Asenne ratkaisee.

Sosiaalisessa mediassa on ryhmiä ja sivustoja, joilla kannustetaan ihmisiä ajattelemaan positiivisesti.  Mietitäänpä mitä se voisi käytännössä merkitä.

Positiivarin päivä (päiväkirjamerkintöjä).

Aamulla herään tunteeseen, että olen nukkunut yli. Toden totta, kelloradio ei ole soittanut. 
No, mitäs, täytyy olla hieman myöhempään työssä. Mutta kahvia täytyy saada!
Täh? Vettä ei tule! Jokin katkos! No, ilman kofeiiniakin pärjää, banaani antaa energiaa ja jääkaapissa on tuoremehua. Jaa, ei olekaan. No, ylipainoa tässä jo onkin. 

Nyt autoon, avain lukkoon...starttaa, ei lähde käyntiin.
No, ei muuta kuin fillari alle. Ensin täytyy pumpata takarenkaaseen ilmaa. Kun nyt ensin löytää sen pumpun. Hieman huonosti toimii, valskaa. 
Vartin päästä on kumi melkein täysi.

Puolimatkassa alkaa vihmoa vettä. Sadetakkia ei tietenkään ole, mutta eihän tässä sokerista olla!

Muutaman kilometrin jälkeen ketju putoaa päältä. No mitäs, sormet sotkuun vaan ja ketju päälle, varovasti eteenpäin. Ei putoa kuin kaksi kertaa enää.

Lopulta työpaikalla. Käsien pesu veskissä.
Pomo tulee, sanoo: - Mitäs mies, eikös sulla pitänyt olla tänään vapaapäivä?

- Joo, eh, tulin vaan hakemaan jotain täältä mitä eilen unohdin työpöydän laatikkoon!
 Pomo vilkaisee hieman, jotain tuhahtaa itsekseen. 


Fillarilla kotia kohti, mutta koska on perjantai, voisi mennä ostamaan vaikka mäyräkoiran supermarketista. Ja vaikka hiukka grillimakkaraa ostaisi, naminami. Sadekin on lakannut, aurinko paistaa, vapaapäivä. Upeaa!

Kassalla. Katohan, lompakkoa ei tullutkaan mukaan.
No, ehkä on vaan hyvä antaa maksan huilata, ja grillimakkarahan on melko epäterveellistä.

Kotia kohti. Takarengas on taas tyhjä. No, kävellään. Pumppua ei tullut mukaan. 
Ja taas tihuttaa. Aurinko paistaa ja vettä sattaa, taitaa tulla kesä! Lämpötilakin on mukavat noin viisi astetta. Plussaa sentään. 

Tunnin päästä kotipihassa. Hikisenä, märkänä  mutta onnellisena. Nyt suihkuun ja vaihtamaan vaatteet.

Missäs mun avaimet on? Sisällä?
Täytyy varmaan soittaa lukkosepälle. Mut kun ei ole numeroa. Puhelinkin jäi kotiin, ja sitäpaitsi unohdin ladata akun eilen.

Kotona ei ole ketään, vaimo lähti viime kuussa ja vei lapset mukanaan.

Laitan fillarin seinän viereen ja lähden hitaasti kävelemään takaisin kaupungille. Kenkä hiertää...mut kun kävelee kovaa vauhtia, lakkaa ainakin palelemasta. Eiköhän sieltä löydy jostain lukkoseppä. 

Eihän hätä ole tämän näköinen.

Asenne ratkaisee!

Blogi blogista ja hammas hampaasta - tai ainakin paikka parhaasta

Edellisessä blogissa vertailin eri kansallisuuksien tapaa reagoida eri asioihin ja ilmiöihin eli laajemmin sanottuna ns. kansallisuonnetta. Maailman tappiin asti voidaan peistä taittaa siitä onko sellaista edes olemassa. Yksilöitä kun olemme ja käytöstä ja olemusta muovaavat monen monet seikat, ei vähiten ns. sosiaalinen tausta ja esim. koulutus, perheen vaikutuksesta puhumattakaan. Työpaikkakin varmasti vaikuttaa. Rekkakuskin käytös ei ehkä ole samankaltaista kuin vaikkapa myyntimiehen tai pankinjohtajan. Ankara ilmasto, pitkä talvi voi masentaa.
Samoin uskon että jos  suomalainen pellavapää muuttaisi varhaislapsuudessa vaikkapa Italiaan, hänestä tulisi mitä luultavammin yhtä puhelias ja vilkas kuin ne tummasilmäiset kaverit lastentarhassa ja myöhemmin koulussa.

Olipa syy mikä tahansa, meille suomalaisille on jostakin syystä syntynyt tapa reagoida negatiivisiin asioihin voimakkaasti, ja välttää toisaalta voimakkaita ilonpurkauksia. Tämä on todettu mm. joissakin kansainvälisissä tutkimuksissa, joihin en valitettavasti voi antaa linkkiä kun en sellaisia tiedä.
Unohdetaan silti se hokema räkänokasta ja tyhjännaurajasta. Toki suomalaiset osaavat hauskaa pitää ja ns. heittää läppää. Varsinkin parin huurteisen jälkeen joka toinen kuvittelee(?) olevansa varsinainen koomikko ja terassin hauska veikko.

Alunperin tuo ajatus eri kansallisuuksista ja eritoten meidän suomalaisten reaktioista  lähti siitä kun piipahdin sivustolle nimeltä espanja.org. Laitoin sinne keskustelupalstalle parikin vinkkiä blogistani ja jäin odottamaan.

Ja tulihan niitä, kommenteja. Joku valitti ettei blogissa nyt juurikaan Espanjaa käsitelty (olin sanonut että asun Espanjassa ja kirjoittelen blogissa Espanjasta. En sanonut että VAIN Espanjasta.
"Olihan siinä noita mainoksia" kuului toinen argumentti.

Joku toinen säesti kyselemällä paljonko ja kuka noista mainoksista saa rahaa. Sanoin ettei niistä mitään kerry, turha kadehtia, ainoa joka hyötyy on sivuston omistaja. Totesin että jos ei mitään positiivista ole sanottavana on turha heittää ilkeitä kommentteja. No, tähän tuli tietty vastaus että pitää kestää kritiikki...Varmasti kestänkin jos se koskee kirjoitusta, ei mitään muuta.
.
No, turha sitä oli pitempään jatkaa, jankutusta. Kun kuulema en osaa edes kirjoittaa kun en ole ammattikirjoittaja (en ole esim. julkaissut yhtään näytelmäkäsikirjoitusta(!). Hyvä kirjoittaja kun (kuulema) koukuttaa lukijan eikä vain jaarittele.


"Taitava kirjoittaja voi luoda hyvät kulissit, kiertää kuin kissa kuumaa puuroa varsinaista ydinkysymystä viittaamatta siihen sanallakaan. Ja loppujen lopuksi lukija melkein älähtää ääneensä "mutta entä se ydin". Johdattelu on onnistunut."

Jaaha. Minä kun luulin että blogissa kirjoittaja kirjoittaa juuri siitä ja sillä tavoin kuin itse haluaa. Ei blogi ole mikään salapoliisiromaanin käsikirjoitus jossa jännitys kohoaa sietämättömälle tasolle ennen loppuhuipennusta. Toki monikin lukija voi melkein älähtää ääneen: mene jo asiaan. Silloin EN mielestäni ole onnistunut...

Jotkus kommentoijat ihmettelivät miten kukaan jaksaa lukea noita blogeja.  Kun sanoin että onhan siellä laskuri mistä näkee käynnit ja luetut kerrat  niin kuulin että  "niin, minäkin kävin siellä kaksi kertaa: "ensimmäisen ja viimeisen, enkä lukenut". Tuo lukema kun kuulema ei kerro että blogi on todella luettu...No ei toki.  Olettaisin että ainakin muutama sivulla käynyt on jopa lukenut. Miksi mennä blogiin jos on jo päättänyt olla lukematta?!

Lisää kannustavia kommentteja:  
"Ja kuka näitä kuutta miljoonaa blogia joita pelkästään Suomesta löytyy, viitsii lukea, kirjoitukset niissä kiinnostavat lähinnä kirjoittajaa itseään, ei muita.
Kirjoittajilla on yleensä kova pätemisen tarve ja vakava puute itsekritiikin suhteen"   (blogin kirjoittajan valitsema fontti).

 Bloigit ovat kuulema yhtä turhia kuin vaikkapa Facebook. "Turhuuden turhuus kaikki on...."

"Meitä tasapäisiä kirjoittajia sitten on miljoonittain, sinä, minä ja Hentun Liisa, jotka kirjoitamme koulussa opitulla tavalla alkulauseen, kuivan asian käsittelyn ja nousujohteisen loppulauseen. Usko pois, ei me lukijoita mukaamme saada. Meidän kannattaa pysyä keskustelijoiden sakissa vain, vaikka siellä eivät mainosvalot vilkukaan."

Me pieniä ollaan ja kainoja vaan....Kummasti se "mainostaminen" on rassannut...Ja se että joittenkin hiekkalaatikolle on tullut uusi kakara.


Noiden espanja-org- keskustelijoiden sakissa en taida viihtyä.Kiitos vaan kutsusta.
Nukke pois leikistä ja kotia!
Kun siinä edellisessä jutussani kerroin sen vitsin  eri kansallisuuksista, se suomalainen ominaisuus oli että liikaa miettii mitä muut ajattelevat. Taidan itse nyt syyllistyä siihen samaan? Mitenkäs se entinen pappi sanoikaan... :)
Mutta: Suomalaisilla on myös mitä ilmeisimmin  uskomaton "taito" ja tarve väheksyä muita, tyyliin "kukahan toikin luulee olevansa". Muistanpa kuinka joskus nuorna miesnä senaikaisen tyttöystävän kanssa tanssiessani tuli joskus rinnakkaisluokalla ollut juopunut vetämään turpiin kun kuulema makeilin liikaa...


No, loppuhuipennukseksi  aiheeseen ainakin jotenkin sopiva juttu (jota jopa todeksi väitetään).
Saha oli syttynyt palamaan (jostain syystä varsinkin lamakaudet ovat erityisen vaarallista aikaa tässä suhteessa) ja  paikalle oli hälytetty kahden naapurikunnan  VPK:t. Toisten letkumiesten tulo kesti jostain syystä, ja kun se saapui paikalle, oli tuli  saatu jo aisoihin.
Myöhässä olleen VPK:n palopäällikkö katseli happaman näköisenä palopaikkaa ja totesi: "Väärin sammutettu!"

Kiitos kun jaksoit lukea loppuun. Jaaritellaan taas joskus toiste? Yleisön pyynnöstä huolimatta!

Taas tekee niin mieli Pariisiin...

Johdanto:

Amerikkalainen, ruotsalainen, saksalainen ja suomalainen mies olivat eläintarhassa.
He pysähtyivät apinahäkin eteen, kun amerikkalainen keksi kysyä mitä he miettivät katsoessaan apinoita.
Amerikkalainen idean keksineenä sai aloittaa. - Tuli mieleen että tekeeköhän tällaisella eläintarhalla paljonkin rahaa?
Saksalainen kertoi pohtivansa että onkohan tällaisen eläintarhan pitäminen kuinka kallista ja kuinka paljon aikaa siihen menee.
Ruotsalainen taas sanoi olevansa huolissaan siitä pidetäänkö eläimistä huolta kunnollisesti.
Suomalainen oli suosista jäänyt viimeiseksi. - No entäs sinä, Pekka?
- No, minä mietin että mitähän nuo apinat oikein ajattelevat minusta, kun katselevat noin pitkään...

Joskus vuosia sitten kun kerroin tämän vitsi vaimolleni, hän ei oikein tajunnut sitä.

- Ovatko suomalaiset noin itsekeskeisiä? hän kysyi.
Selitin ettei tästä ole kysymys, vaan siitä että meillä on ilmeisesti liikaakin tapana miettiä mitä  muut meistä ajattelevat: naapurit, työtoverit, ventovieraat ihmisetkin. Itsetuntokaan ei aina ole kovin korkealla.
Kun muutamaa vuotta myöhemmin kysyin, joko hän (oltuaan suomalaismiehen kanssa naimisissa useita vuosia) tajusi vitsin, hän myönsi näin olevan. Ihan tuulesta temmattu tuo juttu ei siis ole. Varmasti turhan usein olen miettinyt mitä ihmiset mahtavat mistäkin ajatella.

Ovatko eri kansalaisuuksista olemassa olevat stereotypiat oikeutettuja? Onko niiden taustalla jotakin todellista?
Kun kävin espanjankielen intensiivikurssia joskus kauan sitten, oli koulun (jossa oli useita eurooppalaisia kansallisuuksia) ilmoitustaululla jostakin kopioitu parodia kansallisuuksista. Tarkkaan en muista kaikka mitä se sisälsi mutta ainakin sellaisia "kuvailuja" kuten:  ujo kuin amerikkalainen,  vaatimaton  kuin ranskalainen, täsmällinen kuin espanjalainen, pidättyväinen  kuin italialainen, raitis kuin venäläinen, suurpiirteinen kuin saksalainen, puhelias kuin suomalainen.

Erilaisuuksia kansojen välillä voi tuskin selittää geeniperimällä. Varmasti pitkälti ympäristö, kulttuuri, historiakin, muokkaa meistä mitä olemme. Ilmasto on varmasti suuri vaikuttaja: joskus miettii kuinka pohjoismaalaiset jaksavat elää maassa jossa suuren osan vuotta on pimeää, märkää tai jäätävän kylmää.
Kun vettä vihmoo tai lunta sataa, maailma on pimeä ja kylmä, ei varmasti tee mieli jutella mukavia naapurin tai tuttavan kanssa kadulla. Olutterassit ovat muisto vain.

Toisaalta, miksi ruotsalaiset näyttävät selviävän (yhdessä norjalaisten kanssa) kaamoksesta paremmin kuin me suomalaiset? Du gamla du fria  Ruotsi on tietysti ollut itsenäinen jo 1000-luvulta saakka.
Suomen alistettu asema Ruotsin ja Venäjän alaisuudessa vuosisatojen ajan ei riitä  selitykseksi; norjalaiset ovat olleet täysin  itsenäisiä  miltei yhtä lyhyen ajan.  Tosin Norjan kuningaskunta on ollut olemassa jo vuosisatoja, ensin Kalmarin unionissa ja sitten valtioliitossa Ruotsin kanssa.

Muistan lukeneeni joskus tutkimuksesta missä selvitettiin eri kansallisuuksien eroavaisuuksia tunteiden ja niiden osoittamisen suhteen. Suomalaisista todettiin että heille (meille) on ominaista negatiivisten tunteiden voimakkuus ja ja niiden näyttäminen. Tämä tuskin on mikään yllätys. Suomalaiset eivät ole tunnettuja räiskähtelevinä, iloisina ihmisinä. Edellä kertomallani espanjankurssilla muuan tanskalainen oppilas totesi jotakin mitä en voinut kiistää: Kun suomalainen lähtee seurasta, hän usein vain ikäänkuin liukenee pois, siinä missä monet muut huolehtivat että jokainen seurassa tulee hyvästeltyä. Usein jopa poskisuudelmin naisille. Suomalainen kun ei halua tehdä numeroa itsestään...vai lieneekö ujoutta?

 Stereotypiat sikseen, yhdentyvässä Euroopassakin tavat ja etiketti  ovat yhä riippuvaisia maan kulttuurista ja sille ominaisista käyttäytymismalleista. Aiheesta on kirjoitettu myöskin erilaisia oppaita: on hyvä tietää mikä on hyväksyttävää, toivottavaa tai toisaalta ei-toivottavaa tietyssä maassa ja kulttuurissa.

Donde fueres haz lo que vieres, sanoo espanjalainen sananlasku, joka suomeksi kuuluu Maassa maan tavalla, englanniksi When in Rome, do as Romans do. Muistetaanpa tämä. Ehkä poskisuudelmat Suomessa olisivatkin liioittelua?  Taitaa olla parempi tyytyä vaikka kättelemään niin ei jouduta puhumaan nyrkeillä aviomiehen tai poikaystävän kanssa.
Toisaalta, kun Suomeenkin tulee ihmisiä erilaisista kulttuureista, lienee tarpeen ainakin yrittää ymmärtää heidän tapojaan ja käyttäytymistään.

Muuten, en ole koskaan käynyt Pariisissa. Mieli tekee silti, taas.

Kuormista ja niiden kantajista

Kun runsaan vuoden aikana auto, joka on jo 10 vuotta vanha, menee kolarissa korjauskelvottomaksi ( =korjaamien tulisi kalliimmaksi kuin auton arvo), lämminvesivaraaja  lakkaa toimimasta, tiskikone hukkaa ohjelmansa, voisi ajatella että hilpeäkin mies alkaisi murtaa suuta, vääntää  päätä,  murtaa mustaa haiventa...vai miten se nyt menikään Kalevalassa? Tai ainakin latoa ärräpäitä, potkia kaikkea mikä ei liiku.

Vaan kun ei.

No onko se Rane  nyt alkanut joksikin geriatriseksi hipiksi? Idunsyöjäksi? Positiivariksi?
Vai onko se tullut uskoon? Julistaa ilosanomaa?  Vai johtuuko se siitä verestä (litratolkulla, voin vakuuttaa) mitä sille annettiin sydänleikkauksen yhteydessä : espanjalaista, luultavasti andalusialaista verta. Ranesta tuli melkein espanjalainen?  "Que será será".

Jossakin Raamatussa (kai?) sanotaan että kenellekään ei anneta sellaista kuormaa mitä ei jaksa kantaa. Valitettavasti näin ei ainakaan minun mielestäni  ole. Monet eivät jaksaa kantaa sitä taakka mitä pelkkä elämä tuo.  Toiset, taas, toisaalta, pystyvät kantamaan taakan mikä tuntuu  olevan aivan liikaa.

En minä nyt NIIN naiivi ole että sanoisin että se että kun on käynyt kuoleman portilla (parikin kertaa) ja selvinnyt, se auttaisi laittamaan tärkeät ja vähemmän tärkeät asiat oikeaan järjestykseen.
Toisaalta, kun olen lähinnnä Facebookin kautta tullut tuntemaan ihmisiä ( sekä nuoria että  keski-ikäisiä) joiden parhaat vuodet pitäisivät olla joko käsillä tai vasta edessä , olen oppinut arvostamaan niitä jotka jaksavat uskoa elämään ja taistella sen puolesta, silloinkin kun se tuntuu olevan pelkkää kärsimystä ja fyysistä tuskaa. Eikä  huomisesta tiedä.  Eikä kenenkään ikääntymisenkään pitäisi olla pelkkää luopumista, pahaa oloa, niinkuin se monelle on. Jos olet yksi näistä ihmisistä, tiedät mistä puhun.

Juuri nyt en tiedä miten ja milloin voimme ostaa/korjata astianpesukoneen. Boilerikaan ei toimi.  Jos sanon että ei harmita yhtään, valehtelen. Harmittaa. Voisin jopa käyttää sitä naisen genitaalialuetta kuvaavaa sanaa. Vaan en käytä. Kuorma taitaa olla juuri ja juuri sellainen jonka jaksan kantaa. Hyvä niin. Ainakin yritetään.

Toivon kaikille voimia. Varsinkin niille, joille elämän lotto on antanut pelkät lisänumerot. Mehän olemme enemmistö.  Tsemppiä, ystävät! Jos uskoisin johonkin korkeampaan toivottaisin siunausta. No. Antaa mennä. Toivotan joka tapauksessa! :) Vointeja, jaksamista. Uskoa huomiseen!