Ystäväpiiri. Kehuttu esikoisjännäri.

 “Mistä on hyvä jännäri tehty?" kysyy Suomen Dekkariseura ry:n julkaisema, nokkelasti nimetty Ruumiin kulttuuri -lehti, ja vastaa:

 "No, kelpo juonesta, jossa loppu ei ole itsestään selvä eikä heti arvattavissa, notkeasta kielestä, kiinnostavista henkilöistä ja siitä jostakin määrittelemättömästä, joka irtoaa kirjailijan persoonasta. Sen vaan tietää, että tästä tulee jotakin."

 "Arna Tuurin esikoinen on sellainen", väittää lehti.
Olen kyllä vahvasti eri mieltä.  

Mielestäni kirjassa on lisäksi oltava kunnollinen rakenne.  Sitä Ystäväpiirissä ei minusta ole. Tässä jo tunnustettu jännityskirjailija kertoo aiheesta. 

Rakenteen huonoutta (tai pikemminkin sen puutetta) lisää kirjailijan tarve "lörpötellä". Kustannustoimittajan olisi pitänyt ehdottomasti kehottaa kirjoittajaa tiivistämään tekstiä.
Miten kiinnostavaa on esimerkiksi tietää, miten kirjan päähenkilö keittää perunat verrattuna tämän aviomieheen? 

Jonkinlainen edestakaisin meno juonen suhteen rasittaa myös. Juuri kun ollaan päästy jännittävään vaiheeseen, kerronta palaa johonkin muistoon tai johonkin muuhun ei niinkään (juonen kanssa) oleelliseen.  Ihan eri asia on monien kirjoittajien tapa kehittää rinnakkaisjuonta, jolloin lukija haluaa päästä eteenpäin.


Kirjan juoni sinänsä on kiinnostava, eikä se ole yhtä kliseinen "kuka-sen-teki" kuin monet muut. Arvosteluissa mainittua huumoria siitä en kuitenkaan  juurikaan löytänyt, ihmissuhdepohdintoja kylläkin. 

Hyvä, ammattitaitoinen kirjailija olisi näistä aineksista tehnyt kompaktin jännärin. Esikoiskirjailija ei siiihen (vielä?) pystynyt.


 Anna Tuuli: Ystäväpiiri
Kustantaja: KVALITI, 274 sivua (kk)
Saatavana myös e-kirjana (julkaistu ensin e-kirjana)



Kirjalijalta on tullut toinen romaani tänä vuonna, nimeltä Mieltikuvitusmurha. Sivumäärä ainakin on pudonnut.

Meidän herramme muurahaisia. ( Enon lyhyet 3)

Vaimo ja minä käymme aamuisin uimassa pueblon eli suomeksi pitäisi kai sanoa taloyhtiön (mikä ei ihan sama ole) uima-altaassa.

Allasta ympäröi betonilaatta, joka on materiaalin liikkumisen vuoksi katkaistu parin millimetrin rakoihin  reilun metrin välein. Näistä rakosista ilmestyy kävelemään pienenpieniä, ehkä alle kahden millimetrin mittaisia muurahaisia.  Yleensä niiden menossa ei näytä olevan mitään tolkkua, ne vain painelevat eestaas, häviten seuraavaan tai sitä seuraavaan rakoseen.
Tänään näytti olevan jotenkin erikoinen päivä. Satoja muurahaisia näytti kulkevan edestakaisin. Useimmat näyttivät kommunikoivan jollakin tavalla. Ne näyttivät törmäävän vastaantulevaan, ikäänkuin jättäen jonkin viestin. 

Veikko Lavi 
lauloi säveltämässään kappaleessa Jokainen ihminen on laulun arvoinen:
 "Ihmisiä on kuin muurahaisia,
ne loputonta polkuansa taivaltaa.
On kaukaa katsottuna kaikki samanlaisia,
niin ettei heitä toisistaan voi erottaa."
                              
Kirjailija Aapeli
eli pakinoitsija Simo Puupponen puolestaan kirjoitti  Meidän
herramme muurahaisia -teoksessaan (WSOY, 1954) pienen paikkakunnan ihmisistä. Jokainen henkilö vuorollaan kertoo elämästään. Yleisradio esitti v. 1964 Rauni Mollbergin ohjaaman minisarjan, myöhemmin monet teatterit ovat ottaneet teoksen ohjelmistoonsa. 

Aapeli kuvasi mielellään huumorilla ja lämmöllä ns. tavallisia ihmisiä. Pikku Pietarin piha-romaanista (WSOY, 1958) tehty, Jack Witikan ohjaama samanniminen elokuva oli ensimmäinen elokuvateatterissa näkemäni elokuva.  Isosisko vei katsomaan, ja siitä alkoi yhä jatkuva rakkaus elokuvaan (kirjojen, musiikin ym ohella). 
Myös PPP eli Pikku Pietarin piha on suosittua kesäteatteriohjelmistoa edelleen.  Syystäkin.