Kotimaani ompi Suomi - tai ainakin se toinen

Kun olin lapsi, suomalaisuudesta  ja isänmaasta puhuttaessa piti aina muistaa, että meillä suomalaisilla on hyvät ja luottamukselliset suhteet naapurimaahamme Neuvostoliittoon.
Sehän oli sementoitu YYA- eli ystävyys-, yhteistoiminta- ja avunantosopimuksella. YYA-sopimus Suomen ja Neuvostoliiton välillä allekirjoitettiin 6. huhtikuuta 1948.

Vuosien kuluessa presidentti Urho Kekkosesta tuli näiden suhteiden symboli.   Näin erityisesti 60- ja 70-luvuilla.

Viisikymmentäluvun kouluissa isänmaallisuudesta puhuttiin kyllä vielä vapaammin: meidän 3-4 -luokkien nuori sijaisopettaja opetti meille Gaudeamus igitur -laulun latinaksi, laulatti myös Ateenalaisten laulua ("Kaunis on kuolla kun urhona kaadut, taistellen puolesta maas, puolesta heimosikin") Laulettiin myös : "
Meidän on uudesta luotava maa, raukat vain menköhöt merten taa.

Vuosina 1960–1979 muuttoja Ruotsiin tehtiin 322 000.

70-luvulla poliittinen ilmasto oli muuttunut.  Monet älymystöstä ja taiteilijoista näkivät Neuvostoliiton ihanneyhteiskuntana.  

Isänmaallisuus oli miltei kirosana, tärkeämpää oli puhua työväenluokan yhtenäisyydestä, solidaarisuudesta kapitalismia vastaan.   

80- ja 90-luvulla puhuttiin vain rahasta. "Rahalla ei ole isänmaata".

Noista vuosista on kulunut paljon aikaa. Miten ovat asenteet muuttuneet? 

Ketkä 2000-luvulla puhuvat isänmaallisuudesta?  

Minulle on vuosia ollut parikin siniristilippua, jotka olen ostanut laittaakseni puseron tai takin hihaan. En ole kuitenkaan (ainakaan vielä) sitä tehnyt. Miksi?

Koska isänmaallisuuden (tai, jos halutaan "patriotismin") ovat omineet tatuoidut, nahkapäiset pilottipuserohörhöt, joiden harrastuksena on antaa turpiin erivärisille tai vika kieltä puhuville ihmisille. Tai paremman puutteessa vihervassareille ja homoille.

En enää asu Suomessa, mutta sen tulevaisuus, politiikka ja jokapäiväinen elämä kiinnostaa yhä. Internet antaa siihen mahdollisuuden.  

En häpeä suomalaisuuttani. Kun katselen suomalaista urheilua, nautin menestyksestä, suren tappioita.  Suomalainen kulttuuri on jotakin, mistä voi olla ylpeä. 

Ehkä jonakin päivänä laitan siniristilipun hihaani.  Ja kannan sitä ylpeänä.  Ilman, että ajattelen olevani yhtään parempi kuin kuka tahansa muu.
  m

Kun olin pieni eli eikö mikään muutu?

Usein  sanotaan, että ihmislapsi muistaa lapsuutensa tapahtumia kolmivuotiaasta.
Kuinka paljon niitä/niistä ymmärtää, on sitten toinen juttu.

Yksi varhaisimmista muistoistani: 
Yritin ottaa pois hampaani ja pestä ne, kuten näin äitini tekevän. Hän oli jo yli 40-vuotias (siis minusta vanha), ja tuolloin "tekarit" olivat sen ikäisellä tavallisia.
 Kun joskus paljon  myöhemmin olin armeijassa, jotkut varusmiehistä saivat pehmeää ruisleipää sen normaalin vanukan eli panssarintorjuntaleivän sijaan. He olivat parikymppisiä!

Joskus aikoinaan Suomen Yleisradio soitti paljon lähellä kansanmusiikkia olevaa aineistoa. 
Lauantaina iltapäivällä lauloivat Peipposet .

Kuoron ohjelmistoon kuului mm. laulu Jos sais kerran jouten olla.   "Jos sais kerran jouten olla, voita syyä".

Olin luultavasti kolme-neljävuotias   ja  ihmettelin, miten kukaan halusi voita "syödä". Äiti selitti, että ennen aikaan köyhille ihmisille ei voita juurikaan annettu. Se myytiin, ja korkeintaan isäntäväki sitä sai,  eivät piiat ja rengit, jotka olisivat sitä mieluusti laittaneet limpulleen.

Noihin aikoihin minulla oli samanikäinen tai vuoden-pari vanhempi  kaveri.
 Olavi Virta oli levyttänyt kappaleen Istanbul vuonna 1954. Yle soitti  edelleen sitä ahkerasti. 
Kaverini kanssa istuimme rappujen alla piilossa ja lauloimme: "Istanpuuli, Konstanttinopolissa, Istanpuuli, kirjava kollikissa." Kumpi meistä keksi tuon kollikissa-version, en muista. Ehkä kuulimme sen joltakin vähän vanhemmalta lapselta tai joltakin koiranleuka-aikuiselta...

Yhtä asiaa kyllä ihmettelin. Miksi siinä laulettiin: "Nimet muuttuu ain´, ja niillä peitetään". Eihän nimillä voi peittää?  

Paljon myöhemmin opin, että nimillä ja sanoilla kyllä peitetään.  Paljonkin. 

"...ettei  mikään muutu lain, ihminen säilyy entisellään". 





 

Lapsuuden talo. John Grisham maalaismaisemissa.

 

Amerikkalainen bestseller-kirjailija vie kirjassaan Lapsuuden talo (WSOY 2004) lukijansa oman  lapsuutensa maisemiin Arkansasiin.

"Jännityskirjailijan uusi aluevaltaus" hehkuttaa takakannen teksti.

Kirjan tapahtumat ovat vuodelta 1952, ja kirjan kertoja on seitsemänvuotias Luke  (Graham on syntynyt vuonna 1955).

Lapsen kertoma tarina antaa kirjalle tiettyä viattomuutta ja toisinaan lapsen ajatukset saavat aikuislukijan hymyilemään.  

Arkansas on amerikkalaisen mittapuun mukaan  yhä tänään  köyhä osavaltio. Viisikymmenluvulla  sen asukkaista suurin osa eli puuvillanviljelystä. Teollisuutta on vähän.
 

Arkansas merkitty punaisella.

Luke elää yhdessä isovanhempiensa ja vanhempiensa kanssa puuvillafarmilla, missä perhe joutuu ottamaan joka vuosi velkaa siemenien ostamiseksi, ja hyvällä onnella pystyy maksamaan velan ja saa vielä jotain sukanvarteenkin myytyään satonsa.  Jos sato jää huonoksi tai tulva tulee pelloille, se merkitsee lisää velkaa.  Perhe tulee pitkälti toimeen omilla vihanneksillaan, kaupasta ostetaan vain välttämättömyystarvikkeita: jauhoja, kahvia jne.
Kerran viikossa Luke saattaa päästä isoisän kyydissä pikkukaupunkiin ja saada jopa pullon colaa ja suklaapatukan sekä päästä elokuviin. Äidin mielestä elokuva antaa lapselle kuvaa muustakin maailmasta ja on siis kehittävää.

Kun puuvilla kypsyy, se täytyy poimia nopeasti, ja siksi Ozarkin vuorilta tulee poimijoita, samoin meksikolaisia. Muutaman viikon ajan joudutaan raatamaan aamuvarhaisesta iltamyöhään. Myös Luke. Isoisä ja isä ovat kaiken aikaa  huolissaan sateesta ja sen tuomasta mahdollisesta tulvasta.
Ainoa ilo on kuunnella illalla radiosta baseballia. Luke haaveilee ammattilaisurasta. Hän haluaisi ostaa tienaamillaan rahoilla ihailemansa baseball-joukkueen puseron.  Haaveena on olla ammatilaispelaaja tässä joukkueessa jonakin päivänä.

Sunnuntaina koko perhe menee baptistikirkkoon kuuntelemaan ankaran Jumalan sanaa.  Koko perhe, myös Luke, rukoilee iltaisin Jumalalta hyvää säätä ja sadon onnistunutta korjaamista.

Vuoristolaisten ja meksikolaisten tulo loppukesästä saa aikaan jännitteitä ja tapahtumat johtavat tilanteisiin, missä nuori Luke joutuu pohtimaan oikeaa ja väärää, salaisuuksien pitämistä tai niiden kertomista aikuisille.

Isoäiti on vahva ja oikeudenmukainen persoona, todellinen matriarkka, joka tuntuu tekevän vaikeitakin päätöksiä perheen puolesta, isoisä ei turhia puhele. Äiti haluaisi pois maatilalta, ja haluaa Luken menevän isompana opiskelemaan. Isä jää hieman kuin sivupersoonaksi, vaikka isän ja pojan suhde onkin ilmeisen ongelmaton.  Luke on yleensä kiltti poika, mutta pientäkin hairahdusta seuraa selkäsauna. Poika itse pitää sitä täysin normaalina.

Luken serkku Ricky on sotimassa Koreassa, ja koko perhe odottaa häntä kotiin. 

Vaikka kirja kuvaa kovaa ja rankkaa elämää, lapsen luontainen optimismi valaisee sitä, ja loppu onkin - omalla tavallaan - onnellinen.  Tulevaisuus on ehkä sittenkin valoisa. 

Kirja on hieman erilaista Grishamia. Kirjalijan sujuva kerronta on tallella, näkökulma vain on lapsen.  

 Kirja ei ole muistelmateos, vaan - kirjailijan mukaan - "lapsuuden muistojen inspiroimaa mielikuvituksen tuotetta".

Jos tämä sai sinut kiinnostumaan, kysy kirjaa paikallisesta kirjastosta. Muista: suomalainen kirjastolaitos on maailman paras!
Pidetään se sellaisena! Voit toki myös ostaa kirjan, ehkä divarista.

Pahuus

En juuri koskaan lue arvostelua kirjasta, jonka aion lukea. Usein kyllä lukemisen jälkeen, verratakseni  arvostelijan tai ns. tavallisen lukijan arviota omaani. Monesti  en edes lue kirjan takakannen  tekstiä kokonaan, turhan usein kun sen laatija ei joko tajua tai välitä, että paljastaa liikaa olennaista. Kirjoittaja on  (esimerkiksi) ehkä halunnut "yllättää" lukijan erikoisella käänteellä mutta  tämän takannen teksti pilaa. Näin varsinkin ns. dekkareissa.

Alkaessani lukea Jan Guillounin   kirjaa Pahuus   en malttanut olla lukematta ensin takakannen tekstiä ja sen jälkeen googlaamatta lisätietoa kirjoittajasta. Romaanin kun kerrottiin olevan omaelämäkerrallinen.  Ei ehkä  olisi pitänyt.

Kirjassa Guilloun  isä  esiintyy sadistina, joka pahoinpitelee poikapuoltaan päivittäin. Tämän väitteen ovat kiistäneet niin Guilloun äiti kuin sisarpuolikin. Myös Guilloun opettajat ovat kiistäneet Pahuus- romaanin todenmukaisuuden ja sanoneet sen olevan paljolti sepitettä.

Toisaalta, esim. opettajien väite "paljolti sepitettä" on vähintäänkin  moniselitteinen. Eli suuri osa väkivallasta siis kuitenkin tapahtui?


Wikipedian tiedoissa kerrottiin  kirjailijan yhteyksistä erilaisiin äärivasemmistolaisiin liikkeisiin -60 - ja 70 -luvuilla sekä 
 KGB:hen. Hän oli syytettynä myös ns. IB-tapauksessa  ja sai vankilatuomion.

Tekeekö yllämainittu kirjailisjasta vähemmän uskottavan? Monen mielestä varmasti kyllä.  

Mitäpä sanoisin sitten itse kirjasta?
 Tapahtumat sijoittuvat Ruotsiin 1950- ja 1960 -lukujen vaihteeseen. 

En halua paljastaa liikaa juonta, mutta jonkun verran kerrottakoon.  Kirjan päähenkilö on poika nimeltään Eric joka kokee isän aiheettoman, sairaalloisen väkivallan joka ainoa päivä. Poika oppii kestämään pahoinpitelyä itkemättä, koska itku saa isän vain silmittömän, jokseenkin  hallitsemattoman raivon valtaan.

Koulussa hänestä tulee ns. kovis. Jengin kingi. Väkivalta ja  rahanlainaamnen (lue: koronkiskonta) johtaa lopulta siihen, että Eric erotetaan, ja hänen on mahdollista mennä vain  yksityiseen sisäoppilaitokseen (oppikouluun häntä ei enää hyväksytä). Hänen äitinsä myy kalliin taulun, millä pojan jäljellä oleva keskikoulu voidaan maksaa.

 Ensimmäinen tunne on helpotus, miltei  ilo. Hän on poissa isän kynsistä.  Paikka on lisäksi kuin tehty urheilulliselle nuorukaiselle. Urheilupaikat ovat upeassa kunnossa. Eric voi mm. jatkaa lupaavaa uimarin uraansa. 

Totuus paljastuu kuitenkin pian. Koulussa on varsin  erikoinen kasvatusmetodi: oppilaat hoitavat rangaistukset itse, opettajat eivät niihin puutu. Lopputulos on ilmeinen. Uusi poika saa tuntea simputuksen pahimmillaan. Lukiolaisilla on täysi valta keskikoululaisia kohtaan. Prefektit johtavat, ja heidän johtajansa valitaan näennäisillä vaaleilla.  Tätä kutsutaan toverihengeksi. Keskikoululainen kun saa tehdä saman vuosia myöhemmin. 
Tarkoituksena on kasvattaa pojista miehiä armeijan ja talouselämän johtoon.  Opettajat sulkevat silmänsä väkivallalta.  Paria poikkeusta lukuunottamatta, mutta hekään eivät nosta sormeaan sitä vastaan.

Voimistelunopettaja kannustaa Ericiä, mutta tietää, että hyvä urheilumenestys ei auta häntä välttämättä tulemaan hyväksytyksi. Keskikoululaisen urheilumenestys vain helposti lisää vihaa ja kateutta lukiolaisissa. 

 Hänen epäillään myöskin  olevan "sossu" eli vihattava ja halveksittava sosiaalidemokraatti. Useimmat koulussa ovat ns. paremmista perheistä, joko rikkaita tai aatelissukua. . 

Väkivallan kierre jatkuu. Eric ei halua alistua.  Ei, vaikka seurauksena on yhä pahempia pahoinpitelyjä, joihin opettajat eivät puutu. Prefektien väkivaltainen  vastustaminen merkitsisi välitöntä erottamista.  Keskikoululainen saa kyllä joskus myös tapella "reilusti" kun hänet on ensin haastettu: vastassa on kaksi lukiolaista...Ja koko koulu katselee. Lukija odottaa "lopullista ratkaisua". Ja tokihan se tulee...

Onnistuuko Eric käymään keskikoulun loppuun
voidakseen  suunnitella lukioon menoa kotikaupungissaan Tukholmassa? Jatkuuko väkivalta loputtomiin?   Miten isä suhtautuu mieheksi kasvavaan poikaansa? 

Guillou on varsin arvostettu kirjailija niin meillä kuin muuallakin. Hänen romaaninsa ajoittuvat keskiaikaan (kuten Arn Magnusson -kirjasarja), mutta myös uudemmalle ajalle, kuten Carl Hamilton -kirjasarja, joka kertoo omasta ajastamme.

Suuri vuosista -trilogiasta on suomeksi ilmestynyt kaksi osaa. 

Pahuus- romaani pohtii väkivaltaa, sen muotoja ja ja oikeutusta  Taustalla on mm. tapahtumien aikaan käyty Algerian sota. Onko välivaltaan aina vastattava väkivalla? 

Kirja on ensimmäinen romaani, jonka olen lukenut tältä kirjoittajalta. Varmasti ei kuitenkaan viimeinen. 

Pahuus-romaanista on myös tehty elokuva.