Leijonan varjo

Leijonan varjo on kirjailija Tero Sompin kahdeksas romaani, kustantajana pieni Myllylahti, ilmestymisvuosi 2013.

Romaani on dystopia. Tulevaisuuden ennustus, joka on ei-toivottu.

Se on/oli minulle ensimmäinen tutustuminen kirjailijaan.

Leijonan varjo sijoittuu lähitulevaisuuden (ehkä  vuosi 2020)  Suomeen. Maassa on vallan ottanut äärioikeistolainen Suomi-puolue.   EU:sta eroamisen jälkeen ja kansalaisten perusoikeuksien kieltämisen vuoksi Suomi on eristyksissä  muusta maailmasta,  Pohjois-Korean tapaan. Ainoa "ystävämaa" on USA. Eristyneisyys on johtanut taloudelliseen romahdukseen.

Puolueen nousun on taannut maassa yhä avoimemmin ilmennyt muukalaisvastaisuus. Kansa oli "saanut tarpeekseen".

Populistinen Suomi-puolue on käyttänyt nousevan nationalismin ja muukalaisvihan  hyväkseen. Noussut maan suurimmaksi puolueeksi.
Ja saatuan vallan, puolue käyttää Isänmaallisen Poliisin rajoittamatonta valtaa murskata oppositio. Täysin se ei onnistu: Helsingin lähistöllä mm.  on alue, joka on "lainsuojatonta". Siellä systeemin vastustajat eli jäljellä olevat ulkomaalaiset,  rikolliset ja huumeidenkäyttäjät hallitsevat. Todellista uhkaa vallanpitäjille he eivät aiheuta. Poliisikaan ei sinne halua, eikä voi, mennä. Vain osa entisten aikojen maahanmuuttajista tekee työtä, palkatta. Kaikki "epäisänmaallinen", ei-suomalainen on kiellettyä.

Jo "vanhan vallan" eli tasavallan aikaan poliisina toiminut, keski-ikäinen ylipoliisikonstaapeli  Pekka Gerber ei koe pakkovaltaan perustuvaa yhteiskuntaa omakseen.  Hän vierastaa ajattelua, että jos esimerkiksi murhattu nainen on "vain ryssä", juttua on turha kovin tarkasti tutkia. Ja syyllinenkin näköjään löytyy helposti.  Joka on syyllinen kunnes toisin todistetaan. (Mitä tuskin tapahtuu.)  Mies melkein lynkataan kun hän löytyy rikospaikan läheisyydestä.

Kuten rikosromaaneissa on tapana, keskushenkilön taustasta annetaan pikkuhiljaa lisää  tietoa. Gerber ei ole onnistunut elämässään haluamallaan tavalla. Menneet hyvät ajat entisen tasavallan ajalta tulevat mieleen ehkä liikaakin.  Hän haluaa  siksi hoitaa rikostutkinnan, vaikka esimiehet jarruttelevat.

Voiko yksi mies nousta pelastamaan koko maan?  Mystiset "toisinajattelevat" haluavat värvätä miehen tähän suureen tehtävään. Mutta onko oikein käyttää  väkivaltaa, kuten Eugen Schauman aikoinaan?

Tämän pidemmälle en voi tarinasta kertoa. Pilaamatta lukijan mahdollisuutta nauttia kirjasta.

Kaunokirjallisesti teos ei ole jotakin sellaista, mitä "jokaisen pitää lukea". Juonen loogisuuskin voidaan asettaa kyseenalaiseksi. Mm. se, että hirmuhallitus on kieltänyt alkoholin (vaikka puoleen jäsenet toki sitä nauttivat). Käytäntö kun mm. edesmenneessä Neuvostoliitossa oli toinen: kansan annettiin juoda ja polttaa; oli  ainakin jotakin nautittavaa elämässä. Muutenkin kuviteltu "historia"  vaikuttaa hieman epäuskottavalta. Olisiko tämä mahdollista? Joiltakin osin tarina lähestyy jo parodiaa, tahatonta komiikkaa. Valtaapitävät sallivat vain isänmaallisen musiikin esittämistä. Radiossakin soivat vain Muistoja Pohjolasta -tyyppiset kappaleet. Edes Sininen ja valkoinen ei ole sallittu? Tai Olen suomalainen? Tai Popedan Ukkometso?

Eräällä tavalla kirja kuitenkin toimii. Eräänlaisena varoituksena. Voisivatko suomalaiset todellakin  olla valmiita yhteiskuntaan, missä kaikkinainen erilaisuus on kielletty? Jos ja kun se jopa merkitsee omienkin oikeuksien karsimista.  Voidaanko  muualta tulleet tuomita  automaattisesti jonkinlaisiksi ali-ihmisiksi?

 Kirjan "todellisuuden" yhteyttä joidenkin poliittisten puolueiden ajamiin asioihin ja tavoitteisiin ei voi kieltää...

Silti jää tunne, että tällaista ei todellisuudessa voi tapahtua. Eihän?

Onnellinen mamu

Saavuin nykyiseen kotimaahani puolitoista vuosikymmentä sitten.

Minulle ei osoitettu heti  3-4 huoneen asuntoa "hyvällä alueella", eikä vuokraa maksanut yhteiskunta.

Minulle ei myöskään annettu Adidas-verkkareita, plasma-TV:tä, isoa summaa käteistä rahaa. 

Minulle ei myöskään kustannettu ajokorttia.

 Suomessahan maahanmuuttajat, kuten olemme saaneet lukea, saavat kaiken tuon. Ilman mitään sitoumuksia. Näin on kerrottu somessa, joten tottahan sen täytyy olla. 

Entäpä minä? Miten minulle sitten kävi? Miten pärjäsin? 

Kukaan ei uhannut antaa minulle turpiin. Kukaan ei huudellut perääni. Kukaan ei nimitellyt.  Ei sanonut, että minun pitäisi palata kotimaahani. 

Sen sijaan, sain ilmaisen terveydenhoidon, ystävällisen palvelun ja kohtelun kaikkialla.  

Espanjassakin on toki  oma äärioikeistonsa. Todellista merkitystä sillä ei onneksi ole. 

Maahan tulee jatkuvasti mm. afrikkalaisia, joita perussuomalainen nimittäisi  "elintasopakolaisiksi". Toisin sanoen, ihmisiä, jotka pakenevat nälkää. 

En paennut nälkää Espanjaan. En myöskään ole rikas, joka tuo suuria summia maahan.

Espanja on maa, jolla on suuri historia, niin hyvässä kuin pahassa. Yksi ihmisten parhaita ominaisuuksia on toleranssi. Kyky ymmärtää muitakin kuin oman nurkan ihmisiä. Empatia.Sympatia. Myötätunto.

Suomella ja suomalaisilla (ainakin monilla)  tuntuu olevan   vielä pitkä matka tähän.

  Joskus aikoinaan pohjoismaita pidettiin maina, missä haluttiin huolehtia naapurista. Hankeen ei saanut kukaan jäädä kuolemaan. Mutta, ehkä se koski vain sinisilmäisiä, valkoihoisia ihmisiä?  Muukalaisille halutaan laittaa postimerkki perseeseen ja lähettää  takaisin kotiin...?

Minulle ei kukaan ole vielä moista halunnut tehdä. Kiitos, Espanja ja espanjalaiset. 

Pakkoruotsista ja vähän muustakin

Joskus sanotaan, että kaukaa näkee paremmin kuin läheltä.
No, katsotaan. Miltä näyttää Suomi Espanjan näkövinkkelistä?

Kolmekymmentäluvulla (1930-) Suomessa oli voimakas oikeistolaisaalto, kuten koko Euroopassa. Käytännössä se tarkoitti, että esim. Lapuan liike toimi voimakkaasti ja avoimesti kommunismia vastaan. Kyyditykset olivat yksi tapa toimia. Kommarit kuljetettiin Neuvostoliiton rajalle, heidän "ihannemaansa" luo. Ruotsinkieltä myös vastustettiin, ja monet muuttivat nimensä suomalaiseksi, tosin usein syystä, sillä  monet eivät edes puhuneet ruotsia.

Tänä päivänä kommunisteja ei enää pelätä. Tilalle vihattavien ja pelättävien ihmisten tilalle ovat tulleet mm.  mamut eli maahanmuuttajat.

Keitä sitten pelätään ja miksi? Puolalaista tai virolaista raksaduunaria, joka on valmis tekemään työtä alle liiton vaatiman palkan? Ei, mutta toki työntekijät haluavat sen estää.
( Työnantajien ja heidän poliittisen kannattajakuntansa mielestä tätä on joskus nimitetty jopa mafiatoiminnaksi ja kehityksen jarruksi, nuoret eivät kuulema saa työtä kun ay-liike vaatii liian kovia palkkoja. Olisivatko suomalaissyntyiset nuoret valmiita menemään työhön alipalkattuna?!)

Ei. Pelätään  mm. muslimia, joka tulee ja muuttaa koko maan islamilaiseksi! Kaikki eriväriset ihmiset tuntuvat pelottavan.

Pakkoruotsia vastustetaan. Jos ruotsi otetaan pois opetettavista kielistä, tilalle voidaan ottaa vaikkapa ranska, italia tai saksa. Näin sanotaan.
Ihan totta? 

Useimmat suomalaiset  nuoret eivät luultavasti  halua oppia mitään muuta kuin sitä ainaista enkkua; sillä kun pärjää tietsikan, iPadin ja minkä tahansa hilavitkuttimen kanssa! 

Minä puhun viittä kieltä. Eikä se mikään ihme ole.  Englantia en koskaan opiskellut koulussa enkä missään muuallakaan. Silti se on paras vieras kieleni.   Ruotsia ja saksaa opiskelin koulussa, ja tulen toimeen niillä. Espanjaa opiskelin kolme kuukautta. Loput opin "kantapään kautta".
Mielestäni Suomen kaksikielisyys on rikkaus.

Espanjassa asuu paljon ei-espanjalaisia ihmisiä, erityisesti tietysti Aurinkorannikolla.   Myös "pakkoruotsalaisia". Toki he puhuvat yleensä englantia, mutta aina parempi, jos osaa heidän omaa kieltään. Siis ruotsia. 
Ruotsi on rajanaapuri, ja kielellä  pärjää myös muiden skandinaavien kanssa. Skandinaviskalla.  Eikä unohdeta sitä, että Suomessa on edelleen melko suuri ruotsinkielinen vähemmistö.

Jos brittiläiselle henkilölle kertoo, että puhuu neljää-viittä kieltä, he pitävät miltei nerona! Useimmat heistä kun eivät puhu äidinkielensä lisäksi kuin ehkä jonkinverran esim. ranskaa. Jos sitäkään. 
Suomalaisten ja muiden pohjoismaalaisten halua osata kieliä arvostetaan ja ihaillaan.  Puhutaan siis edelleenkin kahta kotimaista ja ainakin yhtä vierasta kieltä! Siitä huolimatta, että Bertolt Brecht sanoi, että Suomi on maa, missä vaietaan kahdella kielellä...