Kuningas elää?

Elvis 50-luvulla

Kohta on Suomessa jälleen loppiainen. Espanjassa se on Dia de los Reyes eli Kolmen kuninkaan päivä. Silloin maassa jaetaan myös vasta joululahjat. Katolisen maan tapaan.

 Kolme kuningasta (monissa maissa, mukaan lukien Suomi, heitä kutsutaan itämaan tietäjiksi tai viisaiksi miehiksi) kävivät kunnioittamassa uutta juutalaisten kuningasta joskus parituhatta vuotta aiemmin.

Kuningas  syntyi myös vuonna 1935. Vaikka kukaan ei huomannut mitään erikoisempaa  ennen vuotta 1956. Tammikuun 8. vuonna 1935 ei syttynyt tähteä taivaalla.  Rockin tuleva kuningas  oli kuitenkin syntynyt.

Tietenkin monet epäilivät miehelle annetun arvonimen oikeutusta viisikymmentäluvulla.  Valkoinen poika, joka kuulostaa "mustalta". Varastaa mustien musiikin!  Moni on myöhemminkin kyseenalaistanut Elviksen kuninkuuden. "Oikeaksi" rockin kuninkaaksi on ehdotettu milloin Chuck Berryä, milloin Little Richardia...tai Jerry Lee Lewisis, joka kuuleman  mukaan joskus sanoi: "Elvis may be the King, but I´m the best!"

Tänä päivänä on edelleen olemassa  afrikkalais-amerikkalaisia (ja myös valkoihoisia) , joiden mielestä Elvis oli vain "copy cat". Kalpea kopio. "Todistuksena" on mm. Elviksen alkuaikojen tuottajan, Sun Recordsin omistajan Sam Phillipsin toteamus, että jos hän "vain löytäisi valkoisen pojan, joka kuulostaa mustalta, hän voisi tehdä miljoona dollaria". Todistellaan myös, ettei Elvis 
kirjoittanut  itse kappaleitaan. Ei kirjoittanut (vaikka hänet mainitaankin osallisena joissakin levykansissa ja luetteloissa), mutta kuka sanoo, ettei vaikkapa arvostettu oopperalaulaja ole uskottava, kun hän laulaa "vain"  toisen kirjoittamaa musiikkia? 

Väittely Presleyn  merkityksestä onkin mielestäni turhaa. Hänen alkuaikojen levytyksensä osoittavat, että mies pystyi ottamaan minkä tahansa laulun; bluesia, countrya, viihdettä, ja tekemään siitä omansa. Monet valkoihoiset laulajat tekivät siistittyjä cover-versioita (kuten vaikkapa Pat Boone). Elvis ei siistinyt vaan usein jopa lisäsi intensiteettiä. 

Myöhemmin Elvis meni lähemmäksi keskiverto pop-musiikkia. Hänen tekemänsä elokuvat ovat useimmiten lähinnä tuskallista katsottavaa, ja musiikki lähinnä (harvoja poikkeuksia lukuunottamatta)  tyhjänpäiväistä.

Yksi Elviksen tyhjänpäiväisistä elokuvista. Blue Hawai.

Vuonna 1968  Elvis teki legendaarisen Come back specialiksi  nimetyn paluun TV-studioon, ja sen jälkeen vuosien ajan kiertueita ympäri USA:ta. 

Elvis TV-Special

Tarina kertoo, että tv-tuottaja laittoi Elviksen seisoskelemaan Sunset Boulevardille vilkkaana aikana. Harva tunnisti miestä. Tuskin kukaan pyysi nimikirjoitusta. Hysteriaa herättänyt tähti tuntui olevan vain entinen tähti. Jotakin oli siis tehtävä.

TV-ohjelma, missä Elvis esiintyi  pukeutuneena mustaan nahkaan ja esitti "livenä"  mm. alkuaikojensa musiikkia oli menestys.  Uudet esiintymiset ympäri Amerikkaa seurasivat.  Mies kiersi useiden vuosien ajan ahkerasti esiintymislavoja.  Päätyen crooneriksi Las Vegasissa. Viihdyttäjäksi, joka lähinnä  parodioi alkuaikojen rock-aikaansa. Viimeiset vuodet olivat täydellistä alaspäinmenoa. 

Elvis Las Vegasissa.

Tänä päivänä Elvis on legenda. Hänen levyjään on myyty kuoleman jälkeen paljon enemmän kuin hänen elämänsä aikana. 

Jokaisena Elviksen syntymäpäivänä (kuten myös kuoleman päivänä)  lukuisat tv-kanavat ja internet-portaalit myyvät kaikenlaista Elvis-memorabiliaa eli keräilykamaa. Usein aivan turhaa tavaraa. Kukaan tuskin tietää, montako erilaista musiikkikokoelmaa  on myynnissä.

Minulla on luultavasti kaikki "kunnollinen" Elvis-materiaali. 50-luvun Sun-levytyksistä 60-luvun armeijasta paluuun "Elvis is Back"-materiaaliin, ja lopulta vuoden -68 Come back- ja 70-luvun klassikoihin. 60-luvun alun jälkeen mies levytti paljon tarpeetonta elokuvamusiikkia.  

Elvis elää. Musiikissa, jonka hän jätti meille. Valitettavasti hänestä on tehty miltei pelkkä  tavaramerkki.  Vaimo, joka kerran jätti hänet, kerää rahat. 

Talis est vita.
Tällaista on maailman meno.

Music was my first love...

Joskus kauan sitten  (joskus  tuntuu, että siitä on  iäisyys)  kaksi koulukaveriani viettivät illan ennen toisen armeijaan astumista.

Kaverillani  oli paristoilla  toimiva levysoitin, ja (ehkä) parikymmentä single-levyä ja pari LP-levyä. Ainakin Rolling Stonesien 1. LP, ehkä myös  LP Aftermath. Kokoelman soittamiseen meni luultavasti vain pari-kolme tuntia. 

Joskus 80-luvulla, silloisen vaimoni serkku katseli LP-kokoelmaani: noin 700 LP- levyä, ja ihmetteli, miten minulla voi olla aikaa kuunnella niitä kaikkia...No, yritin selittää, että levyjä vain kerääntyi vuosien mittaan. Ei niitä kaikkia enää kuuntele joka päivä tai edes joka viikko.  Joitakin tuskin koskaan. 

Ja niiden ostaminenkin  käytännössä loppui, kun menin naimisiin ja lapsia alkoi tulla. Musiikki ei ollut tärkeää, lapset ja perhe oli.  Joka markalle oli parempaakin käyttöä kuin jokin rocki, "teini-ikäisten  juttu"! Ainakin vaimon mielestä. Ja varmasti monen muun.

Meille tuli vuosia myöhemmin ero.   Ei musiikin takia, tietenkään.   

  Muutin Espanjaan. Uuden vaimon ja minun yhteinen  cd-kokoelma kasvoi nopeasti noin 1000 kappaleeseen.

Luin tässä taannoin  Rytmi-lehdestä miehestä, joka kertoi levyjen kokoamisen muuttuneen addiktioksi.  Hän jopa myönsi, ettei hän edes kuuntele useimpia ostamiaan levyjä; hän kokoaa (tai yrittää ) saada täydellisiä kokoelmia;  kysymys on selkeästi riippuvuudesta. 

Olen ollut musafani koko elämäni ajan. On joitakin bändejä ja artisteja, joiden musiikkia ole ostanut, koska se on ollut "must". Rolling Stonesien jäsenten soololevyt, esimerkiksi. Ja muutaman muun yhtyeen ja artistin. 

Tänä päivänä musiikin lataaminen (laillisesti) on helppoa.  Samalla musiikin arvo(?) on mielestäni  laskenut. Joskus aikoinaan nuoren piti maksaa suhteettoman paljon vaikkapa vain ostaakseen sen päivän hitin. Singlen. Ehkä viisi-kuusi minuuttia musiikkia.  Josta, usein se b-sivu oli täytebiisi.

Addiktio?  Musiikki on minun addiktioni. Ei tiettyjen levyjen tai artistien täydellisen kokoelman kerääminen - se kun on jo hävittty taistelu! Vaan musiikin kokeminen - joko vanhan ja tutun tai uuden - elämyksenä.

Pelkään, että tämän päivän nuori ei tule milloinkaan kokemaan samaa iloa, kuin me menneisyyden haamut, joille se uusi LP-levy oli Jotakin Suurta.  Tai se uusi sinkku!

En voisi enemmän toivoa olevani väärässä. 

Tänä päivänä (kuulema) käytetään huomattavasti enemmän rahaa videon tekemiseen  kuin itse musikkiin. Se puhunee puolestaan, missä mennään.  

Kuitenkin, vielä tänäänkin, löydän miltei joka päivä musiikkia, joka saa innostumaan, tuntemaan sitä löytämisen iloa, mitä uusi "biisi" tai "artisti" tai jopa uusi musiikin laji (esim. jostakin todella eksoottiselta vaikuttavasta maasta)  voi aiheuttaa. Facebook on paikka, missä musiikin harrastajat kaikkialta maailmasta haluavat -ja voivat-   
 jakaa omia kokemuksiaan.  Monet sivustot ovat ilmaisia - käytännössä satoja (ehka tuhansia) radioasemia voi kuunnella ilmaiseksi. 

Music was my first love, and it will be my last, lauloi John Miles aikoinaan. 

Luulen, että minun kohdallani on lähestulkoon samoin...

Tää kaipuuni menneeseen aikaan - eli Espanjan Enon seikkailut musiikin ja äänentoiston kiehtovassa maailmassa

Ostin tässä jokin aika sitten soittimen, joka soittaa vanhoja LP,  -EP- ja singlelevyjä, myös ns. 78 kierroksen savikiekkoja.

Ulkonäkö tuo mieleen 40-  (tai 50-)luvun. Voisi kuvitella, että tällaisesta kuunneltiin sotauutisia...
Tällaisella soittimella pitäisikin ehkä soittaa juurikin  1930-1950 -lukujen musiikkia: swingiä, be-bopia, lauluyhteitä. Andrews Sistersiä. Louis Jordania, rock and rollia.  Ja tottakai, vinyylinä tai "savikiekkoina". 78 kierroksen nopeuskin löytyy.

Huomio, huomio, täällä Suomen Yleisradio!

Toki soittimella voi soittaa myös CD-levyjä ja - jopa - C-kasetteja!

Kuinka monella meistä on tallessa C-kasetteja? Minulla on joitakin, jossakin...
 No, luin jostakin, että koska monet 70-luvun ns. bensa-asemakasetit ovat harvinaisuuksia, niiden muuttaminen uuteen formaattiin on tarpeen. Eli, ne voivat olla jopa ns. arvokkaita.  Ja kuten odottaa sopii, on myös kasetteihin keskittyneitä keräilijöitä, vaikka niiden kestävyys ja äänentoisto onkin kaukana hifi-laadusta.

Soittimessani  soivat Stones-klassikot ja muut 60-luvun aarteet vinyyliltä hienosti. Ja radio toimii, kuten kaikki muukin,  ihan hyvin. Tottakai, manuaalisesti, nuppia kääntämällä, kuten asiaan kuuluu. Ei sentään tarvitse odottaa, että putket lämpiävät, kuten oikeissa wanhan ajan radioissa.  Teknologia kun toki on uutta vanhalta näyttävissä kuorissa.  

Olen ostanut toisenkin retro-soittimen.  Lisätään iso kajarit, ja  a-vot!
  Tuohon soimaan Phil Spectoria! "Be my be my baby!"

Monet tuntemani musiikin asiantuntijat ja "edistyneet harrastajat" eivät tykkää digitaalisesta saundista.  Vanhan Liiton miehet (ja naiset). Kliinistä, kuulema. Jotain kuulema puuttuu. 

Minulle musiikki on musiikkia, eikä sitä mielestäni äänittäminen tai muu käsittely juurikaan voi pilata. No, ehkä joskus hinku tehdä stereo-versioita alkuperäisistä  monoäänityksistä, etenkin alkuun, kun toiselle kanavalle lisättiin keinotekoisesti kaikua tms.

 Toisaalta, aikoinaan  kun melkein kaikki vinyylit laitettiin CD:ille, jopa alkuperäisten vinyylien rahinat ja napsunnat kuuluivat.  Silloin, kun ns. masternauhoja  ei ollut käytettävissä. Nykyisin ne kaikki suodatetaan pois. 
Monien klassikkojen CD.versioiden kuuntelussa huomaa soittimien erottuvan paremmin, kuin alkuperäisillä vinyyleillä.

Uskon  kyllä toisaalta, että musiikin kehitys ei - valitettavasti - välttämättä ole kulkenut yhdessä tekniikan kehityksen kanssa. Eli kaikenlainen musiikin muokkaus saa jotkut melko lahjattomatkin artistit ja bändit kuulostamaan paremmilta kuin ovatkaan. Puhumattakaan luovuudesta, jostakin todella uudesta. Tai pikemminkin se puutteesta.  Sitähän ei voi teknisesti luoda. 
Mutta lieneekö ikäkysymys? Tuntuu, että kun on kuunnellut tarpeeksi paljon, kaikki rockissa on moneenkin kertaan kierrätetty.

Retrosoittimet ovat nostalgiaa. En silti halua elää menneisyydessä.

 Kuuntelen mieluusti nuoruuteni musiikkia, mutta myös paljon vanhempaa. Musiikkia, jota tehtiin jo paljon ennen syntymääni.  Myös uutta. Kaikkialta maailmasta.

Musiikin maailma on ääretön aarreaitta. 

Vahinko vain, että ehdin "hävittää" vinyylikokoelmani aikoja sitten. En kuitenkaan tuhota; ne ovat ympäri Suomea, hyvissä ja rakastavissa kodeissa! 

 Olen myös ostellut joitakin vanhoja vinyyleitä, niissä kun on JOTAKIN , mitä ei voi selittää sellaiselle, joka ei tuota aikaa ole elänyt. 

Ei koolla ole merkitystä!

Kuuntelin tuossa hetki sitten Bob Marleyn varhaisempaa tuotantoa kiinalaisen halpatuonti-CD-radio- soittimen kautta.
Täytyy myöntää, ettei reggae-musiikki, mikä paljolti perustuu vahvaan bassoon ja muutenkin hyvin tehtyyn studiotyöhön, kuulosta parhaimmalta pienen soittimen kautta kuultuna. Nuoruuden ystäväni kutsui tällaisia soittimia aikoinaan sippiviuluiksi..

Tällä hetkellä linnassa viruva pop/rock- nero Phil Spector ei "tykännyt" stereo-soundista. Se oli liian pehmeä, ilmeisesti. Wall of sound perustui moniin äänityksiin, ei kuitenkaan stereoon. 
Spector halusi musiikin kuulostavan hyvältä "transistoriradion" pienen monokaiuttimen kautta rannalla tai autoradiosta.

Seitsemänkymmentäluvulta asti stereo oli jotakin, mitä jokaisessa kodissa piti olla: Iso setti, jossa oli vahvistin, viritin (=radio), kasettinauhuri, levysoitin ja ISOT kaiuttimet. 

Muistan, miten ostettuani "stereot", halusin kuunnella melkein kaikki LP:t ihan uudella tavalla. Usein tuli pettymys: Esimerkiksi Creamin LP:t oli äänitetty (tai ainakin julkaistu) siten, että kitara oli vasemmalla, rummut keskellä ja basso oikealla.  Hölmöä. 
Toisaalta, tuolloin julkaistiin paljon ns. progressiivista rockia. Joskus kitara (tai jokin muu soitin) vaelsi kaiuttimesta toiseen...cool!

En ole koskaan ollut ns. hifi-hullu.  Muistan, miten joskus luin jostakin alan julkaisusta (HiFi-lehti?) lukijan kirjeen, missä hän oli huolissaan, luettueean jostakin brittijulkaisusta, kuinka hänen omistamissaan kaiuttimissa voi olla tekninen virhe.  Itse hän ei ollut huomannut mitään...

Olen kuunnellut musiikkia vuosikymmeniä.  On kertoja, kun olen kuullut vaikkapa laulun bussissa  tai kapakassa, kaukana hifi-laadusta, ja se on iskenyt kuin tuhat wattia.
Kun olin sairaalassa toipumassa vaikeasta leikkauksesta, kuulin kännykkäni radion kautta kappaleen Pretty amazing grace.

Ei se varmaankaan ollut "raskasta hifiä". Mutta se sai miehen kyyneliin. Saa edelleenkin. 

Kahta en vaihda...

Kun olin nuori, aina yli  parikymppiseksi asti,  muistin tärkeät tai muuten merkittävät asiat joka vuodelta. Joistakin vuosista jopa kuukauden tai päivän tarkkuudella. Suuret urheilutapahtumat, ennätykset.   Kuka voitti Suomen mestaruuden tietyssä lajissa. Mikä oli Rolling Stonesien eka ykkönen Britannian tilastoissa, ja milloin.   Sälätietoa, sanoisi joku. Ja ihan tottahan se. Tärkeämpää toki olisi muistaa milloin oli jokin sota tai milloin mikäkin Ludwig-niminen kuningas hallitsi, milloin oli Pähkinäsaaren rauha. Mutta, puhunkin nyt siitä elämästä mitä itse elin. Ja elän.

Kun vanhenee, vuodet lyhenevät, asiat ja ihmiset muuttuvat ja menevät. Muisti ei enää rekisteröi kaikkea.

Yksi asia, minkä haluaisin muistaa, on päivä milloin sain ensimmäisen kirjastokorttini.
Numeron muistan: 92. Pienen koulun yhdessä huoneessa toimi kirjasto, missä seuraavien vuosien aikana kävin miltei joka kerta kun se oli auki: tiistaina ja torstaina, kello 5 - 7.  Joka viikko, ainakin kerran.
Samalla kertaa, kun sain kortin, luokkatoverini, naapurin poika, otti kortin myös. Oliko numero 91 vai 93, en muista. Olin luultavasti kahdeksanvuotias. Kaverin kerrat varmaankin jäivät pariin: pojasta ei lukumiestä tullut. Ja nyt makaa jo mullan alla. Sivukirjastokin muutti pois aikoja sitten, koulun tultua lakkautetuksi.  Uudessa paikassa se toimi vuosia, kunnes sivukirjasto lopetettiin.

Äitini rakasti kirjoja, Osti meille lapsille, ja luki, kun olimme pieniä, emmekä vielä osanneet itse. Oliko hänellä aikaa itse lukea, suuren perheen äitinä, en tiedä. Tuskin.  Ainakin melko vähän niin kauan kun olimme pieniä.

Rakkaus kirjoihin on säilynyt. Toki rakastan myös musiikkia ja monia muitakin asioita.  Luen kirjoja mieluiten suomeksi, englanniksikin pystyn lukemaan vaikeuksitta. Vaikka asun Espanjassa, en usko pystyväni koskaan nauttimaan lukemisesta paikallisella kielellä. Se on vahinko. Mutta, olen liian vanha oppimaan, niinkuin vanha koira. Koiriahan rakastan myös....

Rakkaus kirjoihin toi ammatinkin. Työn, josta nautin. Voin olla paikassa, joka oli täynnä kaikkea minulle tärkeää; kirjoja, levyjä, myöhemmin tietokoneita. Ihmisiä.  Eli kirjastossa.

Rakkaus musiikkiin sen sijaan toi vain nautintoa. Kaikenkaikkiaan, se vain "haittasi" opiskelua; alakoulun priimuksesta tuli myöhemmin laiska opiskelija. Musiikki, tytöt, elämä, olivat tärkeämpiä. Muusikoksi minusta ei ollut, en halunnut/jaksanut harjoitella edes sillä bassolla, jonka ostin. Myin sen pois.

Eipä tullut kirjailijaakaan.  Lehtimiehen ammatti olisi kiinnostanut, varsinkin jos se olisi ollut musiikin kanssa tekemisissä.  Elämää on takana, ja tehtyjä ratkaisuja on turha katua.

Espanjassa kirjastolaitos ei valitettavasti  ole lähelläkään samalla tasolla kuin esim. pohjoismaissa.  Niinpä lukemiseni hankin kirpparilta ja divarista.  Niistä löytyy lähinnä pehmeäkantisia dekkareita, mutta myös parempaa (?) kirjallisuutta. Onneksi omat tyttäreni ovat aina tuoneet tulisaisina hyvää, uutta suomalaista prosaa.  Siitä heille kiitos. Samoin siskolle, joka muisti myös tuoda lukemista.

Kahta en vaihda.
 Ne eivät ole sukka ja toinen sukka. Ne ovat kirjat ja musiikki.  No, taitaa niitä muitakin olla...niistä ehkä sitten jokin toinen kerta?

Hullu vuosi mutta tapahtui jotakin hyvääkin...

Armon vuonna 1968 tapahtui paljon;   vuotta on usein nimitetty Hulluksi vuodeksi 
Prahan kevät alkoi,  päättyäkseen Varsovan joukkojen miehitykseen silloisessa  Tsekkoslovakiassa
Martin Luther King jr ja Robert Kennedy joutuivat salamurhan kohteeksi USA:ssa.
Pariisissa opiskelijat mellakoivat. Suomessakin "Vanha" vallattiin. 
Vietnamin sota oli täydessä käynnissä.
Laivanvarustaja, maailman rikkaimpiin miehiin kuuluvsa Aristoteles Onassis ja presidentin leski Jacqueline Kennedy vihittiin.
Apollo 8 kiersi kuun. Juri Gagarin, maailman ensimmäinen avaruuslentäjä, kuoli tapaturmaisesti.
Meksikossa käytiin kesäolympiakisat. Bob Beamon hyppäsi pituushypyssä 890 cm, mikä paransi maailmanennätystä 55 senttimetrillä. Ennätys pysyi voimassa vuoteen 1991 saakka.

Musiikissakin  tapahtui paljon. 

Maailmalla syntyi useita bändejä jotka kohosivat maailmanmaineeseen: Black Sabbath, Deep Purple, Free, Judas Priest, Nazasreth, Rush, Yes.
Elvis Presleyn tv-show, jota on sittemmin usein nimitetty 1968 Come Back Specialiksi, lähetettiin USA:ssa joulukuun 3. päivänä. 

 Suomessa Mainos-TV:ssä valittiin ensimmäinen Syksyn sävel. Voittaja oli Kristian. Syksyn Sävel säilyi MTV3:n ohjelmistossa vuoteen 2001 ja herätettiin henkiin jälleen vuonna 2011.

Olin aikoinaan, jo -60-luvun alussa,  innostunut bluesista, lähinnä Rolling Stonesien, Animalsien, Kinksien ja muiden brittibandien kautta. Sittemmin, 60-luvun ja 70-luvun vaihteessa  blues tuli yhä suositummaksi Britanniassa ja (heh) sen syntymämaassa USA:ssa. Valkoihoinen yleisö "löysi" tämän musiikin.  John Mayall´s Bluesbreakers, Fleewood Mac (alkuaikoinaan), Groundhogs, Savoy Brown Blues Band,  Nine Below Zero...lista brittiyhtyeistä on pitkä. USA:ssa valkoiset bluesyhtyeet kuten Canned Heat ja Paul Butterfield Blues Band pitivät bluesin ja bluesrockin  lippua korkealla.  Suomen radiossa (YLE)  Pekka  Gronow soitti jazzia ja bluesia. Varsinaisia rock-ohjelmia oli todellä vähän. Kaupalliset radioasemat tulivat vasta pari vuosikymmentä myöhemmin. 

  


Suomen musiikkielämässä tapahtui myös.

Singlelistoja hallitsivat tutut kotimaiset nimet:  Irwin, Danny, Kai Hyttinen, Päivi Paunu.  Ja tietysti Simo Salminen Pornolauluineen....LP-levyjen kulta-aika ei ollut vielä tullut.
Tiedotuspuolella sentään tapahtui jotakin uutta.
Syntyi Finnish Blues Society. 
Blues News oli lehti, jonka vuosikerran sai liittymällä em. yhdistykseen. Vuosittaista maksua en muista, mutta kahtena ensimmäisenä vuonna lehti ilmestyi kolme kertaa. Muoto oli tabloid-kokoinen sanomalehti. Lehti jakoi tietoa bluesin ja soulin sekä rock and rollin suurista ja pienemmistäkin nimistä. Sen vaikutusta suomalaiseen musiikkielämään tuskin voi yliarvioida, vaikka jäsenmäärät eivät yhdistyksessä suurensuuria olleetkaan.
.Yksi ns. mustaan musiikkiin erikoistuneen yhdistyksen perustajajäseniä oli Jukka "Waldemar" Wallenius  
Wallenius vastasi suurimmasta osasta lehden sisältöä alkuvuosina. Jossakin vaiheessa Waldemar päätti, että oli aika mennä eteenpäin.Nuoren miehen elämänura löytyi musiikin parista: Blues Newsin jälkeen Musa (1972) ja sitten Soundi (1975).    

Ennen Musaa Suomessa ei ollut todellista rock-lehteä. Suosikki oli tyttöjen fan-lehti, joka meni mukaan kaikkeen mikä myi. Rytmi taas oli silloin vielä Suomen Jazzliiton julkaisema, ja  tiukasti jazz-lehti. Nykyisin lehti on lähinnä rock- ja popkulttuurilehti, vuonna 2005 tapahtuneen kustantajan vaihdon myötä. 

Musa kertoi rockista, soulista, popìsta. Bluesiakaan ei ollut unohdettu. Musaa ei enää ole, mutta Soundi ilmestyy edelleen.  Musiikkilehti Rumba syntyi vuonna 1983.
Tänä päivänä myös  Blues News ilmestyy edelleen. Virkeä keski-ikäinen on yhä voimissaan. 

Suomalainen rock-journalismi tavallaan siis  syntyi  tuona "hulluna vuotena". Blues elää tänäänkin. Kuten yksi bluesin perusnimistä, Muddy Waters aikoinaan lauloi: "The Blues Had A Baby And They Named It Rock And Roll". Ilman Watersia, Chuck Berryä ja kumppaneita ei olisi rock and rollia, ei Elvistä, Beatlesia, Rolling Stonesia. Ja kaikkea sitä afroamerikkalaisen musiikin kirjoa, mistä saamme tänään  nauttia.

 Toivoisin, että tämän päivän nuoret (ja miksei varttuneemmatkin?)  tutustuisivat afroamerikkalaisen  musiikin "juuriin". Sieltä löytyy paljon sellaista mikä saa tämän päivän teollisen popin tuntumaan tosi köyhältä;   kuin  hampurilaispaikan pikaruoka  verrattuna kunnon ateriaan. Edellä mainitut lehdet ovat tuossa löytämisessä avuksi. Kaikki luonnollisesti löytyvät myös netistä. Useita pelkästään netissä ilmestyviä musiikkisivustojakin on, joten ainakaan informaation puutetta ei voi syyttää jos mieleistä musiikkia ei tunnu löytyvän.  Top 30-hittejä putkessa soittavat radiokanavat ja läyhäiset musiikkivideot eivät "vakavaa" musa-fania kauaa miellytä.  YouTube ja lukuisat nettiradiot ja googlehaku käyttöön! 

Maailma on täynnä hyvää musiikkia, vanhaa, uutta ja kaikkea siltä väliltä. Sen käyttö äänimassana ja "seinäpaperina" on musiikin pilkkaa. Siis etsimään, ja löytämään, mars mars!

Every day I have the blues...eli musahullun tunnustuksia.

No. Ei nyt sentään, jos bluesilla tarkoitetaan  että on "feeling blue".
Blues musiikkina sen sijaan kuuluu päivään jokaiseen, kuten "suomalaisen bluesin" eli tangon edustaja Eino Grön aikoinaan lauloi.

Kun olin pieni poika, musiikillisia suosikkejani olivat tietystikin Georg (Jori) Malmstenin lastenlaulut, Pikkuoravat, eli tuon ajan lastenlaulut. Mutta muitakin oli: Tapio Rautavaaara, Olavi Virta.

Sitten tuli Elvis ja rock and roll. Tuohon aikaan (50-luvun lopulla) YLEllä ei ollut nuortenohjelmia. Ainoa aika, jolloin nuoria (ja meitä lapsia...) lellittiin, oli lauantaina klo 16 - 16.30 soinut Nuorten ULA. (Nuorille ihmisille kerrottakoon että ns. ula- eli ultralyhyet aallot tairkoitti samaa kuin FM tänään, eikä se ollut edes stereo...)
Lahden asema lähetti yhä kohisevaa ohjelmaa ns. pitkillä aalloilla.

Elvis muuttui kuitenkin pian  ihan liian pehmeäksi. Elokuvat olivat tylsiä, musiikki alta arvostelun, joitakin kohokohtia lukuunottamatta, kuten vaikka Devil in Disguise vuonna 1963. Vasta vuonna 1968 Elvis tuli "takaisin" TV-shown myötä.

Mutta sitä ennen tapahtui, ja paljon....

Tuli The Beatles. 1963.  Kummat tukat. Rasvat oli pesty pois. Korvia tuskin näkyi.  Moppitukaksi sitä kait silloin kutsuttiin. Vielä Hampurissa soittaessaan Silver Beatles(?) oli pukeutunut mustaa nahkaan ja tukka oli elvistyylin kammattu taaksepäin.

Musiikki; no, oli osittain ihan " jees". Chuck Berry-covereita, ihan OK versio biisistä Please Mr. Postman.  Kundit hymyilivät PR-kuvissa. Niillä oli siistit kuteet, bleiserit ja solmiot. Koko vanha rock and rollin imago, nahkarotsit ja "kovat kundit" oli poissa. Vanhemmatkit tykkäsivät. Kivoja poikia.

Sitten,Rolling Stones! Musiikki paljon rankempaa, imago samoin.  "Would you let your daughter go out with a Rolling Stone?!"

Se oli menoa, se! Pekka Gronow soitti radiossa (YLE) jazzia, mutta myös bluesia. Lehdet kertoivat Rolling Stonesien suosikeista, joita he ylistivät estoitta: John Lee Hooker, Muddy Waters, Chuck Berry. Löysin bluesin! Jo veljeni (joka muutti Saksaan melko varhain) jättämä musiikkikokoelma oli  jo aikaisemmin  saanut minut kiinnostumaan myös jazzista.  Maailma tuntui olevan täynnä fantastista musiikkia!

Musiikki ei kuitenkaan ollut halpaa; LP-levy oli kallis, samoin "sinkku". Eli pieni musta levy jossa oli yksi kappale molemmilla puolilla.

Sitten tuli "seiskytluku". Heavy metal. Progessive rock. Jazz rock (fusion).  Disco. Funk.  Glam rock. Folk rock.  Country rock. Punk.  Jokaiselle tuntui olevan oma musiikki jonka sai valita.
C-kasetille voi äänittää musiikkia radiosta. Tai kopioida kokonaisen LP:n.

80-luvulla tuli "uusromantismi" eli puudeleilta näyttävät syntetisaattoribändit. Nätit pojat.  Uusi hevisukupolvi.   Rapin ja hip hopin nousu.

90-luvulla "Brit pop"eli oikeastaan uusi brittiläinen rock-sukupolvi.

Entä 2000-luku? Tuntuu että musiikki tänään  on enemmän kuin koskaan "kulutustavaraa" Sen ostaminen on kuin ostaisi hampurilaisen.  CD kirpparilla maksaa euron. Musiikkia voi ladata joko tosi halvalla tai täysin  ilmaiseksi.

Eli, mitä "geriatrinen hippi" kuten minä saa irti tämän päivän musiikista?  Black Rebel Motorcycle Club, Queens of Stone Age, Kings of Leon. Eli toki monta hyvää rock-bändiä on edelleen olemassa.  Enää rock ei kuitenkaan  ole Se Juttu. Musiikkia mikä saa ihmiset tanssimaan. Ja edellä mainitut bändit ovat olleet olemassa jo vuosia. Eivät siis uusia.

  Bluesia ja blues-rockia soittavat tänään enimmäkseen  valkoiset artistit ja yhtyeet.
Monet "vanhat"  yhtyeet ovat tehneet come backin. Koska fanit haluavat? Ehkä. Vai koska uusia, lahjakkaita kykyjä ei ole?  Ja koska pankkilin saldo näyttää siltä että  "jotain tarttis tehrä"?

 Kaikenlaisten "talent show"-ohjelmien vuoksi kaikki haluavat huipulle HETI.  Ei vuosien keikkailun ja oppimisen kautta. Kuten "silloin ennen".

OK. Klisee tai ei, mutta tosi on, että Bob Dylan, Mick Jagger, Rod Stewart, kukaan heistä ei olisi X-factorin kaltaisissa ohjelmissa edennyt finaaliin. Nehän olisi naurettu ulos!


Kaikkien näiden vuosien, ja vuosikymmenien aikana en ole menettänyt kiinnostustani myöskään  suomalaiseen musiikkiin.   Edes niiden yli kymmenen vuoden aikana, minkä olen asunut poissa Suomesta.  Jukka Poika. Hevibändit, kuten Nightwish, Stratovarius, Sonata Arctica...ja tietysti ne wanhat suuret
nimet.

Jazz, klassinen musiikki. Ne ovat aina olemassa, ja toisinaan on kiva kuunnella rauhallista, kaunista kamarimusiikkia. Tai svengailla kunnon jazzin tahtiin.

Elämässäni on muutama intohimo. Musiikin lisäksi  kirjat. Elokuvat. Urheilu.  Ilman niitä, ja ilman ihmistä joka on läheinen, en selviäisi.  Unohtamatta koiraani. Joka juuri nyt odottaa pääsyä ulos.  Eli se on menoa nyt!

Mutta. Kohta alkavat jalkapallon EM-kisat.  Euroviisut? Heh...tokihan nekin pitää katsella.   Jospa joku yllättäisi? Onhan siellä, vuosien saatossa, ollut ihan kohtuullistakin musiikkia tarjolla.

Brothers in Arms eli sukuko pahin?

Afro-amerikkalaisen musiikin (mihin suurin osa länsimaista populaarimusiikkia perustuu) historia on täynnä yhtyeitä joiden jäsenet ovat samaa perhettä. Country-musiikki periytyi usein lapsille: Carter Family on hyvä esimerkki.

Viisikymmentäluvun rock and roll- musiikin läpimurron aikaan listoilla olivat monet veljes- tai sisko ja veli-yhtyeet.  Tunnetuimpia Everly Brothers. Veljekset olivat suosituimpia aikansa  esiintyjiä, monet heidän levytyksistään saavuttivat Top Ten- aseman kaikkialla maalmassa.

Everly Bros. 

  Kuusikymmentäluvulla esimerkiksi käy  Isley Brothers soul-musiikissa, he levyttivät mm. alkuperäisen version Twist and Shout -kappaleesta.  Jackson Five oli alku Michael Jacksonin uralle. Myös  veli Jermain jatkoi soolouralla.  The Kinks, kahden veljeksen aloittama yhtye,  oli yksi "brittiläisen invaasion" tärkeimpiä yhtyeitä.
Rockin puolella yksi 60-luvun ja 70-luvun tärkeimpiä yhtyeitä oli myös amerikkalainen  Allman Brothers.
60-luvun suomalaisia veljesyhtyeitä oli  Eero ja Jussi & The Boys. Iskelmän maailmasta löytyivät  turkulaiset Matti ja Teppo ja veljekset Vetelistä eli Jouko ja Kosti.

Seitsemänkymmentäluvulla Suomi-rockin (ja popin) lippua piti korkealla veljestye Petri ja Pettersson Brass.


Seitsemänkymmentäluvun suurista nimistä maailmalla Creedence Clearwater Revival  oli kahden veljeksen yhtye. BeeGees, kolmen australialaisen veljeksen muodostama yhtye,   oli aloittanut jo 60-luvulla pop/rock -yhtyeenä mutta saavutti suurimmat menestyksensä 70-luvun disco-buumin aikana. Amerikkalainen Ramones taas ei oikeasti ollut veljesten yhtye, vaikka kaikki sen jäsenet käyttivät Ramone-pseudonyymiä.
 Carpenters (/Karen ja Richard  Carpenter, sisar ja veli) muodosti yhden pop-musiikin historian suosituimmista duoista. Karen Carpenter kuoli helmikuussa 1983, anoreksian seurauksena.

CCR

80-luvun suuria nimiä olivat mm. soul-yhtyeet Pointer Sisters ja  Neville Brothers.

Pointer  Sisters

The Corrs on yhtye joka muodostuu kolmesta laulavasta ja soittavasta siskoksesta ja heidän veljestään. Musiikki sekoitus irlantilaista kansanmusiikkia ja rockia. Se on ollut suosittu 1990-luvulta saakka.

Corrs

Oasis on kahden veljeksen varaan perustuva  90-luvun britpop -yhtye. (Nimestä huolimatta kyse on rockista.)


Viime vuosien suosituimpiin rock-yhtyeisiin kuuluva Kings of Leon on kolmen veljeksen ja heidän serkkunsa muodostama amerikkalainen, melko perinteistä Southern  rockia soittava  yhtye.

Kings of Leon

60-luvulla useimmat yhtyeet aloittivat soittamalla ns. cover-version jo tunnetusta kappaleesta:  Näin etenkin Britanniassa.
Seuraava vaihe oli usein että yksi yhtyeen jäsen alkoi kirjoittaa omaa materiaalia.
Samalla katosi toisinaan  se alkuperäinen yhteishenki.

Laulun kirjoittaja oli tärkeämpi kuin muut jäsenet.  Näin kävi mm. Kinksien kohdalla.
Kinks ei enää esinny yhdessä. Siitä huolimatta että yhtye on yhä  yksi arvostetuimpia brittiyhtyeitä.Yhtyeen paluusta on olemassa jatkuvia huhuja. Suurin este sille  on että veljekset Ray Davies  (laulujen pääasiallinen kirjoittaja) ja veli  Dave Davies eivät ilmeisesti tule toimeen keskenään.


Allman Brothersin Duane Allman kuoli jo varhain moottoripyöräonnettomuudessa. Gregg Allman on yhä aktiivinen, ja julkaisi vuonna 2011 albumin nimeltä Low Country Blues, monien hiljaisten vuosien jälkeen.


CCR hajosi aikoinaan kun yhtyeen laulujen pääasiallinen kirjoittaja  John Fogerty kieltäytyi hyväksymästä muiden jäsenten sävellyksiä  yhtyeelle  kaupallisesti  epäonnistuneen  ja huonot arvostelut saaneen  Mardi Grass- albumin jälkeen.   (LP sisälsi myös  yhtyeen muiden jäsenten sävellyksiä.)  Yhtyeen toinen kitaristi oli hänen veljensä, Tom Fogerty. Tom Fogerty kuoli aidsiin vuonna 1990. John Fogerty konsertoi ja levyttää edelleen.


Varmasti monen veljesparin (tai siskoksen) haaveisiin on kautta aikain kuulunut halu aloittaa soittaminen yhteisessä bändissä. Ehkä soittimien hankinta, yhteiset treenit,  usein korvakuulolta opitut hittikappaleet ovat saaneet innostumaan. Sitten ensimmäiset keikat. "Fanit". Ja lopulta, levytyssopimus. Levytys. Ensimmäiset levyn  soitot radiossa! Juttu musiikkilehdessä! Taivas on auki! Ja joskus menestys jatkuu, joskus ei.

Menestys joka perustuu vain yhden jäsenen sävellyksiin voi ilmeisesti saada aikaan kateutta. Toisaalta, kappaleiden säveltäjä voi kokea että muut yhtyeen jäsenet ovat vain säestäjiä.  Joidenkin harvojen yhtyeiden jäsenet on mainittu kokonaisuudessa kappaleiden tekijöinä; tämä kertoo enemmän hyvästä yhteishengestä kuin mistään muusta.  Rolling Stonesien säveltäjäkaksikko on yleensä Jagger ja Richards, vaikka mm. yhtyeen entisen basistin  Bill Wymanin  mukaan usein muut jäsenet  ovat olleet aktiivisesti valmistelemassa kappaletta.  Joissakin tapauksissa kappaleen perusriffi on ollut Wymanin mukaan hänen ja rumpali Charlie Wattsin kehittämä, mihin Jagger ja Richard ovat lisänneet sanat ja osan melodiaa.  Se ei kuitenkaan näy levyillä, kuten ei myöskään  yhtyeen aikaisemman kitaristin Mick Taylorin osuus.
Monen muun yhtyeen kohdalla tietynlainen eriarvoisuus ja keskinäinen riitely lopulta on hajoittanut yhtyeen.

Suku on pahin, sanotaan.  Ehkä omalle veljelle/siskolle on helpompi sanoa "suorat sanat". Phil ja Don Everlyn välirikko johti toisen poistumiseen lavalta kesken konsertin, eivätkä veljekset tiettävästi tämän jälkeen olleet vuosikausiin puheväleissä, ja tapasivat vasta isänsä hautajaisissa. Vuosien tauon jälkeen miehet levyttivät jälleen yhdessä ja ovat (vaikka levyjä ei vuoden 1989 jälkeen tullutkaan) myös esiintyneet yhdessä viime vuosiin asti joko duona tai muiden artistien kanssa.

The Kinks-yhtyeen jäsenet eivät vuosiin mahtuneet edes samaan huoneeseen saati esiintymislavalle. Ray ja Dave Davies ovat jatkaneet soololevyjen tekemistä, ja tasaisin väliajoin on lehdistössä näkynyt uutisia reunionista.
Facebook-sivusto on antanut toiveita yhtyeen faneille toiveita uudesta tulemisesta.


Oasis hajosi vuonna 2009  monien myrskyisten vuosien jälkeen; veljekset Liam ja Gallagher eivät lopulta voineet jatkaa yhteisessä bändissä. Kitkeriä kommentteja on saatu kuulla ja lukea molemmilta.




Summa summarum: onko veljeksien/siskoksien yhtyeillä tulevaisuutta, vai tuhoaako menestys tai sen puute sen?
Esiin nostamani esimerkit eivät ole tieteellisesti ja/tai tilastolllisesti luotettava otos.  Niistä voi (jos haluaa) kuitenkin saada sen kuvan, että useimmissa tapauksissa perhe EI ole pahin vaan veljesten/sisarusten muodostama yhtye VOI toimia. Kaikki riippuu siitä miten yksilöt toimivat osana yhteisöä. Liian suuri ego ei ole koskaan helppo ympäröiville ihmisille.  Luovat, lahjakkaat ihmiset eivät  useinkaan  ole "helppoja" ihmisiä. Toisaalta, ei "nero" tai lahjakas ihminen välttämättä ole sama kuin  hullu ja/tai vaikea. Molemmista ihmistyypeistä varmasti löytyy riittävästi esimerkkejä.

Ristiriidat eivät aina ole este luovuudelle.  Halu miellyttää liikaa, olla aiheuttamatta vaikeuksia, voi myös sitä  olla.
All We Need is Love? No ei ehkä "all". Ehkä kärsivällisyys myös auttaa? Ja joissakin tapauksissa ehkä raha...

Yksi on poissa. Jälleen.

Toisen kuolema on toisen leipä, sanoo vanha suomalainen sanonta. Muissakin kielissä ehkä  on vastaavanlainen .  Tänä päivänä se pätee ihan yhtä hyvin kuin ennenkin, merkitys joissakin tapauksissa on jopa suurempi.

Suomalaisen laulajan  ja/tai muusikon (miehen) vie yleensä viina: Irwin Goodman, Cisse Häkkinen, Albert Järvinen, Rauli "Badding" Somerjoki, Jamppa Tuominen, Kari Tapio. 

Whitney Houston

Rock-, pop- ja elokuvamaailmaan  on aina kuulunut  supertähtien tapa elää nopeasti ja kuolla varhain. Kyynikoiden mukaan paras mainostemppu onkin kuolla nuorena...

50-luvulla nuori lupaava filmitähti James Dean kuoli 24-vuotiaana auto-onnettomuudessa. Vain lyhyt aika sen jälkeen kun hän oli esiintynyt tv:n tietoiskussa jossa varoiteltiin vauhdin vaaroista.
Lyhyt ura ja traaginen kuolema takasivat "kuolemattomuuden" ja kultin. Marilyn Monroe kuoli virallisesti unilääkkeiden yliannostukseen.  Tänä päivänä rikostutkimus voisi löytää erilaisen syyn.

Monet 50-luvun amerikkalaiset  rock and roll- laulajat kuolivat myös nuorina: lento-onnettomuus vei Buddy Hollyn, Richie Valensin ja Big Bopperin hengen. Buddy Hollyn kuoleman jälkeen julkaistu single It Doesn´t Matter Anymore nousi brittilistan ykköseksi. Kappaleen nimi oli sattumaa vai johdatusta?

Eddy Cochran kuoli auto-onnettomuudessa, jossa myös Gene Vincent loukkaantui vakavasti. Ennen kuolemaansa hän oli levyttänyt kappaleen Three Stars, Hollyn, Big Bopperin ja Valensin kunniaksi.
Kuinka ollakaan,  Cochranin kuoleman jälkeen julkaistu kappale jonka nimi oli sattuvasti Three Steps to Heaven toi laulajalle tämän ensimmäisen ja ainoan ykköshitin Britanniassa.

 Cochranin  perintö elää.  Summertime Blues ja C´mon Everybody on levytetty useita kertoja uudelleen.

60-luvulla huumeisin kuolivat mm- Rolling Stones-kitaristi Brian Jones ja Janis Joplin. Tosin Jonesin kuolema voi olla muutakin kuin juopuneen hukkuminen omaan uima-altaaseen. Poliisi ei koskaan ollut todella halukas selvittämään narkkarina tunnetun rockarin kuolemaa. Kuoleman jälkeen tähden asuma villa, A.A. Milnen entinen asunto, tyhjennettiin nopeasti kaikesta arvokkaasta varkaiden toimesta, eikä poliisi ollut illmeisesti kiinnostunut.


70-luvulla menehtyivät Jimi Hendrix ja Doors-yhtyeen laulusolisti Jim Morrison.  Syynä  jälleen huumeet. Sekä Hendrixin että Doorsin musiikkia myydään yhä jatkuvasti.

Ja tietysti Elvis Presley. Elvis tiettäväsi  "vihasi huumeita". Hän ei sietänyt kannabista polttavia hippejä eikä kovia aineita. Siitä huolimatta että jo Saksan armeija-aikana hän tottui käyttämään piristeitä, ilmeisesti amfetamiinia. Piristeiden ja rauhoittavien päivittäinen vuoronperäinen  sekä särkylääkkeiden yletön käyttä tappoi lopulta miehen. Mies meni nukkumaan klo viideltä aamulla, nousi iltapäivällä kahden-kolmen aikaan.  Elviksestä eronnut, karateopettajan vuoksi "kingin" hylännyt  Priscilla Presley on sittemmin myynyt entisen miehensä musiikkia enemmän kuin kuningas itse aikoinaan.
Elvis Presley on takuuvarma  tavaramerkki.
Elviksen viimeiseksi jäänyt albumi, heikosti menestynyt Moody Blue palasi kuoleman jälkeen listoille, ja  USA:ssa ykköseksi saakka.  Uudelleenjulkaisujen määrää pystyy tuskin kukaan laskemaan. Elviksen syntymäpäivä ja kuoleman vuosipäivä muistetaan kaikkialla maailmassa  joka vuosi. Eikä vähiten erilaisilla TV-kanavilla jotka  myyvät muutakin kuin musiikkia Elvis-faneille. Laulalan koti, Graceland on monille pyhiinvaelluspaikka.

Nixon  ja Elvis. Kuninkaasta tulee "federal agent-at-large in the Bureau of Narcotics  and Dangerous Drugs".

John Lennonin ampui sekopainen fani vuonna 1980. Bob Marley kuoli syöpään vuonna 1981 ja jätti jälkeensä reggae-perinnön  jonka tasoa kukaan ei ole voinut tavoittaa.
50-ja 60-lukujen rock/pop -laulaja, 70-luvulla folkrockin suuntaan siirtynyt Rick Nelson kuoli helikopterionnettomuudessa 1985. Huhujen mukaan koko yhtye oli polttanut hashista, ja myös lentäjä oli kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti pilvessä. Tämän ovat laulajan omaiset kiistäneet jyrkästi.


Viimeisimpiä uhreja loppumattomassa listassa ovat  Michael Jackson, Amy Winehouse ja Whitney Houston. Winehouselta julkaistiin kuoleman jälkeen ennenjulkaisematonta materiaalia, mikä varmasti kaikkien hänen faniensa mielestä oli oikein. Hänen toinen albuminsa mikä oli suurmenestys, nousi monien maiden listojen ykköseksi uudelleen kuoleman jälkeen.

Jo Elviksen kuoleman jälkeen kyseltiin läheisten ihmisten vastuusta. Presleyn lääkäri ei milloinkaan joutunut syytteeseen vaikka hän kirjoitti tähdelle surutta reseptejä. Jacksonin tapauksessa taas lääkäri tuomittiin oikeudessa.
Musiikkiteollisuudelta on turha odottaa vastuuta. Musiikkia tuotetaan ja myydään, eikä ala tietenkään halua "tappaa lypsävää lehmää", mutta joissakin tapauksissa, kuten esim. Elviksen, musiikin myynti on ollut suurempaa kuin koskaan tähden vielä eläessä.

Ilmeisesti jokin Best of / Greatest Hits-  kokoelma myös Whitney Houstonilta  nousee listojen kärkeen. Tätä kirjoittaessani näin jo ehkä onkin.  Entä sitten? Eikö tämä ole osoitus että laulaja on rakastettu, että hänen poismenonsa on tappio. Että häntä kunnioitetaan? Kaivataan?
Toki. Mutta ei se  osoita pelkästään tätä.
Kun päivä laulajan kuoleman jälkeen televisiossa mainostetaan puhelimen soittoääntä "I Will Always Love You" jonka nyt voit tilata  "soittamalla tähän numeroon"...onko se kunnioitusta? Ei,  vaan rahastusta.

Kymmenet, sadat, tuhannet (ihailijat) ovat osoittaneet kunnioitustaan internetissä . You-Tubeen on kuitenkin mielestäni turha laittaa uutta linkkiä. Eiköhän riitä kommentti jo olemassa olevaan videoon? Niitä kun riittää.


Suuri laulaja, suuri tähti ja persoonallisuus on poissa. R.I.P. Whitney!

**********************************************************************************
P.S. Kirjoitin ylläolevan tekstin 14.2. Jostakin syystä se jäi silloin julkaisematta.  Ainakaan se ei näy
blogilistassani.
**********************************************************************************

Who wrote the book of love? Kuka keksi rakkauden?

Ns. heavy metal - musiikin eli suomalaisittain hevimusiikin kannattajien keskuudessa on useita faneja jotka kertovat jokaiselle halukkaalle (tai haluttomalle) kuinka englantilainen Black Sabbath -yhtye miltei yksin kehitti koko musiikkisuunnan 70-luvun alussa. Tämähän ei tietenkään ole totta.  Jo 60-luvulta lähtien ja varsinkin 70-luvun alussa oli useita yhtyeitä jotka soittivat "raskasta rockia", kuten tuosta heavy metal- linkistäkin voi todeta.

Nimi heavy metal juontanee Steppenwolf-yhtyeen klassikosta, kyllästymiseen asti elokuvissa, tv:ssä, mainoksissa soineessa, vuonna 1968 julkaistusta Born to Be Wild  - kappaleen tekstistä:

      I like smoke and lightnin' Heavy metal thunder Racing in the wind And the feeling that I'm under.

YouTube  on sivusto jolta löytyy musiikkia kaikkeen makuun, ja kuuntelijat voivat myös laittaa kommenttejaan. Useimmiten kommentoijat ovat ns. faneja, ja negatiivinen kritiikki saa helposti aggressiivisia vastauksia. Erilaiset väittelyt ovat myös turhankin tavallisia. 


Yksi väittelyjen aiheita on juuri heavy metal -musiikin alkuperä. Toinen, vahvoja tunteita herättävä aihe on vanha kunnon 50-luvun rock and roll. 

Joillekin ihmislle on ehdottoman selvää että Elvis Presley oli pelkkä kopioija. Musta musiikki, jota kutsuttiian alkuun nimellä race records, myöhemmin rhythm and blues on heidän mielestään ainoaa oikeaa afroamerikkalaista musiikkia,. jonka Elvis ja muut valkoihoiset laulajat ja tuottajat kopioivat ja "vesittivät".
Väite pitää kyllä osittain paikkansa; monet mustan laulajan tai yhtyeen kappaleet levytettiin 50-luvulla uudestaan, "siistittynä" versiona, usein sanoja muutellen. Esimerkkeinä vaikkapa Pat Boone, Bill Haley, Ricky Nelson jne.

Elviksen nimittäminen pelkäksi imitaattoriksi on solvaus. Hän oli yksi rock and rollin pioneereja joka yhdisti (muutaman muun laulajan tavoin) mustaa musiikkia valkoiseen kantrimusiikkiin luomalla näin uudenlaista musiikkia. Siinä missä monet katosivat kuvioista tai säilyttivät tyylinsä ja vain toistivat hittejään vuodesta toiseen, Elvis laajensi musiikkiaan balladeihin, perinteisee kantriin, gospeliin jne.
Rockabilly, r&b:n ja kantrin fuusio,  on säilynyt edelleen omana rockin muotonaan, kun rock and roll (nykyisin useimmiten vain rock) on hajonnut useaan eri tyyliin. Perinteinen "rasvalettirock" ei ole koskaan todella kadonnut, ja joka vuosikymmenellä on uusi nostalgiakausi jolloin mennään takaisin juurille. Myös 70-luvun punk oli paluuta perusasioihin, takaisin 2-3 minuutin kappaleisiin kaikenkarvaisista rock-oopperoista ja progressiivisesta rockista.


Jokaisella rocking genrellä on omat pioneerinsa, joku tai joitakin suuria nimiä joita pidetään koko tyylin prototyyppinä. Viisikymmentäluvun rock, blues, 60-luvun pop-musiikki, soul-musikki, 70-luvun metalli,  punk, uusromantismi, 80-luvun syntikkamusiikki, 90-luvun brittipop, r&b-musiikin uusi nousu...

Tänä päivänä on miltei mahdotonta luoda kokonaan uutta, ennenkuulumatonta musiikkia. Kaikki perustuu johonkin aikaisemmin tehtyyn. Kiistelyt mitä kukakin on kehittänyt ovat turhia.  Aivan samoin kuin musiikin arvottaminen hyvään ja/tai huonoon. Joillekin meistä  musiikki on pelkkää taustahälyä tai kuin seinäpaperia, huomaamatonta ja häiritsemätöntä.  Monet nuoret haluavat palvoa Suurta Idolia  ( joka on suosittu siksi koska on suosittu tai koska kaikkivaltias MTV näyttää videota päivittäin...)
Sille joka kuuntelee musiikkia kokeakseen uusia (tai yhä uudellen samoja) elämyksiä, maailma on täynnä seikkailua.

 

P.S. Kappaleen Book of Love levytti amerikkalainen yhtye The Monotones vuonna 1957 ja se sijoittui Billboad-lehden listalla parhaimmillaan sijalle 5.

Kaija Koon kysymykseen en valitettavasti osaa vastata.

  

Muutakin kuin flamencoa ja baila baila- diskoa eli mitä voi kuulla aurinkoisella rannikolla

Aurinkorannikolla ja koko Etelä-Espanjassa on tuhansittain pienempiä ja suurempia ravintoloita, baareja ja kahviloita. Useissa ravintoloissa on tarjolla elävää musiikkia. Sitä flamencoakin ON tarjolla, esittäjinä yleensä gitanot eli mustalaiset. Joissakin tapauksissa musiikkia on hieman "laimennettu" ulkomaalaisten turistien ja muiden vieraiden makuun paremmin sopivaksi.  Flamenco kun aidoimmillaan ja alkuperäisimmillään luultavasti on hieman liian rankka kokemus rantalomalaiselle. Flamencolle läheistä sukua on sevillanas-tanssille. Monet nuoretkin tanssivat tätä, iloista tanssia, joka kuuluu erityisesti fiestoihin.

Turisteja viihdyttää  usein kahden tai kolmen kitaraa soittavan ja laulavan miehen ryhmä, ja materiaali on tietysti lähes kaikille jo valmiiksi tuttu: Malagenia, Besame Mucho, Guantanamera,  Angelitos negros, La Cucaracha, Canta no llores, Donde Estan Tus Ojos Negros eli suomalaisittain Onnestain on puolet sinun. ...ja sekaan sitten ehkä jokin uudempikin latinohitti.  Toisinaan taas ravintolassa vierailee yksinäinen trubaduuri, joka soittaa hetken, kerää sitten hattuunsa kolikoita ja poistuu, mahdollisesti seuraavaan kapakkaan. Tänä päivänä vieraileva muusikko voi olla liikkeellä yksin, ehkä kitaran kanssa, ja taustat tulevat karaokesoittimesta.

Markkinoilla voi jälleen olla yksi tai useampi soittaja, joskus kokonainen yhtye Latinalaisesta Amerikasta. Katusoittaja on useimmiten nuori, usein ulkomaalainen nuorimies kokemuksia keräämässä. Nykyisin näkee ja kuulee myös Itä-Euroopasta lähtöisin olevia pelimanneja joko viulun tai harmonikan kanssa...ja voi olla varma että kappale Mustat silmät soi jossakin vaiheessa. Venäläiset romanssit ja kansanlaulut (Kalinka!) ovat tietysti myös suosittuja.

Aurinkorannikoilla on luonnollisesti suuri joukko discoja joiden musiikki on lähes sataprosenttisesti  mekaanista eli tiskijukan soittamaa ei-elävää musiikkia.      
Suomalaisissa ravintoloissa on usein suomalaisia muusikoita ja monet tunnetut  suomalaiset artistit vierailevat vuoden mittaan pitämässä pienen loma/työ- jakson, kuten esim. Reijo Taipale, joka on vieraillut täällä useana vuonna.   Eläkkeelle siirtynyt suomalaisväestö suosii nuoruutensa idoleita. Jari Sillanpää konsertoi  Fuengirolassa marraskuussa. Toki  hieman nuorekkaampaakin suomalaismusiikkia löytyy, ainakin yksi suomalaisravintola tarjoaa rockia, Costa Ganes on yksi yhtyeistä, ja nimi kertonee millaisesta rytkeestä on kysymys. Samassa paikassajärjestetään  myös vapaampimuotoista jammailua viikonloppuisin.

Blues ja tietyntyyppinen rock on suosittua etenkin brittiläisten keskuudessa. Nyt jo muutaman vuoden ajan on Mijasin kaupungissa järjestetty blues-festivaali, jonka yleisön keski-ikä lienee sama kuin vaikkapa Rolling Stonesien konserteissa. Jam sessioita järjestetään monissa pienissä klubeissa, ja "lauteille" voi kiivetä kuka tahansa soittotaitoinen. Musiikkina on vapaamuotoinen blues/rock -jammailu ja fiilis korkealla.

Mijas Blues.

► ◄

Marbella järjestää vuosittain jazz-festivaalit ja myös Mijasissa on jazzia kuultu jopa viikon ajan livenä. Muutama vuosi sitten vieraili Ray Charles, tänä vuonna  Tom Jones. 

Malagan kaupungissa Teatro Cervantesissa kuullaan joka kesä maailmankuuluja tähtiä, tänä vuonna mm. John Mayallia.  Vuosien mittaan teatterissa vierailleiden artistien lista on pitkä ja komea: Van Morrison, Marianne Faithfull, Bill Wyman´s Rhythm Kings, Herbie Hancock. Tässä ainoastaan muutamia.

Kaikki "tähdet" eivät kyllä ole todellisia tähtiä. Muutama vuosi sitten Benalmadenassa oli baari jonka omistaja väitti olleensa alkuperäinen jäsen kuuluisassa amerikkalaisessa  Drifters-yhtyeessä. Ns. kaupunkilehti kirjoitti miehestä, ja epäilykseni heräsivät heti. Tarkistin asian eikä  nimeä löytynyt sen enempää netistä kuin mistää rockin tietosanakirjastakaan. Lisäksi mies puhui täyttä roskaa: hän totesi mm. että he olivat ensimmäinen mustaihoinen yhtye uudella Atlantic-levymerkillä, kun jokainen vähänkin (mustaa) musiikkia tunteva tietää että merkki oli perustettu nimenomaan "mustaa" musiikkia kustantamaan, joukossa mm. Ray Charles, ja vasta vuosia myöhemmin julkaisi valkoisten laulajien musiikkia!  Kirjoitin lehteen oikaisun jota ei julkaistu...Taisi hävettää...Kirjoitin e-mailin myöskin senaikaisen Drifters-yhtyeen sivuston pitäjälle joka sanoi ettei asialle voi tehdä mitään. Sittemmin on viimeinenkin aito ja alkuperäinen jäsen siirtynyt manan majoille. Drifters-nimen laillisesti omistava yhtye on silti edelleenkin olemassa...Yhtyeen ura on niin pitkä  ja  jäsenten joukko on niin suuri että yksi blogi-kirjoitus täyttyisi helposti.

Monenlaista muuta supertähden kumminkaimaa ja laukunkantajaa tietysti löytyy. "Artisti  NN on soittanut mm. Eric Claptonin kanssa". Ehkä jossakin autotallissa kun pojat vasta harjoittelivat, tai jossakin jamitilaisuudessa aamuyön tunteina...

Oma lukunsa ovat sitten erilaiset Tribute to ....artistit. Rat Pack eli Frank Sinatra, Dean Martin, Sammy Davis tuntuu olevan kova sana. Samoin kunnianosoitus (?)  Rod Stewartille...lista on pitkä. Maailman eniten impersonatoreita on ilmeisesti Elviksellä. Muutaman pitkän huurteisen tai muun janojuoman jälkeen kopio ilmeisesti menee (melkein) täydestä ja nostalgia tekee biiseistä vastustamattomia...

Musiikkia löytyy kaikkeen makuun. Niin aitoa espanjalaista, brittiläistä, suomalaista kuin kopioita maailmantähdista, niin elävistä kuin kuolleista.  Jos matka tännepäin on suunnitelmissa, kannattaa ottaa netistä selville josko jotakin todella mielenkiintoista olisi tarjolla.  Jotakin kuulemisen ja näkemisen arvoista löytyy varmasti.