No. Ei nyt sentään, jos bluesilla tarkoitetaan että on "feeling blue".
Blues musiikkina sen sijaan kuuluu päivään jokaiseen, kuten "suomalaisen bluesin" eli tangon edustaja Eino Grön aikoinaan lauloi.
Kun olin pieni poika, musiikillisia suosikkejani olivat tietystikin Georg (Jori) Malmstenin lastenlaulut, Pikkuoravat, eli tuon ajan lastenlaulut. Mutta muitakin oli: Tapio Rautavaaara, Olavi Virta.
Sitten tuli Elvis ja rock and roll. Tuohon aikaan (50-luvun lopulla) YLEllä ei ollut nuortenohjelmia. Ainoa aika, jolloin nuoria (ja meitä lapsia...) lellittiin, oli lauantaina klo 16 - 16.30 soinut Nuorten ULA. (Nuorille ihmisille kerrottakoon että ns. ula- eli ultralyhyet aallot tairkoitti samaa kuin FM tänään, eikä se ollut edes stereo...)
Lahden asema lähetti yhä kohisevaa ohjelmaa ns. pitkillä aalloilla.
Elvis muuttui kuitenkin pian ihan liian pehmeäksi. Elokuvat olivat tylsiä, musiikki alta arvostelun, joitakin kohokohtia lukuunottamatta, kuten vaikka Devil in Disguise vuonna 1963. Vasta vuonna 1968 Elvis tuli "takaisin" TV-shown myötä.
Mutta sitä ennen tapahtui, ja paljon....
Tuli The Beatles. 1963. Kummat tukat. Rasvat oli pesty pois. Korvia tuskin näkyi. Moppitukaksi sitä kait silloin kutsuttiin. Vielä Hampurissa soittaessaan Silver Beatles(?) oli pukeutunut mustaa nahkaan ja tukka oli elvistyylin kammattu taaksepäin.
Musiikki; no, oli osittain ihan " jees". Chuck Berry-covereita, ihan OK versio biisistä Please Mr. Postman. Kundit hymyilivät PR-kuvissa. Niillä oli siistit kuteet, bleiserit ja solmiot. Koko vanha rock and rollin imago, nahkarotsit ja "kovat kundit" oli poissa. Vanhemmatkit tykkäsivät. Kivoja poikia.
Sitten,Rolling Stones! Musiikki paljon rankempaa, imago samoin. "Would you let your daughter go out with a Rolling Stone?!"
Se oli menoa, se! Pekka Gronow soitti radiossa (YLE) jazzia, mutta myös bluesia. Lehdet kertoivat Rolling Stonesien suosikeista, joita he ylistivät estoitta: John Lee Hooker, Muddy Waters, Chuck Berry. Löysin bluesin! Jo veljeni (joka muutti Saksaan melko varhain) jättämä musiikkikokoelma oli jo aikaisemmin saanut minut kiinnostumaan myös jazzista. Maailma tuntui olevan täynnä fantastista musiikkia!
Musiikki ei kuitenkaan ollut halpaa; LP-levy oli kallis, samoin "sinkku". Eli pieni musta levy jossa oli yksi kappale molemmilla puolilla.
Sitten tuli "seiskytluku". Heavy metal. Progessive rock. Jazz rock (fusion). Disco. Funk. Glam rock. Folk rock. Country rock. Punk. Jokaiselle tuntui olevan oma musiikki jonka sai valita.
C-kasetille voi äänittää musiikkia radiosta. Tai kopioida kokonaisen LP:n.
80-luvulla tuli "uusromantismi" eli puudeleilta näyttävät syntetisaattoribändit. Nätit pojat. Uusi hevisukupolvi. Rapin ja hip hopin nousu.
90-luvulla "Brit pop"eli oikeastaan uusi brittiläinen rock-sukupolvi.
Entä 2000-luku? Tuntuu että musiikki tänään on enemmän kuin koskaan "kulutustavaraa" Sen ostaminen on kuin ostaisi hampurilaisen. CD kirpparilla maksaa euron. Musiikkia voi ladata joko tosi halvalla tai täysin ilmaiseksi.
Eli, mitä "geriatrinen hippi" kuten minä saa irti tämän päivän musiikista? Black Rebel Motorcycle Club, Queens of Stone Age, Kings of Leon. Eli toki monta hyvää rock-bändiä on edelleen olemassa. Enää rock ei kuitenkaan ole Se Juttu. Musiikkia mikä saa ihmiset tanssimaan. Ja edellä mainitut bändit ovat olleet olemassa jo vuosia. Eivät siis uusia.
Bluesia ja blues-rockia soittavat tänään enimmäkseen valkoiset artistit ja yhtyeet.
Monet "vanhat" yhtyeet ovat tehneet come backin. Koska fanit haluavat? Ehkä. Vai koska uusia, lahjakkaita kykyjä ei ole? Ja koska pankkilin saldo näyttää siltä että "jotain tarttis tehrä"?
Kaikenlaisten "talent show"-ohjelmien vuoksi kaikki haluavat huipulle HETI. Ei vuosien keikkailun ja oppimisen kautta. Kuten "silloin ennen".
OK. Klisee tai ei, mutta tosi on, että Bob Dylan, Mick Jagger, Rod Stewart, kukaan heistä ei olisi X-factorin kaltaisissa ohjelmissa edennyt finaaliin. Nehän olisi naurettu ulos!
Kaikkien näiden vuosien, ja vuosikymmenien aikana en ole menettänyt kiinnostustani myöskään suomalaiseen musiikkiin. Edes niiden yli kymmenen vuoden aikana, minkä olen asunut poissa Suomesta. Jukka Poika. Hevibändit, kuten Nightwish, Stratovarius, Sonata Arctica...ja tietysti ne wanhat suuret
nimet.
Jazz, klassinen musiikki. Ne ovat aina olemassa, ja toisinaan on kiva kuunnella rauhallista, kaunista kamarimusiikkia. Tai svengailla kunnon jazzin tahtiin.
Elämässäni on muutama intohimo. Musiikin lisäksi kirjat. Elokuvat. Urheilu. Ilman niitä, ja ilman ihmistä joka on läheinen, en selviäisi. Unohtamatta koiraani. Joka juuri nyt odottaa pääsyä ulos. Eli se on menoa nyt!
Mutta. Kohta alkavat jalkapallon EM-kisat. Euroviisut? Heh...tokihan nekin pitää katsella. Jospa joku yllättäisi? Onhan siellä, vuosien saatossa, ollut ihan kohtuullistakin musiikkia tarjolla.
Blues musiikkina sen sijaan kuuluu päivään jokaiseen, kuten "suomalaisen bluesin" eli tangon edustaja Eino Grön aikoinaan lauloi.
Kun olin pieni poika, musiikillisia suosikkejani olivat tietystikin Georg (Jori) Malmstenin lastenlaulut, Pikkuoravat, eli tuon ajan lastenlaulut. Mutta muitakin oli: Tapio Rautavaaara, Olavi Virta.
Sitten tuli Elvis ja rock and roll. Tuohon aikaan (50-luvun lopulla) YLEllä ei ollut nuortenohjelmia. Ainoa aika, jolloin nuoria (ja meitä lapsia...) lellittiin, oli lauantaina klo 16 - 16.30 soinut Nuorten ULA. (Nuorille ihmisille kerrottakoon että ns. ula- eli ultralyhyet aallot tairkoitti samaa kuin FM tänään, eikä se ollut edes stereo...)
Lahden asema lähetti yhä kohisevaa ohjelmaa ns. pitkillä aalloilla.
Elvis muuttui kuitenkin pian ihan liian pehmeäksi. Elokuvat olivat tylsiä, musiikki alta arvostelun, joitakin kohokohtia lukuunottamatta, kuten vaikka Devil in Disguise vuonna 1963. Vasta vuonna 1968 Elvis tuli "takaisin" TV-shown myötä.
Mutta sitä ennen tapahtui, ja paljon....
Tuli The Beatles. 1963. Kummat tukat. Rasvat oli pesty pois. Korvia tuskin näkyi. Moppitukaksi sitä kait silloin kutsuttiin. Vielä Hampurissa soittaessaan Silver Beatles(?) oli pukeutunut mustaa nahkaan ja tukka oli elvistyylin kammattu taaksepäin.
Se oli menoa, se! Pekka Gronow soitti radiossa (YLE) jazzia, mutta myös bluesia. Lehdet kertoivat Rolling Stonesien suosikeista, joita he ylistivät estoitta: John Lee Hooker, Muddy Waters, Chuck Berry. Löysin bluesin! Jo veljeni (joka muutti Saksaan melko varhain) jättämä musiikkikokoelma oli jo aikaisemmin saanut minut kiinnostumaan myös jazzista. Maailma tuntui olevan täynnä fantastista musiikkia!
Musiikki ei kuitenkaan ollut halpaa; LP-levy oli kallis, samoin "sinkku". Eli pieni musta levy jossa oli yksi kappale molemmilla puolilla.
Sitten tuli "seiskytluku". Heavy metal. Progessive rock. Jazz rock (fusion). Disco. Funk. Glam rock. Folk rock. Country rock. Punk. Jokaiselle tuntui olevan oma musiikki jonka sai valita.
C-kasetille voi äänittää musiikkia radiosta. Tai kopioida kokonaisen LP:n.
80-luvulla tuli "uusromantismi" eli puudeleilta näyttävät syntetisaattoribändit. Nätit pojat. Uusi hevisukupolvi. Rapin ja hip hopin nousu.
90-luvulla "Brit pop"eli oikeastaan uusi brittiläinen rock-sukupolvi.
Entä 2000-luku? Tuntuu että musiikki tänään on enemmän kuin koskaan "kulutustavaraa" Sen ostaminen on kuin ostaisi hampurilaisen. CD kirpparilla maksaa euron. Musiikkia voi ladata joko tosi halvalla tai täysin ilmaiseksi.
Eli, mitä "geriatrinen hippi" kuten minä saa irti tämän päivän musiikista? Black Rebel Motorcycle Club, Queens of Stone Age, Kings of Leon. Eli toki monta hyvää rock-bändiä on edelleen olemassa. Enää rock ei kuitenkaan ole Se Juttu. Musiikkia mikä saa ihmiset tanssimaan. Ja edellä mainitut bändit ovat olleet olemassa jo vuosia. Eivät siis uusia.
Bluesia ja blues-rockia soittavat tänään enimmäkseen valkoiset artistit ja yhtyeet.
Monet "vanhat" yhtyeet ovat tehneet come backin. Koska fanit haluavat? Ehkä. Vai koska uusia, lahjakkaita kykyjä ei ole? Ja koska pankkilin saldo näyttää siltä että "jotain tarttis tehrä"?
Kaikenlaisten "talent show"-ohjelmien vuoksi kaikki haluavat huipulle HETI. Ei vuosien keikkailun ja oppimisen kautta. Kuten "silloin ennen".
OK. Klisee tai ei, mutta tosi on, että Bob Dylan, Mick Jagger, Rod Stewart, kukaan heistä ei olisi X-factorin kaltaisissa ohjelmissa edennyt finaaliin. Nehän olisi naurettu ulos!
Kaikkien näiden vuosien, ja vuosikymmenien aikana en ole menettänyt kiinnostustani myöskään suomalaiseen musiikkiin. Edes niiden yli kymmenen vuoden aikana, minkä olen asunut poissa Suomesta. Jukka Poika. Hevibändit, kuten Nightwish, Stratovarius, Sonata Arctica...ja tietysti ne wanhat suuret
nimet.
Jazz, klassinen musiikki. Ne ovat aina olemassa, ja toisinaan on kiva kuunnella rauhallista, kaunista kamarimusiikkia. Tai svengailla kunnon jazzin tahtiin.
Elämässäni on muutama intohimo. Musiikin lisäksi kirjat. Elokuvat. Urheilu. Ilman niitä, ja ilman ihmistä joka on läheinen, en selviäisi. Unohtamatta koiraani. Joka juuri nyt odottaa pääsyä ulos. Eli se on menoa nyt!
Mutta. Kohta alkavat jalkapallon EM-kisat. Euroviisut? Heh...tokihan nekin pitää katsella. Jospa joku yllättäisi? Onhan siellä, vuosien saatossa, ollut ihan kohtuullistakin musiikkia tarjolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti