They tried to make me go to rehab eli Kalliit on laulujen lunnaat

 Suomessa pari ns. julkkista poistui keskuudestamme vähän aikaa sitten, ja molemmat saivat runsaasti julkisuutta ja huomionosoituksia poismenonsa johdosta.

Tämä sai minua muistelemaan median ja kuoleman suhdetta laajemminkin.

Yksi rock-maailman kliseistä on ns. 27:n kerho.
Brian Jones (Rolling Stones), Jimi Hendrix, Jim Morrison (The Doors), Janis Joplin. Kaikki kuolivat 27-vuotiaina parin vuoden sisällä 1969-71.  Syynä huumeet ja/tai alkoholi.
(Myös Alan Wilson (Beach Boys) oli 27-vuotias ja kuoli yliannostukseen  samoihin aikoihin, mutta jostain syystä häntä ei ole luettu mukaan.)

Myöhemmin "joukkoon liittyivät" Kurt Cobain (Nirvana) ja Amy Winehouse."They tried to make me go to rehab
I said, no, no, no."

Blueslaulaja ja muusikko  Robert Johnson kuoli (ilmeisesti alkoholiin) 27-vuotiaana 1930-luvulla.

Huumeiden yliannostukseen tai runsaaseen alkoholinkäyttöön on lisäksi kuollut melkoinen määrä muita laulajia ja muusikoita. Lista on valitettavasti liiankin pitkä kirjoitettavaksi.

Suomessa muusikoden "ammattitauti" näyttää taas pikemminkin olleen (ja ehkä edelleenkin on) alkoholismi.

Rauli Badding Somerjoki kuoli 39-vuotiaana, Cisse Häkkinen myös 39-vuotiaana, Albert Järvinen (Hurriganes) 40-vuotiaana (miehellä oli lisäksi piilevä sydänvika) Irwin Goodman (joka oli pitkään ollut raitis)  47-vuotiaana. 
Vesa Enne (elokuvat, Karma-yhtye ym. oli 50-vuotias kuollessaan. Enne  tiettävästi "oppi" alkoholinkäytön jo pikkupoikana elokuvanäyttelijätoveriensa opastuksella.

Juha Vainio (joka myös oli lopettanut rankan juomisensa), kuoli 52-vuotiaana, Juice Leskinen 56-vuotiaana.


 Olli Lindholm (Yö) oli kuollessaan 54-vuotias, eikä hänen kuolemansa ilmeisesti johtunut alkoholin käytöstä, koska mies oli ollut raitis jo vuosikymmeniä. Kirka Babitzin oli kuollessaan  56-vuotias ja syynä äkillinen sairaskohtaus. Kirkan kuolinsyynä ei myöskään ollut rankka alkoholinkäyttö.

Alkoholi on usein ollut syynä myös ex-urheilijoiden ennenaikaseen poismenoon. Matti Nykänen kuoli hiljattain vain 55-vuotiaana.

60-luvulla uransa aloittaneiden rock-muusikoiden poismeno tapahtuu tänä päivänä ns. normaalisti, useimmat kun ovat jo yli 70-vuotiaita.

 50-lukulaisista Chuck Berry kuoli parisen vuotta sitten 90-vuotiaana, Fats Domino 89-vuotiaana. Jerry Lee Lewis on 83-vuotias, Little Richard 86.

Elvis olisi tänään 84. Jotkut uskovat hänen olevan edelleen elossa.
 Entä sitten Keith Richards, riffmeister.  Hän tuntuu elävän ikuisesti. 

Hail hail rock´n´roll delivers me from the days of old! - Chuck Berry

"Ikähän on vain numero!"

Olen varmasti itsekin ollut toistelemassa otsikon väitetettä. Vuosia sitten.

Nykyisin lisäisin kuitenkin: Vain jos  se numero on tarpeeksi pieni. Alkaen vaikka vitosella. Pienemmistä numeroista nyt puhumattakaan.

Kun muutin Espanjaan, olin 48-vuotias (melkein 49).  
Olin terve, painoin alle 80 kiloa, olin kuntoillut parikymmentä vuotta: hölkkää, hiihtoa, pyöräilyä, kuntosalia. Ruoka maittoi, syödä voin mitä ja miten paljon tahansa painon pysyessä vakiona.

Kuntoilu uudessa maassa jäi vähemmälle (osittain siksi, että asfalttipintaisilla kaduilla korkeuserot olivat suuret, eikä pururadasta tms. ollut tietoakaan), mutta pahin oli silti edessä: sydämestä löytyi ylimääräinen ääni: tsekkauksissa ilmeni, että  aortta oli laajentunut. Voisi revetä koska tahansa! 

Parin leikkauksen jälkeen toivuin, mutta  hitaasti. Kuntoiluajat olivat ilmeisesti  ohi.

Koskaan enää en kokisi "runner´s high"- fiilistä. En myöskään  sitä hyvää oloa, mikä seuraa suht. rankkaa fyysistä rasitusta.

Tunnen muutamia ihmisiä, jotka ovat toipuneet syövästä. Kerran. Jopa kahdesti. 

Joku voi sanoa, että kun on ollut lähellä kuolemaa (kuten minä molemmissa leikkauksissani), osaa laittaa ns. arvot kohdalleen. Arvostaa elämää eri tavalla.  Toki arvostan sitä, että olen yhä olemassa, mutta ei tämä ole minusta tehnyt ainakaan parempaa ihmistä. 
Osaanko olla ruikuttamatta turhasta? Hah! 

Sormissa ja polvissa on jäykkyyttä ja kihtikin vaivaa ajoittain, mutta siihen tottuu.
Ja se numero. Se senkun  kasvaa. Joka vuosi. Eikä ole todellakaan pelkkä numero.  

Mutta kasvakoon. Niin kauan kuin menee nollille. 

Kun tuuli käy hänen ylitseen....

Germanwings-lentoyhtiön lennon 4U 9525

päättyminen katastrofiin, missä 150 ihmistä menetti henkensä, sai minut ajattelemaan kuolemaa. Kuinka se usein tuntuu epäoikeudenmukaiselta.

 Uhreja on tiettäväsi 16 maasta. Enemmistö saksalaisia ja espanjalaisia.
Menehtyneiden joukossa oli myös nuoria ihmisiä, koululaisia.

Jokainen elämä on tärkeä.  Ja kuolema, joka tulee ennen aikojaan, on  jälkeenjääville aina shokki.

Kun olin vielä nuori, tuntemani nuori mies (veljeni kavereita ja luokkatoveri) kuoli auto-onnettomuudessa, johon hän oli syytön.
 Kaksi tuntemaani nuorta miestä (miltei poikaa) tekivät eri aikoina  itsemurhan.

Samoihin aikoihin, kun isäni kuoli, nuori (noin kolmikymppinen) mies teki itsemurhan  hukuttautumalla. Vanhempi siskoni oli todella järkyttynyt: hän ei voinut käsittää, miten nuori mies, jolla olisi pitänyt olla koko elämä edessään, voi lopettaa oman elämänsä, kun hänen (ja minun) isä, joka on kokenut sodan ja monet muut vastoinkäymiset, taistelee viimeiseen asti elämästä.

Toki ymmärsin ajattelutavan. Mutta: yritin ymmärtää (mikä ei ole sama kuin hyväksyä), että joskus elämä, jatkaa elämää, voi tulla niin raskaaksi, että ainoana vaihtoehtona on luopua siitä.  Onko meillä oikeus arvostella sitä?

Vuosien aikana melko monta ikäluokkaani kuulunutta on kuollut.  Joku kuoli, koska hänellä oli diabetes, jota hän ei hoitanut. Pari kuoli viinaan. Jo ennen keski-ikää.

Kaksi lapsuuden toveriani on kuollut muutaman vuoden sisällä. Toinen (jälleen) viinaan. Toinen syöpään. Kumpikaan ei ehtinyt eläkkeelle.

Olen itse ollut kahdessa suuressa leikkauksessa. Molemmissa olen ollut (lääkärien mukaan)  hyvin lähellä kuolemaa.  Sen pitäisi saada minut arvostamaan elämää, ajattelemaan, että jokainen uusi päivä on siunaus. 

Osaanko ajatella niin? En tiedä, ehkä ajoittain.

Kun aamulla herään, vaimoni on vieressäni. Ja meidän molempien vieressä (omassa petissään)  on koiramme Billy. Billy on jo 16 vuotta vanha.  Hänelle jokainen päivä voi olla viimeinen.  Niinkuin meille kaikille.

Tätä kirjoittaessani lentotragedian tutkimukset ovat kesken. Saksalainen media on kertonut, että lentäjälle oli myönnetty sairaslomaa, mitä hän ei kuitenkaan pitänyt. Kotoa on löytynyt todisteita "jatkuvasta lääkityksestä". Oliko kyseessä siis itsemurha? Itsemurhaviestiä ei ainakaan ole vielä löytynyt.
Naapurit ovat kertoneet mitä tietävät miehestä. Tuntuu luonnollisesti uskomattomalta, että joku voisi riistää hengen itseltään ja viedä kymmeniä muita mukanaan.

Jos tapauksessa on mitään positiivista, se lienee se, ettei mikään ainakaan toistaiseksi osoita, että motiivina olisi mikään poliittinen tai uskonnollinen syy.

                                                      ******

Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne. Psalmit 103:16

Axel on poissa

Kävin tänään terveyskeskuksessa La Calassa, Mijas Costalla. En itseäni varten, vaan vaimon seurassa. Hän kun tarvitsi reseptin uudistamisen ja ajanavarauksen puolivuotiseen verikokeeseen (rutiinitoimenpide). 

Vaimo sai reseptinsä, sitten piti jonottaa ajanvaraukseen.

Jonossa huomasin tutun naisen; norjalaisen, jonka kanssa olen jutellut monet kerrat. Hänellä on koira, ja koiraihmisethän ovat kuin samaa perhettä.  

Kysyin miten hän voi, ja nainen sanoi voivansa hyvin.
 En  halunnut tentanta miksi sitten oli lääkärin vastaanotolla.   Sen sijaan kysyin, tiesikö hän mitä kuului toiselle norjalaiselle, Axelille. Hän kertoi, että mies oli kuollut. Kaksi viikkoa sitten. 

Tieto tuntui uskomattomalta. Vaikka siihen olin voinut varautua.

Olin tuntenut Axelin siitä asti, kun muutin Aurinkorannikolle. 15 vuotta sitten. Hän  oli muuttanut omaan taloonsa noin 20 vuotta sitten.   Entinen hammaslääkäri vietti eläkepäiviä Etelän lämmössä.

Päivettynyt, lihaksikas Axel oli kuin malliesimerkki siitä, miksi Norja ja norjalaiset tuntuvat voittavan melkein kaiken mahdollisen hiihtourheilussa.  Todellinen viikinkien perillinen, vielä yli kuusikymppisenäkin. Myös kuolleessaan jo yli seitsemänkymppisenä. Viime vuosiin asti pelaten tennistä, käyden salilla. 

Axelilla oli koira, Sultan. Näin heidät lähes päivittäin. Juttelimme, puhuimme urheilusta. Me jaoimme ehkä hieman omituisen huumorintajun;  heitimme herjaa. Läppää, kuten nykyisin sanotaan. Minä norjalaisista, hän suomalaisista.  Tunnustin, että maastohiihdossa Suomi oli miltei kadonnut maailmankalta.  Syystä, jonka kaikki tiesivät. 

Mäkihypyssä oli aika, jolloin Norja putsasi pöydän. Niinpä sanoin Axelille, että syynä oli se, että heillä oli suomalainen valmentaja, joka kertoi norjalaisille, miten hypätä. Norjalaiset kun ovat vahvoja mutta eivät kovin älykkäitä, joten tarvitsevat jonkun neuvomaan...jonkun suomalaisen...


Nyt tajusin, ettei tällaista jutustelua koskaan enää tapahtuisi. 
Kun joskus  aikoinaan  kuulin, että Axelilla  oli aivokasvain, tiesin, että se voisi olla lopullista. Silti, kuulla hänen kuolleen oli shokki. 

En koskaan käynyt Axelin kotona. Eikä hän meillä.  Tapasin hänen vaimonsa (toisen vaimon) vain joskus kävellessämme. Emme myöskään istuneet koskaan  iltaa kapakissa yhdessä. Silti haluan kutsua häntä ystäväkseni.


Ehkä jonkun mielestä on liikaa kutsua Axelia ystäväkseni. Toisaalta, mielestäni  voi tuntea ihmisen koko elämän ajan, olematta koskaan todella enemmän  kuin tuttava. 

Axel oli hieno mies. Kaipaan häntä todella.

Nyt hän on poissa. Lepää rauhassa, Axel. 

Kun tuuli käy hänen ylitseen, ei häntä enää ole...

Herään aikaisin, mutta vaikka minulla ei ole kelloa, tiedän että on aamu; on jo valoisaa.

Kävelen keittiöön, missä isoveli ja äiti istuvat vakavan näköisinä  pöydän ääressä. Isosiskot nukkuvat vielä, koska on kesä eikä ole koulua. Itse en ole vielä aloittanut koulua, aloitan vasta syksyllä.
Isä on jo lähtenyt työhön.

"Mummu on kuollut", sanoo äiti. "Se valitti päänsärkyä illalla, lieneekö verisuoni katkennut päästä."
  Mummo oli isän äiti, minusta tosi vanha, ja oli aika kärttyinen, vaikkei läheskään niin kiukkuinen kuin kaverini mummo, joka aina marmatti ja komensi.

Mummo oli ensimmäinen ihminen, jonka kuoleman koin. Hän oli ainoa isovanhempi, joka oli vielä elossa, kun olin lapsi.
 Olin tarpeeksi vanha käsittämään, että jokainen kuolee joskus, joko vanhuuttaan tai muuten.

Kun kasvoin aikuiseksi, kuolemaa ei juurikaan ajatellut. Toki aina joskus se kävi melko lähellä; kaverini työtoveri kuoli tapaturmaisesti ollessaan alle kaksikymppinen, myöhemmin veljeni kaveri (ja osittain myös minun) kuoli autokolarissa saamiinsa vammoihin.

Vuosien kuluessa on kuullut yhä useamman ihmisen poistuneen tästä maailmasta. Omat vanhemmat, kavereiden vanhemmat, entiset naapurit. 

Osa ikäisistäni on myös siirtynyt rajan taakse. Yksi lapsuuden ystäväni kuoli lähinnä viinaan. Toisen vei hautaan liian myöhään diagnosoitu eturauhassyöpä.

Viimeisin viesti kertoo miehestä, jonka entisellä kotipaikkakunnallani tunsivat useimmat kai vain nimellä Hemppa. Hänenkin terveytensä tuhosi alkoholi. "Urheilu on monta hyvää viinamiestä pilannut!" sanovat ns. koiranleuat. Näin melkein kävi Hempallekin; mies oli aikoinaan jääkiekkomaalivahti.
Vaikka Hemppa oli viinamäen miehiä, en koskaan nähnyt häntä aggressiivisena, tungettelevana tai kerjäämässä rahaa.  Hänellä oli lempeä luonne ja huumorintajua.  Hyvä mies, heikkouksineen
 Kävi  kirjastossakin ja lainasi kirjoja, toisin kuin jotkut siinä kulmilla pyörivät, jotka tulivat vain lämmittelemään tai sateensuojaan.

Kuolema pysäyttää. Aina.  Sairaus samoin. Ne auttavat ehkä muistamaan, kuinka jokainen päivä pitäisi elää kuin viimeinen; ei niin että "lentää kuin viimeistä päivää", kuten sanonta kuuluu, ei yrittämällä epätoivoisesti kokea jotakin mahtavaa, vaan arvostamalla nykyhetkeä. Läheisiä, rakkaita ihmisiä. Ystävyyttä, kauneutta, luontoa, taidetta, musiikkia, kirjallisuutta;   kaikkea hyvää (mutta myös vähemmän hyvää) mitä elämä voi tarjota.  

Lepää rauhassa, Hemppa.  Olit hyvä jäbä...


http://youtu.be/g0zSB2WEtwU