanny Trio levytti kappaleen Esplanaadi (levy todella julkaistiin ensin  nimellä, jossa kaksi a-kirjainta) kertoi karmean tarinan miehestä joka kuolee paljain jaloin pakkaseen, rahattomana (hän on saanut potkut kun ei tullut aamulla töihin) ja nälkäisenä, matkalla mummolaan.
"Siis jos joku suruistansa piittaa,
niin silloin ne kaikki merkit kuolemaan jo viittaa,
kun tässä elää maailmassa niin ylen ihanassa
hyvinvointivaltiossa..."

Folk-Fredi levytti Cornelis Vreeswijkin kappaleen

suomeksi nimellä Roskisdyykkarin balladi. "Vaikka paremmaksi kaikki muuttuu, silti hyväksi ei milloinkaan."


Fredi muutti tyyliä   ajoissa  (Folk-liite jäi pois)  ja teki hittejä liukuhihnalta mm. italoiskelmillä. 

Irwin Goodman oli myös jonkinlainen protestilaulaja. Työmiehen lauantai ja Ei tippa tapa vähintäänkin ärsyttivät. Juhlavalssi kosikeli yleisöä: "Sven Tuuvaa siellä ei näy". 
Vexi Salmen alkuaikojen tapaan, teksti oli hieman kökköä ja sisälsi melkoisen paradoksin. Yhtäällä lauletaan 
"Linnassa herrojen taas tanssitaan
Ei rahvasta joukossa näy
Rinnoissa mitalit luo hohtoaan
On kerrankin täys tyhjä pää."
toisaalta 
"Lahjana älykkyys on heillä vaan
On aivot nuo tehneet taas työn"

Seitsemänkymmentäluvulla "yleisradikalismin" aika oli ohi.         Ns. taistolaiset eli SKP:n vähemmistö veti puoleensa nuorisoa. He kaivoivat esiin vanhat työväen taistelulaulut.

Tänä päivänä "nuoret radikaalit" löytyvät poliittisen spekrtin vastapäiseltä laidalta. Pieni mutta äänekäs äärioikeisto näkyy erityisesti sosiaalisessa mediassa ja yrittää (melko heikoin tuloksin) näkyä myös kadulla. Vastapainoa vieläkin pienempi ryhmä ns. antifasisteja, jotka ovat vähintään yhtä kuutamolla.
 Kansallisen Kokoomuksen nuoret ovat enemmän oikealla kuin aiempi sukupolvi.

Vanhakantainen sosiaalidemokraatti Simo "Simppa" Juntunen sanoi jossakin tv-väittelyssä 70-luvulla , että on olemassa nuoria, joiden ei ole hyvä olla ellei ole paha olla jostakin syystä. 

Taidan olla vanha, kun tuolloin ärsyttänyt heitto ("läppä" sanottaisiin tänä päivänä) tuntuu olevan aika lailla totta.


Onko niin: on paras eessä päin
Toivon näin mä mielessäin
Vai onko niin: tie ei vie huomiseen
Kaikki jää vain ennalleen
Georrg Ots: Muuttuvat laulut

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Kirpparilta

Käytiin tänään kirpparilla.
Kirppari eli baratillohan on mulle ja mun vaimolle tuttu. 

Vaimo löysi jotain, itse ostin pari leffaa ja LP-levyjä.
Yksi niistä oli The Monkees-yhtyeen eka albumi. 

Mieleen tuli vuosi 1966. Suomessa ilmestyi tuolloin kaksi pop-musiikista kirjoittavaa lehteä: Iskelmä ja Suosikki .

Molemmat lehdet olivat vahvasti sidoksissa levy-yhtiöihin. Kauniisti sanottuna...Suosikki oli tunnettu "lakanoistaan" eli isoista kuvista, joita voi laittaa seinälle. Mulla oli mm. kuva Stoneseista. Iskelmä taas nimensä mukaisesti keskittyi enemmän suomalaiseen ja ulkomaiseen iskelmään ja oli ulkosasultaankin hyvin konservatiivinen mustavalkoisine kuvineen.

Muistan, miten Iskelmä-lehdessä kerrottiin, miten "Amerikassa on kehitetty Beatlesintorjunta-ase." Uusi tv-sarja.

Ideana oli tehdä hauska, nuoria kiinnostava pop-musiikkia sisältävä tv-sarja Beatlesien elokuvien tapaan. Sarjassa joukko nuoria halusi perustaa menestyvän bändin.  He halusivat tulla Amerikan Beatlesiksi. 

Ainoastaan Michael Nesmith 
oli vakavasti otettava muusikko. Edes hän ei ilmeisesti soittanut yhtyeen ensimmäisillä levyillä vaan musiikista huolehtivat studiomuusikot.

En koskaan innostunut todella Monkees-musiikista (samalla tavalla kuin vaikkapa Stonesin tai Animalsin musiikista), se oli liian "pop" minulle. Kuten suurin osa Beatles-musiikistakin.  Kivoja ralleja toki.

Tänä päivänä se, että yhtyeen vahva markkinointi oli suuri(n)  syy menestykseen, ei haittaa musiikin arvostelua tai arvostusta. Tänä päivänä kaupallisuus ei ole pelkkä kirosana. 


  Monet kappaleista olivat alan ammattilaisten kynästä.

Boyce and Hart, Goffin and King, Neil Sedaka. Neil Diamond.
  
Monkees myi yhteen aikaan enemmän levyjä kuin Beatles tai Rolling Stones. Suosiota kesti kuitenkin vain parisen vuotta.  Yritykset tehdä "vakavammin otettavaa"  musiikkia eivät täysin onnistuneet.

 Kolme yhtyeen alkuperäisjäsentä ovat soittaneet yhdessä jonkinlaisilla nostalgia-kiertueilla, Michael Nesmith on osallistunut joihinkin näistä, mutta keskittynyt enemmän omaan musiikkiinsa.

Ei Monkeesien musiikki ole jotakin mikä olisi muuttanut musiikin suuntaa. Ja markkinointikin on nykyisin paljon rankempaa.

It´s only pop music, but I (kind of)  like it. 

 Tai ehkä se on vain nostalgiaa? 

 "Nostalgia ain´t what it used to be".







 

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Likainen enkeli





Yksi ensimmäisiä blogitekstejäni oli arvio (ei arvostelu, en ole kriitikko) Henning Mankellin kirjasta "Nimeltään Tea-Bag".
 http://espanjaneno.blogspot.com.es/2011/04/teepussin-tarina.html

Se oli ensimmäinen tutustumiseni p.o. kirjailijaan.  

Mankell on ollut  hyvin suosittu mm. Britanniassa, missä Wallander,
fiktiivinen poliisi, esiintyi monissa elokuvissa ja tv-sarjoissa. 

Mankell kirjoitti paljon myös useita romaaneja, jotka olivat jännitys- tai etsivägenren ulkopuolella.  

Likainen enkeli 
on yksi näistä.   Mosambikin pääkaupungin arkistoista oli  löytynyt merkintä ruotsalaisnaisesta, joka 1900-luvun alussa omisti kaupungin suurimman ilotalon. Nainen pääsi mukaan kirjanpitoon, koska oli merkittävä veronmaksaja. Muutaman vuoden kuluttua hänen jälkensä ovat kuitenkin kadonneet. 

Mankell on kehittänyt tarinan tämän tiedon ympärille. 

Ruotsalainen nainen (vielä tyttö) on pakotettu pois kotoaan, koska leskiäiti ei pysty takaamaan kaikille lapsilleen elämää kotona. Hän pääsee kokiksi laivaan, jonka määränpää on Australia.  Värikkäiden vaiheiden kautta nainen päätyy Afrikkaan (nainen luulee tulleensa hotelliin).Hän menee lopulta avioon miehen kanssa, joka omistaa talon, joka onkin itse asiassa bordelli.

Ostamani pokkarin takansi kertoo:  "Vuotta myöhemmin Hanna omistaa Mosambikin...suurimman bordellin. Sorretusta naisesta on tullut kaupungin voimahahmo.... kuka oli tämä nainen, joka loi itselleen poikkeuksellisen valta-aseman?"

Mitään tuollaista en kirjasta löytänyt.   Sen sijaan, Mankell tuo esiin naisen vaikeuden ymmärtää miten valkoihoiset suhtautuvat mustiin. Toisaalta hän ei ymmärrä miten naiset alistuvat huonoon koheluun. Hänen "tytöilleen" maksetaan  tosin paremmin, kuin alueen monissa muissa ilotaloissa.
Onko kuva realistinen? Pystyikö köyhistä oloista Ruotsista kotoisin oleva nainen  samastumaan afrikkalaisiin?   

Mankell oli poliittisesti radikaali nuoruudessaan.  Hän on elänyt ja kasvanut Ruotsissa.  Laittoiko hän fiktiivisen nuoren ruotsalaisnaisen mieleen ajatuksia, jotka ovat lähempänä tätä päivää? Hänen (kirjailija)  omia arvojaan? Sata vuotta sitten monet eurooppalaiset uskoivat, että afrikkalaiset ovat "alempaa rotua", että heitä on turha opettaa. 

Ehkä. Luulen kyllä  että meissä (melkein) jokaisessa on halu uskoa jokaisen elämän ja jokaisen ihmisen arvoon.

 Kirja on  sanomaltaan melko synkkä.  Kuinka paljon me voimme vaikuttaa asioihin ympärillämme?   Mitkä ovat asioita, joille emme voi mitään?   

Tämä kirja ei ole pelkkää viihdettä.   Mutta Mankell takaa laadun.