Höh. Enhän minä ole väärässä, jos kerran olen oikeassa. Ja jos en ole jonkun kanssa samaa mieltä, tarkoittaako se että olen väärässä? Kuinka muka?
Kyllähän minä myönnän että (ehkä) en ihan aina ole erehtymätön. Tai siiis. Sanotaan, että joskus myönnän (ainakin itselle), että voisi asiasta ehkä olla toistakin mieltä. Ja jopa muutan mieltäni. Ihan tosi? Kyllä!
Tämä syvä itseanalyysi ja -kritiikki sopii tähän alkuun kuin marjat puuroon. Siksi, että puhuin vaimosta, itsestä, ja oikeassa olemisesta.
Ja siksi, että kun luin kirjaa Ei kiitos (Anna-Leenä Härkönen, Otava 2008), tuntui aluksi että "tämä on taas tätä". Eli pikkunäppärää, muka-hauskaa ihmissuhdevatvomista. Naisnäkökulmaa? (Sovinistin sorkkako taas vilahtaa?!)
Kun Härkönen aikoinaan (1984) julkaisi esikoiskirjansa Häräntappoase, se sai varsin hyvän vastaanoton sekä kriitikoilta että lukijoilta. Kirjasta tehtiin sekä TV-sarja että teatterisovituksia. Myöhemmin Härkönen on jatkanut menestyksekkäästi sekä kirjailijana että näyttelijänä.
En koskaan oikein ymmärtänyt Häräntappoaseen suosiota, eikä kirjailija siksi myöhemminkään kiinnostanut. Taisin olla liian vanha.
Niinpä kun divarista joutui käsiini kirja Ei kiitos, minulla oli (häpeä tunnustaa) jo olemassa melkoisen negatiivinen ennakkoasenne teokseen. Pari sivua, ja jotenkin tekopirteä ja -nokkela verbaalivoimistelu sai aikaan sen että tuntui että kirjan läpikahlaaminen voisi olla vaikeaa.
Jostain syystä en koskaan ole halunnut lopettaa kirjaa kesken; muutaman olen jopa aloittanut urhoollisesti uudelleen, koskaan pääsemättä loppuun. Yksi näistä on Sormusten herran ensimmäinen osa. No, taitaa olla että hobitit ja muut eivät yksinkertaisesti ole minua varten. Enää en taida edes yrittää.
Takaisin Härkösen kirjaan.
Jossain vaiheessa kerronta sai imua. Hm...siis, vaikka kysymyksessä on kirja, jossa puhutaan paljon seksistä (ja varsinkin sen puutteesta), puhun nyt kerronnan imusta.
Yleensä (kai?) miehet valittavat, että vaimoa (tyttöystävää) ei kiinnosta (enää) "ne jutut". Luonnollisesti toisinkin päin voi olla. Ja siis varmaan onkin. (Taas eksyin aiheesta.)
En halua pilata kenenkään mahdollista lukukokemusta kertomalla seikkaperäisesti, mitä kertoja-minälle tapahtuu. Todetaan vain, että nykyaikainen, itsenäinen ja -päinen vaimo ja nainen tekee, mitä haluaa. Ihan oikein, että tekee.
Kirjassa on monia nokkelia toteamuksia, kuten "kun rakastaa, on tunteet paras unohtaa!" ja "ehkä rakastaminen on sitä, että antaa toisen pilata elämänsä". Sarkasmia? No, sitäpä juuuri. Siinä Härkönen on parhaimmillaan, jos ei viljele sitä liikaa.
Anna-Leena Härkönen kävi vielä lukiota, kun hän kirjoitti esikoisteoksensa, kertomuksensa nuorista ja nuorille. Nyt kirjalija (joka ei tietenkään ole Ei kiitos- kirjan "minä") on kasvanut aikuiseksi, kypsäksi naiseksi, joka kirjoittaa kypsään ikään ehtineiden ihmisten avio-ongelmista. Suosittelen tätä kirjaa myös miehille. Ne iänikuiset stereotypiat eri sukupuolista ovat juuri vain niitä. Stereotypioita.
P.S.
Taidan lukea joitakin muitakin Härkösen teoksia jos käsiin joutuvat. Ihan hyvä lukukokemus. Olisikohan se vaimo sittenkin oikeassa? No ei. Johan minä myönsin erehtyneeni, vai kuinka?
