Mää olin TAAS Mänttässä! Ja koko kylä tanssi ja soi. (2015)

Helena Haaparannan

 

Matka Mänttään (Mänttä-Vilppula) alkoi perjantaina 24.7.  inhimillisesti katsoen kammottavaan herätysaikaan: kello kolme (3). Ilma on jo (tai edelleen, aamuyöstä) kuuma. Kapsäkki on pakattu, kaikki kunnossa. Aamiainen (vai yöpala?), sitten matkaan.
Lentoasemalla rutiinit, odottelua, lopulta koneeseen.

Vierustovereiksi sattuu eläkeläispariskunta Benalmadenasta. Pakenevat helteitä vilpoiseen kotimaahan. Juttelemme mukavia, ja matka joutuu. Neljä tuntia ja kymmenen minuuttia, ja ollaan Tampereella.  Tytär vie kyydissä Mänttään, mutta palaa itse Tampereelle, kun ensin on käynyt mummoa katsomassa.

Mää oon Mänttästä -tapahtuma oli jo käynnistynyt torilla, minne en ajoissa  ehtinyt. Sen sijaan Los Dosin  keikalle ehdin.  Göstan konsertti jää väliin ja nukkumatti alkaa kutsua jo hyvissä ajoin.

Neon 2, eikun siis,  son  Los Dos.

Lauantaina 25.7. sitten katseltiin reinofutista ja ihan "oikeatakin" jalkapalloa Mäntänvuoren kentällä:
13 Reinofutis, FC Juicen kirjasto vs. FC Kop@  Juicen kirjaston pojat ovat ilmeisesti treenanneet jalkapalloa, eivät vain lukeneet ja kuunneelleet Leskistä. Selkeä voitto vieraille.
14 Ainofutis,  FC Märylin vs. FC Ladies. Kotijoukkue taisteli urhoollisesti, mutta niukka tappio tuli yleisön kannustuksesta huolimatta.
15 Valon peli, Mäntänvuoren jalkapallokenttä: Valo - LeKi Futis.Valolle maalin tappio, vaikka tilanteita oli ja kannustus oli raivokasta.
Kormus viihdytti jalkapallo-otteluiden lomassa. Mm.Juicen kappaleita. Maukasta suomirockia.

Katusählyn loppuottelunkin ehdin näkemään...

Vuorenmaja tarjosi jälleen hyvää musiikkia ja hyvää seuraa.  Radio Autere lähetti paikalta  ohjelmaa suorana. Helena Haaparannan konsertissa soi sähkökannel!  https://soundcloud.com/helena-haaparanta/smoke-on-the-water-live-vuorenmaja-2572015?fb_action_ids=10153560732959596&fb_action_types=soundcloud%3Apublish
  Myöhemmin illalla  Night Club Kane goes punk and pogo, lauteilla Metsäliitto Mäntän konttori ja Rattus.  Paikalla oli monia tuttuja, mutta keskustelu on hieman vaikeaa, kun bändien vahvistimet ovat täysillä. Musiikista en sano mitään...different strokes for different folks...

Sunnuntaina sataa aina lauloi Tapio Rautavaara aikoinaan, ja niin satoi nytkin. Päivä meni siis melkein ns. Punaiselle Ristille.  

"Lomaa" oli toki vielä paljon jäljellä. Tiistaina piti tottakai poiketa Vilppulan torilla kahden siskon kanssa, ja samat tututhan siellä oli kuin aikaisempinakin vuosina. Muurinpohjalettu ja kahvi olivat tietysti must.

          

                                                  

Keskiviikkona oli vuorossa matkan kulttuuripitoisin päivä.  Tutustuminen aikuisen tyttären kanssa Gösta- museoon sekä   Mäntän Kuvataideviikkojen antiin Pekilossa. 

                                                                     Vuoden museo Gösta  oli todella tutustumisen arvoinen niin itse paikkana kuin kokoelmiensa vuoksi. . 

Pekilon kokoelma oli toki ajatuksia herättävä ja mielenkiintoinen, mutta osa taiteesta,    joka oli hyvin sähköistä            ( eli  paljon videokuvaa ja ääntä) ei aina täysin minulle auennut.
                                                             

Torstaipäivälle ei juurikaan ollut suunnitelmia, paitsi siirtyminen Tampereelle, josta sitten perjantaina oli  vuorossa lento Malagaan ja siirtyminen Aurinkorannikon helteisiin Suomen viileydestä.   Onneksi viikolla olleista  neljänkymmen asteen lämpötiloista oli tultu ainakin hieman alas.

Viikko on lyhyt aika, varsinkin kun käytännössä matkoihin siitä kuluu kaksi päivää. Mutta aikaahan on, ja kello tikittää lisää jatkuvasti (minulla kun sellainenkin muinaismuisto kuin rannekello yleensä on mukana) ... ehkäpä jälleen ensi vuonna mää oon Mänttässä? Que será será...¡Hasta la vista!

           

 

Jaloa kilpaa vai rahastusta?

Kuusikymmentäluku, ehkä vuosi 1965. Olen katselemassa paikallisottelua.  Pienen kaukalon ympärillä muutama sata kiekkofania.  Kiihkeä tunnelma. Tunnelma miltei  kuin  luokkataistelussa.
Ilmeisesti paikkakunnnan parhaan kiekkojoukkueen maine on muutakin kuin olla paras. Jos pelaaja haluaa liittyä "oikeaan " seuraan, se saattaa tarkoittaa parempaa palkkaa. Mahdollisuutta nousta hierarkiassa.  Paperitehdas antaa mahdollisuuden ylenemiseen. Joillekin se riittää.

********

Asuin elämäni ensimmäiset vuosikymmenet pienellä teollisuuspaikkakunnalla Suomessa, Pohjois-Hämeessä.
Urheilussa, kuten elämässä yleensäkin, oli tuolloin olemassa  selvä jako kahteen.
Olit joko "porvari" tai "duunari".  Porvarin pentu tai duunarin kakara.
Urheiluseurojakin (yleisseuroja)  oli kaksi. Toinen kuului SVUL:ään eli Suomen Voimistelu- ja Urheiluliittoon.
Toinen Työväen Urheiluliittoon, TUL:ään.
Jako johtui siitä, että kansalaissodan aikana "punaisten" puolella olleet
erotettiin SVUL:stä, ja näin TUL syntyi. Pakosta.
50- ja 60-luvuillakin luokkaerot olivat vielä selvät.

60-luvun lopulla  paikallinen tullilainen seura alkoi olla vahvempi mm.  jääkiekossa, jalkapallossa, ja lentopallossa. Jäsenmäärän suhteenhan  se oli aina ollut paljonkin  suurempi.
  Molemmat seurat  pelasivat tuolloin jääkiekossa  Suomen  toiseksi korkeimmalla tasolla, ns. Suomi-sarjassa,  mikä n. 6000-7000 asukkaan paikkakunnalle oli varsin hyvä saavutus. Keskinäisissä otteluissa oli luokkataistelun tuntua...
Jossakin vaiheessa syntyi ajatus yhteisestä kiekkoseurasta.  Se syntyi, ja uuden  seuran paras saavutus oli karsia mestaruussarjaan. Rahkeet eivät aivan riittäneet.  "Uusi" joukkue Helsingin Jokerit ja  perinteikäs  Turun TPS nousivat. Pienellä paikkakunnalla ei tuolloin ollut edes jäähallia.
Jo aikaisemmin jotkut olivat yrittäneet yhdistää jalkapalloilijoita, mutta uuteen seuraan eivät liiittyneet tullilaisen seuran pelaajat, ja seura kuivui kokoon parissa vuodessa.
Suunnituksessa sen sijaan yhteinen sävel löytyi, uusi seura perustettiin,  ja seurauksena oli useita SM- ja PM- mitaleita sekä yksilö- että joukkuetasolla. Myös  kaksi MM-mitalistia löytyy. Joukkue tekee edelleen kiitettävästi mm. juniorityötä.

Nuo ajat ovat kaukana takana. Niin jääkiekossa, lentopallossa,  kuin jalkapallossakin. Suunnistuskaan  ei enää ole yhtä menestykäs laji kuin joskus ennen.

Tämän päivän urheilua  kun  hallitsee raha.  Niin Suomessa kuin koko maailmassa. Pieneltä paikkakunnalta ei enää ylletä kansalliselle huipputasolle, maailman tasosta puhumattakaan.   Näin on ainakin useimmissa joukkuelajeissa.

Katselin netin kautta Europa Liigan ottelua jossa vastakkain olivat Manchester Unitedin maineikas, tähtiä vilisevä joukkue ja espanjalainen  Athletic Bilbao.Viime mainittu joukkue on Baskimaasta, ja on FC Barcelonan ja Real Madridin ohella ainoa joukkue mikä on ollut aina Espanjan  La Ligassa sen perustamisesta saakka, koskaan putoamatta alemmalle tasolle.
Athletic pelasi ManUn ulos. Voittamalla molemmat ottelut.
Kaikki pelaajat ovat espanjalaisia. Nimen perusteella uskoisin että kaikki ovat baskeja. Yhtään nimekästä, kallista, ulkomaalaista pelaajaa joukkueessa ei ole.

Myös Manchester City, suurella (venäläisellä) rahalla koottu joukkue, putosi jatkosta.

Paluuta aikaan jolloin urheilu oli pelkkä harrastus, tai (kuten esim. jalkapallossa)  ammatti jolla voi  ansaita pari-kolme kertaa enemmän kuin tekemälla töitä tehtaassa, kuten  oli vielä 60-luvulla,  ei ikinä palaa. TV- sponsori- ym. sopimukset takaavat  joukkueille ja yksittäislle urheilijoille, kuten esim.  tennispelaajille, uskomattoman suuret ansiot. Siitä huolimatta, ehkä (ainakin silloin tällöin?) kansallinen ylpeys, halu "näyttää" voittaa Suuren Rahan?
Ehkä ne kyyneleet mitä näkee urheijoiden silmissä voiton hetkellä ovat aitoja, niiden takana ei ole pelkkä tieto sadoista tuhansista euroista jotka tulevat pankkitilille? Näin haluan uskoa.

Nautin urheilusta. Se on parasta viihdettä, voittaa kirkkaasti vaikkapa valmiiksi nauretut sit comit ja elokuvat joissa on väkivaltaa ja/tai uskomatonta tuhoa tai lälläriromantiikkaa.

Silti, vaikka on helpompaa kuin koskaan löytää urheilua esim. internetin kautta, kaipaan joskus aikaa joka oli, monellakin tapaa, viattomampaa, ehkä aidompaa.

Nostalgia ei ole kuten ennen. Niinhän se on.