Tähtilippu palaa taas...

Uutiset ovat jälleen kerran  kertoneet mellakoista kaikkialla ns. muslimimaailmassa. USA:n liput palavat taas, kansa riehuu kaduilla. Mitä uutta? Tätähän tapahtuu aika-ajoin. Vaan miksi juuri nyt?

Näennäinen syy on jokin elokuva tai video. En edes halua tietää mikä. Tehty USA:ssa.

Kun Geoge W. Bush ja Toni Blair julistivat ristretken terrorismia vastaan, tarkoituksena oli löytää ne "massatuhoaseet" mitkä, lännen tiedustelupalvelujen mukaan,  löytyisivät jostakin Irakista.

Niitä ei koskaan löydetty. Silti "koalition" joukot hyökkäsivät suvereeniin maahan, ilman virallista sodanjulistusta.  Irak kuului maihin, joista Bush käytti termiä access of evil.

Mutta. Olihan se sentään kai hyvä että Saddam Husseinista päästäisiin eroon? Vai?   Ja päästiinkin.

Ja jonkin aikaa kaikki olikin hyvin. Muslimit tappoivat vain toisiaan.  Ja yhä tappavat. Jee!

Entä nyt? Ihmisiä kuolee yhä Irakissa, Afgnistanissa, Pakistanissa. Who cares?

Mutta: USA:ssa on tulossa vaalit. USA tarvitsee aina vihollisen. Kun se ei ole enää Neuvostoliitto, niin melkein  mikä tahansa käy.
Helppo juttu;  luodaan  taas jotakin, mikä aiheuttaa liikehdintää muslimimaailmassa. Hullut kiiihkouskovat ovat pian  jälleen osoittamassa uskomatonta vihaansa Amerikkaa ja amerikkalaisia kohtaan.
USA tarvitsee  siis vahvan presidentin, ei mitään mustaa miestä joka voi olla jopa jonkinlainen muslimien ymmärtäjä. Taustakin afrikkalainen!

Amerikkalaisessa kulttuurissa on paljon hyvää;  musiikki, esimerkiksi. Vapaus, ainakin teoriassa, sanoa mitä haluaa. "Amerikkalainen unelma" ei ole pelkkä kupla, mutta on hyvä muistaa, ettei se ole "oikein" ja kaikki muu väärin.
Ja  kuka niille antoi luvan toimia maailmanpoliisina?  Demokratia ei ole vientitavaraa. Ei varsinkaan kun kauniiden puheiden takaa näkyy ahneuden pukinsorkka. Ja, kaiken lisäksi, demokratian sijasta "autetut" maat tuntuvat ajautuvan yhä pahempaan kriisin. 

Espanja, EU...missä mennään?

Olin tänään taas "baratillolla" eli  suomeksi kirpputorilla.
Normaalista se poikkesi siinä, että vaimo, joka oli vilustunut (täh? lämpötilat on edelleen lähellä 30 celsiusta, no, muutakaan ilmaisua ei kipeälle kurkulle ja yskälle ole), joten olin yksin.
Alku oli tavalliseen tapaan hiljainen, vasta lähempänä puolta päivää onnistuin myymään jotakin. Pari ensimmäista tuntia kuluu kun autosta levittelee tavarat pöydille ja maahan, vilteille.

Ilahduttavaa oli, että monet nuoret perheet ostivat leluja ja lastenkirjoja (joita saimme englantilaiselta tuttavaltamme, kohtuullista korvausta vastaan), vaikka, kuten he myönsivät, ajat ovat huonot.
Lapset ovat vanhemmilleen tärkein asia maailmassa. Kaikkialla. Niin myös Espanjassa, missä pienet tytöt puetaan ferian aikana kuten prinsessat, pojat kuten hidalgot.

Kun joskus facebookissa sanoin, että mielestäni on hyvä, että espanjalaiset, kaiken laman ja huonon ajan keskelläkin jaksavat uskoa elämään, jatkaa fiestojaan , tuli melko nopeasti vastaua: " No on se hyvä että jaksavat juhlia meidän rahoilla."  No, vaikka en mikään talousmies olekaan, Espanjan BKT on "hieman "
suurempi kuin Suomen. Jos ja kun Espanja on talouskriisissä, pieni Suomi, edes Nokian avulla, ei todellakaan pelasta Espanjaa.  Euroopan Unioni, ehkä.

Espanjassa on toisaalta tapahtunut asioita jotka pelottavat.
On syntynyt ryhmiä, jotka menevät supermarketteihin, keräävät kärryn täyteen, ja menevät  ulos. Maksamatta. Vaikka  kysymyksessä ovat ryhmät (joilla on jopa t-paita joka kertoo keitä he ovat!), turvamiehet eivät voi pysäyttää kaikkia heitä. Mutta, koska turvakamerat ovat toiminnassa, syylliset löytyvät, ja monet heistä odottavat oikeudenkäyntiä.

Miten tämänkaltaiseen toimintaan pitäisi suhtautua?  Demokratiaan ja oikeudenmukaisuuteen tottuneena: tuomita. Anarkismia! Yhteiskunta ei voi sallia omankädenoikeutta, ei edes silloin, kun joku sanoo, että  hänellä ei ole rahaa ostaa edes peruselintarvkkeita.

Jos tämänkaltainen toiminta jatkuu, seurauksena on poliisin ja ehkä jopa armeijan väliintulo.  Onko Espanja uuden sisällissodan edessä?  Miten reagoivat EU ja Saksa? Franco varmasti myhäilee haudassaan: "Minähän sanoin, demokratia johtaa ainoastaan anarkiaan!"

Oliko/onko EU ollut vain jotakin mitä ns. suuri raha, kansainväliset, ylikansalliset yhtiöt halusivat, ja saivat?  Ja meitä "taviksia" kustiin rankasti silmään?!

En minä tiedä. Minä vain myyn tavaroita kirpparilla. Hengenpitimikseni.  Ja, aina välillä, kirjoittelen näitä blogeja. Joita joku, toivottavasti, ainakin joskus, lukee.

Kaksi viikkoa Suomessa. Onko mikään muuttunut - vai kaikki?

Istun autossa matkalla Tampereen Pirkkalan  lentoasemalta Mänttään. Kaksi minua vanhempaa siskoa on tullut vastaan.   Mäntän kaupunkia ei tosin enää ole: jossakin vaiheessa kuntaliitoksen myötä  on syntynyt nimihirviö Mänttä-Vilppula. Mielessä käy kuinka joskus vuosia ja jopa vuosikymmeniä sitten  naapurikunta Vilppula ei millään halunnut suostua kuntaliitoksiin, kun taas toinen naapuri, Kuorevesi olisi ollut halukkaampi. Kuorevesi kuitenkin suostui myöhemmin toisen kunnan kosintaan, ja on nykyisin osa Jämsää.

Vaan ei kai nimi kaupunkia pahenna kun ei se (ainakaan sanonnan mukaan) pahenna miestäkään. Tai naista.

Tuntuu miltei oudolta puhua suomea; "livenä"· kun Espanjassa  kieltä käytän erittäin harvoin (facebookissa ym.kyllä  useammin). Siksi taidan pulputtaa liikaakin automatkan aikana.

Majoitun "ison"  siskon luokse, muutama kilometri keskustasta, Tammikankaalle,  paikkaan joka syntyi ns.asevelikylänä sotien jälkeen. Nyt alueella asuu toisen tai kolmannen polven mänttäläisiä  tai muualta tulleita.  Rauhallinen alue, järvi  "rannassa". Ihanteellinen lapsiperheelle tai eläkeläiselle.

 Peti on petattu. Kaikki on valmista. Asetun taloksi. Täysi ylläpito. On fiilis kuin piispalla pappilassa!
  Siskon mies kuoli muutama vuosi sitten. "Meni hyvä mies!" sanoi isoveli. Niin  teki. Kaipaan miestä.

Seuraavan kahden viikon aikana tapaan monia tuttuja ja sukulaisia. Pikkusisko miehineen, tytärkin sattuu olemaan käymässä.  Monet kasvot ovat tuttuja. Nimi ei vain usein  tahdo tulla mieleen. Ja, kummasti ovat kaikki vanhentuneet! Kuinka kummassa! Minäkin?!

Entinen hölkkä- ja punttisalikaveri tulee varta vasten käymään torilla kuin soitan siskon kännykällä (oma ei toimi Suomessa, onneksi numero löytyy.)  Koulua käytiin yhdessä, Rolling Stonesia kuunneltiin, sitten molempien elämä muuttui;  naimisiin, lapsia. Ne tavalliset jutut.  Mies ei ole enää työelämässä, vaikka on terve. Soittelee huuliharppua duona toisen pelimannin kanssa, ikivihreitä, ja kansanmusiikkia omassa yhtyeessä. Käy lenkillä, pyöräilee, käy salilla, edelleen. Monet muut ikätoverit ovat varhais- tai työkyvyttömyyseläkkeellä.

Entäpä vanha kotikaupunki? Muuttunut, todella. Sokkari on kokonaan uudessa paikassa. Tokmanni, varsinainen hehtaarihalli, on linja-autoaseman vieressä, mikä taas on siirtynyt jonkin verran ja siis kokonaan uusi myös.
Kiinalainen ravintola on keskellä kylää, ja käymme siellä puffetitssa eli seisovassa pöydässä. Hinta on yllätys, ja - todellakin - positiivinen! Ihan kohtuullisella hinnalla saa syödä vatsan täyteen. Ja ruoka on hyvää.
Myllyrannassa on myös lounasravintola, ja yhtenä päivänä tapaan   siellä  entisiä työtovereita. Naiset näyttävät säilyneen miehiä paremmin - vuodet voivat myös olla lempeitä. Häpeän tunnustaa, mutta kaupungin ylpeyteen ,Kuvataideviikkoihin en tutustu. Kirjastossa, entisessä työpaikassa toki käyn, parikin kertaa. Siellä on enää yksi "vanha" työtoveri työssä.  Paikka on sama,ulkoseinät miltei ennallaan,  sisällä on moderni, ajanmukainen monitoimikeskus. Muutostyöt valmistuivat muutama vuosi muuttoni jälkeen, mutta olen vieraillut siellä kyllä aikaisemminkin, viime suomenvierailulla myös.

Yhtenä päivänä pyöräilen (ensi kerran yli kymmeneen vuoteen!), vastaan tulee polkupyörällä  kaksi tummaihoista  naista huiveineen, luultavasti somaleita.

Grillaaminen, sauna, olut. Nehän suomalaiseen kesään kuuluvat. Ja saunasta nautinkin useampaan otteeseen. Velipojan kanssa saunotaan, maistellaan mahdottoman kallista mutta laadukasta suomalaisolutta ja puhutaan musiikista, muistellaan tietysti vanhoja rockfestareita, vanhoja kavereita.
Nuorin veli tulee kaupunkiin viikonlopuksi, ja uljas veljesryhmä syöksyy pohjoishämäläisen mertopolin yöelämään lauantaina, kun  yökerhon lauteille nousee paikallinen, mutta myös valtakunnallista suosiota nauttiva bändi RoXanna. Soitto menee komeasti, jykevämmin kuin levyllä.

Seuraavana päivänä tapaan jälleen yhden  lapsuuden- ja nuoruuden kaverin, jota en ole nähnyt ehkä pariin vuosikymmeneen. Kumma kyllä, hän näyttää melkein samalta, pieniä vuosirenkaita vatsan ympärillä lukuunottamatta. Puhumme musiikista (mistä muusta?) ja saan muutaman CD:n ilmaiseksi ("Tiedän että olet köyhä", hän sanoo...(?.) Mies kiertää Tampereen musiikkia myyvät supermarketit ja muut viikoittain metsästäen tarjous- ja poisto-CD:itä, enimmäkseen uudelleenjulkaisuja.

Seuraavalla viikolla "muutto" Tampereelle. Omat tyttäret ovat asettuneet kaupunkiin opiskelujensa jälkeen.
Jossakin vaiheessa teinitytöistä on kasvanut täysiä naisia, joilla on oma elämä...
 Laukontorilla koetaan karvas pettymys: Risteilyt Viikinsaareen ovat kesältä ohi, ja Tapolan mustamakkarakioski on kiinni. (No, mustaamakkaraa söin jo aiemmin Mäntässä.)  Syömme myöhemmin illalla ranskalaisravintolassa.
Tampereen katukuva on muuttunut: kaikenvärisiä ihmisiä tulee vastaan. Koskikeskuksen nurkalla kaksi nuorta, kiinalaisen näköistä naista menee ohi, toinen työntäen lastenvaunua; aksentti on niin tamperelainen, niin tamperelainen.
Nuoremman tyttären ja aviomiehen yhteinen koti on moderni: mustaa ja valkoista, metallia. Käyn saunassa, tottakai. Nukun vierashuoneessa. Kaikki on uutta ja siistiä. Kaksi kissaa pyörii ympärillä.
Vanhempi tytär kutsuu tietysti  myös kotiinsa. Katselemme kuvia mm.  matkoilta ympäri Eurooppaa ja New Yorkiin.  Myöhemmin menen hänen kanssaan  urkukonserttiin Tampereen tuomiokirkkoon. Nautin musiikista, Bachia, tietenkin, mutta myös suomalaista. En koe uskonnollista elämystä, nautin silti musiikista. Se on todellista, aitoa. Sitten syömään, nyt tex-mex -ravintolaan nuoremman tyttären ja hänen miehensä kanssa.

Olen toivonut näkeväni myös facebook-ystäviä.Monien yhteensattumien vuoksi olen tavannut ainostaan muutaman. Hekin ovat itseasiassa "oikeita" kavereita tai puolituttuja jotka ovat löytyneet netin kautta. Joku on yleisurheilusta tuttu, silloin teini-ikäinen, nyt aikamies.

Kaksi viikkoa alkaa olla täynnä.
 Mitä olen kokenut, miltä Suomi näyttää, ihmisestä joka on jo tavallaan ulkopuolinen?  Kuinka paljon se on muuttunut?  Kaksi viikkoa on varmasti liian lyhyt analyysiin;
  varmasti paljon muutosta on tapahtunut. Suurin osa ihmisistä tuntuu ottavan muutoksen luonnollisena, pieni (toivon ainakin) ryhmä pelkää (tai teeskentelee pelkäävänsä) muutosta. Mikään ei ole yhtä pysyvää kuin muutos.

Ei Suomi ole mahdottomasti  muuttunut. Ainakaan kaikki.  Vakuutun siitä, kun tytär ennen työhönmenoaan   heittää minut lentoasemalle. Ensimmäinen lento lähteen puolen päivän aikaan, eivätkä ovet ole vielä auki. Odotan siis  oven avausta. Kun nainen lopulta tulee avaamaan, toivotan hyvää huomenta. Nainen ei edes katso, ei vastaa.  Lentoselvitystä odottaessa ainoat ihmiset jotka puhuvat ovat pieni joukko espanjalaisia. No, tyttö joka on lähtöselvityksessä on ystävällinen.
 "Suomalainen puhuu vain kun on asiaa", sanotaan.  Niin kait. Eli ei kovin usein?

Koneessa istun suomalaisen nuoren parin (ehkä 18-vuotiaita) viereen,  joka keskittyy   juomaan ripeään tahtiin sika-kalliita juomia. He eivät humallu vahvasti, mutta ihmettelen miksi kannattaa ottaa halpa lento ja käyttää rahaa alkoholiin, kun on matkalla halpojen juomien maahan, ja lento lähtee puolilta päivin.

Olen matkalla maahan, joka on nykyinen  kotimaani. Siltä tuntuu.
  Parasta Suomessa? "Lapset" ja sukulaiset.. Tietenkin. Heitä kaipaan. Ruisleipää, saunaa? Hm. Tuskin. Molemmat löytyvät täältäkin. Jopa rasvaiset lihapiirakat, varmasti epäterveelliset. Ja karjalanpiirakat.
 Valkeat yöt, juhannus, "perkeleet kun puissa soi". Niitä ei Espanjassa ole, vaikka San Juan on juhla täälläkin.

Vuoden päästä uudelleen? Toivottavasti. Inshallah, eli jos luoja suo...

¡ Hasta la vista !

Madridin viikko futiksessa

Menneen viikon jalkapallokaupunki Espanjassa oli selkeästi Madrid. Mikään varsinainen yllätys tuo tuskin kenellekään on, kun kaksi madridilaisjoukkuetta oli pelaamassa. kahdessa loppuottelussa.

FC Barcelona oli voittanut Supercopan ensimmäisen ottelun kotonaan 3-2. Kun ottelu Madridissa päättyi kotijoukkue Real Madridin voittoon 2-1, joten lopputulos 4-4 antoi ns. vierasmaalisäännön perusteella sille Super Copan voiton. Ottelussahan ovat vastakkain viime kauden mestari (Real) ja Copa del Reyn eli Espanjan cupin voittaja FC Barca.

El año que tú naciste on kirjasarja, joka kertoo tietyn vuoden tapahtumista, ja se on hauska lahja ihmisille joka on syntynyt tiettynä vuonna.  Kun minä synnyin, Atletico Madrid voitti Espanjan mestaruuden toisen kerran peräkkäin. Joukkue on ollut yksi Espanjan menetyksekkäimpiä, vaikkei maan mestaruutta ole voittanutkaan viime vuosina. Kansainvälistä menestystä on kuitenkin tullut.

Euroopan Super Cupin ottelussa 31.8.  Atletico Madrid kohtasi  viime kauden Mestareden Liigan voittajan Chelsean. Ennen ottelua jopa espanjalaiset kommentit eivät Atleticolle paljoa luvannut: Chelseata pidettiin selvästi ennakkosuosikkina, ja espanjalaisjoukkueen mahdollisuutena pidettiin pistohyökkäyksiä.
Ottelun alku näytti heti, ettei joukkue itse tähän halunnut tyytyä. Chelsea ei näyttänyt saavan peliään käyntiin, kun sen sijaan Atletico kolisteli maalipuuta ja sen jälkeen teki avausmaalin. Toisen maalin jälkeenkään tuskin moni uskoi ottelun olevan ratkaistu, mutta kun kolmas maali tuli sopivasti ennen puoliaikaa, alkoi olla selvää että yllätys oli tulossa.
 Toinen puoliaika oli  miltei muodollisuus. Chelsean kavennus n. 15 min. ennen ottelun loppua  tuli aivan liian myöhään.  Ottelu päättyi lukemiin 1:4  Atleticolle. Kolumbialaispelaaja Falcao hattutempulla eli kolmen ensimmäisen maalin tekijänä oli ottelun sankari. Koko joukkue pelasi kuitenkin erittäin organisoidusti ja sai Chelsean näyttämään tosi hengettömältä.

Espanjan La Liga on vuosien ajan ollut kahden jättiläisen, FC Barcelonan ja Real Madridin kilpajuoksua mestaruudesta. Toivottavasti toisen madridilaisjoukkueen upea esitys ennakoi sitä että mestaruudesta kilpailisi   myös Atletico, jonka historia on täynnä menestystä.

Matkalla pohjoiseen eli Eno matkalla isiensä maahan

Kännykkä hälyttää sikamaiseen aikaan vuorokaudesta. Kello kolme!
No, uni on, kuten yleensä matkalle lähtiessä, ollut aika katkonaista.
Aamupala ei maita. No kuinka se maittaisi, keskellä yötä.
Sitten pitäisi lähteä lentoasemalle. Lippu, passi, matkalaukut. Kaikki valmista.
Paitsi. Auton avain???? Ei löydy. Paniikkinappulaa painetaan!
Mitäs, taksilla. Matkakassa kevenee ennenkuin matka on kunnolla alkanutkaan.

Taksikuskeja on periaatteessa kahta lajia. Niitä jotka murahtavat (tai eivä edes murahda) jos sanoo jotakin, ja niitä jotka tuntuvat olevan mielissään kun kuljetettava henkilö suhtautuu kuin ihmiseen eikä auton jatkeeseen. Tämänkertainen on jälkimmäisiä; parinkymmenen minuutin aikana ehdimme selvittää että Suomi, johon olen matkalla, on melko hyvässä asemassa Espanjaan verrattuna. Nuorehko kuljettaja on itse ollut erilaisissa pätkätöissä viimeiset vuodet, taksinkuljettajan työ on raskasta ja työajat epämukavia, mutta on parempi kuin ei-mitään. Toteamme lisäksi, että Espanjan nuoret, joista moni on ns. ni/ni - eli ei/ei -sukupolvea (ei opiskele/ei tee työtä), oppivat olemaan tekemättä mitään. Se tuskin on hyvä. Tulevaisuutta ei rakenneta asumalla kotona ja tappamalla aikaa.

Lähtöselvitys on tietysti hidas. Jono kulkee etanaa hitaammin. Lopulta ollaan koneessa. Paikkoja ei ole varattu, jokaisen pitää löytää tyhjä paikka. Istun suomalaisen nuoren parin viereen.  Juttelemme.
Matka on pitkä ja tylsä. Kaikki on ns. sika kallista. Istuin liian lyhyt, melko epämukava.

Lopulta ollaan perillä  jääkiekon ja mustanmakkaran kaupungissa. Rähjääntyneessä terminaalissa ei halua viipyä hetkeäkään liian kauan. Onneksi noutaja on vastassa. Oikeastaan kaksi. Istun mukavalle Honda-citymaasturin takapenkille.    Kahden viikon seikkailu entisessä kotimaassa voi alkaa.

"Mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin?" lauloi tänä vuonna  (2012)  miehen ikään eli seitsemänkymppiseksi päässyt Jukka Kuoppamäki.

Niin, mitä? Kertoa kaikki,  joka päivä, aamiaisesta iltapesuun saakka? Ei kannata säikähtää. En pidä päiväkirjaa, en kirjoita mitään muistiin (vaikka usein ajattelee että pitäisi kirjoittaa ylös jokin hyvä ajatus tai kirja, levy, tms.).

Toki tapasin sukua, tuttuja, puolituttuja, ihmisiä joiden kasvot muistin mutta nimeä ei millään, ainakaan heti.
Kenenkään ei kannata pelätä mitään suuria paljastuksia tai tunnustuksia; tämä ei ole kuusikymmentälukua, jolloin oli muodikasta repiä auki kaikki henkilökohtainen, rehellisyyden nimessä. Siis ei faktoja, kuka joi kuinka monta olutta tai oliko sauna sopivan lämmin tai ruoka hyvää. Vaikka noista kahdesta viimemainitusta ei kyllä  olisikaan valittamista...

Mutta sulatellaanpa vielä vähän.  Aika seuloo tärkeän ja vähemmän tärkeän. Voin päästä vielä jopa ns. asiaan.

P.S. Löytyihän se avainkin, muutamaa minuuttia ennen kuin lento Malagasta lähti.

Oma maa mansikka....

Olen ollut Suomessa nyt yhdeksän päivää. Jäljellä on vielä viikonloppu, sitten maanantaina takaisin etelän lämpöön. Sitten ehkä pari päivää "sulattelua", ja vaikutelmat, kokemukset voi laittaa sähköiseen muotoon luettavaksi. Paljon on sukua, entisiä kavereita, tuttuja ja puolituttuja nähty. Melkein vuosikymmen (ihan liikaa!) on viime käynnistä kulunut. Tämä ikäänkuin väliaikatieotana: huhut Enon kuolemasta ovat siis varsin liioiteltuja kuten Mark Twain omastaan joskus kauan sitten totesi.
Moi moi.
   
Terveisin EpsanjanEno (joka muuten juuri on tullut uudemman kerran isoenoksi. Isosetäkin on oltu jo jonkin aikaa, itse asiassa, turhankin iso.)

Yhdessä olemme vahvoja...?

Suomalaisten sanotaan olevan yhdistyskansaa.
"Missä kolme suomalaista kokoontuu, yhdistys syntyy".

Katsotaanpa.
 Kolme suomalaista haluaa perustaa yhdistyksen SalmiakkiKossun Ystävät ry.  SKY.
Kaikki sujuu ihan ok. Mutta sitten ilmestyy kilpailijaksi Suomalaiset SalmiakkiKossun ystävät, ry. SUSKY.
Molemmat yhdistykset kasvavat. Keräävät jäseniä.

Seuraava vaihe: SalmiakkiKossun Ystävät ry:stä eroaa ryhmä: Demokraattiset SalmiakkiKossun Ystävät, he onnistuvat rekisteröityä. DESKY.  He sanovat edustavansa työtätekeviä. Duunari on menettänyt jo tarpeeksi! Kossu on työväenluokan juoma, prkl!

Suomalaiset SalmiakkiKossun Ystävät ry:stä (SUSKY)  eroaa  ryhmä, joka ottaa nimen Maaseudun SalmiakkiKossun Ystävät. MASKY.
Tarkoituksena on edistää alkiolaista ideologiaa. Maaseudun tulevaisuus on turvattava! Maamies on Kossunsan ansainnut!

Seuraava yhdistys joka perustetaan  on Vapaan Suomen SalmiakkiKossu-yhdistys. VASKY.  Se haluaa toimia tavalla, mikä edistää valkoisen Suomen vapaata oikeutta nauttia Kossunsa ilman ulkomaalaisten häirintää. Suomi suomalaisille! Mutakuonot juokoot omiaan!

Seuraava vaihe - tietysti - on valtava kampanja mediassa, vaatien kaikkien yhdistysten kieltämistä. Listoja kerätään, netissä voit vaikuttaa! Juoppous ja sen edistäminen täytyy lopettaa!

Tämähän on demokratiaa - tukekaamme sitä!