Tuon pojan kanssa hyppäsimme myös korkeutta, pituutta.
Pelasin aikoinaan myös yhden virallisen junioriottelun jääkiekossa...
Urhelijoita meistä ei tullut, kummastakaan. Kaveristani pikemminkin pullo- kuin palloveikko. Minusta penkki- ja kuntourheilija. Hölkkäsin, hiihdin, pyöräilin, kävin "salilla".
Kiinnostus kilpaurheiluunkin on kuitenkin säilynyt. Jääkiekon seuraaminen on melkein jäänyt (Espanja kun nyt ei ole varsinaisesti kiekkomaa), mutta rakkaus jalkapalloon on vain kasvanut, eikä yleisurheilu ole myöskään kaukana sydäntä. Siitä huolimatta, että Suomen menestymisen vuodet ovat kaukana takana.
Monet uskovat (ehkä syystä?) että nuo menestyksen vuodet yleisurheilussa perustuivat lähinnä dopingiin. Siihen en ota kantaa. Totean vain, että huippu-urheilijaksi ei tulla sohvalla makaamalla ja hormooneja syömällä.
Katselin hetki sitten kävelyn 20 km kilpailua Moskovan MM-kisoissa. Guatemalalainen kävelijä sai kolmannen eli punaisen kortin, juuri kun oli ohittanut venäläisen, kilpailua johtaneen kävelijän. Väitänkö, että hylkääminen oli aiheeton? Ehkä ei. Mutta olisiko yhtä helppoa hylätä kotikisoissa urheileva, kisaa johtava kilpailija? Ja miksi ylipäänsä kilpailussa, jossa aika ratkaisee, tuomarit antavat ikäänkuin (miinus)pisteitä tyylistä (tai pikemminkin sen puutteesta), kuin mäkihypyssä ikään. Mäkihyppyhän on jo melkein totaalisesti pilattu, kun hyppääjän tulokseen joko lisätään tai vähennetään, tuulesta riippuen!
Kävelyn varoitukset ovat luonnollisesti olemassa, jotta "juokseminen" estettäisiin. Sen toki ymmärrän. Tuomarien valta on ymmärtääkseni kuitenkin liian suuri.
Olisiko niin, että kävely (siitä huolimatta että Suomella on muutamia menestyksiä lajissa) on jokseenkin turha laji? Tahko Pihkalan mielestä kävely urheilulajina oli samaa kuin jos kilpailtaisiin kuka kuiskaa kovemmin...
Olisin taipuvainen olemaan samaa mieltä. Eri mieltä saa olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti