Hyvät, pahat ja homot.

Suomalaisen ministerin sateenkaarilipun heilutus ylitti uutiskynnyksen muuallakin kuin Suomessa. Suhtautuminen on Suomessa  - luonnollisesti - riippunut paljolti  poliittisesta näkemyksestä.  Suomen ulkopuolella moinen on nähty urheana tekona; olisiko Suomi, lopultakin nousemassa kyykkyasemasta, Äiti Venäjän, aikaisemmin Neuvosto-Venäjän,  mielistelystä.

Suomalaiset homofobiset ihmiset, etunenässä - luonnollisesti - perussuomalaiset ja heidän kannattajansa, ovat tietysti tuominneet tuollaisen käytöksen. Homoseksualismi kun heidän mielestään on joko sairaus tai perversio. Jotakin mitä herra nähköön ei saa puolustaa.

Politiikan asiantuntijat (?) taas ovat pähkäilleet, onko ministerin soveliasta ottaa kantaa kyseiseen asiaan.

Tavallinen tallaaja, kuten minä, taas ajattelee, ettei  esim. kynsien maalaaminen ole välttämättä poliittinen kannanotto. Joten sen kaltaisten tekojen kielto ei ole perusteltu. Ihmisoikeuksiahan puolustavat kaikki, paitsi erilaiset äärityhmät. Näin demokraattisissa maissa. 

Poliitikollakin on mielestän oikeus oman mielipiteen ilmaisemiseen. Se ei välttämättä edusta puolueen virallista kantaa. 

Venäjä on maa, joka siirtyi tsaarinajasta kommunismiin ja sen jälkeen harvainvaltaiseen pseudo-demokratiaan, jossa Vladimir Putin ja hänen hovinsa hallitsevat, ja poliittiset vastustajat laitetaan joissakin tapauksissa vankilaan epämääräisin perustein.
Näenkin viimeaikojen mielenilmaisujen takana enemmän kuin seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksien vaatimisen. Kyse on demokratiasta ylipäänsä, tai pikemminkin sen puutteesta. 

Kun palataan urheilijoihin ja tuleviin kisoihin Venäjällä, jokainen urheilija saa tietenkin päättää oman suhtautumisensa. Boikotoimisen vaatiminen tuntuu kohtuuttomalta. Urheilija, joka on tehnyt työtä vuosia menestymisensä eteen, haluaa osallistua. Se suotakoon. 

Urheilujohtajien vaatimus, etteivät urheilijat saa ilmaista mitään poliittista kisojen aikana, on ehkä oikeutettu. Luulen, että Venäjän johto (niin poliittinen kuin urheilujohtokin) on varmasti jo kiusallisen tietoinen siitä, mitä Venäjän hallinnosta ajatellaan maan ulkopuolella. 

Olisikohan mahdollista, että jonakin päivänä eläisimme maailmassa, missä ne asiat, mitä teemme makuuhuoneessa (tai vaikka suuteleminen kadulla) on jokaisen oma valinta?  Eikä siihen tarvita lakeja eikä asetuksia, ei viranomaistan valvontaa.  Ja siksi toisekseen, miksi näistä asioista pitää nostaa haloota?  

Sateenkaari vie taakse satujen...

Tänään julkaistiin seuraava tieto: UUTISET URHEILU

"Suomen olympiakomitea kieltää kilpailijoilta sateenkaarikynnet."

Kun olin nuori poika, pahin herja, mitä voi kuulla oli: Homo!

Jo varhaisessa vaiheessa pojat (miksi ne olivat aina poikia?) oppivat homottemaan ja huorittelemaan, luulen, että monet eivät aina (vielä) edes tienneet, mitä sanoivat.

Minä olen aina ollut ns. hetero. Yhdellä irc-kanavalla laskin leikkiä, ja sanoin, että olen "niin hetero, että  jotkut varmaan ajattelee, että olen tylsä". Sarkasmi ei purrut - minulle sanottiin, että loukkasin niitä, joille seksuaalinen status tai rooli  ei ole selvä.

Kuusikymmentäluvulla Suomessa väännettiin vitsiä ruotsalaisista: Ne kuulema muuttaa kansallishymninsä siihen, missä sanotaan: Meit´ oli poikia raitilla viis, oli tyttöjä kans mut ei välitetty niist.

Omat julkiset  "kotihomot" hyväksyttiin: Muutama näyttelijä, taiteilija. Oliko homoseksuaalisuus yhtä kuin olla herkempi kuin "tavallinen" mies? 

Seitemänkymmentäluvulla maailmalla  oli trendikästä olla ainakin bi-. David Bowie.  

Kasarilla Boy George. 

Entä tänä päivänä? 

Muutos on ollut todella suuri.  Tuntuu, että tv:n esiintyjistä suurempi osa kuin se noin 1 prosentti (mikä vaihtelee maittain 0,6 ja 2 välillä) ihmisistä, jotka "myöntävät" olevansa homoseksuaaleja ) päätyy noihin show-ohjelmiin tai esiintyjiksi.  

Suomalainen ministeri Paavo Arhinmäki osoitti selkeästi, mitä hän ajattelee Venäjän nykyisestä politiikasta. 

Kun sanotaan, ettei ministerin pidä ottaa kantaa epävirallisesti, se ei pidä paikkaansa. Jos (ja kun) esim. brittiläinen vihreiden kansanedustaja ottaa osaa mielenosoitukseen, joka (tosin suurelta osin poliisin käytöksen vuoksi) muuttuu lievästi väkivaltaiseksi, tilanne on ehkä  toinen. 

Jos minulla olisi hattu, nostaisin sitä Paavolle. Sille fiksummalle niistä kahdesta sen nimisestä  poliitikosta...

Suomen olympiakomitea on joukko ihmisiä, joista elämä meni ohi.

Bye bye. 

Taidekaupunki Mänttä - muutakin kuin jotain, millä pyyhkiä- krhm-

Maanantaina, kesäkuun 24. päivänä, mikä aikoinaan oli "oikea juhannus" eli Jussinpäivä, kaksi miestä, toisistaan tietämättä, matkusti Taidekaupunki Mänttään.

Toinen heistä sai hänelle kuuluvan huomion.

Toista media (siis se julkinen media) ei noteerannut. No jaa. Nojaa?

Espanjan Eno käväisi pikakäynnillä entisessä kotikaupungissaan.

Äidilläni oli, kuten tuon ajan ihmisillä yleensäkin, sanonta joka tilanteeseen. Yksi oli : Vuosi vanhan vanhentaa, kaksi lapsen kasvattaa.  

Kun vuosi sitten (2012) kävin Suomessa, ihmiset jotka tapasin, tuntuivat vanhentuneen aivan ihmeesti. No, yhdeksän vuotta; siinä ajassa mm. Mäntän Valon ja Vilppulan Tähden juniorit, Kuoreveden Kärjen hiihtojuniorit, kaikki nuoret olivat kasvaneet aikuisiksi. Monella on omia lapsia.

Monet aikoinaan tuntemani aikuiset olivat eläkkeellä, joko varhais- tai normaalilla. Tuskin minäkään enää olisin se "kirjaston nuori mies"? 

Nyt en suuria muutoksia huomannut. Yhtä lukuun ottamatta.

Siskon poika, jonka muistin hieman ylipainoisena, kitaraa soittavana "äidin poikana", näytti muuttuneen uskomattoman komeaksi, upearaamiseksi  nuoreksi mieheksi. Häntä kun en viime vierailulla nähnyt. Kahvakuula taitaa olla ihmelaite?  No, tekeehän tämä nuori mies muutakin.

Käyntiä voisi nimittää ranskalaiseksi visiitiksi. Paitsi, että tulin Espanjasta. 

No, syy miksi kävin, oli, että on edelleenkin  joitakin asioita, ,joita ei voi  tehdä netin kautta. Ja hyvä niin. On olemassa  maita ja veroparatiiseja, joihin riittää e-maili, eikä kysymyksiä esitetä. Yksi syy, miksi niin monet maat menettävät uskomattoman määrän verotuloja.

Hommat hanskassa. Eivätkä  hanskat  ole hukassa.

Ja muuten. En ehtinyt sinne taideviikoille. Mutta: minä tulen takaisin!

Journalismin kukkasia ja rikkaruohoja

Fuengirola.fi -kaupunkilehti (aikaisemmin Uusi Fuengirola) ei ole koskaan vakuuttanut puolueettomuudellaan. Esim. Fuengirolan Partido Popular- puolueeseen kuuluva kaupunginjohtaja on näkynyt lehdessä  joka ainoassa kissanristiäisissä ja  saanut muutenkin melkoisesti palstatilaa. Onhan hän "veljespuolueen" eli Kokoomuksen kaltainen oikeistopoliitikko. Nimi (aikaisemmin)  Uusi Fuengirola viittaakin Uusi Rauma- kaupunkilehteen ja Uuteen Suomeen. Jäljet johtavat siis sylttytehtaalle.

Kun luen ns. kaupunkilehteä, toivoisin lehden  keskittyvän puoluetettomaan informaatioon.
Näin osittain onkin. Kolumnit ovat asia erikseen.

Fuengirola.fi -lehden numerossa 32 (2.11.2012)  Asko Tanhuanpää kommentoi Suomen kunnallisvaaleja. Hän nimittää Paavo Arhinmäkeä parta-anarkistiksi.

"Radikalismi on äärisuunta, joka tavoittelee läpikotaista muutosta tai uudistusta. Tämä on yksi määrittelyistä.  Yleensä, käytännössä, pommeja, poliittisia murhia.  Esimerkkinä vaikka 60-luvun Beider-Meinhoff Saksassa."

Paavo Arhinmäen, suomalaisen ministerin, nimittäminen anarkistiksi voisi olla oikeusjutun paikka.  Kuitenkin,  entisen urheilutoimittajan, nykyisen ilmaisjakelulehden "kolumnistin" haastaminen taitaisi olla tuhlaamista  ruutia variksiin.   Mies kun tuntuu (onkohan dementia tulossa?) sekoittavan 60-luvun herjan "partaradikaali" parta-anarkistiin.
Onkohan muuten Espanjan nykyinen presidentti (eli suomeksi  pääministeri) Rajoy luotettava? Miehellä kun on harmaa parta (hiukset tosin värjätty mustaksi)?