Kuuntelin tuossa hetki sitten Bob Marleyn varhaisempaa tuotantoa kiinalaisen halpatuonti-CD-radio- soittimen kautta.
Täytyy myöntää, ettei reggae-musiikki, mikä paljolti perustuu vahvaan bassoon ja muutenkin hyvin tehtyyn studiotyöhön, kuulosta parhaimmalta pienen soittimen kautta kuultuna. Nuoruuden ystäväni kutsui tällaisia soittimia aikoinaan sippiviuluiksi..
Tällä hetkellä linnassa viruva pop/rock- nero Phil Spector ei "tykännyt" stereo-soundista. Se oli liian pehmeä, ilmeisesti. Wall of sound perustui moniin äänityksiin, ei kuitenkaan stereoon.
Spector halusi musiikin kuulostavan hyvältä "transistoriradion" pienen monokaiuttimen kautta rannalla tai autoradiosta.
Seitsemänkymmentäluvulta asti stereo oli jotakin, mitä jokaisessa kodissa piti olla: Iso setti, jossa oli vahvistin, viritin (=radio), kasettinauhuri, levysoitin ja ISOT kaiuttimet.
Muistan, miten ostettuani "stereot", halusin kuunnella melkein kaikki LP:t ihan uudella tavalla. Usein tuli pettymys: Esimerkiksi Creamin LP:t oli äänitetty (tai ainakin julkaistu) siten, että kitara oli vasemmalla, rummut keskellä ja basso oikealla. Hölmöä.
Toisaalta, tuolloin julkaistiin paljon ns. progressiivista rockia. Joskus kitara (tai jokin muu soitin) vaelsi kaiuttimesta toiseen...cool!
En ole koskaan ollut ns. hifi-hullu. Muistan, miten joskus luin jostakin alan julkaisusta (HiFi-lehti?) lukijan kirjeen, missä hän oli huolissaan, luettueean jostakin brittijulkaisusta, kuinka hänen omistamissaan kaiuttimissa voi olla tekninen virhe. Itse hän ei ollut huomannut mitään...
Olen kuunnellut musiikkia vuosikymmeniä. On kertoja, kun olen kuullut vaikkapa laulun bussissa tai kapakassa, kaukana hifi-laadusta, ja se on iskenyt kuin tuhat wattia.
Kun olin sairaalassa toipumassa vaikeasta leikkauksesta, kuulin kännykkäni radion kautta kappaleen Pretty amazing grace.
Ei se varmaankaan ollut "raskasta hifiä". Mutta se sai miehen kyyneliin. Saa edelleenkin.
Täytyy myöntää, ettei reggae-musiikki, mikä paljolti perustuu vahvaan bassoon ja muutenkin hyvin tehtyyn studiotyöhön, kuulosta parhaimmalta pienen soittimen kautta kuultuna. Nuoruuden ystäväni kutsui tällaisia soittimia aikoinaan sippiviuluiksi..
Tällä hetkellä linnassa viruva pop/rock- nero Phil Spector ei "tykännyt" stereo-soundista. Se oli liian pehmeä, ilmeisesti. Wall of sound perustui moniin äänityksiin, ei kuitenkaan stereoon.
Spector halusi musiikin kuulostavan hyvältä "transistoriradion" pienen monokaiuttimen kautta rannalla tai autoradiosta.
Seitsemänkymmentäluvulta asti stereo oli jotakin, mitä jokaisessa kodissa piti olla: Iso setti, jossa oli vahvistin, viritin (=radio), kasettinauhuri, levysoitin ja ISOT kaiuttimet.
Muistan, miten ostettuani "stereot", halusin kuunnella melkein kaikki LP:t ihan uudella tavalla. Usein tuli pettymys: Esimerkiksi Creamin LP:t oli äänitetty (tai ainakin julkaistu) siten, että kitara oli vasemmalla, rummut keskellä ja basso oikealla. Hölmöä.
Toisaalta, tuolloin julkaistiin paljon ns. progressiivista rockia. Joskus kitara (tai jokin muu soitin) vaelsi kaiuttimesta toiseen...cool!
En ole koskaan ollut ns. hifi-hullu. Muistan, miten joskus luin jostakin alan julkaisusta (HiFi-lehti?) lukijan kirjeen, missä hän oli huolissaan, luettueean jostakin brittijulkaisusta, kuinka hänen omistamissaan kaiuttimissa voi olla tekninen virhe. Itse hän ei ollut huomannut mitään...
Olen kuunnellut musiikkia vuosikymmeniä. On kertoja, kun olen kuullut vaikkapa laulun bussissa tai kapakassa, kaukana hifi-laadusta, ja se on iskenyt kuin tuhat wattia.
Kun olin sairaalassa toipumassa vaikeasta leikkauksesta, kuulin kännykkäni radion kautta kappaleen Pretty amazing grace.
Ei se varmaankaan ollut "raskasta hifiä". Mutta se sai miehen kyyneliin. Saa edelleenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti