Oikeus OLLA

Mitä? Oikeus olla mitä?
 Erilainen? Samanlainen? Persoonallinen?

Usein vaaditaan (ja syystä) oikeutta  olla jotakin noista.

Tämän päivän Suomessa oikeutta olla erilainen  halutaan rajoittaa. Ns. arvokonservatiivit ovat pyrkineet rajoittamaan ihmisten valintaa oman seksuaalisuutensa suhteen. Perinteinen perhemalli on yhteiskunnan perusta, ja vapaus valita jotakin muuta horjuttaa koko yhteiskunnan perustuksia ja johtaa kaaokseen. Tai Jumalan kostoon (sic!).



Vuosia sitten (jolloin maahanmuutto oli vielä  hyvin vähäistä), entinen koulukaverini ja ihan järkevä kaveri kirjoitti yleisönosastoon (blogit ja internet olivat vasta tulossa vuosia myöhemmin), miten Suomi voisi ehkä pyytää Whitney Houstonia ottamaan osaa miss Suomi -kisaan, "tämä kun osaa laulaakin". Missiksi kun oli (1996) valittu tummaihoinen (kauheeta!) Lola Odusoga. Jonka isä oli nigerialainen. Tokihan miss Suomen piti olla  Elovena-tyttö!

Missä ollaan tänä päivänä?

Tänä päivänä näyttää siltä, että Suomen kansa on antanut perussuomalaisille osaltaan oikeuden päättää, ei ainoastaan miltä  Suomessa asuva ihminen saa näyttää,  vaan millainen hän saa olla.

Olla suomalainen tarkoittaa, että ihmisen pitää olla syntynyt Suomessa, valkoihoinen, (mieluusti) sinisilmäinen.


"Postimerkki perseeseen ja ulos!"  Noinhan ne (ainakin jotkut) sanovat.

Olen ulkona. Poissa Suomesta Ja kun tulen, niin vain viikoksi tai kahdeksi käymään. Tuskin kauempaa viihtyisinkään, ellen pysyisi parhaiden kavereiden, tuttujen  ja sukulaisten parissa.

Leijonan varjo

Leijonan varjo on kirjailija Tero Sompin kahdeksas romaani, kustantajana pieni Myllylahti, ilmestymisvuosi 2013.

Romaani on dystopia. Tulevaisuuden ennustus, joka on ei-toivottu.

Se on/oli minulle ensimmäinen tutustuminen kirjailijaan.

Leijonan varjo sijoittuu lähitulevaisuuden (ehkä  vuosi 2020)  Suomeen. Maassa on vallan ottanut äärioikeistolainen Suomi-puolue.   EU:sta eroamisen jälkeen ja kansalaisten perusoikeuksien kieltämisen vuoksi Suomi on eristyksissä  muusta maailmasta,  Pohjois-Korean tapaan. Ainoa "ystävämaa" on USA. Eristyneisyys on johtanut taloudelliseen romahdukseen.

Puolueen nousun on taannut maassa yhä avoimemmin ilmennyt muukalaisvastaisuus. Kansa oli "saanut tarpeekseen".

Populistinen Suomi-puolue on käyttänyt nousevan nationalismin ja muukalaisvihan  hyväkseen. Noussut maan suurimmaksi puolueeksi.
Ja saatuan vallan, puolue käyttää Isänmaallisen Poliisin rajoittamatonta valtaa murskata oppositio. Täysin se ei onnistu: Helsingin lähistöllä mm.  on alue, joka on "lainsuojatonta". Siellä systeemin vastustajat eli jäljellä olevat ulkomaalaiset,  rikolliset ja huumeidenkäyttäjät hallitsevat. Todellista uhkaa vallanpitäjille he eivät aiheuta. Poliisikaan ei sinne halua, eikä voi, mennä. Vain osa entisten aikojen maahanmuuttajista tekee työtä, palkatta. Kaikki "epäisänmaallinen", ei-suomalainen on kiellettyä.

Jo "vanhan vallan" eli tasavallan aikaan poliisina toiminut, keski-ikäinen ylipoliisikonstaapeli  Pekka Gerber ei koe pakkovaltaan perustuvaa yhteiskuntaa omakseen.  Hän vierastaa ajattelua, että jos esimerkiksi murhattu nainen on "vain ryssä", juttua on turha kovin tarkasti tutkia. Ja syyllinenkin näköjään löytyy helposti.  Joka on syyllinen kunnes toisin todistetaan. (Mitä tuskin tapahtuu.)  Mies melkein lynkataan kun hän löytyy rikospaikan läheisyydestä.

Kuten rikosromaaneissa on tapana, keskushenkilön taustasta annetaan pikkuhiljaa lisää  tietoa. Gerber ei ole onnistunut elämässään haluamallaan tavalla. Menneet hyvät ajat entisen tasavallan ajalta tulevat mieleen ehkä liikaakin.  Hän haluaa  siksi hoitaa rikostutkinnan, vaikka esimiehet jarruttelevat.

Voiko yksi mies nousta pelastamaan koko maan?  Mystiset "toisinajattelevat" haluavat värvätä miehen tähän suureen tehtävään. Mutta onko oikein käyttää  väkivaltaa, kuten Eugen Schauman aikoinaan?

Tämän pidemmälle en voi tarinasta kertoa. Pilaamatta lukijan mahdollisuutta nauttia kirjasta.

Kaunokirjallisesti teos ei ole jotakin sellaista, mitä "jokaisen pitää lukea". Juonen loogisuuskin voidaan asettaa kyseenalaiseksi. Mm. se, että hirmuhallitus on kieltänyt alkoholin (vaikka puoleen jäsenet toki sitä nauttivat). Käytäntö kun mm. edesmenneessä Neuvostoliitossa oli toinen: kansan annettiin juoda ja polttaa; oli  ainakin jotakin nautittavaa elämässä. Muutenkin kuviteltu "historia"  vaikuttaa hieman epäuskottavalta. Olisiko tämä mahdollista? Joiltakin osin tarina lähestyy jo parodiaa, tahatonta komiikkaa. Valtaapitävät sallivat vain isänmaallisen musiikin esittämistä. Radiossakin soivat vain Muistoja Pohjolasta -tyyppiset kappaleet. Edes Sininen ja valkoinen ei ole sallittu? Tai Olen suomalainen? Tai Popedan Ukkometso?

Eräällä tavalla kirja kuitenkin toimii. Eräänlaisena varoituksena. Voisivatko suomalaiset todellakin  olla valmiita yhteiskuntaan, missä kaikkinainen erilaisuus on kielletty? Jos ja kun se jopa merkitsee omienkin oikeuksien karsimista.  Voidaanko  muualta tulleet tuomita  automaattisesti jonkinlaisiksi ali-ihmisiksi?

 Kirjan "todellisuuden" yhteyttä joidenkin poliittisten puolueiden ajamiin asioihin ja tavoitteisiin ei voi kieltää...

Silti jää tunne, että tällaista ei todellisuudessa voi tapahtua. Eihän?

Billy, maalma ja minä

Minulla on koira. Hänen (ei sen) nimi on Billy.
Oikeastaan Billyn nimi on William. Nimi oli annettu jo silloin, kun adoptoimme (vai adoptoiko Billy meidät?)  koiranpennun  Triple-A:n eli 'Amigos' of Abandoned Animals kautta. 

Billy (vaimoni kutsuu häntä Willyksi) on nyt  16-vuotias. Edelleen osa  jokapäiväistä elämää.  Toivottavasti vielä kauan. Mutta ei ikuisesti.

Katselen mielelläni ohjelmia, joissa autetaan eläimiä löytämään uusi koti. Monet (kuten Billy) ovat ns. sekarotuisia eli niiden rahallinen arvo on melkein nolla.  "Rotukoiran" tai -kissan  arvo taas voi olla hyvinkin korkea.

Monissa tv-ohjelmissa myös näytetään mm.  kalliita leikkauksia, millä lemmikin elämä voidaan pelastaa. Tavallisten ihmisten rakkaita lemmikkejä. Mutta joskus myös  mm. hylättyjä, nälkiintyneitä ja sairaita koiria. Kissoja.  Joskus jopa hevosia. Usein pesu ja ruokinta auttaa.

Supermarketit ns. rikkaissa maissa (ja myös Espanja on nykyisin maailman mittakaavassa  "rikas maa") ovat täynnä  lemmikkien muonaa. Usein metrikaupalla hyllyjä.

Samaan aikaan suuri osa ihmiskuntaa kärsii suoranaisesta nälästä ja puhtaan veden puutteesta.

Onko siis moraalitonta ostaa lemmikilleen (maailmanlaajuisesti ajatellen) kallista ruokaa, viedä lemmikkiään eläinlääkärille saamaan kallista hoitoa?  Maksaa leikkauksista?  Minusta ei ole.

 Jos voisin, haluaisin muuttaa maailman sellaiseksi, ettei kenenkään tarvitsisi elää köyhyydessä. Pelätä sotaa. Mutta, ettei myöskään eläinten tarvitsisi kärsiä turhaan.

Maailmaa en voi muuttaa. En poistaa köyhyyttä, en lopettaa eläinten joskus julmaa kohtelua.
Annan euron tai 50 senttiä  supermarketin luona olevalle  kerjäläiselle,  Siitä huolimatta, että on paljon ihmisiä, jotka  sanovat, että jotkut heistä  on lähettänyt kerjäämään jonkinlainen mafia joka kerää osan rahoista. Tai että he ovat vain laiskoja pummeja. Työnvieroksujia. Täysin arvottomia.

 Ilmaston muutos on voinut muuttaa maapallon lämpötilaa ylöspäin.
Onko maailma kuitenkin  muuttunut kylmemmäksi? Henkisesti. Mikä on muuttanut meidät ihmiset niin kylmiksi, ettemme näytä välittävän lähimmäisistämme?     Myös eläimet ovat lähimmäisiämme.  Kuten ihmiset,  ihonväristä tai taustasta huolimatta.

Hyvää, sanoi Mustapartainen mies, päivää.

Olli eli Väinö Nuorteva (1889-1967) työskenteli Uusi Suomi -lehden pakinoitsijanayli 40 vuoden ajan julkaisten noin 13 000 pakinaa ja yli 20 pakinakokoelmaa.

Ollin kuuluisia pakinahahmoja ovat mm. Mustapartainen mies, Kalle Niemeläinen, kamreeri Jakari, Eturientolan erikoisuuskirjeenvaihturi ja Otso Kirjosiipi.

Hänen erikoisalaansa olivat byrokratian ja teennäisen kielenkäytön parodiointi.

Se meni jotenkin näin: Mustapartainen mies meni virastoon luukulle A. Siellä hänelle sanottiin, että häneltä puuttuu lomake, jonka saa luukulta B Luukulla B kysyttiin, eikö  luukulla A annettu lomaketta, jolla voi anoa lomaketta luukulta B. Niinpä Mustapartainen mies meni hakemaan tämän lomakkeen ja tuli takaisin. Silloin hänelle sanottiin, että lomakkeesta puuttu leima, jonka taas saa luukulta C. Ja niin edelleen...

Espanja on ollut "byrokratian luvattu maa". Syynä paljolti  aika kenraali Francon diktatuurissa. El Caudillon kuoltua maa palautui nopeasti demokratiaan (vaikka jotkut upseerit yrittivät ottaa vallan), mutta suuri osa byrokratiasta säilyi. Samoin julkisen sektorin suht. hyvät palkat verrattuna yksityissektoriin. Franco kun halusi pitää virkamiehensä tyytyväisinä. 

Viime vuosiin saakka on esimerkiksi postin palvelu ollut melkoisen huonoa. Palvelu on usein melko töykeää. Ennen internetiä laskujen maksu pankissa oli nihkeää; joissakin voi maksaa vain, jos lasku oli nimenomaan tietyn pankin kautta, eikä niitä vastaanotettu kuin tiettyinä päivinä ja tiettyinä aikoina.  Pohjoismaalaiselle tämä oli täysin käsittämätöntä. 

Espanjalaiset terveyspalvelut (erityisesti Aurinkorannikolla) ovat huippuluokkaa. Jopa usein nirppanokkaisiet britit myöntävät tämän.  Omalla kohdallani  ehkä jopa pelastanut elämäni. Suomessa olisin saattanut joutua "jonoon", joka olisi liikkunut liian hitaasti.

Olen ollut espanjalaisen sairausvakuutuksen piirissä, koska vaimoni on Espanjan kansalainen. Nyt, vuosien jälkeen, pankki vaatii minulta recidencian, joka minulla itse asiassa olikin vuosia sitten. Eli todistuksen pysyvästä asumisesta Espanjassa. 

Sen saadakseni, minun täytyy esittää todistus eläketuloista (KEVA, KELA). 

Noin vuosi sitten minun täytyi osoittaa, että entisenä kunnan työntekijänä maksan veroni Suomeen. "Pieninä palasina on minun leipäni maailmalla" lauloi lapsuuteni (ja aikuisuudenkin) suosikki Tapio Rautavaara. 

Espanja on vaikeuksissa. Miljoonat (miljardit?) ovat valuneet pankkitileille maan ulkopuolelle. Turvaan verottajalta. Siksi meidän pienten ihmisten tuloja syynätään suurennuslasilla. 

Kaikesta huolimatta Espanja on rakas maa. Ihmiset, elämäntyyli, ruoka & juoma. Jotain omituisella tavalla kiehtovaa on myös maan tapa hoitaa asioita. Kun pohjoismaissa kaikki on selkeää ja säännöt sääntöjä, täällä ei koskaan voi tietää mitä tapahtuu. 

Kun tuuli käy hänen ylitseen....

Germanwings-lentoyhtiön lennon 4U 9525

päättyminen katastrofiin, missä 150 ihmistä menetti henkensä, sai minut ajattelemaan kuolemaa. Kuinka se usein tuntuu epäoikeudenmukaiselta.

 Uhreja on tiettäväsi 16 maasta. Enemmistö saksalaisia ja espanjalaisia.
Menehtyneiden joukossa oli myös nuoria ihmisiä, koululaisia.

Jokainen elämä on tärkeä.  Ja kuolema, joka tulee ennen aikojaan, on  jälkeenjääville aina shokki.

Kun olin vielä nuori, tuntemani nuori mies (veljeni kavereita ja luokkatoveri) kuoli auto-onnettomuudessa, johon hän oli syytön.
 Kaksi tuntemaani nuorta miestä (miltei poikaa) tekivät eri aikoina  itsemurhan.

Samoihin aikoihin, kun isäni kuoli, nuori (noin kolmikymppinen) mies teki itsemurhan  hukuttautumalla. Vanhempi siskoni oli todella järkyttynyt: hän ei voinut käsittää, miten nuori mies, jolla olisi pitänyt olla koko elämä edessään, voi lopettaa oman elämänsä, kun hänen (ja minun) isä, joka on kokenut sodan ja monet muut vastoinkäymiset, taistelee viimeiseen asti elämästä.

Toki ymmärsin ajattelutavan. Mutta: yritin ymmärtää (mikä ei ole sama kuin hyväksyä), että joskus elämä, jatkaa elämää, voi tulla niin raskaaksi, että ainoana vaihtoehtona on luopua siitä.  Onko meillä oikeus arvostella sitä?

Vuosien aikana melko monta ikäluokkaani kuulunutta on kuollut.  Joku kuoli, koska hänellä oli diabetes, jota hän ei hoitanut. Pari kuoli viinaan. Jo ennen keski-ikää.

Kaksi lapsuuden toveriani on kuollut muutaman vuoden sisällä. Toinen (jälleen) viinaan. Toinen syöpään. Kumpikaan ei ehtinyt eläkkeelle.

Olen itse ollut kahdessa suuressa leikkauksessa. Molemmissa olen ollut (lääkärien mukaan)  hyvin lähellä kuolemaa.  Sen pitäisi saada minut arvostamaan elämää, ajattelemaan, että jokainen uusi päivä on siunaus. 

Osaanko ajatella niin? En tiedä, ehkä ajoittain.

Kun aamulla herään, vaimoni on vieressäni. Ja meidän molempien vieressä (omassa petissään)  on koiramme Billy. Billy on jo 16 vuotta vanha.  Hänelle jokainen päivä voi olla viimeinen.  Niinkuin meille kaikille.

Tätä kirjoittaessani lentotragedian tutkimukset ovat kesken. Saksalainen media on kertonut, että lentäjälle oli myönnetty sairaslomaa, mitä hän ei kuitenkaan pitänyt. Kotoa on löytynyt todisteita "jatkuvasta lääkityksestä". Oliko kyseessä siis itsemurha? Itsemurhaviestiä ei ainakaan ole vielä löytynyt.
Naapurit ovat kertoneet mitä tietävät miehestä. Tuntuu luonnollisesti uskomattomalta, että joku voisi riistää hengen itseltään ja viedä kymmeniä muita mukanaan.

Jos tapauksessa on mitään positiivista, se lienee se, ettei mikään ainakaan toistaiseksi osoita, että motiivina olisi mikään poliittinen tai uskonnollinen syy.

                                                      ******

Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne. Psalmit 103:16

Kuoleman kanssa ei kujeilla...

Olen Espanjassa asuessani lukenut lähinnä ns. dekkareita ja elämäkertoja (joista viime mainituista suurin osa liittyy musiikkiin ja musiikintekijöihin).

Niinpä puolesta tusinasta viimeksi lukemastani kirjasta useimmat kuuluvat tähän kategoriaan.

Yksi syy valintaani on raha ja mahdollisuudet. Raha sikäli, että varsin harvoin ostan  uutta kirjaa. Useimmiten saan niitä lahjaksi. Mahdollisuus lainata kirjoja  on toki Espanjassakin olemassa, mutta en ole saanut aikaiseksi kirjastokortin hankkimista mistään paikallisista kirjastoista. Espanjan kirjastolaitos on Suomeen verrattuna vaatimatonta tasoa, ja joka tapauksessa mahdollisuus lainata muita kuin espanjankielisiä kirjoja (englanti poikkeuksena) on lähinnä vain suomalaisten (tai pohjoismaisten) ylläpitämissä kirjastoissa.  

Näinpä viimeisin loppuun saamani kirja on jälleen muutaman vuoden takainen.
Kuoleman kanssa ei kujeilla on Peter Jamesin vuonna  v. 2005 julkaistu ja Suomessa v. 2010 ilmestynyt kirja.

Alku vaikuttaa lupaavalta. Polttareita viettävä nuorehko miesporukka poikkeaa automatkallaan useisiin pubeihin ja baareihin. Humala nousee tasaisesti, suunnitelma on (brittiperinteen mukaisesti) saada sulhasmies johonkin todella nöyryyttävään tilanteeseen. Varsinkin kun nimenomainen herrasmies on ollut nimenomaan seremoniamestarina kavereidensa polttareissa. Kyseessä on siis tilanne, missä halutaan maksaa potut pottuina...

En juuri koskaan lue takakannen tekstejä. Niissä kun joskus kerrotaan niin paljon, että jos kohta juonta ei paljastetakaan, saa lukija tietää niin paljon, että ns. yllätysmomentti menetetään. Siksipä en halua paljastaa liikaa.

Olen kirjan luettuani tutustunut pariinkin kirjallisuusblogiin, missä tämä teos on arvioitu. Arviot ovat olleet varsin positiivisia vaikkakin on todettu, ettei kirjailija ole aivan kaikkein parhaimpien rikoskirjallisuuden tekijöiden joukossa (?).

Kirjan alku veti mukaan vauhdikkaasti. Tuli mieleen, että tästä olisi voinut ehkä tehdä elokuvan tai ainakin tv-elokuvan. Juoni tuntui mutkistuvan, yllätys toisensa jälkeen.

Kaikki menee jossakin vaiheessa pieleen.  Tapahtuu  traaginen liikenneonnettomuus. Myös sulhanen tuntuu kadonneen, kuolleiden joukossa hän ei ole.  Ja häät ovat tulossa.

Juttua tutkiva poliisi,   rikosylikomisario Roy Grace (jonka oma vaimo on kadonnut mystisesti vuosia sitten) tutkii juttua, ja hänestä alkaa tuntua, että niin morsian kuin sulhasen liikekumppanikin (joka myöhässä olleen lennon takia ei ollut polttareilla mukana)  salaavat jotakin. Grace on valmis jopa medion avun pyytämiseen.

Häät ilman sulhasta. Aika vähenee.

Tässä vaiheessa  lukija miltei kirjaimellisesti  pureskelee kynsiään.

Loppuratkaisuun on vielä matkaa.  Monta mutkaa.  Kaikki on lopultakin todella  ollut muuta kuin miltä näyttää.

Suosittelisinko kirjaa jännäreiden ystäville? Varmasti. Kirja on vetävästi kirjoitettu, lukija on ajoittain kuin tulisilla hiilillä.

Peter James.

Kansalaisvelvollisuus vai -oikeus?

Niin Espanjassa kuin Suomessakin on tämä vuosi (2015) vaalivuosi. Espanjassa (sen valtiomuodon vuoksi) vaaleja on enemmänkin.

 Maaliskuussa Andalusiassa pidetään ennenaikaiset alueparlamenttivaalit, toukokuussa koko Espanjassa on edessä paikallisvaalit (sekä kunnallisvaalit että maakuntavaltuustojen vaalit) ja samaan aikaan pidetään myös alueparlamenttivaalit Aragoniassa, Asturiassa, Baleaareilla, Kanariansaarilla, Cantabriassa, Kastilia-La Manchassa, Kastilia ja Leonissa, Extremadurassa, Madridissa, Murciassa, Navarrassa, La Riojassa sekä Valenciassa ja Ceutan ja Melillan autonomisissa kaupungeissa sekä vielä syyskuussa Kataloniassa järjestetään ennenaikaiset alueparlamenttivaalit paljolti itsenäistymiskysymyksen vuoksi.

Minulla on (olisi) oikeus äänestää paikallisvaaleisssa.  Tuota oikeutta en kuitenkaan ole käyttänyt. 

Olen äänestänyt Suomen presidentinvaaleissa. En kuitenkaan eduskuntavaaleissa. 

Sen vuoksi varmasti moni ajattelee, ettei minulla ole oikeutta (tai ainakaan syytä) arvostella ketään, joka ilmoittaa ei-äänestävänsä.

En arvostelekaan. Mutta mielipiteeni (kai?) saan sanoa. 

Facebookissa on levinnyt "suositun bloggarin" ilmoitus, ettei hän aio äänestää.

Ensimmäinen (ja loogisesti siis kai suurin syy?) on ilmeisesti tämä:  

"1. En äänestä, koska tarjolla ei ole ainuttakaan ehdokasta, jonka kanssa olisin 100% samaa mieltä asioista. 80% samaa mieltä asioista ei riitä, sillä uupuvat prosentit saattavat olla juuri niitä ratkaisevia ärsytyksen aiheita.

Hei haloo. Luuleeko neiti joskus elämässään löytävänsä kumppanin (tai yleensä ihmisen?) jonka kansa on sata prosenttia samaa mieltä?! Onnea etsintään!

Onhan hänen mielipiteissään jonkin sortin logiikkaakin:  "5. En äänestä, koska en koe olevani oikea ihminen päättämään sellaisten ihmisryhmien puolesta, joihin en itse kuulu. En haluaisi ottaa kantaa ehdokkaan kautta asioihin, joista minulla ei ole tarpeeksi tietoa tai kokemusta (em. lapsiperheet, työttömät, opiskelijat).

No näin. Ei minullakaan ole (enää) lapsia, en ole työtön enkä opiskelija. 

Mutta. Eihän ihminen päätä mitään äänestämällä.  Hän vain antaa äänensä jollekin jonka uskoo tekevän päätöksiä, jotka ovat (äänestäjän mielestä)  oikein. 

Viimeisten vuosien aikana olen monta kertaa äänestänyt pikemminkin ihmisiä ja puolueita, jotka  ovat vähiten olleet viemässä yhteiskuntaa suuntaan, minkä koen vääräksi.  Se ei ehkä ole paljon.  Mutta siksi ehkä vielä vaivaudun äänestämään.


Onko se, että ei enää jaksa taistella sen puolesta, mikä on oikein, vaan sitä vastaan, minkä tunnen (ja tiedän? ) olevan väärin, luovuttamista.  En tiedä. Jätän valinnan  nuoremmille.

Nuoret ihmiset "perivät" maan, ja siksi minusta jokaisen nuoren tulisi äänestää. Ellei niin tee, on turha rutista nimimerkillä netissä tai mennä kadulle plakaattien kanssa.

Käynkö siis uurnilla? Ehkä en, ehkä käyn. Olenko siis väärä ihminen "neuvomaan"?

Niinhän se entinen pappikin  kuulema sanoi: ¨Älä tee niinkuin minä teen vaan niinkuin minä opetan...