Bates Motel

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, laulettiin joskus lastenlaulussa.
Monta  ihmeellistä asiaa on 
 myös elokuvissa ja sarjafilmeissä.
Kuten: miksi tehdä uusi versio elokuvasta joka jo on klassikko ja ylittämätön. 

En todellakaan tarkoita uusinta- tai jatkoversioita jostakin Rambosta tai Poliisiopistosta. 
 Suomessa on tehty kolme eri versiota Tuntemattomasta sotilaasta.
Ensimmäinen versio oli  Edvin Laineen ohjaama, 50-luvun suomalaista alemmuuden tunnetta nostava,  nuortenkirjamaista huumoria pursuva seikkailuelokuva suomalaisista korpisotureista, jotka purnasivat, mutta oliva tosipaikan tullen urheita urhoja. Jostain (minulle) käsittämättömästä syystä suomalainen kansallinen yhtiö Yle näyttää filmin joka ainoa itsenäisyyspäivä.

Toinen versio oli ehkä realistisempi, mutta tuskin juurikaan parempi.  Monista katsojista uudempi
 Mollbergin versio ei ollut yhtä isänmaallinen (?).
Viimeisin versio, jota en ole nähnyt, on saanut hyvin kiittävät arviot, ja myös yleisö on ottanut sen omakseen.

Hitchcockin Psychon uusi versio oli taloudellinen ja ennenkaikkea taiteellinen fiasko.

Entäpä sitten  sarja Bates Motel? 

Tuottajien valinta muuttaa Norman Batesin ja hänen äitinsä elämän aika nykyaikaan lienee taloudellinen. Luultavasti Normanin varhainen elämä 40- tai 50-luvulla ei ehkä olisi kiinnostanut nuoria katsojia. Eihän niillä ollut silloin edes älypuhelimia!

Sarja toimii kuitenkin aivan omanaan. Amerikkalaisen sarjafilmin tapaan ruumita tulee kuin liukuhihnalta, eikä Normanin pirstaleinen luonne välttämättä vakuuta, mutta silti sarja pystyy koukuttamaan katsojan. 

Tätä kirjoittaessani sarja yhä jatkuu. 
Oli miten oli, aion katsella sen loppuun.

J.K. Luen myös kirjoja, ja kuuntelen audiokirjoja. No worries. 






 

Suomipoika Espanjassa

Joskus vuosia sitten olin espanjalaisessa supermarketissa (espanjalainen supermarket voi olla vaikka kuinka pieni, se todellinen supermarket on hipermarket) ja äidyin kehumaan kassatytön/rouvan aivan upeita sormuksia. Nuori nainen soi minulle, vanhentuvalle miehelle, mitä kauneimman hymyn, ja kiitti.
Ilmeisesti, lähestulkoon sain hänelle hyvän päivän kaiken kiireen keskellä.

Kun muutin Suomesta Espanjaan, kultturiero oli suuri.
Olin tottunut siihen, etteivät naapurit juurikaan olleet tuntevinaan toisiaan, ainakaan ns. kerrostaloissa. Omakotiasujat ja rivitaloasujat korkeintaan tervehtivät.

Olen monesti sanonut, että on hieman eri juttu pysähtyä juttelemaan auringon paistaessa kuin kylmässä viimassa, sateessa, tai rännän piiskatessa kasvoja. 
Ei ole siis ihme, että suomalaiset eivät syksyn ja talven keleissä ole niitä kaikkein sosiaalisimpia ihmisiä. 

Olen käynyt Suomessa viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana vain kesäisin.
"Kesäsuomalainen" tuntuu olevan hieman rentoutuneempi, joskus (ainakin vaikkapa muutaman oluen jälkeen) miltei riehakas. 

Suomi on muuttunut.  Ja minusta parempaan suuntaan. Siitä huolimatta, että ehkä hallitus ei ole vienyt maata parempaan suuntaan, ja osa maahanmuuttajista on aiheuttanut ongelmia (mitä jotkut ovat käyttäneet poliittisesti hyväkseen).

EU on kokemassa suurta muutosta. Iso-Britannia haluaa syödä kakun ja pitää sen. Hinta on kova. Monet isot yritykset ovat lähdössä, mm. Honda ja Nissan.

Taidamme olla (kuten joku laulaja sanoi suomalaisessa tv-tositv-ohjelmassa) "jännän äärellä". 

Kahdenkymmen vuoden aikana en ole koskaan katunut muuttoani. Espanja on uusi kotini. Ja pysyy. 

Mitä tapahtuu EU:lle?  Tuskin Britannian ero saa muuta aikaan kuin heidän taloutensa heikentymisen.

They tried to make me go to rehab eli Kalliit on laulujen lunnaat

 Suomessa pari ns. julkkista poistui keskuudestamme vähän aikaa sitten, ja molemmat saivat runsaasti julkisuutta ja huomionosoituksia poismenonsa johdosta.

Tämä sai minua muistelemaan median ja kuoleman suhdetta laajemminkin.

Yksi rock-maailman kliseistä on ns. 27:n kerho.
Brian Jones (Rolling Stones), Jimi Hendrix, Jim Morrison (The Doors), Janis Joplin. Kaikki kuolivat 27-vuotiaina parin vuoden sisällä 1969-71.  Syynä huumeet ja/tai alkoholi.
(Myös Alan Wilson (Beach Boys) oli 27-vuotias ja kuoli yliannostukseen  samoihin aikoihin, mutta jostain syystä häntä ei ole luettu mukaan.)

Myöhemmin "joukkoon liittyivät" Kurt Cobain (Nirvana) ja Amy Winehouse."They tried to make me go to rehab
I said, no, no, no."

Blueslaulaja ja muusikko  Robert Johnson kuoli (ilmeisesti alkoholiin) 27-vuotiaana 1930-luvulla.

Huumeiden yliannostukseen tai runsaaseen alkoholinkäyttöön on lisäksi kuollut melkoinen määrä muita laulajia ja muusikoita. Lista on valitettavasti liiankin pitkä kirjoitettavaksi.

Suomessa muusikoden "ammattitauti" näyttää taas pikemminkin olleen (ja ehkä edelleenkin on) alkoholismi.

Rauli Badding Somerjoki kuoli 39-vuotiaana, Cisse Häkkinen myös 39-vuotiaana, Albert Järvinen (Hurriganes) 40-vuotiaana (miehellä oli lisäksi piilevä sydänvika) Irwin Goodman (joka oli pitkään ollut raitis)  47-vuotiaana. 
Vesa Enne (elokuvat, Karma-yhtye ym. oli 50-vuotias kuollessaan. Enne  tiettävästi "oppi" alkoholinkäytön jo pikkupoikana elokuvanäyttelijätoveriensa opastuksella.

Juha Vainio (joka myös oli lopettanut rankan juomisensa), kuoli 52-vuotiaana, Juice Leskinen 56-vuotiaana.


 Olli Lindholm (Yö) oli kuollessaan 54-vuotias, eikä hänen kuolemansa ilmeisesti johtunut alkoholin käytöstä, koska mies oli ollut raitis jo vuosikymmeniä. Kirka Babitzin oli kuollessaan  56-vuotias ja syynä äkillinen sairaskohtaus. Kirkan kuolinsyynä ei myöskään ollut rankka alkoholinkäyttö.

Alkoholi on usein ollut syynä myös ex-urheilijoiden ennenaikaseen poismenoon. Matti Nykänen kuoli hiljattain vain 55-vuotiaana.

60-luvulla uransa aloittaneiden rock-muusikoiden poismeno tapahtuu tänä päivänä ns. normaalisti, useimmat kun ovat jo yli 70-vuotiaita.

 50-lukulaisista Chuck Berry kuoli parisen vuotta sitten 90-vuotiaana, Fats Domino 89-vuotiaana. Jerry Lee Lewis on 83-vuotias, Little Richard 86.

Elvis olisi tänään 84. Jotkut uskovat hänen olevan edelleen elossa.
 Entä sitten Keith Richards, riffmeister.  Hän tuntuu elävän ikuisesti. 

Hail hail rock´n´roll delivers me from the days of old! - Chuck Berry

"Se nyt ei vaan oo mun juttu!"

Toisinaan ovellemme tupsahtaa siististi pukeutuneita, hymyileviä ihmisiä, jotka kohteliaasti kysyvät, olisiko minulla hieman aikaa keskustella. 

Kohta ilmenee, että he ovat ns. Jehovan todistajia. 
Jos minulla ei ole mitään kesken, ja he puhuvat suomea tai englantia, saatan vastata myöntävästi.  (Puhun myös espanjaa, ruotsia ja saksaa, mutta näillä kielillä keskustelu on jo vaikeampaa.)
Joskus nämä sanantodistajat ovat nuoria naisia, jotka puhuvat synnistä. Kuinka he olivat syntisiä, kunnes usko  tuli heidän elämäänsä ja osoitti kokonaan uuden suunnan, suunnan joka pelasti heidät ja takasi ikuisen elämän. Silloin en voi olla kyynisesti ajattelematta, että nämä kirkassilmäiset sisaret eivät luultavasti tiedä synnistä enempää kuin sika hopealusikasta.  Vaan mistäpä minä tiedän?

Keskustelen silti mieluusti heidän (kuten varttuneempienkin) kanssaan.  Olen aina nauttinut ihmisten kanssa puhumisesta, etenkin kun mennään hieman "on se ilimoja pidellyt" -tasoa pitemmälle.

He saattavat aloittaa kysymällä, olenko ajatellut ikuista elämää. Mitä minulle tapahtuu kuoleman jälkeen?   
Vastaan rehellisesti, että minulla on yleensä  ihan tarpeeksi ajateltavaa näissä maallisissa asioissakin.  Osaisivatko he kertoa  kuoleman jälkeisestä elämästä minulle? Tiettävästi kun kenelläkään ei ole eksaktia tietoa asiasta.

Jos  laitan heidät vastaamaan minua joskus askarruttaneisiin kysymyksiin, miksi esimerkiksi kaikkivaltias on luonut niin surkean maailman, mikä on täynnä surua, väkivaltaa ja epäoikeudenmukaisuutta, tullaan vaiheeseen, missä "sananjulistajan" valmiudet tulevat esiin.
Pelkkä fraasi "tutkimattomista teistä" kuin ei riitä.

Valitettavasti Jehovan todistajat hyvin usein ovat hauki on kala -tasoisen väittelyn arvoisia. He ovat kirjansa (ja lehtensä) lukeneet, ja toistavat papukaijamaisesti samaa liturgiaa. 

En koskaan pilkkaa ketään hänen uskonsa takia. Yleensä toivotamme toisillemme hyvää päivänjatkoa ja sillä hyvä. He eivät
ole onnistuneet pelastamaan kuolematonta sieluani, ja olen siitä tavallaan pahoillani, he kun olisivat niin mieluusti halunneet minunkin löytävän uskon siihen jumalaan, johon he ilmeisesti vilpittömästi itse uskovat ja johon uskominen minutkin voisi pelastaa.


Maailman tila ei toki ole ainoa asia, mitä en uskonnoissa ja uskossa saata ymmärtää.
Itsekkäänä ja itsekeskeisenä ihmisenä haluaisin tietää, miksi se kaikkivaltias jumala "herättää" jotkut luomistaan, mutta antaa suuren (suurimman?) osan ihmisistä joutua kadotukseen. Miksi minä en kuulu niihin valittuihin? 
Miksi ylipäänsä on olemassa jonkinlainen "peli" tai "testaus"? Miksi Taivaaseen pääseviä (Jehovan todistajien mukaan) on vain niin pieni määrä? (144 000 voideltua ihmistä.) Jehovantodistajien määrä maailmassa on yli 8 miljoonaa.

Yhtä vähän voin uskoa suomalaisen ev.lut.kirkon mukaiseen Jumalaan tai muslimien Allahiin.   Joka ilmeisesti on sama korkeampi olento, kuten juutalaisten jumalakin. Islamin jumala on ankara ja vaativa, protestanttikristityt sanovat, että Jeesus on meidät pelastanut, ja häneen uskominen riittää, juutalaisuudesta en tiedä.

Ylipäänsä tuntuu, että uskontoja on uskomaton määrä.
Koulussa sai kuitenkin aikoinaan sen käsityksen, että luterilainen kristinusko on ainoa oikea, eikä tätä kyseenalaistaneet kuin julkiateistit, kuten kommunistit. Koulun joulujuhlaan kuului ehdottomasti Tiernapojat, jossa laulettiin mm. herrasta ja kuninkaasta murjaanien maalta. 

Kun olin pieni, kaikkien naapurin   lasten tavoin kävin pyhäkoulua. Raamatussa oli useita kiinnostavia tarinoita, muistan miten esimerkiksi se, miten Sakkeus (se laulun "pienen pieni mies") kiipesi viikunapuuhun ("herran Jeesuksen nähdäkseen"). 
Sakkeus oli veronkerääjä eli publikaani.
Hän oli kerännyt veroja omaan taskuunsa ja oli hyvin rikas. Hän kuitenki lupasi Jeesuksen tavattuaan antaa puolet omaisuudestaan köyhille ja maksaa moninkertaisesti takaisin niille, joilta oli kerännyt liikaa. 
Tarinan moraali oli alle kouluikäiselle ehkä liian vaikea pala, mutta puuhun kiipeäminen sen sijaan oli jännittävä  yksityiskohta.

Matteuksen evankeliumin mukaan lapsen kaltaisten onkin taivasten valtakunta. Kyse on siis puhtaasti uskosta. 

Valitettavasti minä olen tuon lapsen uskon kadottanut jo kauan sitten.  Jos sitä nyt ihan aidosti koskaan olikaan?

Ehkä usko vain ei ole "mun juttu"? 

Vain valkeata joulua...

"I´m dreaming of a White Christmas".
 Kuten linkki kertoo, Irving Berlinin 
 alunperin elokuvaan Holiday Inn (1942) säveltämä kappale on luultavasti maailman eniten myyty äänite.  Aikoinaan äänitteet julkaistiin 78 kierroksen helposti särkyvillä äänilevyillä, myöhemmin tuli 45 kierrosta/minuutissa pyörivä vinyylilevy.

Kappale on luonnollisesti useaankin kertaan levytetty suomeksi: 
 "Vain valkeata joulua mielessäin ootan minä ain, sillä hangen hohteessa vain joulurauhan tunnen rinnassain."

Amerikkalaisessa ja eurooppalaisessa kristillisessä kulttuurissa valkoisesta joulusta on tullut klisee. 
Siitä huolimatta, että Jeesus Kristuksen syntyalueella lumi yleensä tarkoittaa pikemminkin katastrofia.

Muistan miten aikoinaan Suomessa asuessani jo hyvissä ajoin alettiin meteorogeilta kysellä valkoisen joulun mahdollisuutta.
Lapsuudessani "musta joulu" oli aika harvoin.

Myös Iso-Britanniassa kysellään samaa. Siitä huolimatta, että valkea joulu esim. Lontoossa taitaa olla melko harvinainen, korkeintaan muutaman tunnin kestävä. 

 Nykypäivän "joulutunnelma" ei ilmeisesti tule valkoisesta lumesta, vaan se ostetaan supermarketista tarjoushintaan.  Niin Suomessa kuin muuallakin.

"Me käymme joulun viettohon niin maisin miettehin. Nuo rikkaan täyttää aatokset ja mielen köyhänkin; suun ruoka, juoma, meno muu. Laps hankeen hukkuu, unhoittuu."

En minä moralisoi.   Mutta kuinka monelle joulu todella merkitsee muuta kuin kulutusjuhlaa ja syytä syödä ja juoda liikaa.

 

Ulkona on kylmä, beibi

Sanfranciscolainen radioasema "bännäsi" tunnetun laulun Baby, it´s cold outside.
Syyksi radioaseman blogi ilmoitti kasvaneen negatiivisen huomion kappaleen sanoitukseen, jonka monet kokivat naisen painostamiseen seksiin, käyttäen mm. alkoholia. 

" The neighbors might think - Baby, it's bad out there
Say, what's in this drink? - No cabs to be had out there
I wish I knew how - Your eyes are like starlight now
To break this spell - I'll take your hat, your hair looks swell"

 "Maailma on toinen tänään kuin 40-luvulla, mm. #metoo-kampanjan takia."  Näin blogissa todettiin.


Ilmeisesti muutama radioasema USA:ssa seurasi esimerkkiä.

Uutinen kertoi myöhemmin , että alkuperäisen soittokiellon antanut asema on monien kuuntelijoiden reaktioiden vuoksi ottanut laulun takaisin ohjelmistoonsa.

On varmasti  oikein, että naisten oikeuksista puhutaan enemmän kuin koskaan, on toki  totta, että maailma ON muuttunut. Ja syystä.

Onko se muuttunut pelkästään parempaan suuntaan?
Onko "poliittinen korrektiivisuus"  mennyt joskus liian pitkälle?
Elämmekö  jonkinlaisen  uus-moralismin aikaa? 

Joskus siltä vaikuttaa. Kaikessa nähdään mörköjä.
Kai seuraava vaihe on, että silmänisku tai viheltäminen naiselle kriminalisoidaan? 

Kappale on levytetty noin 70 kertaa, ja se on eräänlainen "epävirallinen joululaulu".

Oliskohan tarpeen tarkistaa, ettei se tonttuhattu kiristä? 

Taivaan raapijoita ja muita Ameriikan ihmeitä

Minulla kesti vuosia, ennenkuin "hyväksyin" ns. e-kirjan.
Monen muun tavoin ajattelin, että  vain paperille painettu kirja oli se oikea. Kirjaa voi haistella, sivuja käännellä.
Lopulta ostin Kobe-lukijan, jolla pystyy lukemaan useampia eri formaatteja. (Toki kirjaa voi lukea mm. tabletilla tai läppärilläkin.)
 Tähän mennessä olen lukenut 79 e-kirjaa, mihin olen käyttänyt melkein 700 tuntia.

Kun toisen silmäni kaihi leikattiin, jälkihoito-ohjeessa sanottiin, että tv:tä voi katsella, tietokonetta käyttää ja lukea kohtuudella. 
En kyllä tiedä, mikä on kohtuullista, mutta joka tapauksessa tämä, ja yhä useampien ihmisten esimerkki (mm. oma vaimo) houkutteli kokeilemaan myös  ns. audio- eli kuunneltavaa kirjaa.
Olin  kyllä kuunnellut parikin kirjaa cd-levyltä, jotka eräs FB-ystäväni minulle joskus aiemmin  ystävällisesti, pyytämättäni lähetti (kiitos uudelleen sinulle, S.R., jos luet tätä).

Audiokirjan lukemiseen tarvitaa ns. app,
eli ohjelma, joka on ilmainen.  Sen voi ladata puhelimeen, jos haluaa käyttää puhelinta kuuntelemiseen. Kuulokkeet ovat tarpeen.
Sitten tilaamaan itse "kirjaa".
Audiokirjan ostaminen käy yhtä vaivattomasti kuin e-kirjankin. Minä ostan kirjani Elisa Kirjasta. 

Tilasin pari "tarjouskirjaa".
Yksi niistä oli Antti Tuurin Taivaanraapijat.

Taivaanraapija on rakentajien käyttämä nimi, joka nykysuomella on yhtä kuin pilvenpiirtäjä. Kymmenien, jopa satojen metrien korkeudessa, ilman turvavarusteita kapeilla metallipalkeilla keikkuvat suomalaiset, jotka "ovat valmiita mihin työhön tahansa, josta maksetaan hyvin" ja "intiaanit, jotka eivät pelkää kuolemaa". 

Suomalaisilla on oma kielensä. Haalilla eli salilla (hall) käydään tanssimassa, rakennuksella on kraana eli nosturi (crane), metallipalkkejä yhdistäviä  niittejä kuumennetaan ja heitetään, ja kiinniottaja on kätseri (catcher).

Vuosi on 1907, ja  Kauhavalta kotoisin oleva Jussi Ketola on muuttanut kymmenien tuhansien suomalaisten tavoin New Yorkkiin, Ameriikkaan taaloja vuolemaan. Hän päätyy pilvenpiirtäjälle monen suomalaisen ja parin "intiaanin" seuraan.  Hän on mieluummin sata-parisataa metriä maan yläpuolella, kuin Hudson-joen alla maata kaivamassa.

Ketola on jäyhä pohjalainen, joka tuntuu kuitenkin kovasti viehättävän naisia.  "Poikatalon" eli työmiehille huoneita vuokraavan asuntolan leskirouva houkuttelee miestä talonmieheksi ja vihjaa, että muutakin tehtävää löytyisi. Ketola ei ole kiinnostunut, semminkin kun suomalaiset työkaverit kertovat, että rouvalla on näitä potentiaalisia sulhasmiehiä jo riittänyt aiemmin, ja lisäksi nainen on vanha, "ainakin nelikymppinen".

Myöhemmin löytyy Jussille nuorempikin seuralainen, mutta asiat eivät mene ihan suunnitellulla tavalla, kun naisen entinen poikaystävä väittää olevansa yhä kihloissa tytön kanssa. Ketola saa myös kokea, ettei tuon ajan Amerikassa ollut sijaa armeliaisuudelle, vain vahvat menestyvät.

Mielenkiintoisen osan kirjasta muodostaa Matti Kurikan osuus romaanissa. Kurikka oli yrittänyt eräänlaisen ihanteellisen kommuunin perustamista ensin Australiassa ja sittemmin Yhdysvalloissa, mutta kumpikin epäonnistui.

Viipurin Sanomien entinen päätoimittaja, myöhemmin Suomessa Työmies-lehden päätoimittaja, samanaikaisesti sosialisti, teosofi ja itsenäisyysmies  (hän suunnittelee mm. rahan keräämistä punakaartille Suomeen) Kurikka   ei juurikaan saa Ketolaa innostumaan luennoidessaan New Yorkissa. Ketola kyllä liittyy niin Raittiusseuraan kuin Kurikan "looshiin" nimeltä Antero Vipunen,  hän on jo kotona Suomessa nähnyt isällään mm.  Blavatskyn kirjoja.



Taivaanraapijat on viides, itsenäinen osa Tuurin kehutussa Äitini suku -sarjassa, jossa kerrotaan Yhdysvaltoihin muuttaneiden suomalaisten tarinoita.  Olen aiemmin kuunnellut romaanin Kylmien kyytimies, missä samainen Ketola on hevosineen  osallisena (pakotettuna) kansalaissodassa, kuolleiden kuskaajana.

 

Vapauden kaihi soi!

Elämä on täynnä paradokseja.

Minulle tehtiin kaihileikkaus, että näkökyky paranisi.
Seurauksena oli, että ostin pari äänikirjaa e-kirjan sijaan, kun ohjeissa sanottiin, että lukemista, tv:n katselua ja lukemista voi harrastaa "kohtuudella".
Minä kun en ole kirjojen kohtuukuluttaja vaan suurkuluttaja, ostin äänikirjoja.

Kaihileikkaukseen valmistumisesta näyttää Suomessa olevan hieman eri ohjeet kuin Espanjassa. Suomalaiset sairaalat sanovat, että leikkauspäivänä saa syödä ja juoda normaalisti. Minulle kerrottiin, että en saa syödä ja juoda kahdeksan tuntia ennen operaatiota.

Leikkauksen jälkihoidostakin ohjeet poikkeavat eri sairaaloilla.  Painavien esineiden nosto, voimakas liikunta ja kumartuminen alaspäin sekä luonnollisesti leikatun silmän hierominen on kielletty. Saunoa ei saa, ja veden pääsy silmään pitää estää. Nukkua pitää selällään tai toisella kyljellä (kuin leikattu silmä), yöllä pidän muovista maskia.
Toipuminen kestää kolme viikkoa. 

Jokin sairaala Suomessa antaa ajaa autolla heti leikkauksen jälkeen, jos toisessa silmässä näkökyky on hyvä. 
Minun saamissani ohjeissa autolla ajo kiellettiin. Saunomisen sallii yksi sairaala viikon, toinen kahden viikon kuluttua. Espanjalainen sairaa ei luonnollisesti puhu saunomisesta erikseen.

Yksi sairaala neuvoi ostaamaan silmätipat etukäteen, toisessa neuvottiin käyttämään kahta eri tippaa. Jotkin sairaalat antavat tipat mukaan, näin tapahtui myös minulle. Joku sairaala neuvoo käyttämään tipat loppuun, minulle kerrottiin, että pitää hankkia uusia tippoja tarvittaessa, jos ne loppuvat ennen kolmea viikkoa. 

Internet on paikka, josta löytyy tietoa joka lähtöön. Kuten ajatella saattaa, erilaista informaatiota riittää.
Jokaisen kannattaa varmasti noudattaa niitä ohjeita, mitä leikkauksen suorittanut sairaala antaa.  

https://youtu.be/7zISaRmIQSg

Chipsikaljavegaani?

Vaimoni on vegaani. 
Koska hän on perheen kokki (ja minä taas tiskari yhdessä tiskikoneen kanssa), syön vegaaniruokaa usean kerran viikossa.
Yhden kuukauden ajan söin pelkkää vegaaniruokaa, eikä se ollut millään muotoa vastenmielistä.

Olen kuitenkin pikemminkin puolikasvissyöjä.  En syö mitään maitopohjaista (maito, jogurtti, juusto etc.) mutta tykkään kananmunista, kalasta, siipikarjasta ja ajoittain retkahdan syömään lihapiirakkaa tai saksalaista bockwurstia. 

Netistä löytyi ryhmä Vapaamieliset Vegaanit.
"Ryhmä on tarkoitettu vegaanista ruokavaliota ja elämäntapaa suosiville ja/tai eläinoikeuksista kiinnostuneille ihmisille jotka eivät edellytä ehdotonta veganismia eivätkä kannata muiden tuomitsemista."

Liityin ryhmään.
En halua olla minkäänlaisen ajatussuunnan esitaistelija, ehdoton mielipiteissäni. 

Aika näyttää. 
En ymmärrä ihmisiä, joitten mielestä kasvissyönti tai veganismi on  uskonnolliseen lahkolaisuuteen verrattava kultti.
Toisaalta, pelkään, että joittenkin vegaanien äärimmäinen asennoituminen voi aiheuttaa vastareaktion.
Suomalainen kun ei ole koskaan halunnut tulla pakotetuksi johonkin, mitä ei itse halua. 

Vanha totuus on, että ns. käännynnäiset ovat niitä pahimpia.
Juoppo tai huumeidenkäyttäjä, joka pääsee irti riippuvuudestaan, halua pelastaa koko maailman. Jeesuksen löytänyt entinen ateisti haluaa saarnata pelastusta kaikille ympärillään.

En halua syödä kinkkua, pekonia, ja tiedän, että minun pitäisi saman logiikan mukaan lopettaa siipikarjan (kananpoika, kalkkuna) syönti.  Mikään pakko ei ole myöskään ostaa uusia nahkakenkiä tai -asusteita.  Jo omistamani nahkapusakat ja -kengät aion pitää. 

Ei minusta ehdotonta vegaania tule. Eikä edes ehdotonta kasvissyöjää
.
Yhtä vähän kuin minusta tuli kunnon kommunisti, kunnon sosialisti. Kunnon demari? No, ehkä, kun puolueen oman ilmoituksen mukaan puolueessa ovat seinät lavealla ja katto korkealla. 

Mutta politiikallahan on nykymuodossaan aika vähän tekemistä ruuan ja ruuan tuottamisen kanssa. Ehkä vihreitä lukuunottamatta.

Jospa meidän kaikkien pitäisi ottaa asiat (myös Suomessa!) "espanjalaisella asenteella", eli rennosti.  

P.s. Chipsit on kyllä huono juttu. Mutta kyllä jokaisen pitäisi antaa itselleen anteeksi "pienet synnit" - ja ehkä vähän isommatkin?


  

 

Luen, siis olen.

”Cogito, ergo sum” (latinaa: ”ajattelen, siis olen [olemassa]”) on René Descartesin filosofinen lausuma, josta on tullut länsimaisen rationalismin kulmakivi.

Kun olin pieni poika, äitini vei minua hammaslääkärille pari-kolme kertaa.
Parasta siinä oli se, että lääkärikäynnin jälkeen poikkesimme kauppalan ainoaan kirjakauppaan, mistä sain valita itselleni kirjan.
 Usein se oli yksi Tammen kultaisista kirjoista.

Tammen Kultaiset Kirjat 
oli tullut minulle tutuksi jo aiemmin, ehdoton suosikkini oli Kippi-Kalle (jota ei pidä sekoittaa Kippari Kalleen). 
Näitä äitini luki minulle jo ennenkuin opin itse lukemaan.

Opin lukemaan ja kirjoittamaan tikkukirjaimilla jo ennen kouluikää
(menin kouluun kuusivuotiaana).

Ensimmäisen kirjastokorttini hankin luultavasti toisella tai kolmanella luokalla. Kirjasto oli kauppalan kirjaston sivukirjasto, ja se oli samassa rakennuksessa, kuin pieni koulu, jota kävin, auki kahtena iltana viikossa.
Siitä asti lukeminen ja kirjat on ollut yksi intohimoistani. 

Tunnen joitakin ihmisiä, jotka eivät lue ns. fiktiota. Tiedän, että on ihmisiä (kuten esim. pienyrittäjät) jotka sanovat, ettei heillä ole siihen aikaa.
Joku taas katselee mieluummin elokuvia tai tv-sarjoja. 

Jokainen valitsee asiat, joista pitää.

Minulle kirjat, elokuvat, jotkin tv-sarjat ja musiikki ovat kaikki tärkeitä. En muista kuitenkaan nähneeni yhtäkään elokuvaa, joka olisi ollut parempi, kuin kirja, johon se perustuu.  

Ajattelen, siis olen.  

Luen, siis olen olemassa. 
Niin kauan, kuin aivoni toimivat. 

 Lukeminen kannattaa aina! vakuutti aikoinaan suomalaisen kulttuurin monitoimimies Jörn Donnerkin.

Kuplavolkkarista sähköautoon ja muihin innovaatioihin.

Joskus kauan sitten (60-luvulla luultavasti)  oli televisiossa mainos, jossa poika katseli tiellä lähestyviä autoja: Volkkari, Volkkari, Volkkari, ÄITI!  Äidin auto oli - tottakai - myös "kupla".

Toisen Maailmansodan jälkeen Suomessa oli paljon rajoituksia tuonnissa. Yksi alue oli autot.   Tuontiautot tulivat  Neuvostoliitosta ja Itä-Euroopan maista: Moskvitsh,  Pobeda, Skoda.  IFA ja EMW (itäisessa Saksassa eli DDR:ssä valmistettu BMW). 

Vuoden 1954 lopussa Suomen yleisimmät henkilöautomerkit olivat Ford (11 633 kpl), Chevrolet (5 146 kpl), Volkswagen (3 946 kpl), Škoda (3 513 kpl) ja IFA (2 882 kpl). 

Tuonti vapautui vasta vuonna 1962, mutta valuutan poisviennin rajoittamiseksi säädettiin väliaikainen  autovero. Joka yhä edelleen on voimassa.

Kuusikymmentäluvulla brittiautojen suosiota kasvatti ralliteillä menestyvä Morris Mini. 

Samalla vuosikymmenellä Suomeen tulivat japanilaisautot, jotka saivat melkoisen markkinaosuuden edullisen hinnoittelun ja (tuohon aikaan) runsaan varustelun ansiosta.  Kesti vuosia, ennekuin jotkut hyväksyivät "riisipussit" autoiksi.
Neuvostoliitossa alettiin valmistaa Fiat 124 -malliin perustuvaa Ladaa, josta tuli lähinnä halvan hintansa vuoksi yksi Suomen eniten myydyistä autoista 1970-luvulla.  Traktoria mukavuudeltaan muistuttava kulkuneuvo oli monille maalaisisännille selkeä vaihtoehto joskus vaikeakulkuisille hiekkateille. Joillekin toki myös ideologinen valinta...

Seitsemänkymmentäluvulta lähtien auto on ollut Suomessa lähes jokaisen sitä haluavan hankittavissa, vielä 50- ja 60-luvuilla se oli lähinnä varakkaiden kulkupeli. Tuolloin joukkoliikenne eli lähinnä bussiliikenne toimi vielä tehokkaasti niin paikkakuntien sisällä kuin niiden välilläkin.

Auto on useimmille tänä päivänä "vain" kulkuväline.  Joidenkin autolehtien enemmän tai vähemmän kieli poskessa tekemien huomioiden perusteella on kuitenkin ilmeistä, että joillekin se on jotakin enemmän. 

Ranskalaisen auton omistajaa on pidetty snobina tai hienostelijana, Volvo taas  (osittain syystäkin) on turvallinen mutta hieman tylsä perheauto. Bemarikuljettajan ja kondomin yhtäläisyyksiä vertaava vitsi taas kertoo ehkä (muiden) asenteista ("Mitä yhteistä on kondomilla ja Bemarilla?") 

Japanilaisen auton omistaja on väritön tavis.  Maasturilla ajava taas on röyhkeä tyyppi.  

Korealainen auto on "halpis", italialainen (urheiluautoja ja muutamaa muuta kallista merkkiä lukuunottamatta) on yleensä FIAT, joka on pröystäilemätön ajoneuvo eli vain kulkuneuvo.

Auton värilläkin on merkitystä. Harmaa tai vihreä on huomaamaton, punainen taas sopii urheilulliseen menoon, ja iso limusiini pitää luonnollisesti olla musta. 

Kaikesta teknisestä kehityksestä huolimatta (tietotekniikan ja muun elektroniikan lisääntyminen) autotekniikka  on viime vuosiin asti säilynyt hyvin pitkälle samanlaisena. Ilmaston muutos on saanut ihmiset ja viranomaiset (ja sitä kautta autonvalmistajat)  kiinnostumaan erilaisista vaihtoehdoista perinteisen polttomoottorin korvaamisesta luontoa vähemmän kuormittavilla ratkaisuilla.

Ongelmia silti riittää.   Kaupunkien ruuhkat ja pysäköintivaikeudet. 

Espanjalaisille auto on lähinnä kulkuväline. Yksityisautoilu on lisääntynyt vuosi vuodelta. Samoin liikenneruuhkat.  Siksi skootteri on etenkin nuorille parempi vaihtoehto.

En ole koskaan ollut mikään "petrol head". Eli auto ja ajaminen ovat olleet minulle vain ajoittain (kuten aikoinaan lomamatkoilla) huvia, ja minusta oli aikoinaan Suomessa  hauskaa pestä ja puunata sitä omaa peltilehmää viikonloppuisin omakotitalon pihamaalla. (Nythän se taitaa olla kiellettyä useimmissa maissa?) 

Itse asiassa uskoin kauan, etten ikinä hankkisi autoa. Naimisiin menon jälkeen ja lasten tultua auto tuntui jokseenkin välttämättömältä, varsinkin kun tyttärilläni oli varhaisesta teini-iästä lähtien paljon harrastuksia.  

Espanjassa (ainakin Andalusiassa) joukkoliikenne on hyvin järjestettyä ja edullista.
Olimme jossakin vaiheessa ilman omaa autoa, ja varsinkin kauppareissut olivat hankalia, vaikka monet liikkeet toimittavatkin tavarat kotiin, joissakin tapauksissa ilmaiseksi, mikäli loppusumma on tarpeeksi suuri.

Tänä päivänä annan vaimon olla kuski, mikäli hän vain joutaa.

Pinkki, punainen vai punavihreä?

Olen joskus aiemminkin (ehkä usein?) todennut, että ns. sosiaalisen

 median (some)  nimi pitäisi ehkä sittenkin olla epäsosiaalinen media (epsome).

Monien (ei toki kaikkien) keskustelijoiden motiivina (tai ainakin käytäntönä) kun tuntuu olevan kaikin tavoin osoittaa omaa paremmuuttaan, parempaa kielellistä lahjakkuuttaan tai parempaa
tietämystään kustakin keskusteltavasta asiasta.

Jätetään pois selkeät trollit ja tahallisen virheellisen tiedon (epätiedon)  levittäjät.

Jäljelle jäävät ne "ihan tolkun ihmiset".

Yksi ilta, kun suosikkijoukkueeni FC Barcelona  pelasi Champion´s League  -otteluaan, joukkue oli pukeutunu kokopinkkiin peliasuun.
Erehdyin sanomaan, että "toivottavasti väri ei kuvaa joukkueen asennoitumista peliin. "

Lähes samaan hengenvetoon totesin (valitettavasti!), että kokemukseni mukaan erityisesti naiset pitävät pinkistä ja punaisesta väristä vaatteissaan. 

Seuraus oli jokseenkin  raju.

Yksi "ystävistäni" näki tässä koko naisurheilun halveksimista.  Tarkoitukseni oli kuitenkin sanoa, että pinkki on vaimea väri. Ei voittajan väri, kuten esim. punainen.

Toinen totesi minun olevan "mies edelliseltä vuosituhannelta", nykyisin kun niin miehet kuin naisetkin saavaat (!) pukeutua ja käyttäytyä kuten haluavat. 

Jotkut myös huomauttivat, että profiikuvassani minulla itselläni on punainen paita.  Totta.

En missään vaiheessa ole sanonut, että mielestäni naisten tai miesten pitäisi pukeutua tietyllä tavalla.
Empiirinen (hieno sana, eikö vain?) kokemukseni vain on, että melkoisen monet naiset pukeutuvat pinkkiin tai punaiseen, kun haluavat "näyttää hyvältä".   Jotkut taas tykkäävät mustasta.

End of.

Muuten, uskoisin, että sen enempää FB- kuin IRL-ystävissäni ei ole yhtään 2000-luvulla syntynyttä.  Taidamme kaikki olla viime vuosisadan jengiä?

Kotimaani ompi Suomi - tai ainakin se toinen

Kun olin lapsi, suomalaisuudesta  ja isänmaasta puhuttaessa piti aina muistaa, että meillä suomalaisilla on hyvät ja luottamukselliset suhteet naapurimaahamme Neuvostoliittoon.
Sehän oli sementoitu YYA- eli ystävyys-, yhteistoiminta- ja avunantosopimuksella. YYA-sopimus Suomen ja Neuvostoliiton välillä allekirjoitettiin 6. huhtikuuta 1948.

Vuosien kuluessa presidentti Urho Kekkosesta tuli näiden suhteiden symboli.   Näin erityisesti 60- ja 70-luvuilla.

Viisikymmentäluvun kouluissa isänmaallisuudesta puhuttiin kyllä vielä vapaammin: meidän 3-4 -luokkien nuori sijaisopettaja opetti meille Gaudeamus igitur -laulun latinaksi, laulatti myös Ateenalaisten laulua ("Kaunis on kuolla kun urhona kaadut, taistellen puolesta maas, puolesta heimosikin") Laulettiin myös : "
Meidän on uudesta luotava maa, raukat vain menköhöt merten taa.

Vuosina 1960–1979 muuttoja Ruotsiin tehtiin 322 000.

70-luvulla poliittinen ilmasto oli muuttunut.  Monet älymystöstä ja taiteilijoista näkivät Neuvostoliiton ihanneyhteiskuntana.  

Isänmaallisuus oli miltei kirosana, tärkeämpää oli puhua työväenluokan yhtenäisyydestä, solidaarisuudesta kapitalismia vastaan.   

80- ja 90-luvulla puhuttiin vain rahasta. "Rahalla ei ole isänmaata".

Noista vuosista on kulunut paljon aikaa. Miten ovat asenteet muuttuneet? 

Ketkä 2000-luvulla puhuvat isänmaallisuudesta?  

Minulle on vuosia ollut parikin siniristilippua, jotka olen ostanut laittaakseni puseron tai takin hihaan. En ole kuitenkaan (ainakaan vielä) sitä tehnyt. Miksi?

Koska isänmaallisuuden (tai, jos halutaan "patriotismin") ovat omineet tatuoidut, nahkapäiset pilottipuserohörhöt, joiden harrastuksena on antaa turpiin erivärisille tai vika kieltä puhuville ihmisille. Tai paremman puutteessa vihervassareille ja homoille.

En enää asu Suomessa, mutta sen tulevaisuus, politiikka ja jokapäiväinen elämä kiinnostaa yhä. Internet antaa siihen mahdollisuuden.  

En häpeä suomalaisuuttani. Kun katselen suomalaista urheilua, nautin menestyksestä, suren tappioita.  Suomalainen kulttuuri on jotakin, mistä voi olla ylpeä. 

Ehkä jonakin päivänä laitan siniristilipun hihaani.  Ja kannan sitä ylpeänä.  Ilman, että ajattelen olevani yhtään parempi kuin kuka tahansa muu.
  m

Kaikki mulle ja HETI!

Ostin eilen  nettikirpparin kautta viisi kirjaa kympillä (10 €). Aikaisemmin viikolla olin tehnyt jo samanlaiset kaupat.
Kirjat oli ilmeisesti ostettu normaalihinnalla joskus aikoinaan, en tiedä. Kirjan suomalainen kirjoittaja saa teoksestaan 12 - 21 % kappalehinnasta,  e-kirjojen korvaus on 25 %.
 Miten ei-suomalainen saa palkkionsa, ei minulla ole tiedossa.

Olen tehnyt elämäntyöni kirjastossa.  Kirjastot ostavat  suuria määriä kirjoja (montaa runokirjaa tuskin olisi ostettu juuri  muuten kuin  vain kirjailijan jakamina kappaleina tutuille ja sukulaisille) 
ja kirjailijat saavat kirjastokorvaukset  teoksistaan. Kirjastojen varauslistat eivät ole estäneet esimerkiksi Paasilinnan , Päätalon, Ilkka Remeksen ja Laila Hirvisalon (Hietamies)  kirjojen satojen tuhansien, jopa yli miljoonan , kappaleen myyntiä. 



Suomessa ja muuallakin ns. länsimaissa on olemassa ns. piraattipuolueita, jotka  haluavat mm. kaiken internetissä jaossa olevan aineiston olevan  "vapaata". Mitä  silloin tapahtuu teoksen omistajan oikeudelle luomaansa teokseen? 

Toivottavasti olen käsittänyt asian väärin. Tai en 
 ehkä sittenkään: "Kaiken teosten epäkaupallisen kopioinnin, levittämisen ja muun käytön on oltava vapaata teoksen julkaisuhetkestä lähtien. Piraattipuolue uskoo tiedon ja kulttuurin mahdollisimman laajan leviämisen edistävän ihmiskunnan henkistä ja materiaalista hyvinvointia." Ote puolueen ohjelmasta.


Luin puolueen ohjelmaa laajemmaltikin. 

"Piraattipuolueen mielestä politiikan lähtökohtana tulee olla yksilönvapaus. Jokaisella on oltava vapaus toimia haluamallaan tavalla, kunhan ei rajoita muiden vapauksia. Piraattipuolue vastustaa holhousyhteiskuntaa, jossa valtio puuttuu yksityiskohtaisesti jokaiseen elämän osa-alueeseen."

Tuohan kuulostaa ihan järkevältä? 

Piraattipuolue 
haluaa  myös vähentää byrokratiaa ja viranomaiskontrollia ja lisätä ihmisten vapautta päättää omista asioistaan. Muun muassa tämän vuoksi Piraattipuolue haluaa ottaa käyttöön perustulon.

Aina vain  paranee.  Perustulo? Kuulostaa melkein sosialismilta?! 

Kaiken kaikkiaan puolueen tavoitteena on kaiken informaation vapaa levitys.  Tai sitten - todellakin - olen tajunnut kaiken väärin.

Onneksi minulla ei ole materiaalia,  mitä he voisivat jakaa ilmaiseksi demokratian ja vapauden nimessä.  Toisaalta, jos he jakaisivat blogiani, en panisi pahakseni.  Kun en sillä ansaitse nytkään zlotiakaan. ;)
 

Valkoisen paperin kammo

Muistan lukeneeni useankin kirjailijan kertoneen "valkoisen paperin kammosta".
Kirjailija kertoi istuneensa kirjoituskoneen (kuka muistaa mikä se on?) edessä tuskaillen, ellei tekstiä synny. Valkoinen, tyhjä paperi koneessa tuntui ilkkuvan. 

Tänä päivänä kirjailija/kirjoittaja istuu jonkinlaisen sähköisen aparaatin edessä ja työstää tekstiä, jota on helppo muuttaa, tuhota tai jatkaa. Roskakori ei täyty rypistetyistä papereista.

Sama kammo saattaa silti iskeä. Tekstiä ei synny. Ruudulle ei tule mitään.

Silloin toki voi laittaa ruudulle vaikka musiikkia, elokuvan, tsekata uutisia.  Jospa sieltä saisi vinkkiä? 

Luin jälleen yhtä Donna Leonin dekkaria, missä poliisit levittivät sormenjälkijauhetta rikospaikalle.  Ajattelin, että kirjailija oli pudonnut teknisen kehityksen kyydistä. Eivätkö nämä tutkimukset ole niitä, joita tehdään tietyllä valolla? Ilmeisesti monenlaisia tekniikoita on edelleen käytössä. Sormenjälkijauhekin  on siis  edelleen olemassa.
 Kirjailija  muuten vieraili Suomessa hiljattain.
Ja kehui muuten, kuinkas muuten.

Rikoskirjailijan työ on (luultavasti) helpompaa tänä päivänä, kuin vaikkapa Agatha Christien aikana. Aikataulut, kartat, monet muut faktat löytyvät erilaisia hakurobotteja käyttämällä.  

On myös aiempaa helpompaa välttää virheitä.  Luin kirjaa, missä naisen "poltot" alkoivat, ja ajattelin, että sehän on väärä ilmaisu. Sitten tajusin, että ehkä kirjailija käytti sitä osoittaakseen, millä vuosikymmenellä mentiin.  Tai sitten ei.

Joskus tuntuu, että ne blogikirjoitukset, jotka olen kirjoittanut, alkavat olla tarpeeksi. 
Toisaalta, joskus kun herään keskellä yötä, mielessä pyörii asia, josta voisin kirjoittaa. Uskon muistavani seuraavana päivänä.

Joskus muistan, joskus en.

Olisikohan syytä laittaa vaikkapa pieni sinikantinen muistivihko yöpöydälle?  Jotkut kirjailijat kuulema pitävät sellaista aina  mukanaan.

Blogi on ollut minulle lähinnä  jonkinlaista terapiaa.  En ole koskaan haaveillut suuresta määrästä lukijoita, koska en ole julkkis, poppari tai poliitikko. 
Jos joku/jotkut ovat niitä lukeneet, hyvä.  

Ehkä en laita sittenkään vielä "pillejä pussiin".  Onhan maailma aiheita täynnä.



 

Minustako vegaani?! eli viimein valssi Titanicilla

Noin vuosi sitten kirjoitin blogissani Minustako kasvissyöjä? 
 Pohdiskelin tuolloin asiaa.  Olin jo pitkään syönyt melko kasvisvoittoista ravintoa.
Nyt, vuotta myöhemmin, suostuin vaimon ehdotuksesta syömään vegaaniruokaa yhden kuukauden ajan. Syyskuun 2018.

Vaimo uskoo, että nykyiset vaivani, nivelreuma ja kihti (joista viimemainittu jo nyt on lääkityksellä hyvin hallinnassa), voivat helpottaa. Ehkä korkeahko verenpaine, johon otan lääkkeitä, voisi myös alentua ilman lääkitystä.

Tarkoitus on ottaa myöhemmin verikoe, joka voisi osoittaa kaiken tuon todeksi. Toivon mukaan.
Vaimo itse saattoi lopettaa tyyppi 2 diabeteksen lääkityksen sen jälkeen kun hän alkoi vegaaniksi.

Monet ihmiset pitävät veganismia johonkin skientologiaan
tai muuhun uskonnolliseen huuhaahan verrattavana  muotijuttuna.

Sitähän se ei todellakaan ole.  Kaukana siitä.
Vegaanit eivät halua käyttää eläimiä hyväkseen, sen enempää ruokana kuin esim. vaatteiden tai kenkien materiaalina. (Minulla on muuten melkoinen kokoelma nahkatakkeja ja -pureroita ja muita asusteita, kuten liivejä.)

Kuukausi näyttää, mitkä ovat tulokset.
Voi olla, että palaan entiseen: syön edelleen kananmunia, siipikarjaa. Ehkä silloin tällöin ratkean syömään jopa saksalaista bockwurstia...se kun on niin hyvää.

Yksi asia on kuitenkin jo nyt varma. Kasvisenemmistöisen ruokavalion vuoksi oma  terveyteni on jo nyt parantunut. En kaipaa punaista lihaa, en haikaile rasvaista pekonia.  Grillimakkara silloin tällöin kyllä maistuisi. On olemassa mm. vegaanimakkaroita, ja erityisesti vegaanihampurilaiset ovat erinomaisia. Leikkeleitäkin löytyy, ja monenlaisia ei-maitopohjaisia "juustoja". Vegaanimakkarasta puuttuu se "napsahdus" kun kuori murtuu...

En todellakaan  julista mitään evankeliumia ruuan ja syömisen suhteen.

Jokaiselle, joka haluaa olla rehellinen, lienee kuitenkin selvää, että olemme tehneet suuria virheitä ruuan tuotannossa. Lihan teollinen tuotanto on aiheuttanut ja aiheuttaa ilmaston muutosta. 

 Saattaa olla, että (kuten jotkut sanovat) juna on todellakin  jo lähtenyt asemalta. Ehkä punaisen lihan syönnin lopettaminen suuressa mittakaavassa ei enää estä maapalloa tuhotumasta ilmastonmuutoksen vuoksi. 

Suomalainen tuotantohan toki onkin eri juttu. Onko?

Jokainen ihminen uskoo mihin haluaa. Ehkä me haluamme tanssia sen viimeisen valssin Titanicilla?  Ja nauttia mehevän pihvin tai kyljyksen, ennenkuin alus uppoaa.  Minä en.

 

Oikeus maahan.

Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho
on sitä mieltä, että vain valkoihoisilla suomalaisilla on oikeus sosiaaliturvaan ja  ylipäänsä mihinkään oikeuksiin Suomessa. 

Katsellaanpa tilannetta maailmanlaajuisesti. Onko vain Amerikan
alkuperäisväestöllä oikeus sosiaaliturvaan USA:ssa? Ja Latinalaisessa Amerikassa?

Entä alkuperäisväestö Australiassa ja Uudessa  Seelannissa?  Afrikassa?

Ei toki. Nehän ovat sivistymätöntä roskasakkia.

Samaan tapaan, kuin arabimaista ja muualta  Suomeen tulevat "maahantunkeutujat".  

Unohdetaanko  pois, että ns. sivistys alkoi Mesopotamiassa.  

Onko tämä jotakin, mitä akateemisesti sivistynyt herra puoluejohtaja ei tiedä? Ei tietenkään. Toki hän historiaa tuntee.

Hän vain haluaa johtaa ihmisiä harhaan. Miksiköhän?

Mielensäpahoittaja eli Beatles, Jaakko Teppo ja räppi

Suomessa on kuulema elokuvateattereihin tullut jo toinen  elokuva Mielensäpahoittajasta.
Ensimmäisessä elokuvassa eläkkeellä olevaa, noin 80-vuotista "jäärää" esitti Antti Litja, joka oli aiemmin lukenut näitä kuvitteellisia yleisönosastokirjoituksia radiossa.  Tätäkään elokuvaa en ole nähnyt, ja tuskin näenkään, ennenkuin Yle esittää sen tai joku lataa sen YouTubeen.

Litjan terveyden heikennyttyä elokuvan toisessa osassa roolia esittää melkoisen kulunut tv- ja elokuvakasvo Heikki Kinnunen. 
Kinnusella on takana vuosikymmenien kokemus mm. koomikkona, enkä epäile, etteikö mies vahvalla rutiinillaan klaaraa myöskin tätä osaa, vaikkei kysymys olekaan varsinaisesta komediasta. 

Luin kirjan Mielensäpahoittaja.(Helsinki: WSOY, 2010) kun sain sen aikoinaan tyttäreltäni lahjaksi. 
Luin sitä vähän kerrallaan.
Kuin olisin lukenut niitä yleisönosastokirjoituksia.

Joskus hörähtelin. "Noinhan se hiukka on!"
En kuitenkaan useimmiten kokenut vanhan miehen mietteitä omikseni. Enkä välttämättä huvittaviksi.
Pikemminkin tuntui, että hän koki maailman muuttuneen sellaiseksi, jota hän ei oikein enää tajunnut eikä hyväksynyt.  Näinhän monille (useimmille?) käy. Minullekin. Jossakin mitassa.

Mielensäpahoittajan keski-ikäinen poika tykkää Beatleseista, se kun on "hänen sukupolvensa musiikkia". Mielensäpahoittaja ei tätä ymmärrä, kyllä hanurimusiikki aina voittaa sellaiset soittelijat, jotka eivät ilman sähköä saa soittimistaan mitään irti. "Ero on kuin hirsiveistäjällä ja moottorisahamiehellä."

Mielensäpahoittaja ei saa ajokorttiaan uusituksi, mistä hän luonnollisesti on pahoillaan.
Taksiin, joka vie lapsia kouluun (miehen lisäksi) hän saa nuoren pojan avulla Jaakko Tepon musiikkia, kun poika lataa hänen pyynnöstään kasetin "CD-pyörylälle".  (Taksissa kun ei ole tietenkään kasettisoitinta.) Nyt "lapset oppivat mikä on hauskaa".


En ole itse mielestäni  mikään  mielenipahoittaja. En toki ole sotaveteraani, mutta en minäkään  aina voi uskoa maailman (ja Suomen!) olevan menossa kohti parempia aikoja, päinvastoin. 

Sama koskee musiikkia. En suurin surminkaan jaksa kuunnella suomalaista (tai muunkaanmaalaista, itse asiassa) rap-musiikkia eli räppiä. Kyllä musiikki, jossa on kunnon teksti, melodia ja soittajat, aina tuollaisen metelin voittaa.

En silti mieltäni pahoita, jos joku sitä kuuntelee. Jos joudun radioasemalle, jolta sitä tulee, vaihdan vain kanavaa.

Sosiaalisessa mediassa mielensäpahoittajia (ihan oikeita tai sellaista esittäviä) on jo  ihan tarpeeksi. 





 

Vanha vihreä?

Viime aikoina on Suomessa mieliä kuohuttanut vihreän puolueen edustajan käytös lennolla.

Poliittisen kartan mukaan teko on ollut törkeä osoitus asettumisesta lain yläpuolelle. " Oikeusvaltiossa viranomaiset tulkitsevat ja panevat täytäntöön eduskunnan säätämiä lakeja. On oikeusvaltion kannalta sietämätöntä, jos jotkin ryhmittymät nostavat itsensä lakien yläpuolelle ja katsovat oikeudekseen valita, mitä lakeja, viranomaispäätöksiä tai tuomioistuimen ratkaisuja ne kunnioittavat, Halla-Aho kommentoi Suomen Uutisille."

Toisille on tullut mieleen tapaus 50-luvulta  Rosa Parks
on monille symboli afrikkalais-amerikkalaisen kansalaisoikeusliikkeen "äitihahmona".

 Nelson Mandela
oli mm. Britannian pääministerin Margaret Thatcherin mielestä pelkkä terroristi.  Vuosikymmenien vankeuden jälkeen miehestä tuli Etelä-Afrikan presidentti maan ensimmäisten vapaiden vaalien jälkeen.

Olen lukenut aiheesta kolumnin, jonka allekirjoitan täysin. Aina en kirjoittajan (Rysky Riiheläinen) kanssa ole samaa mieltä, mutta tämä on täyttä asiaa.

Erityisesti kaupallisilla tv-kanavilla on usein tapana lopettaa joskus rankka uutisilta "kevennyksellä".

Sallittakoon se myös minulle.
"Viejo verde" espanjassa tarkoittaa sananmukaisesti  "vanhaa vihreää". 
Olen ehkä punavihreä (mikä monelle on haukkumasana pahimmasta päästä), ja siksi tuo nimitys sopisi minulle.
Viejo verde  on dirty old man englanniksi.
Suomalaista sanontaa en tunne.  Likainen vanha mies?  

En tunnusta. Käyn suihkussa tarpeen mukaan, enkä yritä lähennellä alaikäisiä sen enempää kuin varttuneempiakaan.

Politiikka kyllä kiinnostaa. Ja ihmisoikeudet. Siinä mielessä olen ylpeä punavihreydestäni. 



 

Liikuttava kylä eli Molin "taas" Mänttässä (2018)

Parin vuoden tauon jälkeen oli halu  päästä katselemaan vanhoja kotiseutuja. Matka alkoi tiistaina 24. heinäkuuta.
Lentolippuja varatessani oli vielä kevät, ja toiveissani oli päästä hetkeksi pakoon eteläisen Espanjan kesän kuumuutta vilpoisempiin maisemiin. Toisin kuitenkin kävi : lämpöaalto Suomessa jatkui ja jatkui, ja mittari kohosi jopa yli 30 asteen. 

Itse matka, joka tosin alkoi miltei epäinhimillisen aikaisin, jatkui  lennolla  Helsinkiin ja bussilla Tampereelle ilman hankaluuksia.
Siellä sitten linja-autoasemalla (jossa varsinainen lipunmyynti on annettu kahvilalle), minulle lippua myynyt nuori nainen väitti, ettei pikavuoroa, jolla pääsisi suoraan Mänttä-Vilppulaan ole. Tuo virhe aiheutti sen, että pikavuorolla Ruovedelle pääsin vain Orivedelle saakka.(Tämä lyhyesti kerrottuna...)
Vaikka USB-kytkentä oli päällä puhelimessani bussissa, se oli yllättäen tyhjä perille Orivedelle  päästyäni. Läheisen K-marketin henkilökunnan ystävällisyyden avulla sain soitetuksi (baarista, joka oli jo suljettu!) siskoilleni, jotka pienen odottelun jälkeen saapuivat minut pelastamaan. Kiittelin marketin ihmisiä ystävällisyydestä ja luottavaisuudesta.

Pari päivää vietin veljeni  ja hänen avopuolisonsa luona. Eko Hakanen on ollut MOMin puuhamiehiä, ja päivisin hän hyppäsi sähköpyöränsä selkään usein parikin kertaa hoitamaan hänelle kuuluvia talkootöitä.

Kortteerin vaihto, nyt "ison siskon" Kyllikki Palletvuoren  luo.  Saunassa piti tietenkin käydä, kuistilla istua olutpurkki kourassa. "Laiska auringossa"...

Sitten olikin jo perjantai.  Kirjasto otti varaslähdön klo 11. Mänttäläissyntyisen Arto Huhtisen  Kansalaissota-aiheinen näyttely piti toki nähdä. Näyttelyn avasi runoilija ja tietokirjailija Timo Malmi. Musiikkia esitti A-J Keskinen, jonka isä on entinen mänttäläinen.  Kirjastossa tapasin myös mm. Virkamäen Markun.


MOM-tapahtuma avattiin Mäntän torilla virallisesti kello 12. Perjantaitorilla oli paljon ihmisiä, mutta onnistuin olla tapaamatta monta tuttua, jotka kertoivat myöhemmin  olleensa siellä samaan aikaan. Torilla  tapasin aina positiivisen ja iloisen Sari Pellin.

Juicen sutkautukset jäivät kuulematta. Linda Huhtinen olisi ollut kirjastolla klo 13. Yhden ainakin tiedän. Nainen näki Juicen jossakin baarissa ja meni tohkeissaan kertomaan: "Mun miehellä on kaikki sun levys!" Tähän Juice: "Ai jaa, oonkin miettinyt että kuka ne vei!"

Beatles- tribuuttibändi Helter Skelter (Vuorenmajalla) ja  duo Los Dos (Taavetinsaaressa) esiintyivät samaan aikaan eli klo 19. Jälkeenpäin ajatellen valitsin väärin "pikkuveljeni" Sepen ehdotuksesta ensinmainitun, osittain siksi, että tiesin  Los Dosilla olevan vielä toinenkin esiintymistilaisuus. Helter Skelter (samannimisiä bändejä on muuten monessa maassa) soitti melko ponnettomasti pyrkimättä sen enempää "autenttisuuteen" kuin tuomaan mitään mitään uutta tuttuun materiaaliin.  Viinituvalla tapasin Kirsi Linikon ja Anneli Toivolan.

Ravintola Göstan puistossa esiintyi "legendaarinen" Kazapanos.  Pitkän linjan muusikko Hannu Savolaisella on ollut aikoinaan mm. bändit Laiskat auringossa ja Hannu Savo ja Kamiina, jolla oli aikoinaan mm. radiohitti Rakkauden valo, mutta tämä viimemainittukaan ei valitettavasti  onnistunut nostamaan bändiä sinne suurten nimien joukkoon.  Bändi Kazapanos on kuuleman mukaan ollut jonkin aikaa telakalla, mutta soitto soi nyt ainakin mahtavasti, mukana vanhaa ja uutta materiaalia.Tanakkaa menoa.

Lauantaina poikkesin Valtatien kirpparilla, mistä mukaan jäi vain vanha Tex Willer -pokkari. 
Sorala soi oli mukava puoliakustinen soittotapahtuma, mitä isännöi musiikin entinen - ja nyt myös taas nykyinen - mänttäläinen musiikin monitoimimies Eero Peltonen, mukana myös toki duon toinen jäsen Järvisen Antti. Mukana myös mm.  Eeron kavereita ja Väinölä Bänd. Mahtava iltapäivän piknik-konsertti. Kaksi entistä koulukaveriakin bongasin, fb-frendi Helena Peltonen-Gassmanin ja entisen Kehusmaan Hilkan, jonka nykyisen sukunimen samantien unohdin...
Myöhemmin illalla Vuorenmajalla rockasi vielä Tomi Havinen band.

Sunnuntaina kävin vielä taiteeseen tutustumassa mm. Kellari 
Galleriaan. Samoin Tomi Tuulirannan shokeeraavaan Unohdetut -valokuvanäyttelyyn.

Monia muitakin tapasin, kuten Ylisen Ekon vaimoineen.

Mää Oon Mänttästä tarjosi tänäkin vuonna todellakin jokaiselle jotakin. Kaikkeen ei valitettavasti ehdi.  Niinpä onnistuin käymään esimerkiksi Pekilossa vasta maamantaina. Mänttää edusti siellä mm. upeasti entinen mänttäläinen taiteilija, sisarentyttäreni Emmi Kallio, jota en valitettavasti nähnyt edellisen lauantai-illan "Mää oon Mänttästä ja kuvataiteilija!" -tapaamisessa, mukana Emmi, Anna Pekkala ja Pasi Soukkio.


MOM  -tapahtuman lisäksihän Taidekaupunki tarjoaa niin turistille, satunnaiselle matkaajalle kuin kaltaiselleni nostalgiatrippaajalle jokavuotiset Kuvataideviikot, Musiikkiviikot ja mitä vielä.  

Niin se viikko taas vierähti. Ehkä taas ensi vuonna?