Luen, siis olen.

”Cogito, ergo sum” (latinaa: ”ajattelen, siis olen [olemassa]”) on René Descartesin filosofinen lausuma, josta on tullut länsimaisen rationalismin kulmakivi.

Kun olin pieni poika, äitini vei minua hammaslääkärille pari-kolme kertaa.
Parasta siinä oli se, että lääkärikäynnin jälkeen poikkesimme kauppalan ainoaan kirjakauppaan, mistä sain valita itselleni kirjan.
 Usein se oli yksi Tammen kultaisista kirjoista.

Tammen Kultaiset Kirjat 
oli tullut minulle tutuksi jo aiemmin, ehdoton suosikkini oli Kippi-Kalle (jota ei pidä sekoittaa Kippari Kalleen). 
Näitä äitini luki minulle jo ennenkuin opin itse lukemaan.

Opin lukemaan ja kirjoittamaan tikkukirjaimilla jo ennen kouluikää
(menin kouluun kuusivuotiaana).

Ensimmäisen kirjastokorttini hankin luultavasti toisella tai kolmanella luokalla. Kirjasto oli kauppalan kirjaston sivukirjasto, ja se oli samassa rakennuksessa, kuin pieni koulu, jota kävin, auki kahtena iltana viikossa.
Siitä asti lukeminen ja kirjat on ollut yksi intohimoistani. 

Tunnen joitakin ihmisiä, jotka eivät lue ns. fiktiota. Tiedän, että on ihmisiä (kuten esim. pienyrittäjät) jotka sanovat, ettei heillä ole siihen aikaa.
Joku taas katselee mieluummin elokuvia tai tv-sarjoja. 

Jokainen valitsee asiat, joista pitää.

Minulle kirjat, elokuvat, jotkin tv-sarjat ja musiikki ovat kaikki tärkeitä. En muista kuitenkaan nähneeni yhtäkään elokuvaa, joka olisi ollut parempi, kuin kirja, johon se perustuu.  

Ajattelen, siis olen.  

Luen, siis olen olemassa. 
Niin kauan, kuin aivoni toimivat. 

 Lukeminen kannattaa aina! vakuutti aikoinaan suomalaisen kulttuurin monitoimimies Jörn Donnerkin.

Kaikki mulle ja HETI!

Ostin eilen  nettikirpparin kautta viisi kirjaa kympillä (10 €). Aikaisemmin viikolla olin tehnyt jo samanlaiset kaupat.
Kirjat oli ilmeisesti ostettu normaalihinnalla joskus aikoinaan, en tiedä. Kirjan suomalainen kirjoittaja saa teoksestaan 12 - 21 % kappalehinnasta,  e-kirjojen korvaus on 25 %.
 Miten ei-suomalainen saa palkkionsa, ei minulla ole tiedossa.

Olen tehnyt elämäntyöni kirjastossa.  Kirjastot ostavat  suuria määriä kirjoja (montaa runokirjaa tuskin olisi ostettu juuri  muuten kuin  vain kirjailijan jakamina kappaleina tutuille ja sukulaisille) 
ja kirjailijat saavat kirjastokorvaukset  teoksistaan. Kirjastojen varauslistat eivät ole estäneet esimerkiksi Paasilinnan , Päätalon, Ilkka Remeksen ja Laila Hirvisalon (Hietamies)  kirjojen satojen tuhansien, jopa yli miljoonan , kappaleen myyntiä. 



Suomessa ja muuallakin ns. länsimaissa on olemassa ns. piraattipuolueita, jotka  haluavat mm. kaiken internetissä jaossa olevan aineiston olevan  "vapaata". Mitä  silloin tapahtuu teoksen omistajan oikeudelle luomaansa teokseen? 

Toivottavasti olen käsittänyt asian väärin. Tai en 
 ehkä sittenkään: "Kaiken teosten epäkaupallisen kopioinnin, levittämisen ja muun käytön on oltava vapaata teoksen julkaisuhetkestä lähtien. Piraattipuolue uskoo tiedon ja kulttuurin mahdollisimman laajan leviämisen edistävän ihmiskunnan henkistä ja materiaalista hyvinvointia." Ote puolueen ohjelmasta.


Luin puolueen ohjelmaa laajemmaltikin. 

"Piraattipuolueen mielestä politiikan lähtökohtana tulee olla yksilönvapaus. Jokaisella on oltava vapaus toimia haluamallaan tavalla, kunhan ei rajoita muiden vapauksia. Piraattipuolue vastustaa holhousyhteiskuntaa, jossa valtio puuttuu yksityiskohtaisesti jokaiseen elämän osa-alueeseen."

Tuohan kuulostaa ihan järkevältä? 

Piraattipuolue 
haluaa  myös vähentää byrokratiaa ja viranomaiskontrollia ja lisätä ihmisten vapautta päättää omista asioistaan. Muun muassa tämän vuoksi Piraattipuolue haluaa ottaa käyttöön perustulon.

Aina vain  paranee.  Perustulo? Kuulostaa melkein sosialismilta?! 

Kaiken kaikkiaan puolueen tavoitteena on kaiken informaation vapaa levitys.  Tai sitten - todellakin - olen tajunnut kaiken väärin.

Onneksi minulla ei ole materiaalia,  mitä he voisivat jakaa ilmaiseksi demokratian ja vapauden nimessä.  Toisaalta, jos he jakaisivat blogiani, en panisi pahakseni.  Kun en sillä ansaitse nytkään zlotiakaan. ;)
 

Portugal kotimaa on Ninan...

"...Setúbal nimi kaupungin..."
Menneiden vuosien iskelmän mukaan "mieleen köyhän ja rikkaankin mietteet kuumat tuo Ninan uumat." Hän kun pesee pyykkiä joenvarrella yhdessä muiden tyttöjen kanssa.

Eipä koukattu Setúbaliin matkalla pohjoisempaan Portugaliin.  Tuskin  kukaaan   siellä enää käsin pyykkiä rannassa pesee, taitaa olla tuo Ninakin  jo iso-isoäiti. 
Penelan pikkukaupunki oli taas kohteena.  Vaimon sisko kun asustelee siellä.

Olen kirjoittanut pienestä kaupungista ja sen näkymistä jo parikin kertaa, joten nyt on aika keskittyä muuhun.

 Kirjasto! Se löytyy toki näinkin pieneltä (alle 6000 asukasta) kaupungista. Varmasti osittain siksi, että paikkakunnalla on useita kouluja.  Portugalilaiset eivät ole ilmeisestikään varsinaisesti lukukansaa (naapuriensa espanjalaisten tapaan), mutta toki kirjasto löytyy.


Ja ihan laadukas, sanoisin.

Yleisnäkymä aikuisten lainausosastolta. Kello kymmeneltä on hiljaista.

 

 

Lastenosasto

Suoskki löytyy...

CD-levyjä.

Aikakauslehtiä

Telkkareita on kaksin kappalein

Toinenkin suosikki...

Romaanit on jaettu portugalilaisiin ja ulkomaisiin

 Koululaisten ja opiskelijoiden lomalla ollessa kirjastossa oli hiljaista. 

Internetin käyttäjiä oli neljä

Kirjastossa oli käymässä noin kello kymmeneltä aamulla vain neljä asiakasta, kaikki olivat tietokoneilla, joita oli puoli tusinaa. Ainakaan aamupäivisin ei aikaa tarvinnut näköjään varata, eikä käyttäjältä vaadittu esim. lainauskorttia tai muuta henkilöllisyystodistusta. 

Musiikkia ei voinut kuunnella, ei myöskään katsella videoita. Lainattavia CD- ja DVD-levyjä toki löytyy.

Vieraskielistä kirjallisuutta en löytänyt. Hieman erikoiselta tuntui sen sijaan kaunokirjallisuuden jako alkuperämaan mukaan; portugalilaiset olivat omassa paikassaan, käännöskirjallisuus omassaan. 

Kirjastossa on luonnollisesti käytössä kansainvälinen luokitusjärjestelmä tietokirjapuolella, ja valikoima oli suurehko. 
Koska virkailijat eivät puhuneet englantia eivätkä espanjaa, juttelu ei oikein ottanut luonnistuakseen. Esim. kirjojen kokonaismäärää en kysellyt enkä esimerkiksi  kirjaston käyttömääriä ym. 

Penela on pieni paikkakunta, asukasmäärä himpunverran alle 6000.
Palvelutaso on siihen nähden yllättävän korkea: kirjasto, uimahalli, jalkapallostadioni.

Dewey Readmore Books... maailman tunnetuin (kirjasto)kissa

Aika harvoin törmään kirjaan, jonka arvioiminen on yhtä 
vaikeaa  kuin  lukemani kirjan. Ei siksi, että tarinassa olisi mitään "vaikeaa", vaan siksi, että teksti on sekä samaan aikaan sekä  mielenkiintoista että  joiltakin osin melkoisen naiivi.

Kirjastokissa  (Otava 2008, pokkari 2009) on tällainen kirja. Se on tositarina, ja kuulemani mukaan joisssakin Suomen kirjastoissa jopa löytyy luokitettuna  67.45 (lemmikkieläimet). Parempi luokitus lienee kuitenkin 84 eli kaunokirjallisuus.

Vicky Myronin yhdessä Bred Witterin kanssa kirjoittama kirja kissasta, joka löytyy puolikuolleena Spencerin (Iowa, USA) kirjaston kirjojen palautusluukusta kylmänä talviaamuna tammikuussa 1988, on tarina täynnä rakkautta, tietoa, asiaa, tarpeellista uskoa huomiseen - mutta myös melkoinen määrä  hölynpölyä. Toki lemmikit voivat tuoda (ja usein myös tuovat) ihmisille suurta iloa ja lohtua. Suomalaisen pokkaripainoksen takakannessa todetaan: "Kuinka monen ihmisen elämään kissa voikaan jättää jälkensä.!"

Kissa saa nimekseen Dewey, kirjastoluokituksen mukaan, sukunimikseen Readmore Books,(Read-more-books). Pentu  tuntuu tuovan iloa niin lapsille kuin vanhuksille. Paikallislehti kirjoittaa siitä ensin, sitten muut lehdet ympäri USA:ta.  Se saa ihmisiä  tulemaan - usein lapsineen -  kaikkialta Amerikasta  pienen kaupungin kirjastoon (kun myös TV on hehkutellut asiaa). Jopa japanilainen tv-yhtiö käy filmaamassa "ihmekissaa". Kissa tuntuu rakastavan kaikkia. Mutta erityisesti pelastajaansa, Vicky Myronia. 

Maine saa (kirjoittajan mukaan) jopa pienen kaupungin talouden uuteen nousuun: ihmiset uskovat taas (80-luvun  maatalouden laman jälkeen) huomiseen. Kirjaston kävijämäärät nousevat jyrkästi. 

Vuosien ajan kirjastokissa on osa pienen kaupungin elämää, ja kirjastonjohtajan samoin kuin koko kirjaston henkilökunnan elämää. Nousuineen ja laskuineen.

Kirjastonjohtaja kertoo kaikesta mahdollisesta hauskuudesta, mitä kissa tuo tullessaan. Kaikki tuntuvat rakastavan suloista, eläväistä, kaunista kissapoikaa.
Se saa vammaisen lapsen iloiseksi, kirvoittaa hymyn lähes jokaisen kirjastoasiakkaan kasvoille, hyppää syliin.
Dewey tutkii jokaisen neliömetrin talossa, on vastassa aamulla, kun ensimmäiset asiakkaat saapuvat. Se on paikan kruunaamaton kuningas.

Vuosien mittaan kirjasto muuttuu. Kortistolaatikot korvaa atk. Lainaus tapahtuu viivakoodatulla kortilla.
Yleisölle on tietokoneita internet-yhteyksiä varten.
Henkilökuntakin vaihtuu. Vain kirjaston lemmikki tuntuu olevan ainoa pysyvä. Kunnes kissa tulee vanhaksi, alkaa sairastaa. On tullut aika sanoa hyvästit.


 Arvostan ainesta, joka kertoo Amerikan keskilännen elämästä, ihmisten kykyä olla aitoja, rehellisiä. Samoin kirjoittajan rehellisyyttä kertoessaan perheestään ja omasta elämästään.  Kirja sisältää paljon tietoa pienen maaseutukaupungin pienimuotoisesta, mutta ihmisläheisestä maailmasta. Jotkut kirjoittajan  asukkaiden luonnetta kuvaavat  hehkutukset tosin saavat kulmakarvat nousemaan: "Me keskilännen ihmiset olemme ylpeää mutta nöyrää (?) väkeä." 

Kirjaston käytännön ongelmat ovat toki tuttuja. Byrokratia. Ihmiset jotka päättävät kirjaston asioista, vaikka eivät paikan ovea koskaan avaa, ja joiden viimeisin luettu  kirja on se kirja joka luettiin joskus  kouluvuosina.

Heikointa antia ovat mielestäni Deweyn kuvitteelliset "Päiväohjelma" ja "Säännöt kissoille, joilla on kirjasto hoidettavanaan". 

Jossakin arvostelussa sanottiin, ettei tämä kirja ole kyynikoille. Ei varmastikaan. Olenko siis  kyynikko? Yhtään nenäliinaa ei kostunut tätä kirjaa lukiessani. (Monissa  arvosteluissa kehotettiin ottamaan niitä lähelle kirjaa lukiessa. Älkää haukkuko sovinistiksi, kun sanon, että kaikki olivat naisten kirjoittamia. Olen ehkä ensimmäinen mies, joka kirjoittaa kirjasta.) 

Pienellä viilaamisella (eli jättämällä kaikkein "sokerisimman" sisällön tämä kirja voisi olla ollut miltei mestariteos, vaikkei mitään Pulitzeria  ansaitsekaan.

Kissojen (ja yleensä lemmikkieläinten) ystävälle kirja ilmeisesti on mieluinen lukukokemus. Kirjastoon heti kun aukeaa!

On ilmeisesti vielä pakko(?) todeta, että vaimoni on pelastanut enemmän kuin puoli tusinaa kissaa varmalta kuolemalta. Nyt "perheeseen" kuuluvat vain roskista löytynyt kissanpentu, Lola (nyt 12 vuotta, veli kuoli muutama vuosi sitten), ja ehkä joillekin tuttu koirani Billy, 15 vuotta, pelastettu Triple-A -koira (yhdistys joka pelastaa hylättyjä lemmikkejä) "sekarotuinen" (jos minulta kysytään) maailman älykkäin koira. Ja silti en (valitettavasti) usko, että osaamme kommunikoida telepaattisesti. Ruumiin kielellä toki! 

Wikipedia - vastaus kaikkeen ja kaikille.(Ei maksettu mainos.Ei maksamatonkaan.)

Facebookissa ja muualla ns. sosiaalisessa mediassa kiertää melko usein päivityksiä, missä päivitellään (sic!)    kuinka ihmeessä   nykynuorison vanhemmat tai isovanhemmat onnistuivat käymään koulunsa ja opiskelunsa ilman Google-hakua tai wikipediaa.

Tosihan se on: esitelmää tehdessä  täytyi katsoa, löytyikö kotoa kirjatietoa  tai mennä kirjastoon, hakea tietosanakirjoista tietoa, ja niistä linkkejä kirjoista, mistä se lopullinen tieto (toivottavasti) löytyi.

Työni kirjastossa oli usein näiden nuorten (ja vanhempienkin) auttamista. Viimeisinä vuosina apuna oli myös internet. Kotikoneita oli tuolloin vielä melko vähän, nyt sellainen (tai useampi) taitaa löytyä miltei joka taloudesta.  Internet kulkee jopa mukana...

Internet onkin  todella vaikuttanut useimpien ihmisten elämään tavalla tai toisella.  Suuret, painetut tietosanakirjat alkavat olla  historiaa; mm. jokunen vuosi sitten julkaistiin viimeinen versio maineikkaasta Encyclopaedia Britannicasta.

Tiedon hakeminen on nyt  helpompaa kuin koskaan; oli haun aiheena sitten vaikkapa tieto jonkin tietyn maan väestöstä, pinta-alasta, puhutusta kielestä, viimeisin tieto on "klikkauksen" päässä.

Musiikkifani löytää haluamansa tiedot haluamastaan musiikinlajista tai esiintyjistä, julkaistuista äänitteistä, konserteista jne. Urheilufanille internet on must. Useat urheilutapahtumat löytyvät livenä netistä, samoin faktat urheilijoista, joukkueista jne.

Matkaliput ja aikataulut löytyvät. Useimmat lentoyhtiöt ottavat varauksensa vastaan myös (joissakin tapauksissa miltei aina) internetin kautta.

Mahdollisuudet ovat rajattomat.

Joskus aikoinaan tsekkasin google-haulla tietoja albumista Jimi Hendrix plays,  Curtis Knight sings.  Hendrixin varhaisen kuoleman jalkeen on julkaistu vuosien mittaan vanhoja äänityksiä useilla eri nimillä.  Halusin tietää, onko kyseessä sama äänite vai onko kyse eri versioista ja eri sisällöstä.

Google-haun mukaan Curtis Knight oli brittiläinen folk-muusikko. Näin väitettiin albumia koskevissa  tiedoissa! Joku (ilmeisesti) haki tietoa, ja uskoi mitä sieltä  löytyi;
 Curtis Knight, British musical artist and band leader.

Se "oikea" Curtis Knight taas oli amerikkalainen, melko tuntemattomaksi jäänyt blues/soul-  muusikko. Korjasin tiedon wikiin. Ainoa kerta, kun olen muuttanut mitään wikipediassa.

Sittemmin olen oppinut luottamaan wikipedian tietoihin, pienellä varauksella.

Sama tietysti pätee muuhunkin "tietoon". Osa internetistä löytyvä informaatio  on pelkkää propagandaa, tekstimainontaa tai julkisuudenkipeiden  wannabe- ihmisten  halua tehdä nopeaa rahaa, tulla tv-kasvoksi ilman ihmeempää  lahjakkuutta.

Wikipediasta on olemassa myöskin  suomalainen huumoriversio, Hikipedia. Samantapainen myös monilla muilla kielillä.

Tässä hieman maistiaisia: http://hikipedia.info/wiki/Muusikko.

Ja kun on alkuun päästy, hieman vielä enkuksi.

Ai niin, melkein unohtui: voimme tietysti googlata (tai käyttää jotakin muuta hakurobottia, kuten ask.com) vaikkapa lähimmän ravintolan, kebab- tai pizza take awayn...tai tehdä kaikki ostokset supermarketista. Pankkiasiatkin hoituvat (olettaen että rahaa on...).

On se vaan helppoa nykypäivänä tämä ihmisen elämä. Onhan?