torstai 8. maaliskuuta 2012

Olen suomalainen. Mihin pääsee pantteri pilkuistaan?








Kun olin nuori joskus (kauan sitten) ,  ei ollut kovinkaan muodikasta olla isänmaallinen.  Oikeistolaiset ihmiset syyttivät siitä ns. suomettumista. Neuvostoliiton painostuksesta Suomen piti kuulema pitää matalaa profiilia, muuten olisi voitu palata Saksan syliin ja fasismiin. Vasemmistolaisuuteen taas on aina kuulunut kansainvälisyys.
Itse näin asian myös näin: olin nuori, halusin olla "kansainvälinen". Kuuntelin amerikkalaista ja brittiläistä rock/pop - musiikkia. Tango ja suomalainen iskelmä olitvat YÄK. Politiikka ei suuremmin kiinnostanut. Vielä.

Tokihan olin lukenut 10-11 -vuotiaana  Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan. Se oli jännittävä kirja. Kertoi pienen Suomen ihailtavasta taistelusta monta kertaa suurempaa vihollista vastaan.  En kuitenkaan opetellut ulkoa parhaita paloja, kuten monet koulukaverini  (pojat) kertoivat tehneensä. Tietysti muistin (kuten vieläkin muistan) muutamia henkilöitä: Rokka, Hietanen, Koskela, Lammio, Vanhala.  Ja heidän lausumiaan.
"Khihi-khihi, siellä paloivat ukkoloihe perskarvatkhihi-khihi." (Vanhala).”No kyl mää täl pärjään pual vuat. Kiitoksii vaan kauhian pal” ( Hietanen).




Ei minusta kuitenkaan tullut miestä joka olisi ollut valmis "teit´ isäin astumaan". En halunnut sotilaaksi.  Armeijaan kuitenkin  menin sitten kun käsky kävi. Se oli helpointa.  Ja täytyy (häpeäkseni) myöntää, että turhan usein arvostelin pikemminkin sitä miksi Suomi oli mennyt Saksan rinnalle jatkosotaan kuin että olisin arvostanut  talvisodan uhrauksia. Myöhemmin kyllä tajusin virheeni.  Isäni ja hänen kaltaisensa pelastivat Suomen. Me emme tulleet osaksi Neuvostoliittoa, kuten Viro, Latvia ja Liettua. Emme myöskään joutuneet Neuvostoliiton etupiiriin, kuten monet Itä-Euroopan maat.


Koska minulla oli onni kasvaa vapaassa ja demokraattisessa maassa, isänmaallisuus ja vapaus tai sen puute ei koskaan ollut suuri asia minulle, mutta  jonka tärkeyden tajusin viimeistään sitten   kun olin aikuinen ja vanhenin ja perustin perheen. Katselin jääkiekkoa, ja iloitsin tai murehdin Suomen menestystä. Tai yksittäisten urheilijoitten menestystä tai sen puutetta olympiakisoissa, MM- ja EM- kisoissa. Oli hienoa olla suomalainen, kun menestystä tuli.
 Kävin äänestämässa jokaisessa vaalissa heti kun sain äänioikeuden. Politiikka kiinnosti jo. Uskoin voivani vaikuttaa maan asioihin, omalta pieneltä osaltani. Kukaan ei pakottanut minua omaksumaan vain tiettyä tapaa ajatella. Minua ei pidätetty "väärien mielipiteiden" tai "yhteiskunnalle vaarallisen toiminnan" takia.



Koko nuoruuteni ja varhaisen aikuisuuteni elin  maassa jota myohemmin on usein   nimitetty Kekkoslovakiaksi. Urho Kekkosesta tehtiin eräänlainen  ikoni. Jonkinlainen Maan Isä. Kremlin kanssa hän pelasi jonkinlaista  peliä joka sai Suomen pysymään itsenäisenä, ja  jopa hyötymään ns. idänkaupasta. Ilman syytä ei varmastikaan syntynyt  mm. ilmaus  "punaiset vuorineuvokset". Kauppa kävi, suomalainen laatu yleensä  riitti eikä hinnoista riidelty.  Sisäpolitikassa demarit ja keskusta hallitsivat sulle-mulle -tyyliin. Urho Kekkonen johti Suomea viisikymmentäluvulta eli vuodesta 1956 vuoteen 1982. Joidenkin mielestä hän miltei yksin pelasti Suomen, toisten mielestä taas  hän oli yksi suomettumisen arkkitehdeista. Se kaikkein pahin, itse asiassa.  Mielestäni Kekkonen olikin itsekeskeinen, epädemokraattisesti hallitseva johtaja, miltei diktaattori. Vain hän hyväksyi  poliitikot johtamaan maata ja siksi Kokoomus pysyi oppositiossa.  Mutta, toisaalta, ajat olivat toiset. Ehkä hänen kaltaistaan johtajaa todella tarvittiin, silloin?

Urho Kekkosen valtakauden  jälkeen presidentin merkitys ja valta on jatkuvasti vähentynyt.  Mauno Koivisto jatkoi pitkälti siitä mihin edeltäjä oli maan jättänyt. Martti Ahtisaari valittiin  kansainvälisen kokemuksensa ja hyvän neuvottelijan maineensa vuoksi. Tarja Halonen saa varmasti kiittää valinnastaan  paljolti sitä että naiset huomasivat viimeinkin mahdolliuuden valita naispresidentti.

Nyt elämme uudessa maailmassa. Neuvostoliitto on hajonnut, itäblokkia ei ole. Siitä huolimatta jotkut YYA-ajan poliitikot haluavat yhä olla vallassa. Jopa haluavat  toteuttaa elämänaikaisen unelmansa tulla Suomen presidentiksi. Toisaalta, Perussuomalaisten puolue ja sen menestys lienee oire siitä että monet pelkäävät muutosta, kansainvälistymistä, jopa EU:ta.

Mielestäni suomalaisuuteen (myös  isänmaallisuuteen)  pitää kuulua suvaitsevaisuus, halu ymmärtää ja auttaa lähimmäistä,   taustasta,  ihonväristä tai kielestä välittämättä. Väite että isänmaallisuus tarkoittaisi vain kansallista  itsekkyyttä ja  auttamatta johtaa sotiin ja konflikteihin on asioiden yksinkertaistamista ja liioittelua.
 Monien nuorten kansainvälisyys on ehkä  käytännön sanelemaa: opiskelu ja työ ulkomailla ovat monelle selkeä vaihtoehto. Silti, hekin  varmasti pohjimmiltaan tuntevat olevansa suomalaisia, mutta samalla osa uutta uljasta maailmaa ja Eurooppaa.

Olen isänmaallinen, enkä sitä häpeä. Sana patriootti on mielestäni sille synonyymi ja tarkoittaa sitä että ihminen rakastaa ja arvostaa maata jossa on syntynyt ja jonka arvot on omaksunut, halveksimatta tai vihaamatta ihmisiä joiden ajatusmaailma,  kulttuuri tai  uskonto on toisenlainen.
Nationalisti en tunnusta olevani. Tuo sana kun minulle merkitsee sitä että ihminen pitää itseään ja maanmiehiään ja -naisiaan parempana kuin muut.


Elän Espanjassa. Olen silti ikuisesti  suomalainen. Kun keskustelen ihmisten ( esim. suomalaisten jotka yhä  asuvat Suomessa) kanssa, saan erilaisia vastauksia kysymykseen  millainen on tämän päivän Suomi. Joidenkin mielestä se on mennyt ja menossa huonompaan suuntaan;  "köyhät kyykkyyn". Rasismi ja muukalaisviha kuulema kasvavat. Ammattiyhdistysliikkeen valtaa kavennetaan.  Se yritetään jopa murskata. Jotkut taas sanovat että kysymyksessä on lähinnä  vain median luoma harha.


Vaikka asunkin kaukana entisestä kotimaastani, pyrin seuraamaan maan tapahtumia. Uutisia. Kulttuuria. .Politiikkaa. Viihdettäkin.  Luen suomenkielistä kirjallisuutta, mutta myös englanninkielistä.  Espanjankielen taitoni (valitettavasti) ei riitä nauttimaan täysin  kirjoista, elokuvia ja tv-ohjelmia pystyn seuraamaan (erityisesti uutisia). Uutisia Suomesta on Espanjan mediassa  niukasti; turhan usein ne ovat jotakin akankantoon tai mutajalkapalloon liittyvää "epäuutista". Valitettavasti.

Seurasin  presidentinvaalikeskustelua, ja täytyy myöntää että sen taso oli  mielestäni ajoittain valitettavan huono. Siinä missä  ehdokkaat pysyivät asialinjalla,  julkisuudessa näkyi  todella ala-arvoista loan heittoa.
Toivottavasti vaalien jälkeen palataan takaisin asialinjalle...kuten Veikko Vennamo asian  aikoinaan ilmaisi.

   Vaikuttaa siltä että turhan usein kiinnitetään huomiota asioihin jotka eivät ole, tai  joiden ei pitäsi, olla tärkeitä. Ennen kuin Martti Ahtisaari valittiin presidentiksi, jotkut muistuttivat että hänen poikansa oli siviilipalvelusmies. Miksi se olisi ollut tärkeää?  Jotkut ovat olleet sitä mieltä ettei Suomen jääkiekkomaajoukkueen valmentaja voi olla siviilipalvelusmies, kuten Alpo Suhonen . NHL:ään hän silti kelpasi. Kukaan ei ilmeisesti kysynyt sotilasarvoa reservissä. Suhonen oli ensimmäinen eurooppalaisssyntyinen valmentaja NHL:ssä 50:een vuoteen. Nytkin siviilipalveluksen suorittanutta miestä epäilivät jotkut huonoksi   johtajaksi. Taas kerran. Ei presindenttiainesta?    Ja julkihomon  valinta olisi monien mielestä ollut katastrofi!



Nyt Suomella on kokoomuslainen presidentti, ensi kerran vuosikymmeniin. Maltillinen porvari?
Venäjällä myös valittiin presidentti. Tulos oli ennalta selvä. Putinin voittoa ei kukaan uhannut.  Mutta, äänestyksen aikana tapahtui väärinkäytöksiä, jotka "eivät kuitenkaan vaikuttaneet lopputulokseen".  Hmm...



Toivon uudelle presidentille Suomessa onnea toimessaan  ja menestystä koko Suomelle. Samoin toivon menestystä Venäjän uudelle johtajalle, ja toivon  että naapurimme Venäjä ja sen kansa oppii myös demokratian säännöt. Suomen, ja koko maailman tulevaisuus riippuu paljolti siitä, muun muassa. 






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Bates Motel