Kätilö.

Minulla on fb-ystävä, jonka tunsin jo irl eli oikessa elämässä.

Hän (suomalainen pronomini ei kerro sukupuolta, joten todettakoon että hän on naispuolinen) on monta kertaa sanonut, ettei ole kiinnostunut elokuvista sen enempää kuin kirjoistakaan, jotka kertovat "keksittyjä tarinoita".  

Kunnioitan hänen pielipidettään. Itse asiassa, olen elämäni aikana tuntenut muutamia ihmisiä, joiden elämä sinänsä on ollut niin värikästä ja tapahtumarikasta, että heidän ei ole tarvinnut löytää jännitystä siihen keksityistä  tarinoista.

Nuo ihmiset ovat olleet melkein aina jollakin tavalla poikkeusyksilöitä. Siitä huolimatta, monet heistä ovat - kaikesta huolimatta - lukeneet myöskin fiktiota eli "tarinoita".

Itse olen ihan vain  tavis.  

Siitä huolimatta - tai paremmin kai juuri siksi - luen sekä muistelmia että "keksittyjä tarinoita".  Muistelmatkin kun lopulta ovat vain kirjoittajan (ja joissakin tapauksessa kirjoittajan ja "haamukirjoittajan" tai julkisesti ilmoitetun kirjoittajan)  näkemys ajoista ja paikoista  ("life and times" on monesti englannin kielinen alaotsikko).

Yksi viimeksi lukemista  "tarinoista" on kovasti kiitelty romaani Kätilö. 

Kirja on mahtava lukukokemus. Ei pelkästään juonensa, vaan paljolti myös sen  kielen vuoksi. 

Lapin sodasta ei ole juurikaan kirjoitettu, eikä yleensä Suomen usein varsin mutkikkaasta "veljeydestä" natsi-Saksan kanssa. Sodan jälkeen mieluusti haluttiin uskoa ja uskotella, että Suomi oli jonkinlainen ajopuu joka ajautui Saksan mukaan. Saksa  näytti olevan voittamaton, ja olisi voinut tuoda takaisin Suomen talvisodassa menetetyt alueet, ja jopa viedä Suomen Uralille.

Kuten Saksassa, Suomessakaan ei ollut sodan jälkeen ihan oikeita natseja. Jonnekin kaikki kadonneet?

Saksalaiset polttivat Lapin perääntyessään. Entinen aseveli piti pakottaa ulos. He lähtivät, mutta poltetun maan taktiikalla. 

Ei ihme, että Lapissa (kuten  myöskään Norjassa) saksalaisista ei ole suuremmin pidetty. 

Katja Ketun kehuttu romaani Kätilö kertoo ajasta ennen Saksan luhistumista ja sitä edeltävästä epävarmuuden ajasta.
 Kirja ei ole perinteinen rakkausromaani. Silti se on osittain sitäkin. Aika ja raamit eivät vain sovi romanttiselle rakkaudelle suomalaisen kätilön ja SS-upseerin välillä.  

Rankka kirja rankasta ajasta. Rosoinen, jonkun mielestä ehkä "roisi". Ajasta jota emme halua kokea koskaan uudelleen. 

Talo Elben rannalla

Asun Aurinkorannikolla (Costa del Sol), jossa asuu kymmeniä tuhansia ei-espanjalaisia; naapureinamme  on mm. suomalaisia, tanskalaisia, ruotsalaisia,  saksalaisia, belgialaisia,  latvialaisia...

Yksi naapureistamme on saksalainen sinkkunainen, jolla on 13-vuotias poika.
Istuimme kerran  lähellä olevassa ravintolassa,  nainen   nauttien lasin tai pari valkoviiniä, minä   oluen tai pari,  pojan tyytyessä luonnollisesti coca-colaan.

Koska suomalaisena en tyydy pelkkään small talkiin, puhuimme jonkinverran  ihan asiaakin...
Niinpä  kysyin (en muista miten asiaan päästiin), onko nainen koskaan keskustellut poikansa kanssa Toisesta Maailmansodasta, natseista ja Hitleristä.  Saksan jälleenrakentamisesta, maan kahtiajaosta. 
  Pieneksi yllätyksekseni hän sanoi, ettei ole. Hänen mielestään se on historiaa ja sen opettaminen on koulun asia (poika käy paikallista Saksalaista koulua). 

Tämä kävi mielessäni, kun aloin lukea kirjaa Talo Elben rannalla.
Kirja kertoo brittiläisestä upseerista, joka sodan jälkeen matkustaa pahoin pommitettuun Hampuriin "organisoimaan maan jälleenrakentamista ja saksalaisten uudelleenasuttamista". Alue on brittijoukkojen miehittämä.
Upseeri perheineen  asettuu asumaan suureen taloon, jonka omistaja jää asumaan talon ylimpään kerrokseen.

  Yleensä talot pakkolunastettiin (voittaja kun sanelee ehdot), ja omistaja sai      etsiä majapaikan muualta.

Maa on sodassa  totaalisesti lyöty;  monet talot raunioina, tehtaita tuhottu,  kaikesta on pulaa.  Samaan aikaan maata miehittävillä  briteillä on kaikkea. Orvot saksalaislapset kaduilla yrittävät pärjätä kerjäämällä ja varastamalla. Savukkeet  (joita he kerjäävät miehitysjoukkojen  sotilailta) ovat monella lapsella  syrjäyttäneet rahan "maksuvälineenä". 
Niitä voi vaihtaa vaikkapa leipään. 

Eversti ei osaa vihata saksalaisia, hänen mielestään kansakunta on jo kärsinyt tarpeeksi.  Siksi hän antaa perheen jäädä taloonsa. Hän haluaa myös tutustua perheeseen.
Hänen vaimonsa on vaikeampi hyväksyä saksalaisia, perheen vanhempi poika kun on saanut surmansa saksalaisten pommituksessa sodan aikana. Jännitteitä on miehittäjien ja saksalaisten, kuten myös eri  miehittäjien välillä. 

 Neuvostoliiton miehittämästä alueesta syntyi Itä-Saksa eli DDR, brittien, amerikkalaisten ja ranskalaisten alueesta Saksan Liittotasavalta. 

 Kirjan päähenkilöihin kuuluva upseeri ei liene tyypillinen upseeri (jos sellaista onkaan). Hänen kykynsä ymmärtää myös saksalaisia ("Eivät he enää ole vihollisiamme!") on ihailtava.
Kylmä sota oli alkava vasta myöhemmin. Iso-Britannian pääministeri  Winston Churchill sanoi aikoinaan, että vaikka läntinen maailma olikin taistellut yhdessä Neuvostoliiton kanssa natseja vastaan, seuraava sota saattaisi olla taistelu kommunisteja vastaan.

Toisesta Maailmansodasta on kirjoitettu tuhansia ja taas tuhansia sivuja niin dokumenttia kuin fiktiotakin.
Saksan jälleenrakentamisen alkuajoista voittajien kannalta en ole lukenut mitään aikaisemmin.


Kirja on hyvin kirjoitettu, ja vakavasta aiheesta huolimatta ns. helppolukuinen. 

 Rhidian Brook: Talo Elben rannalla
  Otava 2014, 410 sivua
  Alkuteos: Aftermath 2013
  Suomennos: Ilkka Rekiaro

 Myös e-kirjana:
 kirja.elisa.fi