Kun muutin Espanjaan joskus 13 vuotta sitten (kuinka aika kuluukaan!), vaimoni (silloinen tyttöystäväni) oli ollut työttömänä jonkin aikaa. Asuntojenmyyntibuumi kuitenkin jatkui, ja hän sai työtä uudessa firmassa. Asuntoja valmistui ja niitä tunnuttiin myytävän nopeammin kuin mitä niitä valmistui, ja provisiot olivat hyvät. Rahaa siis tuli. Buumi jatkui. Muutaman vuoden.
Itse tein satunnaisia töitä.
Sitten ajat muuttuivat. LAMA iski. USA:sta alkunsa saanut talouden romahdus iski pahasti Espanjaan, jonka talous perustuu vahvasti turismiin ja ulkomaalaisten olemassaoloon.
Mikä vielä pahempaa, terveyteni, mikä oli aina ollut hyvä, tuntui menneen. Hengästyin ja väsyin nopeasti. Miehelle, joka oli kuntoillut vuosikymmeniä, tilanne oli outo.
Selvisi että aorttani oli repeämäisillään. Läppä "vuosi", ja käytetty veri sekaantui puhtaaseen, happipitoiseen vereen. Parin kuukauden odottamisen jälkeen pääsin leikkaukseen. Selvisin siitä, rimaa hipoen, urheilutermiä käyttääkseni.
Jostakin olin saanut kuitenkin tulehduksen, ja puolen vuoden jälkeen leikattiin sydän, uudelleen. Jälleen, juuri ja juuri selvisin. Tulehdus tuli luultavasti hammaslääkäristä.
Vaimoni (siinä vaiheessa olimme jo vihitty pari) ei enää etsinyt työtä. Tuskin sitä olisi edes siinä vaiheessa löytynyt. Hän keskitttyi hoitamaan minua. Olin tosi heikko. En uskonut koskaan toipuvani. Toivuin kuitenkin hyvin ja sain Suomesta työkyvyttömyyseläkkeen mikä ei ole suuren suuri, mutta kuitenkin selkeästi enemmän kuin esim. paikallinen minimipalkka.
Puolitoista vuotta aikaisemmin kuin minut ensi kertaa leikattiin, olimme alkaneet myydä tavaroita "baratillolla" (barato = halpa) eli kirpputorilla. Syynä oli se, että anoppini, joka muutettuaan yhden tyttärensä luota Iso-Britanniasta asumaan luonamme, oli muuttanut Espanjasta Australiaan siellä asuvan kolmannen tyttärensä luo ja jättänyt jälkeensä paljon uutta, käyttämätöntä tavaraa. Paljon niistä oli ostettu tv:n ostoskanavilta Iso-Britanniassa, kun rahaa vielä oli. Hänen miehensä oli kuollut muutama vuosi sitten, mutta peritty raha hupeni kovaa vauhtia...
Huomasimme pian että vaikka tavara (esim. kallis espresso/capuccino-keitin) olisi vielä pakkauksessa, alkuperäisestä hinnasta, esim. 50 puntaa, kirppiksellä ei saisi edes kolmannesta alkuperäisestä hinnasta. Lähes kaikki tuntui liikkuvan alle 10 eurossa.
.
Kun vähitellen tervehdyin leikkauksista, jatkoimme kirpparitoimintaa.
Ajat oliva silloin vielä suhteellisen hyvät, ja ostimme toisinaan halvalla ihmisiltä, jotka esim. muuttivat pois, mm. DVD:itä, LP-levyjä ja single-levyjä, jotka myivät suht. hyvin. LP-levyjen ja -single-levyjen ostaminen oli muodikasta. Hinnat olivat hyviä. Buumi oli olemassa. CD:stä ja DVD:stä voi pyytää (ja saada) 3 euroa, tai 2X5 euroa, jne. Joistakin 60-luvun klassikkosingleistä (Stones, Beatles) sai helposti 3 euroa. Varsinaiset keräilyharvinaisuudet ovat sitten asia erikseen, mutta ne onkin paras myydä esim. internetissä olevilla erikoissivuistoilla.
Nuo ajat ovat nyt menneet. Toki vieläkin näin esim. Rolling Stonesien eka LP:stä pyydettävän huikeat 40 euroa! Stones, Beatles, Elvis, Led Zeppin, alkuperäiset vinyylit ovat yhä hinnoissaan.
Tämän päivän Espanjassa ihmiset ostavat lähinnä tavaroita jotka ovat tarpeellisia. Keittiöön,
kotiin, asumiseen. "Helppoa" rahaa ei juurikaan enää tule.
Silti, menemme yhä baratillolle. Fuengirolaan, Coiniin tai Bedalmadenaan.
Joskus oli helppo kerätä 100-150 euroa kerralla. Nyt saa olla tyytyväinen 50 euroon. Vaatteesta VOI saada jopa (!) kaksi-kolme euroa, usein kuitenkin vain 50 senttiä.
Vaikuttaa siltä että liian monet ihmiset täällä yrittävät kerätä edes hiukan rahaa, myymällä jotakin mikä ei ole heille enää välttämätöntä.
Asiakkaat voi jakaa selkeästi erilaisiin ryhmiin. "Parhaita" ovat pohjoismaalaiset, saksalaiset ja britit.
Kun heille kertoo hinnan, he miettivät, ja jos se tuntuu hyvältä, maksavat. Kauppa tapahtuu.
Espanjalaiset voivat tinkiä, ja usein tinkivät.
Sitten tulevat marokkolaiset. Heidän kulttuuriinsa tinkiminen kuuluu luonnollisena osana. Osin perinteestä, osin taloudellisesta tilanteesta johtuen.
He eivät koskaan maksa pyydettyä hintaa. Jos hinta on kohdallaan, he usein viime tingassa haluavat jotakin "kaupan päälle."
Toisaalta, Kerran ostin nahkapusakan josta marokkolainen myyjä pyysi alkuun 25 euroa. Sanoin maksavani kymmenen. Hän pudotti hinnan 20 euroon. Sanoin että 10 on mitä voin maksaa.
Seuraava tarjous oli 15. Sanoin, OK, 12! Kaupat tehtiin, hinta oli pudonnut yli puolella.
Jonkinlainen nousu varmasti tulee, joskus. Niin Espanjassa kuin koko EU:n alueella.
Siihen asti on pakko yrittää selviytyä. Kukin tavallamme. Mutta kuinka kauan talous toimii jos /kun vain myymme käytettyjä tavaroita toisillemme?
Television uutisissa, internetissä näen palavia autoja, poliisin pahoinpitelemässä mielenosoittajia Espanjassa, Italiassa, Kreikassa. Ehkä olen liian pohjoismaalainen, liikaa lakia kunnioittava. Mutta en näe väkivallassa ja tuhoamisessa mitään mieltä.
Miten tähän jouduttiin? Hajoaako EU? En minä tiedä. Elämä jatkuu. Ja toivottavasti palaamme "normaaliin elämään", mitä ikinä se onkin, mahdollisimman pian.
Kirpparitoiminta jatkuu. Monelle, myös minulle ja vaimolleni se on kutakuinkin välttämätöntä.
Itse tein satunnaisia töitä.
Sitten ajat muuttuivat. LAMA iski. USA:sta alkunsa saanut talouden romahdus iski pahasti Espanjaan, jonka talous perustuu vahvasti turismiin ja ulkomaalaisten olemassaoloon.
Mikä vielä pahempaa, terveyteni, mikä oli aina ollut hyvä, tuntui menneen. Hengästyin ja väsyin nopeasti. Miehelle, joka oli kuntoillut vuosikymmeniä, tilanne oli outo.
Selvisi että aorttani oli repeämäisillään. Läppä "vuosi", ja käytetty veri sekaantui puhtaaseen, happipitoiseen vereen. Parin kuukauden odottamisen jälkeen pääsin leikkaukseen. Selvisin siitä, rimaa hipoen, urheilutermiä käyttääkseni.
Jostakin olin saanut kuitenkin tulehduksen, ja puolen vuoden jälkeen leikattiin sydän, uudelleen. Jälleen, juuri ja juuri selvisin. Tulehdus tuli luultavasti hammaslääkäristä.
Vaimoni (siinä vaiheessa olimme jo vihitty pari) ei enää etsinyt työtä. Tuskin sitä olisi edes siinä vaiheessa löytynyt. Hän keskitttyi hoitamaan minua. Olin tosi heikko. En uskonut koskaan toipuvani. Toivuin kuitenkin hyvin ja sain Suomesta työkyvyttömyyseläkkeen mikä ei ole suuren suuri, mutta kuitenkin selkeästi enemmän kuin esim. paikallinen minimipalkka.
Puolitoista vuotta aikaisemmin kuin minut ensi kertaa leikattiin, olimme alkaneet myydä tavaroita "baratillolla" (barato = halpa) eli kirpputorilla. Syynä oli se, että anoppini, joka muutettuaan yhden tyttärensä luota Iso-Britanniasta asumaan luonamme, oli muuttanut Espanjasta Australiaan siellä asuvan kolmannen tyttärensä luo ja jättänyt jälkeensä paljon uutta, käyttämätöntä tavaraa. Paljon niistä oli ostettu tv:n ostoskanavilta Iso-Britanniassa, kun rahaa vielä oli. Hänen miehensä oli kuollut muutama vuosi sitten, mutta peritty raha hupeni kovaa vauhtia...
Huomasimme pian että vaikka tavara (esim. kallis espresso/capuccino-keitin) olisi vielä pakkauksessa, alkuperäisestä hinnasta, esim. 50 puntaa, kirppiksellä ei saisi edes kolmannesta alkuperäisestä hinnasta. Lähes kaikki tuntui liikkuvan alle 10 eurossa.
.
Kun vähitellen tervehdyin leikkauksista, jatkoimme kirpparitoimintaa.
Ajat oliva silloin vielä suhteellisen hyvät, ja ostimme toisinaan halvalla ihmisiltä, jotka esim. muuttivat pois, mm. DVD:itä, LP-levyjä ja single-levyjä, jotka myivät suht. hyvin. LP-levyjen ja -single-levyjen ostaminen oli muodikasta. Hinnat olivat hyviä. Buumi oli olemassa. CD:stä ja DVD:stä voi pyytää (ja saada) 3 euroa, tai 2X5 euroa, jne. Joistakin 60-luvun klassikkosingleistä (Stones, Beatles) sai helposti 3 euroa. Varsinaiset keräilyharvinaisuudet ovat sitten asia erikseen, mutta ne onkin paras myydä esim. internetissä olevilla erikoissivuistoilla.
Nuo ajat ovat nyt menneet. Toki vieläkin näin esim. Rolling Stonesien eka LP:stä pyydettävän huikeat 40 euroa! Stones, Beatles, Elvis, Led Zeppin, alkuperäiset vinyylit ovat yhä hinnoissaan.
Tämän päivän Espanjassa ihmiset ostavat lähinnä tavaroita jotka ovat tarpeellisia. Keittiöön,
kotiin, asumiseen. "Helppoa" rahaa ei juurikaan enää tule.
Silti, menemme yhä baratillolle. Fuengirolaan, Coiniin tai Bedalmadenaan.
Joskus oli helppo kerätä 100-150 euroa kerralla. Nyt saa olla tyytyväinen 50 euroon. Vaatteesta VOI saada jopa (!) kaksi-kolme euroa, usein kuitenkin vain 50 senttiä.
Vaikuttaa siltä että liian monet ihmiset täällä yrittävät kerätä edes hiukan rahaa, myymällä jotakin mikä ei ole heille enää välttämätöntä.
Asiakkaat voi jakaa selkeästi erilaisiin ryhmiin. "Parhaita" ovat pohjoismaalaiset, saksalaiset ja britit.
Kun heille kertoo hinnan, he miettivät, ja jos se tuntuu hyvältä, maksavat. Kauppa tapahtuu.
Espanjalaiset voivat tinkiä, ja usein tinkivät.
Sitten tulevat marokkolaiset. Heidän kulttuuriinsa tinkiminen kuuluu luonnollisena osana. Osin perinteestä, osin taloudellisesta tilanteesta johtuen.
He eivät koskaan maksa pyydettyä hintaa. Jos hinta on kohdallaan, he usein viime tingassa haluavat jotakin "kaupan päälle."
Toisaalta, Kerran ostin nahkapusakan josta marokkolainen myyjä pyysi alkuun 25 euroa. Sanoin maksavani kymmenen. Hän pudotti hinnan 20 euroon. Sanoin että 10 on mitä voin maksaa.
Seuraava tarjous oli 15. Sanoin, OK, 12! Kaupat tehtiin, hinta oli pudonnut yli puolella.
Jonkinlainen nousu varmasti tulee, joskus. Niin Espanjassa kuin koko EU:n alueella.
Siihen asti on pakko yrittää selviytyä. Kukin tavallamme. Mutta kuinka kauan talous toimii jos /kun vain myymme käytettyjä tavaroita toisillemme?
Television uutisissa, internetissä näen palavia autoja, poliisin pahoinpitelemässä mielenosoittajia Espanjassa, Italiassa, Kreikassa. Ehkä olen liian pohjoismaalainen, liikaa lakia kunnioittava. Mutta en näe väkivallassa ja tuhoamisessa mitään mieltä.
Miten tähän jouduttiin? Hajoaako EU? En minä tiedä. Elämä jatkuu. Ja toivottavasti palaamme "normaaliin elämään", mitä ikinä se onkin, mahdollisimman pian.
Kirpparitoiminta jatkuu. Monelle, myös minulle ja vaimolleni se on kutakuinkin välttämätöntä.
