keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

One Night of Sin eli kuinka kapinallista se rockenroll olikaan?







Vuonna 1955 tuli elokuvateattereihin lännessä elokuva Nuori kapinallinen.  Se oli nuorena kuolleen James Deanin kuudes elokuva. 

Elokuvan alkuperäinen nimi oli Rebel without a Course, eli Kapinallinen ilman syytä. Nimi kertoo paljon tuon ajan asenteista.

Amerikkalaisen nuorisokulttuurin syntymäaikana pidetään nimenomaan viisikymmentälukua.  Puhuttiin generation gapista eli sukupolvien kuilusta. 

Marlon Brando  oli jo ollut nuorisoidoli vuoden 1953 elokuvan Hurjapäät (The Wild One) suosion myötä. Hänen moottoripyöräjenginsä elokuvassa antoi nimen rockbändille  The Black Rebel Motorcycle Club.

Marilyn Monroen elokuvissa (kuten myöskään edellä mainituissa elokuvissa ei soinut rock and roll. 

Rock and roll -elokuvat olivat luku sinänsä. Yleensä halvalla budjetilla tehtyjä, "juonta" tarpeeksi pitämään kappaleet yhdessä. Don´t knock the Rock, Hot Rod Gang, Let´s Rock, Rock Around the Clock, Shake Rattle And Roll, The Girl Can´t  Help It.

Elvis teki elokuvia, mutta Jailhouse Rock -elokuvan lisäksi hänen elokuvansa eivät juurikaan sitältäneet todellista rock and rollia.

Elvis oli uransa alkuaikoina "kapinallinen", joka keikutti lanteitaan ja sai tytöt villeiksi. Todellisuudessa, kuten mm. musiikkiohjelmia tv:ssä juontanut  Ed Sullivan todisti, oli "kunnollinen nuori mies".

Mitä sitten oli rock and rollin kapinallisuus? Ehkä yhden vastauksen antaa One Night -kappaleen historia.  
 Smiley Lewis levytti kappaleen nimellä One Night of Sin vuonna 1956, ja se menestyi hyvin R&B-listoilla. 
Elvis levytti kappaleen vuonna 1957, mutta laulun "rohkeat sanat" olivat liikaa RCA-levy-yhtiölle. Elviksen alkuperäinen levytys julkaistiin vasta 1983, kauan hänen kuolemansa jälkeen.
"Siististä  versiosta" sen sijaan tuli yksi Elviksen suurimmista hiteistä. 

Rock and rollin "kapina" on aina ollut lähinnä "aikuisten" vastenmielisyyttä kovaäänistä musiikkia kohtaan.
Tämäkin on sittemmin muuttunut, kun monet meistä "geriatrisista hipeistä" luukutetaan oman aikamme ja vähän uudempaakin rockia niin että luonto raikaa.

Ja joskus tuntuu, että tämän päivän nuoret ovat paljon konservatiivisempia kuin me vanhat? 

I love rock and roll! 





maanantai 12. kesäkuuta 2017

Smoking gun eli tupakka tappaa








Käydessäni jälleen kerran ns. verenohennuslääketestissä näin testaajan (mieshoitaja) tupakalla terveyskeskuksen  nurkalla. Olin hieman yllättynyt, en ollut koskaan huomannut hänen esim. haisevan tupakalle.

Fumar mata!" (eli tupakka tappaa) en malttanut olla tokaisematta.
Hän laittoi peukalonsa suuhun ja esitti juovansa, sitten näytti käsillään kuin ajaisi autoa.
Ymmärsin kyllä. Totesin, että on toki  monta tapaa kuolla. Alkoholi, liikenneonnettomuus, moni muu.

Helmikuussa vuonna 1965 uutiset kertoivat, että tunnettu jazz- ja viihdemuusikko Nat King Cole  oli kuollut vain 45-vuotiaana.
Kuolinsyy oli keuhkosyöpä.  Cole kuoli näkemättä suosituksi tulevaa  elokuvaa Cat Ballou, jossa hän esiintyi, filmi valmistui vasta kuoleman jälkeen.  Hän levytti viimeiseksi jääneen L-O-V-E -albumin vain päiviä ennen joutumistaan sairaalaan joulukuussa 1964. 

Nathaniel Adams Coles oli ollut ketjupolttaja, joka tuprutti 40 savuketta vuorokaudessa. Hän itse uskoi, että hänen kuuluisa "samettinen äänensä" johtui osaksi  tupakoinnista, eikä koskaan suostunut edes vähentämään sitä.

 Suomalainen sanoittaja, säveltäjä, kuplettilaulaja, viihdetaiteilija, elokuvanäyttelijä ja käsikirjoittaja Reino Helismaa oli menehtynyt keuhkosyöpään saman vuoden tammikuussa. Viimeinen sanoitus oli kappale Aurinko laskee länteen jonka esitystä Euroviisuissa Helismaa ei enää nähnyt. 

Olin itse "tupakoinut" muutaman vuoden, mikä tarkoitti ehkä yhtä tai kahta savuketta päivässä. Usein toki meni päiviä ilman tupakkaa. Se kun oli jotenkin upeeta. 
Joskus kaverini kanssa ostimme sikarin mieheen R-kioskilta.

Tupakan vaarallisuudesta ei noihin aikoihin kovasti puhuttu, tupakkayhtiöt yrittivät kovasti väittää, ettei tupakoinnin ja erilaisten tautien syy-yhteyttä pystytty tieteellisesti todistamaan. Lisäksi ihmiset toistelivat fraaseja, ettei sodassakaan joka mies kuollut ja että myös tupakoimattomat kuolivat ennemmin tai myöhemmin.


Tänä päivänä tilanne on toinen. Savukerasioissa todetaan, että tupakka tappaa, ja monissa maissa (myös Espanjassa) rasioissa on kammottavia kuvia keuhkoista ja muista elimistä jotka tupakointi on tuhonnut.

Lopetin tupakoinnin  vuosikymmeniä sitten.  Suomalainen lapsuudentoveri kuoli muutama vuosi sitten, ei kuitenkaan suoranaisesti tupakan vuoksi.

Täällä Espanjassa englantilainen  ystäväni oli tänä keväänä menettänyt äänensä ja saanut (espanjalaiseen tapaan) antibioottikuurin apteekista ilman reseptiä. Se ei kuitenkaan auttanut, joten hän matkusti Iso-Britanniaan, jonka kansalainen hän edelleen on.
Kuvauksissa nähtiin ns. varjostuma keuhkoissa, mutta tällä hetkellä ei vielä tiedossamme ole, onko kyseessä keuhkosyöpä.  
Mies on tupakoinut yli 50 vuotta. 

Tilastojen mukaan mm. suomalaisista joka kolmas sairastuu elämässään syöpään.  Kyse on melkein kuin käänteisestä lotosta.
Tupakointi on kiistattomasti yksi pahimpia syövän aiheuttajia, ja joskus keuhkosyöpä  ei alkuun oireettomana varoita ajoissa, vaan tauti usein on jo levinnyt muualle elimistöön, jolloin hoitokaan ei enää auta.

Olen joskus vitsaillut, että en ymmärrä, miten jonkin asian tekemättä jättäminen on vaikeaa (kuten olemaan tupakoimatta) kun toisaalta  on monia asioita, joita a on vaikea tehdä tai ainakin tehdä hyvin.

Syöpä ei naurata eikä anna aihetta vitseihin.

Saattaa olla, että emme näe naapuriamme enää koskaan. 
Toivon totisesti, että olen tässä väärässä. 




lauantai 10. kesäkuuta 2017

Kyllä kiitos!





      

Vaimo se joskus kehtaa väittää, että en muka koskaan myönnä olevani väärässä. Silloinkaan kun kuulema tiedän (?), että olen.
Höh. Enhän minä ole  väärässä, jos kerran  olen oikeassa. Ja jos en ole jonkun kanssa samaa mieltä, tarkoittaako se että olen väärässä?  Kuinka muka?

Kyllähän minä myönnän että (ehkä)  en ihan  aina ole erehtymätön. Tai siiis. Sanotaan, että  joskus myönnän (ainakin itselle), että voisi asiasta ehkä olla toistakin mieltä. Ja jopa muutan mieltäni. Ihan tosi?  Kyllä!

Tämä syvä itseanalyysi ja -kritiikki sopii tähän alkuun kuin marjat puuroon. Siksi, että puhuin vaimosta, itsestä, ja oikeassa olemisesta.
 Ja siksi, että kun luin kirjaa Ei kiitos (Anna-Leenä Härkönen, Otava 2008), tuntui aluksi että "tämä on taas tätä". Eli pikkunäppärää, muka-hauskaa ihmissuhdevatvomista. Naisnäkökulmaa? (Sovinistin sorkkako taas vilahtaa?!) 

Kun Härkönen aikoinaan (1984) julkaisi esikoiskirjansa Häräntappoase, se sai varsin hyvän vastaanoton sekä kriitikoilta että lukijoilta. Kirjasta tehtiin sekä  TV-sarja että  teatterisovituksia. Myöhemmin Härkönen  on jatkanut menestyksekkäästi sekä kirjailijana että näyttelijänä.

En koskaan oikein ymmärtänyt Häräntappoaseen  suosiota, eikä kirjailija siksi myöhemminkään  kiinnostanut. Taisin olla liian vanha.


Niinpä kun divarista joutui käsiini  kirja Ei kiitos, minulla oli (häpeä tunnustaa) jo olemassa melkoisen negatiivinen ennakkoasenne teokseen. Pari sivua, ja jotenkin tekopirteä ja -nokkela verbaalivoimistelu  sai aikaan sen että tuntui että kirjan läpikahlaaminen voisi  olla vaikeaa.
 Jostain syystä en koskaan ole halunnut lopettaa kirjaa kesken; muutaman olen jopa aloittanut urhoollisesti uudelleen, koskaan pääsemättä loppuun.  Yksi näistä on Sormusten herran ensimmäinen osa.  No, taitaa olla että hobitit ja muut eivät yksinkertaisesti ole minua varten. Enää en taida edes yrittää.

Takaisin Härkösen kirjaan.
Jossain vaiheessa kerronta sai imua. Hm...siis, vaikka kysymyksessä on kirja, jossa puhutaan paljon seksistä (ja varsinkin sen puutteesta), puhun nyt kerronnan imusta.
Yleensä (kai?) miehet valittavat, että vaimoa (tyttöystävää) ei kiinnosta (enää)  "ne jutut". Luonnollisesti toisinkin päin voi olla. Ja siis varmaan onkin. (Taas eksyin aiheesta.) 

En halua pilata kenenkään mahdollista lukukokemusta kertomalla seikkaperäisesti, mitä kertoja-minälle tapahtuu.  Todetaan vain, että nykyaikainen, itsenäinen ja -päinen vaimo ja nainen tekee, mitä haluaa. Ihan oikein, että tekee.

Kirjassa on monia nokkelia toteamuksia, kuten "kun rakastaa, on tunteet paras unohtaa!"  ja "ehkä rakastaminen on sitä, että antaa toisen pilata elämänsä". Sarkasmia? No, sitäpä juuuri. Siinä Härkönen on parhaimmillaan, jos ei viljele sitä liikaa.

Anna-Leena Härkönen kävi vielä lukiota, kun hän kirjoitti esikoisteoksensa, kertomuksensa nuorista ja nuorille. Nyt kirjalija (joka ei tietenkään ole Ei kiitos- kirjan "minä") on kasvanut aikuiseksi, kypsäksi naiseksi, joka kirjoittaa kypsään ikään ehtineiden ihmisten avio-ongelmista.    Suosittelen tätä kirjaa    myös miehille. Ne iänikuiset stereotypiat eri sukupuolista ovat juuri  vain niitä.  Stereotypioita.

P.S. 
Taidan lukea joitakin muitakin Härkösen teoksia jos käsiin joutuvat. Ihan hyvä lukukokemus. Olisikohan se vaimo sittenkin oikeassa? No ei. Johan minä myönsin erehtyneeni, vai kuinka? 

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Tyhmyyden ylistys?







Sivistyksessä on pienen kansan turva, siteerasi eversti Asko Valta puheessaan J.V. Snellmania puolustusvoimain lippujuhlan päivänä Joensuun sankarihaudoilla ja jatkoi suorapuheisesti:
"On ristiriitaista, että nostetaan suuri haloo opetukseen suunnattujen, erityisesti korkeakoulutettavien, määrärahojen leikkauksesta, mutta samaan aikaan on muotia olla - sanon suoraan: tyhmä ".

Kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna 2017 tapahtui Suomessa paljon.
Vanhemmat ja isovanhemmat olivat sosiaalisessa mediassa  syystä ylpeitä jälkeläistensä koulumenestyksestä, uusista valkolakeista ja muista saavutuksista.
Perisuomalaiseen tapaan toki joidenkin ihmisten tuli sitten heti  huomauttaa, että kaikkia nuoria pitää kannustaa ja kehua. Ovathan he kaikki tehneet parhaansa. 
Vaan kun eivät ole
Tosiasiahan on, että kaikkia koulu ja opiskelu ei kiinnosta. Näin on aina ollut. Jotkut nuoret haaveilevat nykypäivänä sen sijaan  mm. nopeasta noususta kuuluisuuteen vaikkapa ns. tositv:n avulla. 
Edellä mainittu herra eversti vetää pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Media kuulema "ihailee tyhmyyttä", nuoria jotka  ovat "suorastaan ylpeitä, kun eivät tiedä missä on Joensuu tai mikä on Tanskan pääkaupunki. Saati kuka on Suomen pääministeri..."
Olen toki samaa mieltä herra everstin kanssa mm. siitä, että " vain sivistys auttaa meitä... erottamaan valheen ja totuuden vaihtoehtoisista totuuksista."
Hallituksen leikkauksilla  opiskelusta ja yliopistojen resursseista mm. tutkimukseen ei kuitenkaan ole mitään tekemistä median ja erilaisten "tositv"-ohjelmien ja niiden seuraamisen kanssa. 

 Kuka ihailee tymyyttä?!  Tyhmyys ja sivistymättömyys/tietämättömyys ovat eri asioita. Sivistynyt ja oppinut ihminenkin voi päästää sammakoita suustaan. Ministerikin.   

Hölmön ohjelman seuraamiseksi ei tarvitse itse olla hölmö.
Omalla kohdallani, tarve olla "hölmö" ilmenee kyllä vallan muulla tavalla, vaikkapa komediaa seuraamalla. 
Ja ehkä kirjoittamalla hölmöä blogia? 





torstai 1. kesäkuuta 2017

Fire walk with me; auf wiedersehen, Prison break!




1990-luvun alussa  minulla oli perhe jokon kuului  kaksi alle kymmenvuotiasta lasta.
Elämässä oli monta  tärkeämpää asiaa kuin televisio ja suositut sarjat.

Aikaisemmin toki seurasin niitä. Yksi suosikkeja oli Auf Wiedersehen, Pet. Näkemiin vaan, muru!
Sarja, jossa brittiläiset rakennustyöläiset matkustivat edelleen nousukautta elävään Saksaan töihin, kun Margaret Thatcher oli saanut ammattiyhdistykset polvilleen ja samalla tuhonnut brittiläisen autoteollisuuden ja  alasajanut rakennusteollisuuden.
Sarjan seuraavissa  kausissa sama porukka teki töitä milloin UK:ssa, USA:ssa, jopa Kuubassa.  Samalla uskottavuus laski. 

Monet intoilivat   aikoinaan Prison Break -sarjasta. Suomessa nimellä Pako esitetty sarja olikin  mielenkiintoinen, jännittävä ja (miltei) uskottava. Aluksi minisarjaksi tarkoitettu jännäri oli kuulema  niin suosittu, että sitä jatkettiin neljä tuotantokautta tason juurikaan laskematta.  

Vuonna 2017 valitettavasti sarjan uusin kausi ei hyvästä yrityksestä huolimatta yltänyt läheskään alkuperäisten kausien tasolle. Muodikkaasti islamilaiseen maailmaan (vankila oli sisällissotaa oikeastikin käyvässä Jemenissä)  istutettu sarja ei tekijöiden ylettömistä kehuista huolimatta ollut paljoa muuta kuin lähinnä  keino rahastaa, vielä kerran. Jonkinlainen Indiana Jonesin  ja James Bondin yhdistelmä.

Entäpä sitten se kaikkien leffa- ja sarjafilmifriikkien ykkössuosikki, legendaarinen Twin Peaks? En silloin aikoinaan katsellut sarjaa, mutta nyt halusin tietää, mistä kaikki innostus oli peräisin.
Sarja (ensimmäinen kausi)  alkoikin kiinnostavasti, alun lähes tavanomainen poliisisarja tuntui nousevan uusiin svääreihin, musiikki, kuvaus, kaikki oli mahtavan hyvää.  
Jossakin vaiheessa kaikki lässähti.   Alkuperäisen murhan selvittyä tarina eteni vaiheeseen, mistä tuli mieleen Batmanin arkkivihollinen Jokeri.  Nyt kyseessä oli pahis,  joka pystyi menemään toisen ihmisen sisään tekemään pahojaan. FBI-agentti Cooperin unet ja niiden erilaiset vihjeet olivat vielä jotenkin uskottavia, mutta tässä mentiin jo lähes parodian puolelle. Sarja toki oli ja on ammattitaitoisesti tehty, ja musiikki ym. saa aikaan melkoista tunnelmaa...silti:
 kiitti, mulle riitti.

On olemassa sana, joka kuvaa ihmisten halua paeta todellisuutta. Se on eskapismi.  

Luultavasti tämän päivän maailma erilaisine poliittisine ja taloudellisine ongelmineen luo monelle tarpeen elää "toisenlaisessa todellisuudessa". Maailma on liian kaoottinen ja pelottava ymmärtää.

Ja onhan tv-sarjojen "todellisuus" varmasti terveellisempi  pako todellisuudesta kuin vaikkapa huumeet ja alkoholi.


keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Elämänmeno

Vuonna 1978 Suomen TV näytti Pirkko Saision kirjaan perustuvan tv-sarjan  Elämänmeno.
  
Suomessa oli vasemmisto saanut enemmistön eduskuntaan vuonna 1966. 
Suomessa julkaistiin  60-luvulla ja 70-luvulla 
monia "vasemmistolaisia" kirjailijoita: Hannu Salama, Pentti Saarikoski, Jorma Ojaharju...
Elämänmeno  kertoo viisihenkisen työläisperheen elämästä Helsingin Kalliossa 1940-luvun lopulta 1960-luvulle asti. Tarinan keskeisinä henkilöinä on kaksi naista: perheen voimakas äiti Eila ja hänen tyttärensä Marja.

Pirkko Saisio on jatkanut uraansa kirjailijana ja paljossa muussa. 

Nyt hänet on nostettu tikun nokkaan.  Helsingin Sanomien haastattelun vuoksi (ei siis blogin tai kolumnin,  kuten jotkut antavat ymmärtää). 

Hän itse joko vastaa tai ei, eikä minulla ole mitään syytä (eikä edes mahdollisuutta!) vastata hänen puolestaan. 

Jotenkin vain olen yllättynyt siitä negatiivisesta suhtautumisesta, mitä lahjakkaan kirjailijan ja taiteilijan rehellinen tilitys on kohdannut. 
Onnistuin lopulta  linkittämään hänen kriittisimmän arvostelijansa sivun. 
(Helsingin Sanomat) Riikka Yrttiaho. Kansainvälisen politiikan opiskelija, aktivisti. Göteborg

 "On erittäin surullista, että nyky-Suomessa kaikkien yhtäläisten oikeuksien puolustamisesta on tullut osa ”äärilaitaa”. Minne katosivat humaanit, pohjoismaalaiset arvomme ja pyrkimyksemme tasa-arvoon?"

 Tarkoittaako Yrttiaho tällä, että Saision mielestä em. asioista puhuminen on "äärilaitaa"?! Mitään tällaista ainakaan minä en haastattelussa havainnut.

  Monet kommentoijat tuntuvat perustavan mielipiteensä Yrttiahon  näkemyksiin. Lycka till. Onhan Göteborg toki lähempänä kuin Madeira...














maanantai 15. toukokuuta 2017

Ei pidä provosoitua kun provosoidaan

 Hiljattain kuollut presidentti Mauno Koivisto hurmasi naisia hiljaisella huumorillaan (suomalaisethan eivät tykkää suulaista tyypeistä) ja otsakiehkurallaan ollessaan pääministeri. 

Yksi Koiviston elämään jääneistä tokaisuista on "Ei pidä provosoitua kun provosoidaan!"  Tuolloin (60-70 -luvuilla) provosoiminen onnistui ehkä tv-väittelyissä.  Jos kyse oli kirjoituksesta lehdessä, aika toimi provosoidun hyväksi, ja seuraavana päivänä uudelleen luettuna "herja" ei ehkä ollutkaan niin paha, ja vastaus voi olla hallittu. 

Ei pidä provosoitua kun provosoidaan


Toisin on nyt. Sosiaalisessa mediassa haastattelut ja lausunnot leviävät minuuteissa, ja vastaus saattaa tulla välittömästi. Mikä joissakin tapauksissa on virhe.  Koskaan ei pitäisi vastata vihastuneena tai ärsytettynä, koska kyse saattaa olla nimenomaan pyrkimys ärsyttää, "trollaus"

Pirkko Saisio antoi haastattelun, missä hän pahoitteli suomalaisen keskustelun ajatumista kahtiajakoon. 

Välittömästi tuli vastaus.  
Saisio oli mennyt "äärioikeston ansaan".
 
Seuraavassa muutamia poimintoja Saision haastattelusta. 


"Tosiasiassa miljoonat maailmassa, esimerkiksi monet islaminuskoiset, eivät näe modernien, suvaitsevaisten eurooppalaisten maailmankuvassa mitään tavoiteltavaa."

 ”Monet asiat ovat tapahtuneet Suomessa aivan liian nopeasti, ja se vaikuttaa asenteisiin. Esimerkiksi maahanmuutosta odotetaan valmiita, jäsenneltyjä käsityksiä, mutta miten sellaisia voisi olla? Monia ihmisiä yksinkertaisesti pelottaa, ja se tulkitaan rasismiksi.”

”Vasta itseään arvostava osaa ottaa vaikutteita vastaan, suvaita ja oppia uutta.”

Miten tällaista argumentointia vastaan  voi väittää? 

Punnittua puhetta.  

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Montako mahaa on lehmällä?

Poor man wanna be rich,
Rich man wanna be king,
And a king ain't satisfied,
'til he rules everything.



Suomen mediassa (myöskin ns. sosiaalisessa mediassa) jaettiin hiljattan klippiä, missä tulevalta maatalosuministeriltä kysyttiin, montako mahaa lehmällä on. Paljon karjaa omistava ministeri vastasi väärin. 

Muistan kuinka aikoinaan ihmeteltiin, miten liikenneministerillä ei ole edes ajokorttia. 

Suomessa oli aikoinaan, sotien jälkeen, puolustusministerinä mies, joka oli tunnettu pasifisti, Yrjö Kallinen.
Kun häneltä kysyttiin, miten hän tuli toimeen korkeiden upseerien kanssa, hän totesi, että heidän kanssaan ei ollut mitään ongelmia, vaikeampaa oli usein siviilien kanssa.

Oletammeko me, että ns. tietyn alan  asiantuntija on aina paras vaihtoehto?
En minä ainakaan haluaisi Suomen (tai minkään muun  maan) liikenneministeriksi esimerkiksi entistä rallin maailmanmestaria. 
Yhtä hölmöä on olettaa, että sosiaaliministerin pitää olla nainen, "naiset kun luonnostaan ovat lempeämpiä kuin miehet".

Amerikkalaiset ovat miltei aina luottaneet presidenttiin, joka on ollut varakas, jopa miljonääri. Se, että on on onnistunut kokoamaan suuren omaisuuden, osoittaa amerikkalaisten mielestä, että henkilö osaa johtaa maata kohti yhä suurempaa vaurautta (tai palauttaa sen).

USA:ssa on nyt presidenttinä mies, joka haluaa johtaa maata miltei diktatorisesti. 

 Bruce Bringsteen laulaa: 
Poor man wanna be rich,
Rich man wanna be king,
And a king ain't satisfied,
'til he rules everything.

Kun kingin tilalle vaihtaa sanan president, ollaan ns. asian ytimessä.

Sama tuntuu tapahtuvan  myös Suomen naapurissa, Venäjällä.  KGB:n mustaan nahkatakkiin aikoinaan  pukeutunut eversti on nyt jonkinlainen uusi tsaari, joka yhdessä oligarkkien kanssa johtaa maata. 

Hiljattain edesmennyt presidentti Mauno Koivisto oli todellinen demokraatti, joka purki sitä presidenttivaltaista rakennetta, joka oli hänen edeltäjänsä Urho Kekkosen perintöä.  Jotkut Suomessakin  kaipaavat edelleenkin "voimakasta johtajaa". Esimerkit kahdesta suurvallasta eivät todellakaan näytä siltä , että tämä on hyvä vaihtoehto.



 

lauantai 6. toukokuuta 2017

Fillareita ja kysymyksiä. Ilman vastauksia?




Oltiin Ella-koiran kanssa kävelyllä.
Ohi ajoi nuori, ehkä noin  15-vuotias poika, maastopyörällä (espanjassa sitä kutsutaan nimellä bicicleta de montaña, samaan tapaan kun amerikkalaiset kutsuvat pyörää mountain bikeksi.)
Tämä pyörätyyppi on syrjäyttänyt jokseenkin täysin retkipyörän, sen kapearenkaisen eräänlaisetn amatööriversion kilpapyörästä.
Samalla se "peruspyörä" yhä useammin on varustettu "paksuilla" renkailla ja siinä on kolmesta kuuteen vaihdetta.

Tuohon poikaan ja pyörään. Ketjut ratisivat, olivat pahasti ruosteessa. Näytti silti, että pyörää ei ollut huollettu sen jälkeen, kun se oli ostettu. 
Suomessa polkupyöräily keskittyy kesäaikaan, tosin monet (edelleenkin yhä enemmän naiset) pyöräilevät vuoden ympäri.
Eteläisessä Espanjassa talvi on lähinnä vetinen, sateinen aika, ja etenkin nuoret, jotka eivät vielä voi ajella skootteria, pyöräilevät näissä kosteissa keleissä. 
Kätevä ihminen huoltaa pyörän itse tai vie polkupyöräliikkeeseen.

Mietin, mahtaisiko poika  itse - tai mahdollisesti hänen isänsä (tai äiti? )  - osata huoltaa pyörää, voidella ketjut, vaijerit, vaihteet.

Työ ei ole Espanjassa yhtä kallista kuin esimerkiksi Suomessa. Eikä kyse ole vain ns. harmaasta taloudesta eli maksamisesta "ilman kuittia", mitä sitäkin toki paljon tapahtuu.
Myös Suomessa. Kun rakensimme omakotitaloa, usein voin maksaa joko kaiken tai osan käteisellä, ilman kuittia. 

Suomessa oikeisto ja työnantajat valittavat suomalaisen työn kalleutta.  Kun verrataan Espanjaa ja Suomea, ero onkin melko  suuri. Mutta jos verrataan myös elinkustannuksia ja sosiaaliturvaa, pitää muistaa, että hyvinvoinnilla, jota Suomen tämänhetkinen hallitus on valitettavasti  tuhoamassa, on hintansa. 

Mihin Suomi on menossa? Minä en tiedä, tietääkö kukaan? 

Minä, aikoinani, huolsin omani ja koko perheen pyörät. Koska halusin, koska se sai tuntemaan, että osaan edelleen sen tehdä. 

Jossakin vaiheessa Suomessa puhuttiin paljon ns. uusavuttomista. Jotka eivät osaa tehdä juuri  muuta kuin lämmittää ruokaa mikrossa.  Minulla on kaksi aikuista tytärtä. Olen aivan varma, että molemmat ovat oppineet tekemään enemmän.

Suomen hallitus on ajamassa alas suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa. Toivottavasti he kokevat sen seuraavissa vaaleissa olleen väärä valinta.   


perjantai 28. huhtikuuta 2017

Halpa, hyvä vai molemmat?




Joskus aikoinaan, kun ihmiset vielä lukivat painettuja aikakauslehtiä ja sanomalehtiä, Tekniikan Maailmassa todettiin useampaankin kertaan:
Jos haluat hyvän ja halvan, osta molemmat.

Muistan myös, miten menin ostamaan ensimmäistä autoa, käytettyä, kun uuteen ei ollut varaa.
Kysyin myyjältä, löytäisikö hän minulle hyvän ja halvan käytetyn auton.
Vastaus oli: "No sitten sun täytyy päättää, kumman haluat!"

Koska autodiileri oli merkkimyyjä, hän ei halunnut "kusettaa".
Ajatteli ehkä, että voisin joskus  ostaa häneltä  vielä uudenkin auton.
Mikä tapahtuikin, pari käytettyä autoa myöhemmin. Ja sen jälkeen vielä muutaman muunkin uuden.

Äidilläni oli taas tapana sanoa: "Köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa!"
Mikä tarkoitti, että pitkässä juoksussa se hieman kalliimpi myös tulee edullisemmaksi.

Maailma on muuttunut. Kiina on tänä päivänä maailman suurin autonvalmistaja.
Melkein jokaisella suurista automerkeistä on tehdas myös Kiinassa, ja viihde-elektroniikasta suuri osa tulee sieltä. Kiinalaiset ovat hiljalleen luomassa myös omaa hi-techiään; kännyköissä Huawei on jo huippumerkki samoin tukiasemien rakentamisessa. Yhtiöllä on  toimintaa myös Suomessa.

Kiinassa  tehdään myös monia laittomia kopioita merkkitavaroista  joita sitten myydään lähinnä netin kautta aitoina. Moottorisaha, joka on tunnettua merkkiä, voi olla kopio, jonka käyttö on vaarallista. Tai puhelimen laturi on viallinen, ja voi aiheuttaa tulipalon tai sähköiskun.  

En koskaan osta netin kautta tuntemattomasta osoitteesta tuotetta, jonka hinta on melkein liian hyvä ollakseen totta, koska silloin se yleensä ON liian hyvä ollakseen totta.

Ostin jokin aika sitten Crocsit, ne kesään kuuluvat "muoviset puukengät". (Onneksi niistä kopisevista puisista  "hollannikkaista"on taidettu päästä eroon!)
Hinta oli Lidlissä parikymmentä euroa, kun halvat kopiot saa alle puoleen tästä. Vaimo osti omansa vuosi sitten, ja kenkien pohja on edelleen hyvä. kun omieni (made in Portugal)  kulutuspinta on ns. nahkakalju.

Kaikki OK sitten? Ei.  Ne "oikeat crocsit" tuntuvat epämukavilta jalassa, kun ne halpikset taas ovat ihan jees.

Mitä tästä opimme? Emme kai mitään.  Laatu on suhteellinen käsite. Luultavasti ne "aidot Crocsit" on myös tehty Kiinassa, kuten melkein kaikki tänä päivänä.

Kengät? No, ainakaan ne eivät ole vaaralliset (vaikka kulutuspintansa menettäneet toki voivat olla liukkaat esim. sateella.)

Hinta ei taida sittenkään aina  taata laatua. Tai ainakin laatu voi merkitä niin monenlaista asiaa.
  

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Sitähän minäkin, että mitähän sinäkin...




Silläkin uhalla, että toistan itseäni (kuka meistä ei?) aloitan tämän blogin wanhalla witsillä. (Olen ehkä kertonut sen aiemmin).

Neljä kaveria oli käymässä eläintarhassa.
Amerikkalainen, ruotsalainen, saksalainen ja suomalainen.

Kiertelivät. Tulivat apinahäkin luo.

Amerikkalainen, kuten yleensä, oli se puheliain. 
Sanoi (englanniksi, tietysti): "Kertokaas kundit, mitä ajattelette."
"Minä aloitan:  Voisikohan noista saada jotakin  reality-tv:hen tai Hollywood-filmiin? Mitä sanot, ruotsalainen ystävä?"

Ruotsalainen: "Meidän täytyy olla varmoja, että eläimiä kohdellaaan  kunnolla! Mitä sanot, saksalainen ystävä?"

Saksalainen: "Toki täytyy ajatella kustannuksia! Kuinka paljon maksaa hoitaa ja syöttää näitä eläimiä? Sinun vuorosi, suomalainen kaveri!"

Suomalainen: "En tiedä, mutta luulen että  tuo apina tuijottaa minua, enkä tiedä mitä se ajattelee minusta!"

Joskus aikoinaan kerroin tämän vitsin vaimolleni. Hän ei SILLOIN ymmärtänyt, nyt ymmärtää...

Meillä suomalaisilla kun on tapana miettiä mitä muut meistä ajattelevat; naapuri, työkaveri, kaupan kassa tai ohikulkija kadulla..

Ja sitten muut kansat. Mitä he ajattelevat Suomesta ja suomalaisista ?


Jopa sosiaalisessa mediassa luodaan kuvaa itsestä. Huumorintajuista, älykästä, humaania...

Poikkeuksena tietysti ne ihmiset, jotka kirjoittelevat "kännissä ja läpällä" tappouhkauksia, solvauksia ja muuta typerää.
Ehkä näiden ihmisten olisi todella hyvä miettiä, millaisen kuvan heistä saa?
                                        




keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Sen muistan jälkeenkin päin




En  juurikaan kuuntele uutta suomalaista iskelmämusiikkia.

Luultavasti (tai oikeastaan varmasti) voisin kuunnella sitä ns. nettiradioiden kautta. Aurinkorannikolla toimiva Radio Finlandia 
soittaa paljon uutta ja vanhaa suomalaista iskelmää. 
Radion uutisarvo on mielestäni kuitenkin pieni. Suomalaisyhteisön koon takia se tuntuu pikemminkin  jonkinlaiselta keskinäisen kehun kerholta. Samaan tapaan kuin ilmaisjakelulehdet "testaavat" ravintoloita. 

Kun olin lapsi (ja nuori) iskelmiä kuuntelivat miltei kaikki. Koska ainoat kanavat olivat Suomen Yleisradion yleisohjelma ja rinnakkaisohjelma.

Yleisradion tarkoitus oli sivistää kansaa. Siksi se lähetti paljon klassista musiikkia, populaarimusiikin osuus oli  lähinnä suomalaista iskelmää. Vasta -70 -luku muutti tilannetta. Rock alkoi soida muulloinkin kuin lauantai-iltapäivän Nuorten ULA -ohjelmassa tai 8 kärjessä -ohjelmassa, jossa vuorottelivat viikottain suomalaiset ja ulkomaiset pop-levyt. (Studioyleisö äänesti kahdella paikkakunnalla kahdeksan parasta jatkoon, ja seuraavalla kerralla oli uusien yrittäjien vuoro yltää kahdeksan parhaan joukkoon.)

Vuonna 1985 tulivat ensimmäiset paikallisradiot. Niiden ohlemistot ovat sittemmin usein koostuneet paljolti suomalaisesta iskelmä- ja pop- musiikista, jotkut jopa omistautuneet sille.

  Minun muistoissani menneiden aikojen Suomi on  paljolti "iskelmä-Suomi". (Radiossa, itse ostin rockia ja jazzia ja bluesia...)

Katsellaanpa joitakin tuon ajan suomalaisia lauluja.

Iskelmän tärkein sisältö on rakkaus. 
 Usein menetetty rakkaus.

Miten sitä on käsitelty?  Kaipaamalla. Muistelemalla.
 Esimerkkejä: 

Markku Suominen, Sade  (1971): "Satoihan eilenkin, kun sun jälleen kohtasin, ja hiukses kastuvan näin, sen muistan jälkeenkin päin."

Markku Aro, Käyn uudelleen eiliseen (1979):  "Muistan tuskaa mä silmissäs näin, ystäväin, kun erottiin me niin. Nyt muista ee-en kuin sen. Käyn uudellee-een eiliseen."

Minulla kyllä tuppaavat  asiat unohtumaan, mutta kai nyt (oletettavasti) nuori mies muistaa hyvinkin edellispäivän tapahtumat? 

Maarit, Jäätelökesä (1991).  "Muistan jäätelökesää kun lapset kiirehtii kouluun. Posken rusketus häviää. llat pimenee jouluun."

Jostain syystä aikoinaan tätä soitettiin nimenomaan kesällä. Ilmeisesti kappaleen nimen vuoksi, sanoja ei kai  juurikaan kuunneltu.



 Tietysti muustakin kuin lemmestä luritettiin.

 Vicky (Virve) Rosti muistelee: Kun Chicago kuoli -laulussa (1975): "Al Capone kun päätti näin kaikki seuraa käskyjäin. Gangsterinsa sotaan vei laki rauhaan jäänyt ei."

Mikäs siinä.
Nyt vain on niin, että Virve syntyi vuonna 1958, ja Al Caponen gangsterit taistelivat kaupungissa jengisotaansa vuonna 1929.

Fredi, Vippaa mulle viitonen (1972):   "Tietä ennen sotaa Petsamoon vuoden tein muistan sen",
 ja myöhemmin
"Sinne jonnekin tieni kun vei, ystävät kaikki palanneet ei."


Siitosen Matti syntyi vuonna 1942 Mikkelissä. Ei tainnut ihan ehtiä "sinne jonnekin". 

Tapio Rautavaara  muisteli menneitä Tuopin jäljet  -kappaleessa.(1963)
"Joka tuopista jälkiä pöytään jää, ja ne montakin muistoa säilyttää.  Itse tuoppini jäljet mä tunnen."

On kyllä tullut tyhjennetyksi muutama tuoppi, mutta eipä ole tullut renkaita pöytään. 

Toisaalta sama mies väitttää: "En päivääkään vaihtaisi pois" samannimisessä laulussa.(1972)
Miehestä kirjoitettu elämäkerta oli samanniminen (toim. Juha Numminen, 1978).

Mies itse totesi jossakin haastattelussa, että tokihan niitäkin päiviä oli, jotka olisi toivonut eläneensä toisin. Eikä välttämättä haluaisi edes niitä muistaa.






Kyllä minäkin monta päivää vaihtaisin pois. Eiköhän me kaikki?





 


sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Elintasosurffaajia ja kumivenekilpailijoita





Niin kauan kuin ihmiskunta on ollut olemassa, ihmisen pyrkimys on ollut parempaan. 
Ensin etsittiin ruokaa ja juomaa liikkumalla, keräilemällä. Metsästämällä.
Sitten syntyi maatalous, noin 10 000 vuotta sitten,  ihmiset perustivat taajamia, alkoivat viljellä maata. 

Tämän enempää en varhaishistoriaa  halua muistella. Lisää löytyy vaikkapa täältä.

Viime vuosina  Suomessa on puhuttu halveksivaan sävyyn  elintasopakolaisista, jopa elintasosurffareista. Viimeksimainittu on sikälikin irvokas, että monet ovat kuolleet Välimerellä laivan tai kumiveneen kaaduttua. 

Suomesta lähdettiin 1960-1970 -luvuilla sankoin joukoin Ruotsiin työhön. Aiemmin suuntana oli USA (1900-luvun alku) ja myöhemmin Australia (sotien jälkeen). Muistan itsekin ilmoitukset, millä Australian hallitus houkutteli ihmisiä maahansa vielä 1960-luvulla. 

Saksa oli "luvattu maa" 1950-1960 -luvuilla espanjalaisille, italialaisille, jugoslavialaisille, turkkilaisille...

Ei ehkä ole oikein, jos Lähi-Idästä tulee Suomeen turvapaikanhakija jonka suurin motiivi on etsiä parempaa tulevaisuutta. Mutta, jos vaihtoehtona ON mahdollisuus tulla surmatuksi tai toivoton elämä maassa, joka on keskellä päättymätöntä sisällissotaa ja jonka infrastuktuuri on miltei tuhottu  (vettä ja sähköä vain osan päivää esimerkiksi), kuka voi tuomita?

No, ilmeisesti voivat ne tietyillä sivustoilla jokaista mereen hukkunutta ilkkuvat ihmisen irvikuvat  "Ei perkele, ampuisivat heti pohjaan, ei niitä kukaan kyselis!"  /   "Hieno homma, hukkuispa kaikki!"

Joillakin kommentoijista  on ihan oikea nimi, jotkut nimet ovat selvästi keksittyjä.

Minulle on usein sanottu, että koska en asu Suomessa, en tiedä millainen todellinen tilanne on. Että kyseessä ovat vain jotkut ääri-ihmiset.  Toivon niin. Ehkä olen sinisilmäinen vihervassari, mutta minun on vaikea uskoa, että tuollaisia ihmisiä on Suomessa.