Olen viimeisten viidentoista-kahdenkymmenen vuoden ajan lukenut enimmäkseen ns. dekkareita. Eli rikoskirjallisuutta.
Nuorempana luin paljon älykkökirjallisuutta: Sartrea, Camus´ta. Ja muita eksistentialisteja.
Toki luin muutakin. Suomalaista kirjallisuutta; Salamaa, Saarikoskea, Alpo Ruthia. Klassikkoja, kuten Väinö Linnaa. Tietokirjallisuutta.
Jossain vaiheessa (ilmeisesti) tajusin, ettei kirjojen lukeminen minua (tai ketään muutakaan ) viisaammaksi tee. Ainakaan minua ei tehnyt. Olisiko edes pitänyt?
Siirryin paljolti dekkareihin. Tai jännäreihin, tai miten niitä nyt kukakin haluaa nimittää.
En koskaan tykännyt Agatha Christie -tyyppisistä "who done it"- jutuista, missä murhamysteeri tapahtui jossakin rikkaiden ylimysten linnassa. Hercule Poirot tai miss Marple lopulta kirjan viimeisillä sivuilla paljastaa murhaajan.
Suomalainen kirjailija Matti-Yrjänä Joensuu oli luultavasti yksi ensimmäisiä, mielestäni vakavasti otettavia suomalaisia rikoskirjailijoita. Hänen kirjoissaan rikolliset olivat lihaa ja verta.
Mauri Sariolan kirjoissa 50- ja 60-luvuilla oli selkeä, kirjailijan maailmankuvaan kuuluva halveksunta työväenluokkaa ja köyhiä ihmisiä kohtaan. Kunnon ihmiset vs. roskasakki.
Juha Numminen oli myös toista maata. Kirjat olivat kuin valmiita elokuva- tai tv-ohjelmiksi. Toimittajan rautainen ammattitaito takasi laadun.
Monia muitakin on sittemmin ollut. Harri Nykäsen Raid-kirjat. Leena Lehtolainen, Pentti Kirstilä.
Reijo Mäen kieli poskessa (ja ehkä 0.5 promillen humalassa? ) kirjoitetuttuja kirjoja ei VOI ottaa tosissaan. Ovathan ne hauskoja, tavallaan. Ja turkkulaiset voivat jopa käydä paikoissa, joissa Mäen sankari Jussi Vares käy juopottelemassa. Kuulema. Upeeta.
Samaan maailmanlaajuiseen menestykseen kuin esim. monet norjalaiset ja/tai ruotsalaiset kirjailijat, suomi-jännäri ei ole juurikaan päässyt.
Ei siksi, etteikö yritystä olisi riittänyt. Ilkka Remes on ainakin joittenkin tietojen mukaan myynyt yli miljoona kirjaa maailmanlaajuisesti. Ei hassummin? Mutta, onko se laadun tae?
Viimeisin trendi suomijännäreissä tuntuu olevankin pyrkimys päästä ns. kansainvälisen jännityksen huipulle. Se tarkoittaa kirjoja, joissa on huumeita, terrorismia, väkivaltaa. Seksiä.
Taavi Soininvaaran kirjat ovat hieman samantapaisia, kuin Remeksen. Liikutaan kansainvälisen rikoksen maailmassa, joukossa tietysti myös enemmän kuin ripaus suurvaltapolitiikkaa. Lahjontaa. Korruptiota.
Jotenkin suomalaisten kirjalijoiden kansainvälisille markkinoille tähtäävä tuotanto ei ole minulle ns. iskenyt.Ne kun tuntuvat olevan jotenkin epäuskottavia.
Ruotsista tulee useita hyviä jännäreitä: Henning Mankell, Asa Larsson, Maria Lang, Sjowall & Wahlöö.
Norjasta Karin Fossum, Anne Holt ,Jo Nesbö,
Tanskasta Peter Hoeg.
Kaunokirjallisuuden jakaminen hyvään ja vähempiarvoiseen on (onneksi) suurimmaksi osaksi unohdettu. Kuten vaikkapa musiikissa, laatu on genren eli lajin sisällä, ei niiden välissä.
Jokin aika sitten luin islantilaista kirjaa, jonka suomentamiseen oli saatu tukea Pohjoismaiselta
kulttuurirahastolta. Valitettavasti kirja oli mielestäni täyttä roskaa. Englanninkielessä on tällaiselle kirjallisuudelle ja taiteelle osuva nimi: arty-farty. Ehkä suomalainen vastinekin löytyy.
Hyvä jännityskirja ei ole mielestäni täynnä "äksöniä", eivätkä henkilöt stereotyyppejä. Joskus tällaisista kirjoista käytetään nimitystä psykologinen jännäri. Se onkin ehkä oikea termi. Jokaisen rikoksen takana kun on aina erilaisia ihmiskohtaloita, eivätkä ihmiset juuri koskaan ole vain pahoja ja/tai hyviä.
Eivät elämässä, eikä niiden pitäisi olla kirjoissakaan.
En minä halua lukea jonkun besserwisserin "viisauksia". Mieluummin luen kirjoja, jotka antavat tilaa omille ajatuksille, tulkinnoille. Hyvin usein ne ovat "dekkareita" tai "jännäreitä". Niistä voi löytyä paljon enemmän todellista elämää kuin jostakin elitistisestä "kaunokirjallisuudesta", joka vaatii tuekseen yhteiskunnan rahoitusta.
Jokaiselle oman valinnan mukaan.
