Revolvereita, haastatteluja, broilereita ja EU-vaalit

Kahdeksankymmentäluvulla Suomen  televisiossa (YLE) oli toimittajia, joiden tavasta haastatella käytettiin nimeä "revolverihaastattelu". Terävä toimittaja yritti (ja usein onnistui) saamaaan haastattelemansa henkilön (poliitikko, kunnan-/kaupunginjohtaja, suuren yrityksen johtaja tms.) paljastamaan jotakin tai ainakin lopettamaan kiertelyn. Yksi tunnetuimpia (ilmeisesti tunnetuin, ja usein jopa tämän haastattelutyylin kehittäjäksi mainittu) oli Antero Kekkonen.

Samoihin aikoihin  Suomessa (ja mahdollisesti muuallakin eri termeillä) puhuttiin poliittisista broilereista. Tällä tarkoitettiin nuorta tai nuorehkoa poliitikkoa (yleensä miestä) joka oli tullut politiikkaan mukaan miltei kirjaimellisesti suoraan koulun penkiltä, esim. aikoinaan Teiniliiton ja/tai jonkin  poliittisen nuorisojärjestön kautta.  

Monet näistä (esimerkkeinä vaikkapa Paavo Väyrynen, Erkki Liikanen  ja Ilkka Kanerva) ovat jatkaneet uraansa vuosikymmenien ajan. Vaihtelevalla menestyksellä, voisi joku sanoa.

Poliittinen broileri oli halventava nimi. Sillä viitattiin siihen, että kysymyksessä oli nuori, jolla ei välttämättä ollut lainkaan "oikeaa" työkokemusta, vain halu ja kyky nousta valtaan politiikan avulla. Broileri tarkoitti, että henkilö oli kasvatettu politiikkaan samaan tapaan kuin kananpojat.  
  Olen katsellut netistä YLEn ohjelmaa, missä neljän minuutin aikana haastatellaan Europarlamenttiin pyrkiviä ehdokkaita. 
On miltei tullut ikävä noita "revolverihaastattelijoita".

Toimittajat kyllä kysyvät ennalta kirjoitetut kysymykset, joskus toistavat niitä, kun ehdokas ei anna suoraa vastausta, mutta ote on kaikkea muuta kuin hyökkäävä.

Siitä huolimatta- vaiko siksi? - ehdokkaiden erilaisuus on silmiinpistävä (vai pitäisikö sanoa korvin kuultava?).

Neljän lyhyen minuutin aikana esim. erään suurehkon puolueen alueellisen nuorisojärjestön  puheenjohtaja pystyy vastaamaan asiallisesti kysymyksiin, sekoamatta sanoissaan tai  sortumatta puhumaan  ristiriitaisesti.

Toisaalta, sosiaalisessa mediassa bloggaava anti-EU/maahanmuuttajakriitikkona tunnettu nuorehko mies on välillä miltei sanaton, "siis, eh, niinku..." Välillä näyttää, kuin hän haluaisi sanoa: hei, lopetetaan.
Paniikki on lähellä...

Ikääntyvä, lähes  samaa linjaa mutta eri puoluetta edustava ehdokas taas ei osaa muuta kuin toistella samaa mantraa, miten Suomen pitää erota EU:sta. Jatkokysymyksiin hän ei osaa vastata, vaan jankuttaa samaa ei-EU-litaniaa. Millään muulla kielellä (mikä on varattu viimeiseksi) kuin Suomi, hän ei edes halua vastata.

Voin vain kuvitella, mitä näille facebook-"poliitikoille" olisi tapahtunut kasaritoimittajien kynsissä...

Politiikka on kuitenkin melko omalaatuinen alue. Omat mielipiteet (ja kannatus) tahtovat säilyä vaikka se "oma ehdokas" olisi kuinka huono tahansa julkisuudessa.  

Facebookin yksi muotisanontoja on (ainakin ollut) sanahirviö "myötähäpeä". En tunne kenenkään kohdalla myötähäpeää. Pikemminkin jonkinlaista sääliä. Hieman samaan tapaan, kuin niitä ihmisiä kohtaan, jotka menevät erilaisiin uusien kykyjen etsintäkilpailuihin omia kykyjään (tai paremminkin niiden puutetta) tiedostamatta.

Jos joskus aikoinaan paheksuttiin, että poliittiset broilerit eivät olleet tehneet "rehellistä työtä", ainakin he olivat joutuneet ottamaan selvää asioista. Faktoista, taloudesta, poliittisista toimintatavoista. Toimiminen kokeneempien jäsenien kanssa opetti. Monet olivat hankkineet kannuksensa mm. nuorisojärjestöissä. 

Tänä päivänä osalle politiikkaan pyrkivistä tuntuu olevan tärkeämpää, mitä he vastustavat kuin minkä puolesta he haluavat toimia.

 Yleissivistys ja ylipäänsä asioista selvän ottaminen on aina tärkeää. Poliitikolle se on välttämättömyys. Pelkkä uho ja jonkin asian vastustaminen ei riitä. Se riittää ehkä sosiaalisessa mediassa, mutta Suomen tai Euroopan hyväksi toimimiseen se ei riitä. Haastattelu TV:ssä paljastaa armottomasti puutteet tiedoista. "No, mä en nyt oikeestaan tiedä tota juttua...".
 "No siis. Minä nyt haluan saada lisää  kokemusta, kun politiikka on mulle melko vielä melko uusi juttu." 

Kannattaa silti äänestää. Muuten on turha urputtaa. 
Ehkä kuitenkin niitä, joilla on jotakin sanottavaa ja tietoa sen takana. Sekä halu toimia ihmisten puolesta, ei ketään vastaan.

Kotimaa kun taakse jäi...

Ei, en ole käynyt Suomessa viime kesän (2013)
jälkeen.  Otsikko on lainattu Jukka Kuoppamäen kappaleesta Sininen ja valkoinen. 

Minulta ei tosin ole montaakaan kertaa kysytty Suomesta. Espanjaa meille kurssilla opettanut nuori tyttö (no, minulle jokainen alle 30-v on nuori) kyllä uskoi, että suomalaiset ovat varmasti  rikkaita, tai ainakin tosi  varakkaita, kun voivat ostaa ja omistaa taloja/asuntoja kahdessa maassa. Tanskalainen opiskelija taas sanoi, että jos kapakissa on joukossa suomalainen, se vain "häipyy" jossakin vaiheessa, toivottamatta hyvää yötä tms...

Useimmat espanjalaiset tuntuivat tuolloin tuntevan Mika Häkkisen  ja sekaannus oli valmis: joskus heitin herjaa, että olen Mikan isoveli.  (Häkkinen/Hakanen...).
Toki kaikki tunsivat Nokian ja ralliajajat myös. 

Suomalaisten maine pahimpina  rankkoina ryyppääjinä on tainnut mennä briteille ja irlantilaisille.  Etenkin nuoret britit tuntuvat "kunnostautuvan" tässä lajissa. 

Jukka Kuoppamäki halusi köyhyyden sijasta puhua valkoisista pilvistä, sinisestä taivaasta. "Sininen ja valkoinen, värit ovat vapauden!"  

En ole asunut Suomessa viiteentoista vuoteen.  Maailmalla (myös Espanjassa) joskus  ihmetellään, miten maassa, joka on tunnettu pohjoisena demokratiana, missä tasa-arvo on itsestäänselvyys, hyvinvointi jakautuu tasa-arvoisemmin kuin useimmissa Euroopan tai maailman maissa, äärikansallinen puolue voi mennä eteenpäin jokaisessa vaalissa.
Mitä  siitä kertoisin? Kysyjille vastaisin?  

Sininen on taivas, siniset on silmänsä sen.
Siniset on järvet, sinisyyttä heijastaen.
Valkoinen on hanki, valkoiset on yöt kesien.
Valkoiset on pilvet, lampaat nuo taivaan sinisen.


Siinähän se. Ihan selvää. 

Aurinkorannikko - herkkusuun paratiisi.

Kävin tänään ostoksilla - nykytyyliin 
pitäisi kait sanoa:  shoppailemassa .

Ensin divariin: itse ostin kymmenkunta pokkaria, vaimo muutaman vähemmän.  

Sitten pariin  suomalaiskauppaan: niistä Reissumiestä, karjalanpiirakkaa, nakkeja, lihapiirakkaa, Väinämöisen pompannappeja.  Venäläisestä puodista maustekurkkuja (maailman parhaita!). Lidlistä ei tarvinnutkaan sitten ostaa kuin jugurttia ja sämpylää ja jotain muuta "pientä" kuten Head&Shoulders -shampoota ym. Ja toki pari olutta...

Ruokaostoksia tehdessä tuli mieleen, miten paljon ruokatottumukseni ovat vuosien myötä muuttuneet. Kun joskus aikoinaan Suomessa  ruoka oli minulle miltei  vain  "polttoaine" (jota tarvitsin tosi paljon, koska hölkkäsin, hiihdin, pyöräilin, kävin salilla jne.),  se nykyisin on jotakin paljon enemmän. 

Lieneekö ikääntymisen merkki? Kun synnymme, ensimmäisten kuukausien ajan se on tärkein asia.  Ravinto. Unen lisäksi.  Ja vanha totuushan on, että vanhetessamme ikäänkuin menemme sinne "kelan" tai "nauhan" alkuun. 

Aurinkorannikolla on yhä enemmän pohjoismaisia ja suomalaisia kauppoja ja ravintoloita.  Suomalaisessa ravintelissa en ole käynyt. En kaipaa suomalaista ravintolaruokaa, joka toki on  - niin täällä kuin Suomessa - korkeatasoisempaa kuin joskus aiemmin (sen olen huomannut Suomessa käydessäni). Ns. seisova pöytä eli buffet voisi hyvinkin olla hyvä valinta täälläkin. Kaupoista sen sijaan olen ostanut suomalaisia tuotteita.

 "Kahta en vaihda, Turun Sinappia ja kalsareita!"  Tuo slogan voisi olla totta, facebookissa kiertäneen uutisen mukaan suomalainen mies käyttää samoja alushousuja vuosia (toki pesee tai pesettää - ainakin toivottavasti - useammin...). Nykyisinhän Turun Sinappi kuulema tehdään Puolassa. Auran Sinappi tuli tilalle.

Aurinkorannikolla on tunnetusti tuhansia ravintoloita, kaikkien makuun. Britit voivat mennä syömään jotakin tyypillisesti brittiläistä, kuten chicken tikka masalaa...eli intialaista, tai kiinalaista. 

Täällä voi toki mennä myös Burger Kingiin, jonottamatta. Amerikkalaiset fast food -ravintolat kun ovat - valitettavasti - rantautuneet tännekin jo kauan sitten. 

Tietysti löytyvät myös pizzapaikat (ja muut italialaiset), kebab-paikat jne jne. 

Parasta ehkä ovat kuitenkin

tapas-ravintolat.  Kolme- neljä annosta

"tapaksia" vastaa täyttä ateriaa.  Palan painikkeeksi tietysti tuoppi olutta. 

Varmasti voi ilman epäilyä sanoa, että Aurinkorannikko on gourmét-paikka. No, valitettavasti sen huomaa myös sieltä, missä vyötäröni joskus sijaitsi...

Tervetuloa nautiskelemaan!  Ellet jo ole täällä...

Ihmismielen monet sokkelot...

Olen viimeisen viikon aikana lukenut pari juttua, jotka saavat ajattelemaan, miten ihmisen mieli oikein toimii. 
Toki monet facebook-päivyksetkin voivat johtaa asiaa ihmettelemään (varsinkin joidenkin poliittiset kannanotot), mutta nyt ei (onneksi?) olla akselilla persut vastaan fiksut ihmiset (hei...tämä  sarkasmia!)

Ensimmäinen uutinen kertoi henkiparantajasta (nimeä tuskin tarvitsee mainita?) joka kirkon rukoustapahtumassa rukoili kahden liikuntarajoitteisen naisen puolesta. Session jälkeen parantajan (?) avustaja antoi toiselle naisista takaisin kävelysauvat, ylösalaisin, sanoen: "Et tarvitse näitä enää!" 

Olen käynyt pyhäkouluni, koulussa minulle kerrottiin, miten Jeesus paransi ihmisiä. "Mene!" Jeesus sanoi, ja rampa käveli. 

Miten joku maallikkosaarnaaja voi uskoa, että hänellä on sama voima?  

Toinen uutinen kertoi murhapoltoista Helsingissä. Pienellä alueella oli syttynyt neljä tulipaloa lyhyellä aikavälillä. Olen nähnyt niin monta ohjelmaa rikoksista, että tiedän, että murhapolttoon (nykyiseltä nimeltä tuhopoltto) syyllistyy amerikkalaisen profiloinnin mukaan noin kolmekymppinen, valkoihoinen mies, jolla ei ole vaimoa, tyttöystävää, tuskin lainkaan tai  ei lainkaan seksuaalisia kokemuksia. 

Mikä siis saa tämän ihmisen haluamaan tehdä, mitä hän tekee? Psykologien mukaan, hän ei halua tappaa. Tuli, ja se mitä se saa aikaan, on jonkinlainen seksuaalisuuden korvike.

Joskus, kuten  kun Norjassa murhattiin nuoria sosialistinuoria, syyllisen profiloinnin perusteella joku sanoi, että ehkä noiden nuorten miesten (kuten mm. kouluampujien) ongelma on seksin puute.  Tämä (tottakai!) nosti melkoisen myrskyn.  

Mikään ei silti poista sitä faktaa, että tuhopolttaja on miltei aina MIES.   

Vapauden kaiho soi!

Olen päättänyt, että toiminnan aika on viimeinkin koittanut!

Olen aikeissa muuttaa Fuengirolan Los Pacosiin, jossa on jo viisi tuhatta (5000) suomalaista. Pohjoismaisia paikkakuntia lukuunottamatta tämä on suurin suomalainen siirtokunta maailmassa.

Sen jälkeen aion agitoida ihmisiä hankkimaan oikeuden itsehallintoon, muodostamaan Los Pacosin Suomalaisen Autonomisen alueen, jonka lopullisena tavoitteena on täyden itsenäisyyden saavuttaminen, ja viime kädessä liittyminen Suomeen sen merentakaiseksi siirtokunnaksi.  

Tämän jälkeen on tarkoituksena toimia siten, että toinen suuri suomalaisalue Fuengirolassa, Los Boliches, muodostaa liiton Los Pacosin kanssa, ja molemmat tulevat osaksi Suomen valtiota. 

Oma konsulaatti  tullaan avaamaan piakkoin.

Vapun päivänä on tarkoitus järjestää suuri suomalainen antifasistinen suurmielenosoitus Fuengirolan Plaza de la Constitucionilla. Odotan sinne vähintään tusinaa isänmaallista suomalaista, pukeutuneina Kiekkoleijonien paitaan ja suomalaista olutta ja/tai lonkeroa  mukanaan. (Vahvaa humalatilaa tulee silti välttää, koska siitä espanjalaiset eivät pidä.)

Espanjansuomalaisten  on tullut aika ottaa valta omiin käsiinsä!   EI nöyristelylle! 

Presidentin salaisuus

Luin tässä taas pari pohjoismaista dekkaria. Toinen ruotsalainen, toinen norjalainen.
Nyt on menossa jälleen suomalainen jännäri.
Joitakin poikkeuksia lukuunottamatta (selvimmin ehkä Matti Yrjänä Joensuu, R.I.P.) suomalainen, Sariolan jälkeinen dekkari tuntuu olevan huomattavan "action"-pitoinen.  Siinä missä Joensuun henkilöt olivat ihmisiä, eivät tyyppejä, uusi suomalainen jännäri näyttää pyrkivän amerikkalaista muistuttavaan  kovistyyliin.

Norjalaisen Anne Holtin Presidentin salaisuus (Gummerus, 2007) ei ole, aiheestaan huolimatta, täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita.
 Norjalaista sukujuurta oleva USA:n presidentti tulee vierailulle sukunsa maahan ja katoaa.
Tilanne on hankala; norjalaiset haluavat hoitaa tilanteen omin voimin, amerikkalaiset tietenkin  tyypilliseen tapaansa taas uskovat omien agenttiensa olevan taitavampia ja kokeneempia tällaisessa tilanteessa.

Ovatko kaappauksen takana terroristit? Iran? Al-Qaida? Vai, voisiko se olla ns. sisäpiirin juttu?

Asia selviää, ja presidentti pelastuu. Anteeksi jos paljastin liikaa, mutta tuskin tämä yllätys oli.

Anne Holt on taitava kirjoittaja, ja hänen kirjoihinsa sisältyy paljon psykologista aineistoa. Niin poliisien kuin konnienkin takana on ihminen, ei stereotyyppi.  Yhden virheen kirjailija kuitenkin mielestäni  tekee tässä nimenomaisessa romaanissaan.  (Vai lieneekö kyseessä piikki ameriikkalaisille? Tuskin, koska madame president oli sentään (?) norjalaista syntyperää) ; hän toteaa että jos kaappaus ei ole Iranin tai jonkin  muun arabimaan suunnittelema..

.No, kun olin Manchesterissa vuosia sitten, kolumnisti, joka on lehden  mukaan historioitsija, sanoi iltapäivälehdessä että "Iran ilmeisesti haluaa olla ensimmäinen arabimaa, jolla on ydinase". Ilmeisesti puoli maailmaa edelleenkin uskoo että jokainen muslimi on arabi, ja jokainen arabi on muslimi.

Eikä mikään ole pahempaa kuin väärä tieto. Mutta sitähän on internetkin pullollaan, ja usein aivan tarkoituksella. 

"Ja silloin vapaa on taas Ukraina..."

Yksi Kaj Chydeniuksen pitkän uran kauneimpiin ja parhaimpiin saavutuksiin (ainakin minun mielestäni) kuuluu laulu Nataliasta.

Vaikka laulu myöhemmin osoittautui olevan jotakin  muuta kuin  kunnianosoitus ukrainalaiselle  vastarintaliikkeen edustajalle,  mikään ei voi tuhota laulun kauneutta. 

Viime viikkoina Ukrainasta on puhuttu kaikkialla.  Olen itsekin osallistunut keskusteluun Facebookissa.  Jokaisella voi ja saa toki olla oma mielipide.  Monesti vain ajatustenvaihto on mennyt juupas/eipäs -tasolle, missä esiin on kaivettu  mm. se "fakta", että
 ryssä on ryssä, vaikka sen miten marinoisi.  

Joillekin on tullut jonkinlaiseksi päähänpinttymäksi ajatus NATOsta. "Sen jälkeen kun maa on liittynyt NATOon, sinne ei ole hyökätty"  Tosi. Mutta. Suomi ei ole NATOn jäsen, ei myöskään Ruotsi. Kumpaankaan  maahan ei ole hyökätty. Samana aikana.

Minulle on sanottu, että olen ilmeisesti "venäläisen demokratian" kannattaja ja/tai Putinin ihailija. Miksi, selvisi minulle vasta, kun joku oli kysellyt Vasemmistoliiton kannattajilta, halusivatko he Suomen liittyvät NATOon. Kuulema 15 % heidän kannattajistaan haluaisi juuri nyt Suomen liittyvän Natoon.  Ne, jotka eivät halua, "valitsevat ilmeisesti" Putin-tyyppisen demokratian!   Todellista logiikkaa! 

En ole Putinin ihailija. En halua puolustella (jos kohta en tuomitakaan) Venäjän toimia Ukrainassa  tai Krimillä. Rajoja on siirrelty aina. Ja tullaan aina siirtelemään. Joillekin mystifioitu Venäjä on se iso karhu, jossa ei ole mitään hyvää.  

Tunnen muutamia ukrainalaisia perheitä Espanjassa. Samoin mm. latvialaisia.  He (jos ketkä) tietävät millaista on elämä "karhun kainalossa".  Tunnen myös täällä asuvia venäläisiä. Rikkaita ja köyhiä.  Hekään eivät ymmärrä Putinin nykyistä  politiikkaa. 

 Joillekin "venäläinen" on kuin punainen vaate.  Sivistymätön, käsittämätön.   Ja paras keino vaikuttaa ihmisiin on lietsoa pelkoa.  Valitettavasti. 

Suomen historiaan - valitettavasti - kuuluvat talvi- ja jatkosota. Putinin sanomaksi on väitetty, että bolshevikkien virhe oli antaa aikoinaan Suomelle itsenäisyys, ja että se virhe pitää korjata.  

JOS hän todella niin ajattelee, Suomen tulevaisuus EI ole NATOssa vaan maiden välisissä keskusteluissa.  Mutta, kuten yksi fb-ystävistäni sanoi, minähän asunkin jossain Muumimaassa, mutta että toivottavasti herään todellisuuten, joskus. 
Toivotaan. 

Tätä odotellessa, Muumimaa-terveisin, Espanjan Eno. 

P.S. Erään kolumnistin mukaan  "poliitikon tehtävä ei ole tehdä mitä kansa haluaa, vaan jakaa tietoa, jotta kansa voi valita".  

Minä kun luulin, että poliitikot ovat eduskunnassa nimenomaan tekemässä niinkuin kansa haluaa?  Taidan olla erehtynyt?