Kyllä kiitos!

      

Vaimo se joskus kehtaa väittää, että en muka koskaan myönnä olevani väärässä. Silloinkaan kun kuulema tiedän (?), että olen.
Höh. Enhän minä ole  väärässä, jos kerran  olen oikeassa. Ja jos en ole jonkun kanssa samaa mieltä, tarkoittaako se että olen väärässä?  Kuinka muka?

Kyllähän minä myönnän että (ehkä)  en ihan  aina ole erehtymätön. Tai siiis. Sanotaan, että  joskus myönnän (ainakin itselle), että voisi asiasta ehkä olla toistakin mieltä. Ja jopa muutan mieltäni. Ihan tosi?  Kyllä!

Tämä syvä itseanalyysi ja -kritiikki sopii tähän alkuun kuin marjat puuroon. Siksi, että puhuin vaimosta, itsestä, ja oikeassa olemisesta.
 Ja siksi, että kun luin kirjaa Ei kiitos (Anna-Leenä Härkönen, Otava 2008), tuntui aluksi että "tämä on taas tätä". Eli pikkunäppärää, muka-hauskaa ihmissuhdevatvomista. Naisnäkökulmaa? (Sovinistin sorkkako taas vilahtaa?!) 

Kun Härkönen aikoinaan (1984) julkaisi esikoiskirjansa Häräntappoase, se sai varsin hyvän vastaanoton sekä kriitikoilta että lukijoilta. Kirjasta tehtiin sekä  TV-sarja että  teatterisovituksia. Myöhemmin Härkönen  on jatkanut menestyksekkäästi sekä kirjailijana että näyttelijänä.

En koskaan oikein ymmärtänyt Häräntappoaseen  suosiota, eikä kirjailija siksi myöhemminkään  kiinnostanut. Taisin olla liian vanha.

Niinpä kun divarista joutui käsiini  kirja Ei kiitos, minulla oli (häpeä tunnustaa) jo olemassa melkoisen negatiivinen ennakkoasenne teokseen. Pari sivua, ja jotenkin tekopirteä ja -nokkela verbaalivoimistelu  sai aikaan sen että tuntui että kirjan läpikahlaaminen voisi  olla vaikeaa.
 Jostain syystä en koskaan ole halunnut lopettaa kirjaa kesken; muutaman olen jopa aloittanut urhoollisesti uudelleen, koskaan pääsemättä loppuun.  Yksi näistä on Sormusten herran ensimmäinen osa.  No, taitaa olla että hobitit ja muut eivät yksinkertaisesti ole minua varten. Enää en taida edes yrittää.

Takaisin Härkösen kirjaan.
Jossain vaiheessa kerronta sai imua. Hm...siis, vaikka kysymyksessä on kirja, jossa puhutaan paljon seksistä (ja varsinkin sen puutteesta), puhun nyt kerronnan imusta.
Yleensä (kai?) miehet valittavat, että vaimoa (tyttöystävää) ei kiinnosta (enää)  "ne jutut". Luonnollisesti toisinkin päin voi olla. Ja siis varmaan onkin. (Taas eksyin aiheesta.) 

En halua pilata kenenkään mahdollista lukukokemusta kertomalla seikkaperäisesti, mitä kertoja-minälle tapahtuu.  Todetaan vain, että nykyaikainen, itsenäinen ja -päinen vaimo ja nainen tekee, mitä haluaa. Ihan oikein, että tekee.

Kirjassa on monia nokkelia toteamuksia, kuten "kun rakastaa, on tunteet paras unohtaa!"  ja "ehkä rakastaminen on sitä, että antaa toisen pilata elämänsä". Sarkasmia? No, sitäpä juuuri. Siinä Härkönen on parhaimmillaan, jos ei viljele sitä liikaa.

Anna-Leena Härkönen kävi vielä lukiota, kun hän kirjoitti esikoisteoksensa, kertomuksensa nuorista ja nuorille. Nyt kirjalija (joka ei tietenkään ole Ei kiitos- kirjan "minä") on kasvanut aikuiseksi, kypsäksi naiseksi, joka kirjoittaa kypsään ikään ehtineiden ihmisten avio-ongelmista.    Suosittelen tätä kirjaa    myös miehille. Ne iänikuiset stereotypiat eri sukupuolista ovat juuri  vain niitä.  Stereotypioita.

P.S. 
Taidan lukea joitakin muitakin Härkösen teoksia jos käsiin joutuvat. Ihan hyvä lukukokemus. Olisikohan se vaimo sittenkin oikeassa? No ei. Johan minä myönsin erehtyneeni, vai kuinka? 

Seitsemäntoista

6o- ja 70-lukujen  suomalaiselle kirjallisuudelle olivat tyypillisiä ns. avainromaanit. Monet nuoret kirjailijat kertoivat haaveistaan ja yrityksistään kirjoittaa, kirjat oliva siis melkoisen omaelämäkerrallisia.  Julkisuudessa he  kertoivat että henkilöt olivat fiktiivisiä eli kuviteltuja.  Tietysti jo esim. Toivc Pekkanen 30-luvulla pohti niin kirjottamista kuin  yksilön ja yhteisön suhdetta, tuntien usein olevansa "erilainen" kuin hänen ympärillään olevat, työväenluokkaan kuuluvat ihmiset, joille tavallinen arki tuntui riittävän. Samaa teemaa voi nähdä mm. Hannu Salaman tuotannossa.

 Erityisesti 60-luku oli ns. työväenkirjailijoiden kulta-aikaa: Salaman lisäksi suhdettaan  poliittiseen työväenliikkeeseen pohtivat mm. Alpo Ruuth, Jussi Kylätasku ja Jorma Ojaharju. Minkä omilta ongelmiltaan ehtivät...ja "kirjailijakapakoissa" istumisiltaan malttoivat.

Olen lukenut Juha Itkosen romaanin Seitsemäntoista ja sen saamia arvosteluja. Myös se on nähtävissä kehitysromaanina. Työväenkirjailija Itkonen ei varmasti ole, eikä poltiikka ilmeisesti suuremmin kiinnosta. Työväenkirjallisuutta ei enää taida edes olla olemassa?

Jotkut lukemistani  arvosteluista ovat olleet todella huonoja. On jopa sanottu, että kirjailija on käyttänyt pöytälaatikkoon kertynyttä aineistoa.   Jonkinlaista "täytettä".

Seitsemäntoista on kyllä  monitasoinen romaani. Sen rakenne ei ole se kaikkein tavallisin.  Kirjoittaja, mitä ilmeisemmin, käyttää aineistoa, mikä on osittain  itse koettua. Monet pohdiskelut, vaikka pantuina romaanihenkilön suuhun, tuntuvat olevan kirjoittajan omia.

 Romaani  osoittaa, miten eri tavalla konkreettisetkin  asiat voidaan kokea, ja kertoa. Itkosen romaanissa ovat kertojina niin nuori kirjailijanalku, keskiluokkaisen perheen  nuorimies, sama mies  (20 vuotta myöhemmin) tunnustusta saaneena  ammattikirjailijana sekä  nuorukaisen aikaisempi naistyötoveri  kuin myös yhden kirjan julkaissut, nyt kirjoittajapiirejä vetävä keski-ikäinen mies. Tärkeä henkilö  on myös nuoruuden työpaikassa ollut (silloin) parikymppinen mies, jonka todellisesta luonteesta ja teoista ei lopultakaan tunnu löytyvän yhteistä totuutta.  Eri "versiot" tapahtumien kuluista vaihtuvat kertojan mukaan, ja lukijan päätettäväksi jää, mitä milloinkin on todella tapahtunut -  onko ehdotonta totuutta aina edes olemassa?

Romaanin  "sanoma", ainakin minulle,  onkin se että "totuus" on aina subjektiivinen. Kaksi ihmistä (puhumattakaaan useammista!)  kokee elämän ja tapahtumat eri tavalla.

Se osa, minkä jotkut kriitikot ovat kokeneet "täytteeksi", olisi toki voinut olla Itkosen  vaikkapa kirjallisuuslehti  Parnasson  julkaisemia kolumneja. Mietteitä siitä mitä on olla kirjailija.  Mitä se voi, tai pitäisi/voisi  olla. Onko kirjailija, kuten kirjassa todetaan, henkilö joka repii ihmisen palasiksi, kaluaa luuta myöten?  Vai vain kirjoittaja, joka sekoittaa omat mielikuvansa todellisilta vaikuttaviin "tyyppeihin", jotka ovat joko osittain tai ei lainkaan olemassolevia henkilöitä?

Ylisummaan, Seitsemäntoista näyttää olevan joidenkin  kriitikkojen mielestä   "huonompi" kuin monet muut Itkosen kirjat.   Olen eri mieltä. Esimerkiksi  Anna minun rakastaa enemmän on  mielestäni huomattavasti heikompi.  Hieman epäuskottava kertomus suomalaisesta, kansainväliseen kuuluisuuteen yltävästä
 pop-tähdestä. Romaani  Kohti  ja Huolimattomia unelmia- novellikokoelma ovat/olivat ehkä vakuuttavampia.  Parempia?  En tiedä. Mikä on mittari? Hyviä, nautittavia lukukokemuksia kaikki.

Seitsemäntoista on romaani lukijalle , joka haluaa kirjallisuudelta haasteita.   Jotakin, mikä saa ajattelemaan.  Siitä huolimatta se ei ole "vaikea" kirja, mitä se nyt sitten tarkoittaakaan. Se kertoo ihmisestä, jolla on unelma seitsemäntoistavuotiaana ja sitten, parikymmentä vuotta myöhemmin, kun unelmasta on tullut totta.  Mutta onko se unelma, sittenkään, se  mitä nuori mies halusi? Onko se, mitä saavutamme, koskaan sen arvoista mitä olemme kuvitelleet?

  Joskus tuntuu, että miltei jokainen lause, mitä Itkonen kirjoittaa, saa ajattelemaan. Se voi tuntua lähes hengästyttävältä. Itkosen kerronta on kuitenkin nautittavaa, kieli elää.  Seitemäntoista ei ole mitään intellektuaalista hienostelua. Siinä on vahva elämän maku. Jotkut sen huomiot ovat sellaisia, että jopa miettii,  pitäisikö ne merkitä merkkauskynällä, tai ehkä kirjoittaa siihen pieneen sinisen vihkoon.

Valitettavasti en ole (vielä) lukenut Itkosen viimeisintä, vuonna 2012 ilmestynyttä kirjaa Hetken valo. Ehkä onnistun löytämään sen  divarista tai kirpparilta? Tai tarjouksena e-kirjoista.

Onhan siinä jo aihetta ajatella elämää eteenpäin!