Koiria ja ihmisiä

Minulla  (ja vaimolla)  on ollut koira tai koiria pian 20 vuotta. 
Ennen ensimmäistäkään koiraa, kun oli lapsi,  meillä kotona oli kissoja.
Monen "kissaihmisen" tavoin en juurikaan tykännyt koirista; ne tuntuivat olevan liian paljon ihmistä mielisteleviä ja ilmeisesti aina  vain kerjäsivät huomiota. Kissat taas tuntuivat olevan itsenäisiä (jopa itsepäisiä) ja paljon riippumattomampia ihmisestä, jotka  tuntuivat olevan  kissan mielestä pikemminkin sen palvelijoita.

Kaikki muuttui, kun perheeseen tuli koira, jolla oli valmiiksi nimi, William.  Minulle se oli aina Billy, tyttöystävälle (nykyisin vaimo) taas Willie.

Koiran ulkoiluttaminen toi pian uusia ystäviä. Koiraihmiset kun puhuvat mieluusti koirastaan/koiristaan, samaan tapaan kuin pienten lasten vanhemmat jälkeläisistään.

Muutama viikko sitten liityin FB-ryhmään nimeltä Elämää koirien kanssa. Sivustolla näytti olevan lähinnä kuvia lemmikeistä, joskus omistajineen.

Jokin aika sitten ryhmässä joku jakoi linkkiä koirasta, jolla näytti olevan uskomattoman lyhyt selkä. Tällaisia koiria on maailmassa tiettävästi vain alle kaksikymmentä. Kyseessä on siis harvinainen epämuodostuma. Amerikkalainen nainen oli löytänyt ressukan hylättynä kadulta.
Jonkun mielestä koiran adoptoinut nainen oli vain yksi  noita ihmisiä, jotka haluavat osoittaa olevansa hyviä ihmisiä ja saada näin huomiota.

Sivustolla jotkut kommentoijat sanoivat, että kyseinen koira pitäisi lopettaa, jotkut epäilivät sen tulevan toimeen vain vahvoilla särkylääkkeillä jne. 

Joku uskoi kyseessä olevan ylijalostuksen tuoma vika.

Sanoin, että en uskonut koiran kärsivän geneettisestä muutoksesta, vaan kyseessä on ilmeisesti  ns. luonnonoikku. Samalla totesin, että jotkut ns. rotukoirat kärsivät ns. geneettisistä sairauksista (ja jaoin siitä kertovan linkin).  Syynä on se, että siitokseen käytetty kanta on joko pieni, tai on käytetty  saman "perheen" jäseniä eli ns. sukusiittoisuus.

Totesin, että ns. monirotuiset (aiemmin puhuttiin usein sekarotuisista) monesti välttyvät  tältä, ja ovat siinä suhteessa usein terveempiä.

Silloinkos myrsky syntyi.

Joku kysyi, että entäs jos kaksi sekarotuista koiraa lisääntyy, tuleeko niiden pennuista terveitä. "Eli tuleeko sinistä ja punaista maalia sekoittamalla valkoista? " 

Joku taas väitti, ettei "sekarotuisia koiria usein edes viedä eläinlääkärille", eli niiden terveydestä ei ole tietoja(!).

Joku taas vaati minua näyttämään tilaston sekarotuisten paremmasta terveydestä(!).

Totesin, että keskustelu on nyt  mennyt täysin uskomattomaan suuntaan. Olin puhunut geneettisistä sairauksista.  En koirien yleisestä terveydestä.  Silti sama jankutus jatkui ja jatkui. 

Lähdin pois kanavalta. Varmemmaksi vakuudeksi erosin koko ryhmästä.

Kokemukseni eri ryhmistä Facebookissa ovat vaihtelevia. Joka ryhmään tuntuu kuuluvan ns. trolleja ja muita  selviä häiriköitä. Usein ns. asiallinen keskustelu on vaikeaa ja muuttuu riitelyksi ja joskus jopa solvausten heittelyksi. (Yhdessä ryhmässä, mihin kuulun, on kaksi häirikköä, joiden harrastuksena tuntuu olevan henkilökohtainen pilkka ja mollaus. )

Sosiaalinen media? Usein, valitettavasti,  kaikkea muuta kuin sosiaalinen.  Onneksi pahimmat häiriköt voi estää blokkaamalla. 
Usein sanotaan, ettei pitäisi kerätä ympärilleen vain samanmielisiä ihmisiä. Tuskin hyödyllistä on sietää myöskään henkilöitä, joiden kanssa keskustelu, syystä tai toisesta, tuntuu mahdottomalta. 

Sattumia ja tapahtumia

Nuorena kai useimmat toivovat elämäänsä jännitystä, vaihtelua, pientä seikkailun makua.

Vanhemmiten haluaa pikemminkin sitä tasaisen tappavaa arkea; muutos kun useimmiten tarkoittaa menoa huonompaan suuntaan. Siltä ainakin usein tuntuu. Lääkäri ja lääkkeet tulevat tutuiksi...

Pienten lasten vanhempanakin ajatteli joskus: nyt on olleet niin kauan terveinä, eiköhän kohta jotain ilmene. Ja niinhän se usein kävi.

Toisinaan erilaiset sattumukset tuntuvat tulevan jonossa.
Kuten nyt.

Pueblon presidentti ilmoitti, että yhteen varastoistamme oli ilmeisesti murtauduttu. Lähellä oleva asunto on tyhjillään, joten rosmo on saanut puuhailla rauhassa. Mitään varastamisen arvoista huoneessa ei onneksi ollut. Turhaa roinaa vain.  Melkein kävi voroa sääliksi...

Toisen varastomme vuokraaja taas jätti maksamatta vuokraa niin kauan, että kehotimme häntä tyhjentämään sen. Mies teki niin, mutta mulqvist ei toimittanut meille avainta.
(Nyt porukka on kadonnut ja asunto on tyhjillään ja ilmeisesti pankin hallussa.)

Samalla varastoreissulla vaimo ulkoilutti koiraamme. Omalla taloyhtiön parkkipaikalla Ella  on juossut pallon  perässä kymmeniä kertoja.
 Itse palasin kotiin, valitettavasti, voisi nyt sanoa.

 Parvekkeelle ilmestyi pian  hiljattain yhteisöön  muuttanut (kuulema) nuorehko mies huutamaan, ettei po. alueella saa pitää koiraa irti. Vaimo vastasi hieman kipakkaan sävyyn, ja seurauksena mies tuli koiransa kanssa ulos, sillä seurauksella, että melkein vasikan kokoinen peto, joka on aiemminkin yrittänyt hyökätä Ellan ja monen muunkin koiran kimppuun, teki nytkin niin, omistajaN yrittämättä kunnolla estää.  Harkittu, aggressiivinen teko, parhaaseen nuoren espanjalaismiehen macho-tyyliin.

Asia siirtyy Guardia Civilille.  Toivottavasti he ottavat asian todesta, eikä vain "hysteerisen naisen" valituksena.

Olemme ottaneet myös yhteyttä Pueblo Los Olivosin presidenttiin. Monet ihmiset ovat samaisesta koirasta valittaneet, että se haukkuu usein pitkin päivää. 

Joistakin ihmisistä ei todellakaan ole koiranomistajiksi. 

Take a walk on the wild side eli Kävelyllä Aurikorannikolla

Kun muutin Espanjaan kauan sitten, en tiennyt maasta paljoakaan. Lähinnä ne kliseet, mitkä kaikki tuntevat. 
"Siellä flamencoa kaikki karkeloivat" lauloi Marion Rung (itse asiassa flamenco on ammattilaisten tanssi- ja musiikkimuoto, jota ns. tavalliset ihmiset eivät juurikaan harrasta).
Härkätaistelu. Ei minua varten. 
Uimarannat. "Quando calienta el sol". 
Useimmat asiat uudessa maassa koin miellyttävinä.
Mistä en  pitänyt, oli tupakointi kaikkialla, jopa lentoasemalla, vaikka se oli täynnä kieltotauluja.(Uuden, tiukan tupakkalain myötä tilanne on ratkaisevasti parantunut. )Se, että ei koskaan voinut olla varma, mitä sääntöä voi rikkoa, mitä ei, ei tuntunut myöskään mukavalta.
Pyörätiet puuttuvat lähes täysin.Tilanna on hieman parantunut.
 Oma lukunsa ovat, edelleen, jalkakäytävät. 

 Seuraavassa näemme , mitä tulee vastaan parin kilometrin koirankävelyttämislenkillämme päivittäin. Paikka on siis Mijas Costa, Riviera del Sol.

.

Luiska autotalliin

Hupsis, valopylväs.

Oho. 

Omia pysäköntiesteitä

Palmu yllättäen  kasvanut jälkakäytävälle?

  

Hylätty (laiton) rakennus.

 

Jotenkin tutunnäköistä porukkaa...

Niinhän se on ollu, minusta on tullu, tällainen Tipparellu, juu.

Pahoin pelkään, että koirat eivät pysty tajuamaan kuvaa  joka on noin kahden metrin korkeudessa. 

Näin se menee. Kävely koiran kanssa, Aurinkorannikolla.            

Koiria ja ihmisiä eli älä ole mulkku, näytä vilkku

Minulla on ollut elämässäni kolme koiraa.

Ensimmäinen koirani  oli Billy (jonka nimi William oli jo sille annettu), koira, joka oli löydetty hylättynä kadulta.

Billy oli "gentlte soul". Koira, joka ei olisi tehnyt pahaa kärpäsellekään - vain syönyt sen.  

Billy ei halunnut tapella tai edes haukkua. Se tuli toimeen ns. ongelmakoirienkin kanssa.  

Toinen koirani (tai minun ja vaimon koira) oli cavalier king charles spaniel Noor. 
Missä Billy ei halunnut pelata palloa, Noor halusi. Siihen asti
että "paristo oli tyhjä". 

Nyt meillä (ja minulla) on koira Ella.  Jälleen hylätty koira.  
Jos emme mene rannalle (mihin talviaikaan poliisi antaa koirien mennä), kävelemme pitkähkön lenkin.  

Monesti istun tiettyyn paikkaan teiden risteyksessä. Siellä on penkki levähtämistä varten.

Yhtenä päivänä  aloin laskea, kuinka moni autoilija käytti  suuntavilkkua kääntyessään.
.  Kymmenestä neljä. 

Iltapäivälehti (joka julkaistaan netissä)  laittaisi ehkä otsikon: 60 %  Aurinkorannikon autoilijoista ei näytä suuntamerkkiä.

Espanjalaiset mieluusti heittävät "läppää" naapureistaan. Näinhän se on kaikkialla.  Yksi on, että Portugaliin myytäviin autoihin ei laiteta toimivia vilkkuja, koska kukaan ei niitä käytä.   

¿Eso es? 

Kauhun hetkiä Aurinkorannikollla!

Tänään puolenpäivän aikaan koin todellisia kauhun hetkiä.

Ei, ei järissyt tällä kertaa maa (kuten jokin aika sitten, silloin se tapahtui yöllä, emmekä edes heränneet). 

En katsonut painoani vaa´alla (no se ei nyt enää edes shokeeraa).
Peiliinkin katson vain korkeintaan aamulla, jos vaivaudun ajamaan partaani.  

Myöskään en ollut ajaa kolaria. Pankistakaan  ei soitettu tai mailattu, että tili on miinuksilla.  

Se mitä tapahtui, oli että koiramme, neljä viikkoa kanssamme asunut Ella, päätti karata. 

Olimme olleet koirien puistossa leikkimässä ja viettämässä muutenkin kivaa aikaa. Ella, ns. sekarotuinen (kauniisti sanottuna kai monirotuinen) koiramme, vaimoni ja minä.

Vaimo lähti asioille, me lähdimme kävelemään parin kilometrin matkaa.   Kaikki meni hyvin. Sitten, vajaa kilometri kotoa, Ella pääsi jotenkin irti. Panta oli liian löysä. 
Alkuun sain houkuteltua koiran takaisin. Se ei kuitenkaan halunnut minun laittavan sitä takaisin remmiin.
 Vaikutti siltä, että koira halusi leikkiä kanssani. Se lähti takaisin sinne, mistä olimme tulleet.  Kovan juoksemisen jälkeen se käveli, katsoi välillä taakseen; tulee se...

Sitten tapahtui paljonkin. Kadulla oli joukko espanjalaisia työmiehiä, joista yksi halusi auttaa. Käveli kanssani, yritti houkutella koiraa luokseen. Uhrasi jopa eväänsä: Ella söi leikkeleet, mutta ei antanut ottaa kiinni.

Pari koiranomistajaa pysäytti autonsa ja yritti houkutella koiraa.

Lopulta onnistuimme. Brittiläinen pariskunta onnistui lopulta saamaan Ellan kiinni. He jopa halusivat ottaa (ja ottivat) meidät kyytiinsä viedäkseen meidät kotiin. 

Olin kävellyt ylimääräisen tunnin. Nähnyt koiramme juoksevan autojen eteen kerran toisensa jälkeen. Kerran miltei jäävän skootterin alle. 

No, ne kauhun hetket olivat ohi.  Koira onnellisesti kotona. Huh.

Toivottavasti en koskaan joudu kokemaan vastaavaa. 

Ella rentoutuu Fuengirolassa. 

 

Koirani kuoli - entä sitten?

Billy aka William Williamsson

Tänään noin kello 1 ip pitkäaikainen kaverini, koirani William eli Billy kuoli.  Kolme erilaista pistosta tarvittiin: rauhoittava, nukuttava, ja lopulta sydämen pysäyttävä.

Billyn terveys oli mennyt alaspäin jo pari vuotta. 
Kuusitoista ja puoli vuotta lopulta  eläneen, ns. monirotuisen (sekarotuisen) koiran maksa ja munuaiset eivät toimineet enää  hyvin, oireet ilmenivät jo pari vuotta sitten.  Yhdessä eläinlääkin kanssa valitulla erikoisdieetillä  ja lääkityksellä pystyimme pitämään Billyn  kuitenkin hyvässä kunnossa pitkään. Koira oli iloinen ja aktiivinen.

Billy oli pentuna  ns. hylätty koira. Koska se ei ollut puhdasverinen terrieri, omistajat hylkäsivät.  Triple A oli pelastanut eläväisen pennun. Olen kertonut Billystä aiemminkin. Parikin kertaa.

Melkein koko Espanjassa elämäni ajan Billy oli kanssani. Ennen Billyä en tuntenut ketään, mutta  kuukausien aikana opin  Espanjan kielen perusteet. Tutustuin jatkuvasti uusiin koiranomistajiin, mikä oli minulle uusi kokemus. Koiranomistajat (tai ainakin suurin osa) tuntuivat olevan myös melkein "oma rotunsa": oli kansallisuus mikä hyvänsä, aina riitti juttua lemmikeistä. Oltiin kuin samaa perhettä.

Vuosien aikana olemme (minä ja Billy) menettäneet monta ystävää.

Sekä koirissa että ihmisissä 

Nyt Billy on poissa. Joku voi sanoa: naurettavaa surra VAIN KOIRAA. Kun maailmassa niin monta ongelmaa, nälkäisiä ihmisiä, pakolaisia, sotia.  "Sun koiras söi parempaa ruokaa kuin monet ihmiset". Tosihan  se on.

Antaa heidän sanoa. Suulla suuremmalla voisin sanoa: Antakaa heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät.

R.I.P. Billy.  En unohda sinua koskaan.

 

Billy, maalma ja minä

Minulla on koira. Hänen (ei sen) nimi on Billy.
Oikeastaan Billyn nimi on William. Nimi oli annettu jo silloin, kun adoptoimme (vai adoptoiko Billy meidät?)  koiranpennun  Triple-A:n eli 'Amigos' of Abandoned Animals kautta. 

Billy (vaimoni kutsuu häntä Willyksi) on nyt  16-vuotias. Edelleen osa  jokapäiväistä elämää.  Toivottavasti vielä kauan. Mutta ei ikuisesti.

Katselen mielelläni ohjelmia, joissa autetaan eläimiä löytämään uusi koti. Monet (kuten Billy) ovat ns. sekarotuisia eli niiden rahallinen arvo on melkein nolla.  "Rotukoiran" tai -kissan  arvo taas voi olla hyvinkin korkea.

Monissa tv-ohjelmissa myös näytetään mm.  kalliita leikkauksia, millä lemmikin elämä voidaan pelastaa. Tavallisten ihmisten rakkaita lemmikkejä. Mutta joskus myös  mm. hylättyjä, nälkiintyneitä ja sairaita koiria. Kissoja.  Joskus jopa hevosia. Usein pesu ja ruokinta auttaa.

Supermarketit ns. rikkaissa maissa (ja myös Espanja on nykyisin maailman mittakaavassa  "rikas maa") ovat täynnä  lemmikkien muonaa. Usein metrikaupalla hyllyjä.

Samaan aikaan suuri osa ihmiskuntaa kärsii suoranaisesta nälästä ja puhtaan veden puutteesta.

Onko siis moraalitonta ostaa lemmikilleen (maailmanlaajuisesti ajatellen) kallista ruokaa, viedä lemmikkiään eläinlääkärille saamaan kallista hoitoa?  Maksaa leikkauksista?  Minusta ei ole.

 Jos voisin, haluaisin muuttaa maailman sellaiseksi, ettei kenenkään tarvitsisi elää köyhyydessä. Pelätä sotaa. Mutta, ettei myöskään eläinten tarvitsisi kärsiä turhaan.

Maailmaa en voi muuttaa. En poistaa köyhyyttä, en lopettaa eläinten joskus julmaa kohtelua.
Annan euron tai 50 senttiä  supermarketin luona olevalle  kerjäläiselle,  Siitä huolimatta, että on paljon ihmisiä, jotka  sanovat, että jotkut heistä  on lähettänyt kerjäämään jonkinlainen mafia joka kerää osan rahoista. Tai että he ovat vain laiskoja pummeja. Työnvieroksujia. Täysin arvottomia.

 Ilmaston muutos on voinut muuttaa maapallon lämpötilaa ylöspäin.
Onko maailma kuitenkin  muuttunut kylmemmäksi? Henkisesti. Mikä on muuttanut meidät ihmiset niin kylmiksi, ettemme näytä välittävän lähimmäisistämme?     Myös eläimet ovat lähimmäisiämme.  Kuten ihmiset,  ihonväristä tai taustasta huolimatta.

Elämä on täynnä valintoja...eli ei maksa vaivaa hankkia maksavaivaa

Joskus hyvin kauan sitten silloisen tyttöystäväni (ja myohemmin ensimmäisen vaimoni) bestis (eli paras ystävä) kuulema kertoi, että hänen äitinsä sai krapulan aina kun hänen isänsä (siis tytön isä) joi.  



Olemme joutuneet käyttämään rakasta koiraamme (15 vuotta) eläinlääkärillä, kun vanha poika ei tunnu olevan kunnossa. Testeissä ilmeni, että munuaiset eivät toimi täysillä. Lääke ja uusi dieetti tuntuivat onneksi auttavan. 

Nyt kuitenkin uudessa testissä ilmeni, että myöskään maksa ei toimi kuten pitäisi.  Kuvissa näkyi, että "rasvamaksa" oli tulos. Se voisi mennä aina kirroosiin asti. 

Olisiko niin, että minun kaljanjuontini olisi pilannut Billyn maksan? Jos kerran jonkun viinanjuonti voi aiheuttaa toiselle ihmiselle krapulan. 

Nyt täytyy pysähtyä ajattelemaan...Vähemmän kaljaa, pitempi elämä lemmikille?   Vastauksen pitäisi olla 
helppo...

Elämä on täynnä valintoja. Joskus helppoja, toisinaan vaikeita.   

Toisaalta, ehkä se kaljan kanssa läträämisen vähentäminen voisi olla ihan hyväksi minullekin?  

Roskapuhetta!

Iäkäs  nainen Aurinkorannikolla  halusi viedä (monen muun tavoin)  roskapussinsa ulos aamulla. Paikalle sattunut poliisipartio muistutti,  että orgaanisen jätteen jättäminen voi  tapahtua kesällä vain tiettynä aikana (useimmilla paikkakunnilla klo 21 - 24), talviaikaan auringonlaskun jälkeen aina keskiyöhön asti. Tämä kyllää lukee myös sekä espanjaksi että englanniksi roskiksien kyljessä.
 Monissa kaupungeissa tämä sääntö on ollut olemassa  jo kauan, nyt sitä on ilmeisesti alettu soveltaa pienemmillä paikkakunnillakin.

Nainen ei laittanut roskapussiaan roskikseen, vaan  jätti sen hieman myöhemmin jonnekin muualle. Poliisit huomasivat tämän, ja seurauksena oli suhteellisen  korkea sakko.

 Minkäänlaista tiedotusta säädöksien muuttamisesta  en ole nähnyt, roskiksien kylkeen ilmestynyttä  tekstiä lukuunottamatta. Tiedottaminen ei tunnetusti ole maan tapa.

 Espanja on katolinen maa,  joka oli vuosikymmeniä  fasismin ikeen alla. Katolinen usko yhdessä diktatuurin kanssa varmisti, että kaikki oli joko kiellettyä tai pakollista. Espanja   on muuttunut kuitenkin suhteellisen  nopeasti yhdeksi Euroopan (ja koko maailman) vapaamielisimmistä  maista. Maassa  voidaan homoseksuaalit vihkiä aviopariksi. Seksi on muutenkin vapaata, monet sanomalehdet ilmoittelevat mm. avoimesti seksipalveluista.  Kannabiksen polttamisesta ei rankaista, sitä voi jopa laillisesti  kasvattaa omaan tarpeeseen. Alkoholin myynnissä on melko vähän rajoituksia. Toki alle 18 vuotiaille myynti on kielletty. Samoin kauppojen ja supermarkettien alkoholimyynti kello 22 jälkeen.

Kaikki muutos ei tunnu olevan täysin hallittua. Kun vuosikymmenien ajan esim. jätteiden keräämisessä ei tuntunut olevan minkäänlaista järkeä (esim. pullojen tai purkkien palautusta ei ollut järjestetty, ja roskien lajittelu on nytkin vasta alkuvaiheissa), pyrkimys muun Euroopan tasolle tuntuu olevan liian nopeaa tai ainakin  melko huonosti organisoitua. 


Ajatus orgaanisen jätteen keräämisestä iltayön tunteina on varmasti oikea. Kesällä auringossa mätänevä jäte haisee ja voi olla jopa terveysriski. Roska-autot kiertävät varhain aamulla.

 Monet ihmiset heittävät roskansa edelleen aamulla, työhön tai kouluun tms. mennessään. Mahdollisuus joutua siitä kiinni kun on haja-asutusalueella melko pieni. Ihmisten tavat muuttuvat hitaasti, ellei todellista pakkoa ole. Uutisen vanha rouva luultavasti muistaa toimia asetusten mukaan tulevaisuudessa. 

Viime kuukausina roskien keräystä on muutettu Mijasin (mukaanlukien Mijas Costa) alueella: yksityiset taloudet eivät enää omista roskiksiaan, vaan ne on yhdistetty useita taloja ja kortteleita kokoaviksi. Nähtäväksi jää, miten tämä onnistuu vilkkaana turistikautena. Jo aiemmin  kesällä keräyspisteet ovat pursunneet yli.

Tilanteesta, jolloin kaikki jäte (mukaanluettuna lasi- ja muovipullot ym.) menivät samaan roskienkeräysastiaan, harppaus  nykyiseen tilanteeseen on ollut suuri.  Joittenkin ihmisten  tuntuu olevan vaikea tottua laittamaan lasijäte (pullot ym) omaan, muovi- ja pakkausjäte omaansa, keräyspaperi omaan paikkaansa. Lasi- ja muovitavara kierrätetään, eikä se joudu suoraan kaatopaikoille. Keräyspaperi ei ole jätepaperia, kuten sitä ennen kutsuttiin, vaan se käytetään uudelleen.

Oma lukunsa ovat sitten  ne basura jardin -keräyslaatikot, jotka ovat nimensä mukaan tarkoitetut puutarhajätteille. Siitä huolimatta niistä löytyy milloin mitäkin, aina pieniä tv-vastaanottimia (!)  myöten ("tavallisista roskista" puhumattakaan). Siitä huolimatta, että niissä (ainakin täällä Mijasissa) lukee espanjalaisen tekstin Basura jardin lisäksi  Garden rubish (todellakin, yhdellä b:llä) only. 

Jotenkin se tapa millä muutokset  on tehty,  tuntuu olevan tyypillinen  nimenomaan Espanjalle. Maalle, missä (ainakin pohjoismaalaiselle) asiat tuntuvat olevan usein  menemistä yhtäkkiä äärimmäisyydestä toiseen. Ilman, että suunnittelu on ollut tarpeeksi tarkkaa ja toteutus mahdollisimman järkevä  ja käytännöllinen. Vai olenko vain (taas?) niin "pohjoismaalainen? 


Koirien omistajista suuri osa ei kerää lemminkkinsä jätöksiä. Siitäkään huolimatta, että tuloksena voi olla todella suuri sakko.



Espanja on ihana maa, ja sen ihmiset kaikessa intohimoisuudessaan jäyhän pohjolan pojan mielestä kiehtovia.  Ja, ettei totuus unohtuisi, pahimpia roskaajia ovat usein ulkomaalaiset, jotka tuntuvat (ainakin lomalaiset) jättävän aivonsa narikkaan sinne kotimaahan. Eihän niitä lomalla tarvitse! 

Crufts dog show

Katselin telkkarista (ITV, samaan aikaan kuin netissä oli jalkapalloa) maailman suurinta koirashowta.

   Ihania koiria, joista jotkut tekivät uskomattomia juttuja omistajiensa kanssa. Toiset taas olivat esimerkkinä siitä miten  auttaa ihmisiä (jotkut nuoria, jopa lapsia) heidän jokapäiväisessä elämässään.

Joskus aikoinaan en ymmärtänyt, miten joillekin karvainen otus voi olla niin tärkeä.  Minusta "koiraihmiset" olivat jotenkin "outoja". Puhuivat lemmikeistään niinkuin me muut lapsistaan....

Nyt, kahden koiran (joista toinen kuoli liian aikaisin, vain kuusivuotiaana, toinen vanhuuttaan)
  jälkeen, ja kolmannen, jonka 14 vuotta alkavat näkyä joka päivä yhä selvemmin, tajuan, että koirat voivat olla parasta mitä ihminen voi kokea. Kiintymystä, joka on rajoittamatonta, ilman ehtoja.

En ole enää nuori. Joskus minua hirvittää ajatella, että kun koirani joskus kuolee, olen niin vanha, että en uskalla ottaa uutta pentua, joka voisi elää parikymmentä vuotta.  Ehkä ratkaisu on hylätty koira? Riskinä on, että kovia kokenut koira on niin  "hajalla", ettei se ikinä luota keneenkään.  Aika näyttää. Que será será.

Cat Stevens, myöhemmin tunnettu nimellä  Yusuf Islam julkaisi joskus aikoinaan laulun I Love My Dog.

Minulla ei ole oikeastaan mitään lisäämistä siihen.  Ja vaimoni ymmärtää.  Koska paremmin ei voisi olla.

Jokaisen lemmikkieläimen omistajan pìtäisi ymmärtää.   Valitettavasti, hylättyjä kissoja ja koiria löytyy kaiken aikaa.  Onneksi on olemassa ihmisiä, jotka käyttävät aikaansa ja rahojaan noiden onnettomien eläinten auttamiseksi. 

Kaikenkarvaiset ystäväni, osa 2.

Miltei puoli vuosikymmentä sitten, kun muutin Espanjaan, tyttöystävälläni  (myöhemmin vaimoni) oli puolen tusinaa kissaa kodissaan, pari kissaa, jotka pysyivät ulkona, ja yksi koira.

Ensimmäisen vuoden aikana koira kuoli (vanhuuttaan), yksi kissa kuoli (myös vanhuuttaan), mutta kissojen määrä lisääntyi kahdella; löysimme kaksi kissanpentua roskiksesta!

Olen kertonut koirastani Billystä ja myöskin kissoista aikaisemmin, joten ei niistä sen enempää. Todetaan vain, että juuri nyt meillä on "vain" yksi kissa ja yksi koira. Eläinten elämä kun yleensä on niin lyhyt.

Tänään kävelin ystäväni Billyn kanssa ohittaen puiston, missä olemme useammankin kerran tavanneet suomalaisen naisen (nimeä en tiedä), joka on ollut usein siellä, jakaen ruokaa kulkukissoille. Hän oli jälleen siellä.   Kysyin, eikö hän pelkää saavansa jopa sadan euron sakkoa villikissojen syöttämisestä.   Hän kertoi, että vuosien ajan hän (ja joukko muita "vierasmaalaisia") on kerännyt kissoja, maksanut niiden kastraatiosta. Omasta pussistaan. Seurauksena on, että poliisi on ollut valmis toimimaan yhdessä näiden "kissanystävien" kanssa.   Kaikkien etu on saada kulkukissojen leviäminen kuriin. Toisaalta, ne auttavat rottien ja hiirien hävittämisessä.

Meillä Riviera del Solilla on tämän naisen mukaan tässä tietyssä puistossa lähellä supermarketia enää neljä villikissaa. Jotka nekin on kastroitu.  Kun hän (ja hänen ystävänsä) aloittivat, kissoja oli yli neljäkymmentä.

Toivotin naiselle onnea. Hän sanoi, toivovansa, että seuraavassa elämässä hänen ei tarvitse tehdä tämän kaltaista työtä. Kun kysyin, uskoiko hän todella syntyvänsä uudelleen, hän kertoi näin uskovansa.  

Joskus tuntuu, että törmään (onneksi vain kuvaannollisesti) todella mielenkiiintoisiin ihmisiin. Niin facebookisssa, Suomessa, kuin Espanjassakin.  Ihmiset ovat tärkeitä. Mutta niin ovat eläimetkin.

Onneksi on ihmisiä, jotka jaksavat välittää.  En ole varma, haluanko tulla uudelleen elämään. Ehkä tämä tietty nainenkin on jo ansainnut paikkansa karmassa? 

Minä ja ystäväni Billy

Minulla on ystävä. Ollut pian neljätoista vuotta. Hänen nimensä on William, mutta kaikille ystäville Billy.
Vuosien kuluessa Billystä on tullut minulle yhä tärkeämpi.  Ystävä, kun olen ollut masentunut, aina paikalla, kun olen tarvinnut lohdutusta. Iloinen ja luotettava.

Billy ei paljoa puhu. Itse asiassa, ei lainkaan. Koska Billy on koira.

Nyt kun Billy on saavuttamassa 14 vuoden korkean iän (koiralle),  en voi olla miettimättä mitä tapahtuu kun hän ei enää ole olemassa.
Ihminen, jolla  ei koskaan ole ollut lemmikkieläintä, joka on "läsnä" kuten koira tai kissa (akvaariokala ei ole yhtä läheinen, uskoisin, tai lintu häkissä?) ei ehkä tätä ymmärrä.

Otanko uuden koiran?  En tiedä. Ehkä ei pitäisi edes ajatella. Vielä.  Eilen minulla oli syntymäpäivä. En minäkään tästä nuorene.

Aika näyttää. Huomenna, ja sen jälkeen, joka aamu, kun heräämme, olemme valmiit aamuiselle kävelylle.
Minä ja Billy.

Ei Billy ole hienoa sukua. Ei hänellä ole ns. papereita.  Jotain mikä osoittaisi, että hän kuuluu "hienoon sukuun"   Hänet on pentuna hylätty, koska koiraa, jolla ei ole sukutaulua, ei voi myydä kalliilla rahalla. Billy on sekarotuinen.  Hienommin sanottuna, monirotuinen.     Kuten, uskoisin, minäkin. No, en ehkä monrotuinen, mutta varmastikaan  en aatelinen tai muuten "parempaa väkeä".

Ehkä Billy on onnekas. Hän kun ei osaa olla huolestunut siitä, mitä seuraava päivä voi tuoda.
Ei minunkaan, kai, pitäisi? Que será será....

Joka aamu, kun herään, Billy odottaa minua.  Huomennakin? Toivottavasti. Ja vielä monta monta uutta huomenta. 

Kaikenkarvaisia ystäviä

Pankkimatkasta tuli hieman jännittävämpi kuin tavallisesti.
 Rahan nostaminen ei yleensäkään ole mikään ns. elämys. Ja onneksi pankkiryöstöjä olen nähnyt vain elokuvissa ja sarjafilmeissä. Edes "uuden" pankkikortin saanti (ei ollut tullut vielä, eikä pitänytkään kuin vasta seuraavana päivänä) tuskin saa innosta puhkumaan.

Jotakin silti tapahtui.
Vaimo jäi istumaan parkkipaikalle autoon kun menin pankkiin. Kun tulin takasin, hänen sylissään oli pieni, valko-musta-ruskea koira! Ns. sekarotuinen, vai pitäisiköhän nykyisin sanoa monirotuinen? Kääpiöpinseri kait lähinnä.
Ihmettelin tietysti mistä tämä uusi ystävä oli tulla tupsahtanut.
Oli kuulema juossut jostakin sivukadulta ja ollut suuntaamassa vilkasliikenteiselle autopistalle eli nelikaistaiselle maantielle! Vaimo astui ulos autosta ja houkutteli hieman pelokkaan mutta koirien tapaan myös uteliaan pennun  tulemaan luokseen, ja kun se tuli, nappasi syliinsä.

Mitä sitten tehdä pikku karkulaiselle? No, lähellä on eläinlääkärin vastaanotto, sinne siis.
Onnellisimmassa tapauksessa pikkukoira on heidän "asiakkaansa". Tai ainakin korvasta tai niskasta löytyy mikrosiru joka kertoo omistajan ja osoitteen ym.
Eipä käynyt flaksi. Omistaja ei ilmeisesti ollut vaivautunut, eikä koiraa ollut vielä myöskään kastroitu. Kilkuttimet olivat pojalla tallessa. Vaimo oli jo tarkastanut että   maitohampaat olivat vaihtuneet pysyviksi ehkä yhtä lukuunottamatta, mikä merkitsisi että poikavekkuli on noin vuoden vanha.

Ei muuta kuin koira kotiin. Oma koira Billy siitä tuskin olisi kovin iloinen. Ja kissatkin katselisivat (tapansa mukaan!) nenänvarttaan myöten tunkeilijaa.  Vaimo lähti kurssilleen, minä jäin uuden ystävän kanssa kotiin. Nukuttaisiin yön yli kuten se Paavo (yksi niistä monista samannimisistä  pressakandidaateista) ja mietittäisiin mitä tehdä. Laittaako ilmoituksia kauppohin ym. vai mitä. Eläinlääkärillä oli jo meidän puhelinnumeromme jos joku kyselisi haukun perään.

Nälkä ja jano oli ressukalla. Luultavasti oli ollut karussa jo jonkin aikaa.
Ulos kävelylle yhdessä Billy-koiran kanssa. Ei oikein tuntunut pitävän narussa kulkemisesta.
Sitten hieman ruokaa ja nukkumaan. Koirat siis. Ja minä  ja vaimokin, hieman myöhemmin.

Seuraavana aamuna olimme ns. totuuden edessä (kuinkahan siellä takana muuten voisi olla?).
Nyt on päätettävä mitä tehdä. Olin sitä mieltä että viemme pojan jonnekin hylättyjen koirien suojapaikkaan.
Vaimo oli yhtä mieltä. Meillä on jo koira, joka ei vanhana mielellään ottaisi "kilpailijaa". Se että löytökoiraltamme luultavasti puuttuvat monet rokotukset, että se olisi kastroitava jne. merkitsisi lisäksi melkoista rahanmenoa. Meillä ei yksinkertaisesti olisi varaa laittaa satoja euroja uuden koiran elämään.

Siispä suuntana refugio La Cala de Mijasissa nimeltä ACE.
Odotimme kunnes sihteeri tuli työhön ja kerroimme löytökoiran tarinan. Hän lupasi koiralle hyvän hoidon ja uskoi sen löytävän hyvän ja rakastavan isännän, mikäli  "oikeaa" omistajaa ei löytyisi.
Varmuuden vuoksi nainen vielä tarkisti ettei mikosirua todellakaan ollut. Sanoimme hyvästit pikku ystävällemme toivoen parasta.

Matkalla kotiin emme voineet olla puhumatta kuinka sydäntäsärkevää oli nähdä suuri joukko koiria joista suurin osa tuli luokse ja nuoli käsiä tai hyppäsi vasten haluten nuolla kasvoja....Ota minut, vie pois! ne tuntuivat sanovan, silmät täynna rakkauden kaipuuta.
Olimme kuulleet että tarhalla on noin 300 koiraa, ja oli pikku koiramme onni että sille oli vielä tilaa. Suurelle koiralle kuuulema ei ehkä tilaa olisi ollut.  Sen kohtalona olisi ollut kunnallinen koiratarha, missä koirat tapetaan tietyn ajan kuluttua...

Muutama vuosi sitten löysin roskiksen alta pelokkaan pennun jonka etutassu oli siteessä, turvonnut ja tulehtunut. Veimme sen eläinlääkäriin joka antoi antibioottipistoksen ja puhdisti haavan. Neljän viikon ajan koira kävi viikoittain lääkärillä minkä jälkeen se oli kyllin terve menemäa ACE:n suojiin. Kuulimme myöhemmin että tuo pentu löysi kodin Belgiasta. Tuntui kivalta, ja joskus ajattelee että mitähän pikku vekkulille  (joka nyt on jo iso koira!) mahtaa kuulua. Vieläkö muistaisi, tuntisi?

Toivon että yhtä hyvä onni suosii nyt  tätä tervettä mutta muuten huono-onnista koiraa. Joko niin että omistaja saa sen takaisin tai uusi (ja ehkä jopa vastuullisempi) omistaja pitää siitä huolen.

Keisarin aatteet ja koirat

Uutinen kertoi että "Suomen Eläinsuojeluyhdistysten liitto SEY on huolissaan maailmankuullun koirakuiskaaja Cesar Millanin saapumisesta Suomeen."

Asialla eivät siis ole ne kuuluisat kukkahattutädit, joiden hössötykseksi yleensä kaikki "huolestuminen" yleensä laitetaan.

" Olemme huolissamme Millanin esityksestä. Suuren yleisön edessä pikaratkaisun hakeminen on mahdotonta ja koiralle stressaavaa."
- SEY:n toiminnanjohtaja Helinä Ylisirniö.

Ymmärrän kyllä että tällainen show tuntuu väärältä paikalta, ja koirat todellakin voivat stressaantua suuren yleisön edessä. Mutta miksi sitten ns. koiranäyttelyt ovat sallittuja? Olen nähnyt joitakin näyttelyitä televisiossa, ja jotkut koirat näyttävät olevan todella sitä mieltä että ne olisivat paljon mieluummin missä tahansa muualla.

SEY:n mukaan asiantuntijat pitävät Millanin käyttämiä koulutustekniikoita haitallisina eläimille.
Keitähän ovat nämä asiantuntijat?

Olen ollut Dog Whisperer -ohjelman (El Encantador de perros) seuraaja useiden vuosien ajan. On innostavaa ja joskus miltei uskomatonta seurata miten Milan saa koirat rauhoittumaan, tottelemaan. Kuten hän itse sanoo, hän ei kouluta koiria vaan ihmisïä.  Koirien omistajia.

Jotkut ovat väittäneet että Eurooppaan tuodaan "leikattuja" versioita. Amerikkalainen facebook-ystäväni kertoo ettei ainakaan hän ole koskaan nähnyt ohjelmaa missä koiria olisi kohdeltu huonosti.

Joskus vuosikymmeniä  sitten punkyhtye Sex Pistols oli tulossa Suomeen. Sen ajan kukkahattutädit yhdessä kommunistinuorten kanssa estivät yhtyeen tulon, koska se kuulema oli natsimielinen, käytti svastikaa ym. Näiltä "hyvää tarkoittavilta" tahoilta jäi tajuamatta että kysymyksessä oli provokaatio jonka tarkoitus oli pikemminkin shokeerata, ei houkutella nuoria totalitarismiin vaan juuri päinvastaiseen. Olemaan yksilöitä. Olemaan rohkeita.

Ruotsalaisille irvisteltiin joskus että he yrittävät olla jonkinlainen Maailman Omatunto.  Suomen maine tiukkapipoisten valtakuntana ei ainakaan vahvistu jos Milanin tulo estetään.

Joskus kun kävin espanjankielen kurssia, tanskalainen "oppilas" vitsaili että Ruotsi on ihan hyvä maa, siellä on vain liian monia ruotsalaisia.
Suomeen monet eivät halua ihmisiä muualta. Olisikohan syytä?
Ehkä se tiukka ja puristava villapipo olisi hyvä ottaa välillä  pois päästä?  Jos sinne pipon alle mahtuisi enemmän ajatuksia, jotakin ihan uutta?  Ja olisiko joskus hyvä olla jonkin asian  puolesta, eikä aina vastaan?

Ojos marrones

Ruskeat silmät katsovat rninua täynnä kiintymystä. Nuo kauniit silmät näyttävät pyytävän minua sanomaan ne muutamat ihanat sanat.

Ja sanonhan minä, viimein.
-OK, let´s go Billy!

Niin sitä sitten mennään, iltapäivän (illan) lenkki.
Matkalla tavataan tuttuja. Ihmisä, koiria. Koirat nuuskivat, hyppivät, pyörivät niin että remmit menevät solmuun.
Me ihmiset puhumme ilmoista, uutisista, kuulumisista,  ja - tietysti - koirista. Koirat hoitavat ns. luonnolliset tarpeensa. Matka jatkuu. Kunnes tulee seuraava tuttu pari vastaan. Ja niin edelleen.

Maailma on täynnä koiria ja niiden isäntiä ja emäntiä. Täällä Espanjassa tuntemistani  ihmisistä suuren osan olen oppinut tuntemaan  yhdestä syystä: rakkaudesta koiraan. Koiran omistajat puhuvat lemmikeistään, nuoret perheet jälkikasvustaan eli lapsistaan. Molemmat ovat - tietysti - aivan ainutlaatuisia: älykkäitä, kauniita, ihania.

Valitettavasti kaikki koiranomistajat eivät hoida lemmikkejään niille kuuluvalla rakkaudella ja huolenpidolla. On ihmisiä jotka kohtelevat karvaisiä kavereitaan väkivaltaisesti tai välinpitämättömästi.  Miksi he ovat ylipäänsä lemminkin tai useampia ottaneet, en ymmärrä. Tunteakseen olevansa hallitseva, voimakas?

En myöskään ymmärrä ihmisiä jotka eivät huolehdi koiransa jätöksistä. Kakkaa löytyy liian usein nurmikoilta, jalkakäytäviltä, jopa autojen parkkipaikoilta. Ainoa mitä tarvitaan on pieni muovipussi johon poimia jätös. Sitten pussi roskiin.  Monin paikoin on  olemassa  tähän tarkoitukseen jopa  vartavasten omia roskiksia.

Pari viikkoa sitten luin yhdestä  paikallisesta (Aurinkorannikko)   ilmaisjakelulehdestä että parinkymmenen kilometrin päässä kodistani Mijas Costalta sijaitsevassa Marbellan kaupungissa tulevat voimaan uudet asetukset koirien jätöksistä; omistaja joka ei huolehdi niiden siistimisestä voi joutua maksamaan huomattavan sakon. Tällaiset säännöt on tietysti joka paikkakunnalla, nyt perittävät summat ovat vain entistä suuremmat, erityisesti jos paikka on esimerkiksi lasten leikkipaikka tai uimaranta.
Joskus "hyvinä aikoina" Marbellan kaupungissa näkyi eräänlaisella skootterilla ajavia henkilöitä, (tai henkilö)  jotka poimivat jätökset keräysastiaan. Moiseen ylellisyyteen kaupungilla nykyisin tuskin on varaa.

Sakon suuruudella ilmeisesti halutaan pelottaa ihmiset  noudattamaan siisteyttä. Puutteena on tietysti se että esim. iltaisin kiinnijäämisen riski tuskin  on suuri. 

Koirien jätöksien jättäminen esim. lasten mutta myös aikuisten käyttämille yleisille tai yksityisille alueille ei ole pelkkä haju- ja esteettinen haitta. Se on myös terveysriski.
Jokaisen koiranomistajan täytyy tämä ymmärtää. Kysymyksessä on vain mitä suurin välinpitämättömyys ja röyhkeys joka pilaa kaikkien koiranystävien mainetta.

Olen muuten siinä onnellisessa asemassa, että oma koirani Billy (William, Willy, Silly-Billy, rakkaalla lapsella on monta nimeä) haluaa aina hoitaa tarpeensa jossakin piilossa; useimmiten paikassa missä on pitkää heinikkoa tai pensaita.

Kun nyt ruskeisa silmista aloitettiin niin lopetaanpa samalla aiheella:
http://youtu.be/958N7YBMmwc

Billy täällä taas, Vuh!

T

Tulinpas taas käymään.
Meillä oli tässä joku päivä ja yö sitten vieraita. Ne oli mun iskän ihan oikeet tyttäret (minähän en ihan oikeesti oo iskän poika vaikka se aina niin sanoo.) Ihan kiva kun oli uusia ihmisä ja haisteltavaa. Ihan hyvälle ne tietysti tuoksui, kumma vaan kun ihmiset laittaa kaikkia kummia hajuja itseensä, peseekin ihan vedellä kait joka päivä. Minä en pesusta tykkää yhtään, kun joskus iskä laittaa mut ammeeseen, sit laittaa sellasta kuulema koirashampoota ja vaahdottaa ja suihkuttaa.

Ihan tarpeeks inhottavaa on kun joskus mennään ulos ja taivaalta tulee vettä ja kastuu. Oon joskus ihmetellyt ettei iskä lopeta sitä veden tuloo vaikka varmaan osais. Se kun osaa melkeen mitä vaan!
Toisaalta, nyt kun on kesä niin on melkeen aina liika kuuma. Ei voi ottaa ees vaatteita vähemmäks niinkuin ihmiset. Kissat on aika kummia, ne vaan löhöö auringossa ja nautiskelee. No, onhan ne muutenkin aika outoja. Melkeen aina jotenkin kauheen kiukkusia eikä tunnu ikinä olevan oikeen hyvällä päällä.

Niin mut niistä vieraista. Siitä en oikeen tykännyt kun iskä oli niiden kanssa aika paljon menossa joko yksin tai tuon äiskän ja sen siskon kanssa (se sisko asuu väliaikaisesti jossakin kait aika lähellä).
Ihan kauheen paljon ei sit olekaan tapahtunut. Aamusella me iskän kans mennään ulos, sit syödään aamupalaa, iskä ruokkii kissat ja sit mun on aika ottaa pikku nokoset. Joskus me kävellään supermarkettiin (minä ootan ulkona, ne ei kuulema anna koirien tulla sisälle, mikä minusta ei oo reilua!) tai ostamaan lotto, joskus mennään kahvilaan ja jos siellä on pöytiä ulkona, saan odottaa siellä. Odottaminen ei kyllä ole kivaa. 

Joskus muistelen sitä mun kaveria pentuajalta, Yoggia. Ois ihan kiva tietää mitä sille kuuluu. Onko ollu yhtä onnekas kuin minä. Se on se jonka kanssa olin kun mut oli pelastettu yhteen isoo huvilaan, jos joku ei ole lukenut mun edellistä juttuani. Yoggi oli kanssa hylätty pienenä. Ihmiset voi kyllä olla tosi julmia joskus. Mutta kyllä ne osaa olla kivojakin, jotkut aina taputtelee ja silittelee ja puhuu mukavia, jotkut tarjoaa namipalojakin.

Viimeks taidettiin puhua jotain urheilusta. Iskä on aika urheiluhullu. Se oli ihan tohkeissaan kun joku joukkue kuulema voitti liigan ja sit joku Suomi kuulema jääkiekon maailmanmestaruuden. Jää on kuulema sellasta kylmää ainetta mitä täällä meillä ei ole ollenkaan, mut siellä Suomi-nimisessä paikassa on kuulema paljonkin ajoittain. Ja sitten sellasta valkoista jauhetta kuin  lumi. Telkkarisssa olen nähnyt.  Sen tiedän että iskä on tullut sieltä tosi kaukaa tänne Espanjan maahan asumaan ja äiti on taas jostain sellasesta maasta missä on vieläkin kuumempaa kesällä kuin täällä. En nyt muista mikä sen nimi on.

Se musta on kiva kun iskä ei enää käy työssä eikä missään niin se voi mua viedä ulos aina kun ehtii (paits näin kesällä ei kannata mennä kuin aamulla ja sit illalla kun ei enää ole liian kuuma),

Iskä ja äiskä istuu paljon tietokoneella ja tekee joitakin juttuja. Sit kun iskä nousee siitä niin monesti tiedän et nyt mentiin ulos. Nyt näyttäs ihan siltä!
 ******
No nyt tultiin takas. Nähtiin pari tuttua ihmistä ja koiraa. Iskä aina jää höpöttämään, milloin milläkin kielellä. Me koirat, me haistellaan toisemme ja siinä se sit on.

Taisin jo  joskus puhua tuosta rotuasiasta. Iskä se aina sanoo ettei rotu oo tärkee. Et onko valkonen tai musta tai keltanen tai vaikka vihree. Minä oon valkonen ja tunnen monta muuta, jotkut on ruskeita, mustia tai monivärisiä. Kait se niin on. Mut yks mikä kyllä merkitsee on koko. Ihmiset ei sitä tajua, ne kun on suunnilleen saman kokosia kaikki. Mut minä tykkään sellasista kuin minä. Ei iso eikä pieni. Pienet koirat monesti on kovia räyskyttämään, isot taas uskoo että me kaikki pelätään niitä. No, ehkä hiukka, joo.

Voi joskus tuntua että liika  usein sanon mitä iskä ajattelee. No, musta tuntuu että se on aika viisas. En tiedä onko se kauheen viisas ihmiseks mut kyllä se ymmärtää ja tietää paljon enemmän kuin minä.
Mut mua se ei haittaa. Me ollaan kavereita. Ihan parhaita!
Moi! -Billy.

(Tämän on koirankielestä suomeksi kääntänyt Rane. Pieniä virheitä voi olla. Pahoittelemme jos niin on.)

My Name is Earl...sorry....Bill.

Mun nimi on Billy. Tai oikeastaan se on William. Niinkuin prinssi William, sanoo iskä. Ja iskä tietää IHAN kaiken! Tuo William-nimi annettiin mulle kun mut otettiin ensin äidiltä pois ja sitten vaan laitettiin johonkin ulos. Koska olin ihan pieni niin en ihan kaikkea muista mutta jotenkin sitten jotkut kiltit ihmiset minut sitten otti hoiviinsa sellaiseen iiisooon taloon missä oli muitakin koiranpentuja. Siellä mulla oli yks kiva kaverikin jolle oli annettu nimeks Yoggi. Sen kanssa juostiin ja leikittiin päivät pitkät. Ihan kivaa aikaa se oli.

Mun iskä ei ihan oikeesti ole mun iskä. Sitä ihan oikeeta en ole koskaan nähnytkään ja äiskästäkään en kyllä muista mitään, kun mut laitettiin pois niin pienenä.  
Kun vähän kasvoin niin ne otti mulle kaverin joka oli melkein kuin mun sisko. Sen nimi oli Noor ja ne sanoi että se on cavalier king charles spaniel. Minä olen kais jonkinlainen terrieri, mun iskä sanoo. Se kans sanoo että ei sillä ole väliä mitä rotua on, oli sit ihminen (niinkuin se) tai koira.

Tää Noor tykkäs kauheesti leikkiä pallolla vaikka olikin tyttö. Minä olen poika enkä tykkää juosta pallon perässä. Iskä aina kattelee telkkarista jalkapalloa ja jääkiekkoo ja tennistä ja vaikkamitä ja toisinaan hihkuu ja toisinaan manailee. Kumma juttu. Ei se mua kiinnosta yhtään. Mut ihmiset onkin aika kummallisia joskus. 
Sen sijaan musta on kiva kun me mennään kävelylle ja varsinkin kun mennään uusiin paikkoihin missä on uusia tuoksuja. Muuten kyllä tykkään elämästä missä asiat menee tutulla tavalla.

Aamulla kun tuntuu siltä että on aika nousta, alan odottaa että iskän ja äidin makkarista kuuluu jotakin mistä voisi päätellä että ne ovat hereillä. Silloin haukahdan hieman, joskus itkaisen vähän, ja yleensä iskä silloin tulee ja päästää minut makkariin. Nuolen äidin naamaa ja heilutan häntää. Sitten iskä menee suihkuhuoneeseen, vaihtaa ulkovaatteet ja ulos mennään. Pee-mailit täytyy lukea tarkkaan, vessajutut hoitaa ja pieni lenkki tehdä. Sitten aamupalalle.

Sitten ei olekaan juuri kummempaa tekemistä ennen iltapäivää, joten otan pieniä torkkuja, joskus jos joku tulee oven taakse haukun niinkuin kunnon vahtikoiran tulee.
Ihmiset ne touhuaa kaikenlaista pitkin päivää. Itse otan melko rauhallisesti, vain silloin jos iskä käskee, mennään kävelemään tai muuten jonnekin käymään.
Iltalenkin jälkeen on aika syödä kunnolla. Joskus on kiva kun joku antaa jotakin sama ruokaa mitä ihmiset syö. Jotenkin se vaan maistuu paremmalta kuin omat koirankeksit.

Sitten taas hieman lepäillään ja iltamyöhällä vielä tehdään pieni vessalenkki. Sitten päivä onkin pulkassa, niinkuin iskä sanoo. Nukkumaan menen jo hyvissä ajoin eli kymmeneltä, kuulema. Itsellä kun minulla ei kelloa ole enkä sitä tarvitsekaan.  Noin se päivä yleensä menee. Turvallista ja rauhallista, yleensä. Iskä sanoo ettäa espanjankielessä on kuulema sellainen sanonta kuin humor de perros, koiranmieli. Se kuulema tarkoittaa että on pahalla päällä. Minä ainakaan en ole oikeastaan koskaan pahalla päällä. Häntää heilutan ja aina olen iloinen kun näen rakkaan ihmisen tai tutun ihmisen tai koiran. Saisivat muuttaa tuon sanonnan vaikka kissan mieleksi. Monet  niistä kun ovat tosi ilkeitä. Sähisevät ja kynsivät jos lähelle menee.

Iskä tämän lupasi kirjoittaa ylös kun minulle tietokoneet ja muut ei ole tuttuja enkä niistä kauheasti perusta.  Hyvää jatkoa vaan kaikille ihmisille ja kaikille lemmikkikoirille. Nyt taidan mennä ottamaan nokoset, iskä luultavasti vie minua taas ulos hiukan myöhemmin.

Terv. Billy.

P.S. Iskä yhteen aikaan aina katteli sellasta ohjelmaa  telkkarissa  kuin My Name Is Earl ja nauraa hekotteli...kais se sit oli jotenkin hauska?

Koiran huumoria...?

Joskus yli vuosikymmen sitten kun tulin Espanjan Aurinkorannikolle asumaan, en tuntenut täällä (tyttöystäväni lisäksi) ketään. Kieltä osasin puolen tusinan sanan  verran.  Päivittäiseen rutiiniin kuului muutaman kilometrin  aamuinen kävely saksalaiseen pullapuotiin barraa eli suomalaisittain patonkia ostamaan. 
Myyjänä oli Saksassa  lapsuutensa ja suurimman osan aikuisiästään asunut espanjalaisnainen, joka siis puhui täydellistä saksaa. Minun vähemmän täydellinen koulusaksa oli melko ruosteessa mutta leipä tuli ostetuksi sen suuremmitta vaivoitta ja yritin siinä samalla viritellä meille suomalaisille vähemmän tuttua jutustelua mitä lännessä small talkiksi kutsutaan. Pikku hiljaa sanat alkoivat sieltä muistilokeroista löytyä.
Kadulla jotkut ihmiset sanoivat joko Hola, buenos dias, tai hello. Englantia olisin toki osannut enemmänkin mutta mitäpä ujo suomalainen maalaispoika uskaltaa. Naisihmiset ajattelisivat että mitähän se tuokin oikeen itsestään luulee...
Muutaman kuukauden jälkeen menin espanjankielen  eli katalaanin  ( http://fi.wikipedia.org/wiki/Espanjan_kieli#Espanjan_kielen_nimet)  intensiivikurssille, joka kesti kohdallani 3 kuukautta eli 12 viikkoa. Tunteja oli päivässä neljä, viitenä päivänä viikossa, eli tahti oli melkoinen.  Muutaman viikon alun helpon jakson jälkeen alkoikin olla tunne kuin saavilla mihin kannetaan lisää ja lisää. Joko pursuu yli tai ei ota enää vastaan.
Kurssin toisen viikon jälkeen menimme perjantaina katsomaan koiranpentuja triple-A -yhdistyksen antamaan osoitteeseen (  http://www.aaahelps.com/    ). Se muutti elämääni enemmän kuin olisin voinut ikinä uskoa.     Marbellassa, suuren huvilan tiloissa oli muutama koiranpentu, joista kaksi oli vapaana "pelastettavaksi". Molemmilla tuntui olevan tosi hauskaa juosta ja leikkiä vapaana puistomaisessa puutarhassa. Toinen ns. sekarotuisista  koirista kuitenkin oli selkeästi kiinnostuneempi meistä.  Mies ja nainen ja ääni  -periaatteella äänestyksessä tämä koira tuli valituksi  2 : 0. Heti emme koiraa mukaamme saaneet vaan vasta seuraavalla viikolla.  Pentu oli jo saanut kaikki tarvittavat rokotukset ym.
Koira oli jo saanut  hienon nimen William. Prinssimäistä olemusta sillä ei ollut, pikemminkin suloinen ja vaatimaton olemus. Williamista tuli sitten Billy, tai Willy.  Rakkaalla lapsella on monta nimeä, niinpä pennusta tuli Silly Billy, siitä huolimatta että se osoittautui erittäin oppivaiseksi ja helposti käsiteltäväksi. Vain pari kirjaa tuhoutui, ei yhtään paria kenkiä.  Jokunen tyyny sai hampaanjälkiä. Sisäsiistiksi koira oppi tosi pian ja hihnassa kulkemisen oppimiseen meni yksi ainoa päivä.
Olin aina pitänyt koiranomistajia hieman Outoina Tyyppeinä; puhuvat koiristaan kuin nuoret perheet lapsistaan. Muutamassa viikossa olin täysin myyty. Pentu seurasi minua kaikkialla, vessaankin se olisi halunnut tulla.
Heti alusta asti teimme melko pitkiä kävelylenkkejä. Ja sitä kautta tulvat niin ympäristön koirat kuin niiden isännät ja emännät tutuiksi. Monen koiran nimen opin tuntemaan, joskus omistajan nimi jäi kysymättä eikä sitä sitten myöhemminkään ehkä saanut tietää. Monista koirista ja koiraihmisistä tuli kuitenkin niin läheisiä että voisi kutsua heitä ytstäväkseen; moniat kerrat seisoimme juttelemassa, koira jaloissa makaamassa. Koirajuttuja, maaliman menoa, mitä milloinkin.  Kun juttelin naispuolisen koiranomistajan kanssa siihen oli ihan hyväksyttävä (teko?)syy... Oli brittejä, saksalaisia, norjalaisia. suomalainenkin pariskunta.  Osa koirista on jo siirtynyt autuaammille nuuskimiskentille.  Myös jokunen koiraihminen on muuttanut pois paikkakunnalta. Uusia on tietenkin myös tullut.
Pari vuotta myöhemmin saimme perheenlisäystä. Suloinen cavalier King Charles spanieli joka sai nimekseen Nur tai Noor  (  http://fi.wikipedia.org/wiki/Noor_al-Hussein) tuli Billyn seuraksi, Valitettavasti sen elämä päättyi jo 6 vuotta myöhemmin vakavaan sairauteen.
Espanjan kurssilla yksi luku kertoi perheestä jonka lomamatka päättyy auton hajoamiseen ja muihin vastoinkäymisiin. Niinpä perhe palaa kotiin, ja mieli on "humor de perros" eli koiran mielellä. Kun koiranpennun onnellisena ihmisenä ihmettelin sanontaa ("Koirathan on melkee aina iloisia!") ei la profesora eli opettaja osannut selittää sanonnan syytä. No, olen joskus ihmetellyt muitakin sanontoja. Koiran ilma...Koiran virka....Ja varsinkin sanonta "Kohtelee kuin koiraa" saa minun karvani nousemaan pysytyyn; jos jotakuta kohdellaan yhtä hyvin ja rakastavasti kuin minun  (meidän) koiraa, on tuo ihminen todella onnekas. Varmasti useimmat vastuulliset koiranomistajat ovat kanssani samaa mielta omien lemmikkiensä suhteen.?