Sanat ovat symboleita - sanovat.

Luin jokin aika sitten blogia joka kuulema on yksi luetuimpia Suomessa. Kirjoittajan blogeista osuin yhteen jossa tamä ihmetteli (?)  miksi sana neekeri on "paha sana". Hän kun kuulema on elämässään tuntenut monta, eikä sana ole hänen mielestään se kummoisempi kuin vaikka savolainen tai intiaani. On kyllä totta että esim.
Martin Luther King (disambiguation)  käytti sanaa negroes  .
Tällöin elettiin vielä kuusikymmenlukua ja paljon on muuttunut sen jälkeen.

Vuosien kuluessa sanat negro ja colored ovat  saaneet hyvin kielteisen merkityksen kun taas sana black (musta) on arvovaraukseltaan positiiivinen. James Brown, tunnettu amerikkalainen soul-laulaja teki kappaleen I´m black and I´m proud. Nina Simone puolestaan lauloi Young, gifted and black.
Nykyisin  käytetään  usein sanaa African-american, samoin sanan intiaani tilalle on tullut native American.

Tunnnetulle ja kokeneelle  sanankäyttäjälle sanojen  sävyjen ja merkityksien pitäisi olla selkeä asia. Ruotsalaiset puhuvat venäläisistä nimellä ryssarna. Suomalainen vastine ryssä on haukkumasana. Emme yleensä myöskään käytä sanoja polakki tai japsi. Suomenruotsalaisen nimitys hurri on lähinnä humoristinen ja jenkki taas lähinnä neutraali.
Lapsille opetetaan  "kiltit" sanat kuvaamaan esim. vessakäyntiä ja tiettyjä ruumiinosia. Lääkärikään ei käytä ns. kansanomaisia nimityksiä vaan lähinnä latinaan tai tiukasti kirjakieleen kuuluvia ilmaisuja  ihmisen intiimeistä alueista. Ja niin edelleen.
Jos meidän tulee poistua seurasta, esim. britit käyttävät joskus ilmaisua little boys´ room tai ladies´ room. Suomalainen voi sanoa (ainakin tutussa seurassa) menevänsä vessaan, tai ainoastaan sanoa poistuvansa hetkeksi.

Kokonaan eri juttu ovat sitten ns. sosiaaliset mediat, internet, missä sanojen ja sävyjen merkitys korostuu kun ns. ruumiin kieli, kasvojen ilmeet jne. puuttuvat. Ironia, sarkasmi, huumori voivat olla kaksiteräinen miekka. 
Samoin sanat ja sanonnat voidaan käsittää täysin väärin tai  viesti voi mennä ns. yli hilseen tai hihat palaa...vaan tästä ehkä toisella kertaa. Enköhän tässä vääntänyt rautalangasta mallia jo tarpeeksi.

Vaaleista, Ja hieman tummistakin.

"Miksi sinut kauas karkoitin?"
 "Kauempaa näät ehkä paremmin...?"
Jossakin suomalaisessa iskelmässä laulettiin noin aikoinaan.
Itse olen ollut fyysisesti kaukana poissa Suomesta jo vuosia, ja kontaktit ovat olleet lähinnä sähköisen median varassa. Tänä aikana euro on muuttunut valuutaksi, monet uudet maat ovat liittyneet Euroopan Unioniin ja maahan on muuttanut paljon uutta väkeä  sekä EU:sta että muualta maailmasta.
Monet ovatkin minulle sanoneet että Suomi on muuttunut, ja paljon.

Kuinka paljon se todella on muuttunut, riippunee paljolti  ihmisen omista näkemyksistä. Vieraan näköistä väkeä on ehkä naapurissa. Vierasta kieltä kuulee kaupassa ja kadulla.

Siirtolaisuus Suomeen on uusi asia; pikemminkin leivän perään  on lähdetty Suomesta pois. Ruotsiin ja Amerikkaan, Australiaan työn hakuun. Sota-aikana lapset turvaan Ruotsiin.
Suomi oli joskus köyhä maa, Ruotsi rikas. "Raukat vain menköhöt merten taa"....?

Ruotsi otti suomalaiset vastaan 50-luvulla koska työvoimaa tarvittiin. Suomalainen on yleensä vähään tyytyväinen. Oman kielen asemasta ei rettelöity. Seuraava sukupolvi ruotsalaistui, oppi kielen ja tavat. Jotkut eivät maassa viihtyneet; he olivat vain "asumassa" maassa vaikka olisivat viipyneet vuosikymmeniä. Ja olihan se hienoa kurvata sillä laina-Volvolla sinne Itä-Suomen kotipitäjään kesälomilla.
Jotkut suomalaiset eivät onnistuneet. Alkoholinkäyttö oli runsasta, väkivalta leimahti, puukko heilahti.
Ruotsalainen lehdistö sai taas hehkutella: "En finne igen!"
Jotkut päätyivät "Slussenin sisseiksi" siltojen alle.
Kaikenkaikkiaan Ruotsin siirtolaispolitiikka oli ilmeisesti hyvin tehokasta ja järkevää. Muualta tulleille opetettiin maan kieltä, kulttuuria ja historiaa.   Vuosikymmeniä kaikki näyttikin toimivan todella hyvin "kansankodissa".
Tänä päivänä myös Ruotsissa on ulkomaalaisvastaista liikehdintää. Osa siitä on selkeästi uusnatsilaista.

Suomen käydyt eduskuntavaalit  päätyivät Perussuomalaisten murskavoittoon. Se oli odotettu.
"Kansa on kyllästynyt vanhaan johtoon" on puolueen selitys. Suurin häviäjä on Keskustapuolue. Eikä syyttä. Aikoinaan hyvin EU-vastainen puolue oli tukka putkella viemässä maata unioniin ollessaan hallitusvallassa.
Vihreät ja kokoomus kärsivät myös selkeän tappion. Demarit ja Vasemmistoliitto miltei säilyttivät asemansa, mikä ei todista sitä että ns. rasvanahkaduunari (vähenevä luonnonvara!) olisi siirtynyt perussuomalaisten kannattajiin suurin joukoin.

On puhuttu suomalaisten jakautumisesta kahtia. Sananmukaisesti tuo ei tietenkään ole totta; tai jos on niin ainakin 4/5 äänestäjistä kannattaa muita arvoja kuin PerSu.
Kuinka vakavasti tulos pitäisi ottaa? Se että suuri osa kansasta hyväksyy maahanmuuttokielteisen, EU-kielteisen, kulttuuriin ja taiteisiin vanhakantaisesti asennoituvan, aborttia vastustavan puolueen omakseen, on tosiasia. Demokratiassa heillä on siihen oikeus  ja mahdollisuus.
Aikaa ei kuitenkaan voi kääntää takaisin päin; Suomi on EU:n jäsen ja pysyy, ellei koko järjestelmä romahda.
Kultuuri ei voi olla vain maalaustaiteen kultakauden mestareiden arvostamista tai "suomalaista identiteettiä ja kansallistuntoa kohottavaa" kirjallisuutta.
Oma lukunsa ovat selkeästi vihamieliset kirjoitukset joilla maahanmuuttajat leimataan sosiaalipummeiksi ja loisiksi.  Niiden hyväksyminen ehdokkaiden kampanjoihin on  jotakin sellaista mikä ei suomalaiseen poliittiseen elämään ole aikaisemmin kuulunut.
Jopa rikosilmoituksia on tehty perussuomalaisten kampanjoinnista.

Kansa on puhunut. Niinpä. Nyt on tekojen aika. Uhoaminen ja lupsakka(?!) huulenheitto saa riitttää.

Pientä puhetta vai turhaa löpinää?

Vuosia ennen Facebookia ja Twitteriä monet internet-käyttäjät kokoontuivat erilaisille kanaville IRC:ssa.
 http://en.wikipedia.org/wiki/Internet_Relay_Chat

Myös minä tutustuin kyseiseen ilmiöön kun innnokas nuori ¨nörtti"  näytti minulle miten voin tutustua kyseiseen ilmiöön. Käyttö muuttui mIRCin  (  http://www.mirc.com/)    myötä yhä helpommaksi.

Ilmeistä oli että käyttäjäkunta oli enimmäkseen nuorta, koululaisia ja opiskelijoita. Myös silmäänpistävää oli että suomalaisten osuus vieraskielisillä kanavilla (kieli yleensä englanti) oli varsin suuri.  Kielitaito tosin ei joskus sisältänyt juurikaan muita kuin sanoja joita englanninkielessä (jolle on ominaista jos jonkinlaiset kiertoilmaisut) kutsutaan four-letter-words....suomessa tuo sanasto jostakin sattuman oikusta on useimmiten viisikirjaimista.
Toki IRC-kanavia löytyi myös vartttuneille ihmisille. Oli kanavia jotka keskittyivät tiettyy aiheeseen mutta suurin osa uskoakseni olivat eräänlaisia juttelupaikkoja joissa keskustelu saattoi tulla hyvinkin kiivaaksi tai sitten olla varsin olematonta.

Itse päädyin  mm. suomalaiselle kanavalle (olin tuolloin jo muuttanut Espanjaan) jossa suuri osa "jäsenistä" oli joko aloittelevia tai wanna-be-kirjailijoita, kirjallisuuden opiskelijoita tai muuten kirjoista ja kirjallisuudesta kiinnostuneita. Viihdyin kanavalla useita vuosia, kunnes lähdin kun tuntui että joku tai jotkut kanavan ihmisistä halusivat rajoittaa ihmisten oikeutta valita aiheensa. Tiukkapipoisuus ei miellyttänyt.  Vierailin monella muullakin kanavalla jolta löytyi monia mielenkiintoisia persoonia. Jotkut ovat nyt facebook-kavereita, jotkut ovat kadonneet .

Kun vielä vierailin useammallakin "nuorten kanavalla" kävin usein  keskustelua termistä small talk . Monet suomalaiset nuoret sanoivat että sellainen höpö-höpö on turhaa. "Suomalainen sanoo mitä tarkoittaa ja puhuu vain kun on asiaa!"  Olin eri mieltä.  Ja nykyisin enemmän kuin koskaan.
Tiedän kyllä että kun espanjalainen kysyy "¿Que tal? ei hän odota että vastaaja kertoo koko viimeaikaisen sairaskertomuksensa.  Jos sitä tai muita viime tapahtumia alkaa kertoilla voi olla että kysyjä on kaukana. Ystävien ja tuttavien kesken toki kuulumiset vaihdetaan.   Kun olin espanjan kurssilla, muuan tanskalainen irvaili että suomalainen on sellainen että se vain yhtäkkiä on kadonnut seurasta, sanomatta hyvästiä. Siinä missä espanjalainen antaa poskisuudelmat ja lupaa pitää yhteytttä (mikä usein on pelkkää puhetta, toki), suomalainen vetää matalaa profiilia.  Mutta kumpi tapa poistua on miellyttävämpi sille joka jää?  Puhumattakaan että tavattaessa muistettaisiin hymy ja ehkä kysyms Mitä kuuluu?

Vaimoni  joka on toiminut  pari vuosikymmentä kiinteistövälittäjänä sanoi että suomalaiset eivät aina  ole kovinkaan miellyttäviä asiakkaina. Heillä tuntuu olevan aina kiire, he eivät jouda kahville, rupattelemaan ja hieromaan kauppaa. Hymyä tuskin irtoaa ja heillä tuntuu olevan koko ajan  pelko tulla huijatuksi.
Sanoisin että edellä mainitun kuvan syntyyn suurelta osin  (ehkä suurin)  on juuri tuo "suomalainen puhuu vain kun on asiaa" -asenne. Sitä kireää pipoa voisi hieman löysätä, ehkä heittää kokonaan pois. Ainakaan täällä Aurinkorannikolla se on suurimman osan vuotta turha päähine.

Suomalainen käyttäytyy kesäaikaan myös kotimaassa välittömämmin kuin talven harmaudessa tai syksyn loskakeleillä. Kokemuksesta uskaltaisin sanoa että useimmat täällä Andalusiassa asuvista maanmiehistä ja -naisista ovat  ainakin osittain omaksuneet paikallisille ihmisille ominaisen tavan ottaa asiat rennommin, useimmat suomalaiset joita tapaan ovat ystävällisiä ja juttua riitää "vanhasta maasta"  ja siitä miten tänne on päätynyt asumaan tai miten loma on sujunut.  Se pienten ja näennäisesti merkityksettömien sanojen käyttökin tuntuu onnistuvan paremmin kuin kylmässä pohjolassa.

"Räkänokastakin mies tulee vaan ei tyhjän naurajasta" kuuluu vanha suomalainen   sanonta.  No, tyhjälle ei kannata välttämättä nauraa mutta hymyillä kannattaa ja puhua puuta heinää jos siltä tuntuu. Minusta kun tuntuu juuri siltä miltei kaiken aikaa....

Teepussin tarina

Viimeisten vuosien ajan lukemani kirjallisuus on koostunut pääasiassa teoksista joita nimitetään rikosromaaneiksi tai dekkareiksi. Pehmeäkantisen kirjan vetovoima on hinnassa; divarin tai hyväntekeväisyyskaupan hinnat (kirpputoreista puhumattakaan) eivät päätä huimaa. Toinen ja ehkä yhtä "hyvä" syy on tarjonta. Aurinkorannikolla asuu tuhansia suomalaisia ja satojatuhansia brittejä, joiden lukuharrastus usein on po. kirjallisuudessa.

Toki olen lukenut ns. hyvääkin (?)  kirjallisuutta. Myös esim. musiikkikirjat ja muusikoiden elämäkerrat kiinnostavat. Minua tuntevalle ei varmaan ole yllätys että Rolling Stones, Elvis ja muut rocklegendat löytyvät jos jonkinlaisina painoksina.

Rikoskirjalllisuus on ollut joillekin ihmisille populaarimusiikin kaltaista; siinä missä Oikeaa Musiikkia on vain klassinen musiikki, Oikeaa Kirjallisuutta on ainoastaan vakava kirjallisuus, "oikea"   proosa.  Jotkut klassikot toki ovat saaneet armon; herraskartanoiden murhamysteereistä kertova Agatha Christie, ranskalaista charmia edustava Simenon.  Asenteet ovat toki muuttuneet, ja monet tämän päivän kirjailijat ovat kirjoittaneet kirjoja joita on turha lokeroida.  Dekkari saattaa herattää aivan yhtä paljon ajatuksia kuin eksistentialistinen pohdiskelu, ja kielellinen taso ja taiteellinen arvo ei tietenkään ole sidoksissa vain kirjan sisältöön.
Suomalainen dekkarikirjailija Mattiyrjänä Joensuu sanoi joskus aikoja sitten julkaistussa haastattelussa että hän on entisenä poliisina  tullut tuntemaan millaista voi olla suomalaisen henkirikoksen todellisuus. Se ei ole suljetun huoneen mysteeri missä hienostunut belgialaisherrasmies harmailla aivosoluillaan ratkaisee murhatapauksen . Usein kysymyksessä on elämä joka on jostakin syystä suistunut raiteiltaan. Lapsuuden traumaattiset kokemukset, alkoholi ja/tai huumeet ovat johtaneet liukuvalle pinnalle.

Suomalaisten jännityskirjailijoiden tapaan myös monet muut pohjoismaalaiset kirjailijat  käsittelevät teoksissaan väkivaltaa sosiaalisena ja yhteiskunnallisena ongelmana.  Amerikkalaisen actionin sijaan henkilöillä on todellinen persoonallisuus, rikoksen takana on useimmiten jonkinlaista  pahaa oloa, ihmiset eivät ole vain "tyyppejä". Joskus asiat vain menevät vikaan, eikä paluuta ole. Rikollisuutta tuskin valitaan ammatiksi tai elämäntavaksi.

Henning Mankell  on ruotsalainen kirjailija joka on julkaissut useita suomennettuja teoksia.  Suuri osa niistä on rikosromaaneja.  Nimeltään Tea-Bag (Otava 2004) ei ole rikosromaani, vaan pikemminkin yhteiskunnallinen kannanotto. Tea-Bag joka ottaa nimensä nähtyään pakolaisleirin virkailijan pöydällä teepussin, on Afrikasta, Espanjan kautta Ruotsiin laittomasti tullut pakolainen.  Hän antaa leirissä haastattelun ruotsalaiselle lehtimiehelle, ja uskoo että pohjoisessa oleva maa voisi antaa hänelle turvan.  Hänen onnnistuu päästä Euroopan läpi Ruotsiin. Runoilija  Jesper Humlin jonka kustantaja painostaa tätä kirjoittamaan rikosromaanin (ne kun myyvät moninverroin enemmän kuin runokirjat) joutuu puolivahingossa tilanteeseen missä hän aloittaa kirjoittamiskurssin Tea-Bagille ja kahdelle muulle laittomallle pakolaisnaiselle.
Vähä vähältä naiset kertovat riipaisevat tarinansa. Kirja ei kaunistele mutta ei myöskään mässäile väkivallalla, ja esim. Tea-Bagin kertomuksessa on runollista hehkua, jotakin afrikkalaista symboliikkaa ja uskoa näkymättömiin voimiin.

Vaikka kirja on aiheeltaan vakava, se ei ole synkkä.  Se on jopa täynnä hirtehishuumoria. Osansa saa runoilija Mankell joka tuntuu olevan naisystävänsä ja rempseän äitinsä riepoteltavana. Myös Humlinin  sijoitusneuvoja, nuori juppi, saa osansa ironiasta.
Mankell on ns. yhteiskunnallisesti kantaaottava kirjailija. Hän ei kuitenkaan osoita sormella ketään, eivätkä pakolaiset ole pyhimyksiä. Kirjan soisin joutuvan myöskin niiden käsiin jotka uskovat että maahanmuuttajat ovat vain elintasopakolaisia.

Koiran huumoria...?

Joskus yli vuosikymmen sitten kun tulin Espanjan Aurinkorannikolle asumaan, en tuntenut täällä (tyttöystäväni lisäksi) ketään. Kieltä osasin puolen tusinan sanan  verran.  Päivittäiseen rutiiniin kuului muutaman kilometrin  aamuinen kävely saksalaiseen pullapuotiin barraa eli suomalaisittain patonkia ostamaan. 
Myyjänä oli Saksassa  lapsuutensa ja suurimman osan aikuisiästään asunut espanjalaisnainen, joka siis puhui täydellistä saksaa. Minun vähemmän täydellinen koulusaksa oli melko ruosteessa mutta leipä tuli ostetuksi sen suuremmitta vaivoitta ja yritin siinä samalla viritellä meille suomalaisille vähemmän tuttua jutustelua mitä lännessä small talkiksi kutsutaan. Pikku hiljaa sanat alkoivat sieltä muistilokeroista löytyä.
Kadulla jotkut ihmiset sanoivat joko Hola, buenos dias, tai hello. Englantia olisin toki osannut enemmänkin mutta mitäpä ujo suomalainen maalaispoika uskaltaa. Naisihmiset ajattelisivat että mitähän se tuokin oikeen itsestään luulee...
Muutaman kuukauden jälkeen menin espanjankielen  eli katalaanin  ( http://fi.wikipedia.org/wiki/Espanjan_kieli#Espanjan_kielen_nimet)  intensiivikurssille, joka kesti kohdallani 3 kuukautta eli 12 viikkoa. Tunteja oli päivässä neljä, viitenä päivänä viikossa, eli tahti oli melkoinen.  Muutaman viikon alun helpon jakson jälkeen alkoikin olla tunne kuin saavilla mihin kannetaan lisää ja lisää. Joko pursuu yli tai ei ota enää vastaan.
Kurssin toisen viikon jälkeen menimme perjantaina katsomaan koiranpentuja triple-A -yhdistyksen antamaan osoitteeseen (  http://www.aaahelps.com/    ). Se muutti elämääni enemmän kuin olisin voinut ikinä uskoa.     Marbellassa, suuren huvilan tiloissa oli muutama koiranpentu, joista kaksi oli vapaana "pelastettavaksi". Molemmilla tuntui olevan tosi hauskaa juosta ja leikkiä vapaana puistomaisessa puutarhassa. Toinen ns. sekarotuisista  koirista kuitenkin oli selkeästi kiinnostuneempi meistä.  Mies ja nainen ja ääni  -periaatteella äänestyksessä tämä koira tuli valituksi  2 : 0. Heti emme koiraa mukaamme saaneet vaan vasta seuraavalla viikolla.  Pentu oli jo saanut kaikki tarvittavat rokotukset ym.
Koira oli jo saanut  hienon nimen William. Prinssimäistä olemusta sillä ei ollut, pikemminkin suloinen ja vaatimaton olemus. Williamista tuli sitten Billy, tai Willy.  Rakkaalla lapsella on monta nimeä, niinpä pennusta tuli Silly Billy, siitä huolimatta että se osoittautui erittäin oppivaiseksi ja helposti käsiteltäväksi. Vain pari kirjaa tuhoutui, ei yhtään paria kenkiä.  Jokunen tyyny sai hampaanjälkiä. Sisäsiistiksi koira oppi tosi pian ja hihnassa kulkemisen oppimiseen meni yksi ainoa päivä.
Olin aina pitänyt koiranomistajia hieman Outoina Tyyppeinä; puhuvat koiristaan kuin nuoret perheet lapsistaan. Muutamassa viikossa olin täysin myyty. Pentu seurasi minua kaikkialla, vessaankin se olisi halunnut tulla.
Heti alusta asti teimme melko pitkiä kävelylenkkejä. Ja sitä kautta tulvat niin ympäristön koirat kuin niiden isännät ja emännät tutuiksi. Monen koiran nimen opin tuntemaan, joskus omistajan nimi jäi kysymättä eikä sitä sitten myöhemminkään ehkä saanut tietää. Monista koirista ja koiraihmisistä tuli kuitenkin niin läheisiä että voisi kutsua heitä ytstäväkseen; moniat kerrat seisoimme juttelemassa, koira jaloissa makaamassa. Koirajuttuja, maaliman menoa, mitä milloinkin.  Kun juttelin naispuolisen koiranomistajan kanssa siihen oli ihan hyväksyttävä (teko?)syy... Oli brittejä, saksalaisia, norjalaisia. suomalainenkin pariskunta.  Osa koirista on jo siirtynyt autuaammille nuuskimiskentille.  Myös jokunen koiraihminen on muuttanut pois paikkakunnalta. Uusia on tietenkin myös tullut.
Pari vuotta myöhemmin saimme perheenlisäystä. Suloinen cavalier King Charles spanieli joka sai nimekseen Nur tai Noor  (  http://fi.wikipedia.org/wiki/Noor_al-Hussein) tuli Billyn seuraksi, Valitettavasti sen elämä päättyi jo 6 vuotta myöhemmin vakavaan sairauteen.
Espanjan kurssilla yksi luku kertoi perheestä jonka lomamatka päättyy auton hajoamiseen ja muihin vastoinkäymisiin. Niinpä perhe palaa kotiin, ja mieli on "humor de perros" eli koiran mielellä. Kun koiranpennun onnellisena ihmisenä ihmettelin sanontaa ("Koirathan on melkee aina iloisia!") ei la profesora eli opettaja osannut selittää sanonnan syytä. No, olen joskus ihmetellyt muitakin sanontoja. Koiran ilma...Koiran virka....Ja varsinkin sanonta "Kohtelee kuin koiraa" saa minun karvani nousemaan pysytyyn; jos jotakuta kohdellaan yhtä hyvin ja rakastavasti kuin minun  (meidän) koiraa, on tuo ihminen todella onnekas. Varmasti useimmat vastuulliset koiranomistajat ovat kanssani samaa mielta omien lemmikkiensä suhteen.?

Kevät kenkkuillen tulevi...

Aurinkorannikko eli Costa del Sol on todella nimensä veroinen; Vuoret suojaavat aurinkorannikkoa  sisämaan ilmaston vaihteluilta, joten auringon paistetta on alueella luvassa noin 300 päivää vuodessa. Kesä on pitkä ja lämmin (tai pikemminkin kuuma)  ja talvi taas hyvin leuto. Talvella joulukuusta maaliskuuhun kannataa varautua myöskin sateisempiin päiviin, mutta silloinkin lämpötila harvoin laskee alle 10 asteen.
Tänä  vuonna on koettu kuitenkin kylmin ja sateisin talvin miesmuistiin. Koska mies olen minä ja muisti on lyhyt ja pätkii (tai toimii ajoittain), voidaan kyseiseen väitteeseen suhtautua varauksin ja varmistaa joltakulta muulta paikalliselta henkilöltä. Kuten Albert "Alppu" Einstein, jota pidetään suht. fiksuna miehenä, aikanaan totesi, kaikki on suhteellista.  30-40 asteen pakkasissa kärvistelleen suomalaisen mielestä kylmää EI   voi olla plus-asteissa. Vaan kyllä voi, kylmä viima ja kostea keli voi ajoittain eli yöaikaan ja varhain aamulla tuntua todella kylmältä. Pohjatuuli on kylmää, tulee se mistä suunnasta tahansa, sanoo kansanviisaus.
 Löytyy  täältä ihan "oikeakin" talvi.
Sierra Nevada on Andalusiassa. Siellä sijaitsee muun muassa manner-Espanjan korkein huippu, Mulhacén (3 482 metriä). Sierra Nevadassa voi lasketella  19 rinteessä  marraskuusta maaliskuuhun, myös maastohiihtoa voi harrastaa. Joissakin matkaesitteissä mainitaankin että turisti voi halutessaan viettää aamun rinteessä ja tulla iltapäiväksi uimarannalle.  Tämä onkin ainakin periaatteessa mahdollista esim. maaliskuussa.   Suosittelisin kuitenkin ennemmin tutustumista Granadan kaupunkiin jonka alueella Sierra Nevada on, Granadan tunnetuin nähtävyys on Alhambra. Tutustumiseen menee helposti koko päivä, mutta se ehdottomasti kannattaa.
Toki Espanjassa on talvi pohjoisosissa maata. Lumipyryn yllättäessä liikenne menee sekaisin. Talvi yllättää, ihan samoin kuin Suomessa, vaikka se tulee joka vuosi. Nyt alkaa kevät kuitenkin olla käsillä myös pohjoisemmissa osissa.
Täällä Andalusiassa ja tarkemmin aurinkorannikolla kevään tulo merkitsee turistien paluuta ja kahviloiden , joista monet ovat ollee suljettuna jopa kuukausia, avautumista. Normaalisti tammikuu on ravintolaväen vuosiloma-aikaa.  Nyt pakollista lomaa on ollut monella tavallista enemmän, ja heikoimmin menestyneet ovat panneet pillit pussiin lopullisesti. Täällä talven viettäneet eläkeläiset yms taas valmistautuvat palaamaan kotimaahan ennen kuuman kesän alkua.
Ensi viikon sääennnuste näyttää mahdollisia sateita tulevaksi...kyllä se kevät jaksaa kenkkuilla. "Huhtikuun sää on kuin naisen mieli" sanoi joku, en uskalla ottaa kantaa oliko ihan viisas.

Miten liikkua Aurinkorannikolla

Costa del Sol eli Aurinkorannikko on alue Välimeren rannalla Gatanniemen ja Gibraltarinsalmen välissä, Málagan maakunnassa Andalusiassa. Alue on tunnetusti  erittäin suosittu niin matkakohteena kuin paikkana jonne vetäydytään tyoelämän jälkeen.
Useimmat matkailijat saapuvat Aurinkorannikolle lentäen, ja ensimmäinen kosketus paikalliseen liikenteeseen saadaan joko junan,  paikallisjunan eli Renfen kautta tai automatkalla Malagan lentokentältä majoituspaikkaan.

Monet pysyvämmin rannikolla viipyvät matkustavat omalla autolla, useat  turistit vuokraavat auton. Vaikka esim. bussiliikenne on helppo tapa liikkua, on oman auton käytöllä etunsa esim. ostoksilla käydessä.
Maantieliikenteessä suomalainen huomaa heti yhden eron kotimaahan. Ajovaloja ei käytetä päiväsaikaan. Lähes jatkuvasti täydeltä taivaalta paistava aurinko ja valoisuus jopa pilvisinä päivinä ei ehkä anna aihetta moiseen. Tosin tämä johtaa siihen että (jostakin syystä) kuljettajat tuntuvat välttävän ajovalojen käyttöä viimeiseeen asti iltaisin. Ajatus että valojen tarkoitus ei ole pelkästää nähdä vaan myös näkyä tunnutaan unohtavan.

Aurinkorannikon liikenteelle on ominaista yksi seikka mikä tekee sen varsin erilaiseksi esim. Suomeen verrattuna. Liikkeellä on kaiken ikäisiä ihmisiä monenlaisista liikennekulttuureista. Paikalliset kuljettajat ajavat yleensä hyvin vauhdikkaasti (etenkin nuoret miehet, kuten ilmeisesti kaikkialla maailmassa), ulkomaalaiset, etenkin vanhemmat henkilöt, joista monet (britit) ovat tottuneet vasemmanpuoleiseen liikenteeseen, taas usein liiankin varovasti eli todella hitaasti.

Espanjalainen on yleensä kohtelias liikenteessä kun ollaan kaupungissa. Maanteillä, jotkat ovat nelikaistaisia ja hyväkuntoisia, taas kaasujalka on raskas.  Punaisia päin ajavia ei yleensä ole. Sen sijaan punaisia päin kävely on käytäntö. Kerran olin Fuengirolan keskustassa. Pysähdyin punaisiin valoihin. Kaikki muut jatkoivat matkaa, paitsi yksi.  Kun valo vaihtui, vilkaisin kuka oli vieressäni. Virka-asuinen poliisi...Ilmeisesti  siviilivaatteissa olisi mennyt muiden mukana...
Espanjalainen autokanta on suhteellisen uutta. Auto ei ole mikään isin (tai äidin) suuri rakkaus jota pestään ja puunataan. Usein se on täynnä pikku naarmuja ja kolhuja (parkkipaikat ovat ahtaita).
Ylisummaan, autolla liikkuminen ei eroa hirmuisesti suomalaisesta. Liikenne on tietysti vilkkaampaa kuin Suomessa, ja kuljettajien kirjo ja sen tuoma ero on olemassa.  Polttoaine  on suomalaisen mittapuun mukaan melko halpaa. Julkinen liikenne on hyvin järjestetty ja kohtuuhintaista.

Alkoholi on ollut joskus melkoinen ongelma Espanjan liikenteessä. Paikalliset ihmiset juovat mieluusti pari lasillista viiniä tai pari pulloa olutta ruuan kanssa.  Valistus on onneksi johtanut siihen että "nauttineena" ei mennä rattiin yhtä helposti kuin ennen. Perjantai- ja lauantai-iltana autoillessa on silti parasta olla erityisen varovainen, monet  lomalaiset kun tahtovat  "unohtaa" oikeat tavat.

Niin autoilijan kuin jalankulkijan kannattaa olla tarkkana yhden liikenteen ryhmän kanssa, ja se on moottoripyörillä  ja skoottereilla liikkuvat.  Moottoripyöräilijät puikkelehtivat joskus keskiviivalla ohitellen milloin vasemmalta, milloin oikealta. Skoottereita on syytä varoa  erityisesti kaupungeissa, niin autoilijan kuin jalankulkijankin.

Lisää tietoa niin Espanjasta, Aurinkorannikosta kuin liikenteestä ja liikkumisesta löytyy runsaasti netistä.
Eikun näkemiin Rannikolla! ¡Hasta luego!

Puhuminen on hopeaa...

Vuoia sitten, aurinkoisena ja lämpimänä helmikuun iltapäivänä menimme, vaimoni ja minä, melko lähellä sijaitsevaan chiringuitoon eli merenrantaravintolaan lounaalle.
  Näissä ravintoloissa parasta syötävää ovat erilaiset mainiot kalaruuat,mutta toki löytyy vaikkapa hampurilaisia ja ranskanperunoita niille jotka niitä kaipaavat. 
Kello oli noin 2 ip eli normaali ruokailuaika etenkin eteläisessä Espanjassa.

Ulkona olevissa pöydissä istui melkoinen joukko erimaalaisia ihmisiä, useimmat syömässä. Yhdessä pöydässä juotiin kahvia. Menimme sisälle - en ole oikein koskaan tuntenut oloani kotoisaksi rantaravintolan ulkona. Mereltä saattaa tuulla, ja tulee tunne että ruoka on hiekkaa täynnä.

Odottelimme jonkin aikaa tarjoilijaa tulevaksi, ja vaimo piipahti jonnekin ohittaen kahvittelevan seurueen.

"Olipas siinä lihava  nainen!" kuului pöydästä ihan selvällä suomen kielellä.  Kukaan ei tähän mitään lisännyt ja niin seurue, kaksi miestä ja kaksi naista, jatkoi juttujaan.

 "Sinähän puhut espanjaa," kysyi toinen naisista toiselta.  Saatuaan myöntävän vastauksen hän pyysi naista sanomaan mitä olisi esimerkiksi  "Artolla on auto".
"Arto hay un coche", kuului vastaus. Minun oli vaikea pitää ns. pokka.

Vaimo tuli takaisin, tarjoilijakin tuli ja saimme tilata kala-annoksemme mitkä, kuten tavallista, olivat mainiot.

Kahvittelevat maanmieheni (ja -naiset) saivat laskun ja poistuivat maksettuaan ohittaen pöytämme. Mietin, olisiko pitänyt toivottaa suomeksi hyvää päivänjatkoa ja katsoa miten se vaikuttaa.
 No, sitten ajattelin että mitäpä suotta pilaamaan eläkeläisten (ehkä lomalaisten) päivää.

Jokaisessa jutussa pitää kai  olla ns.opetus. Mikä tämän jutun opetus on, jääköön lukijan pääteltäväksi. 
Joskus ehkä kannattaisi pitää ns. mölyt mahassaan?



Niin, ja se lause Artolla on auto on muuten espanjaksi Arto tiene un coche. Arto hay un coche taas väittää että Arto on auto, tosin verbi on väärä eli espanjalainen ei taitaisi edes ymmärtää.
 Turistioppaan fraasisanastolla ei kieltä opi...

P.S. Se "lihava nainen" on nyt (2019) melko lailla hoikempi...

Taas uusi blogi?!

Blogi on verkkosivu tai -sivusto, johon yksi tai useampi kirjoittaja kirjoittaa enemmän tai vähemmän säännöllisesti niin, että uudet tekstit ovat helposti löydettävissä.
Näin kertoo tämän päivän käytetyin "tietosanakirja" Wikipedia. Jos olet jo lukemassa tätä, tämä asia onkin ilmeisesti  sinulle selvää.  Seuraava kysymys onkin sitten: Miksi? Kuka haluaa lukea jälleen yhtä uutta blogia?   Ja vielä tärkeämpi kysymys: Miksi haluan kirjoittaa, ja kenelle?
Kuka tätä blogia tulee lukemaan jää nähtäväksi. Luultavimmin suku ja tuttavat, hekin siksi kun olen kertonut heille tällaista väsääväni. Ja ystävät ja "ystävät" facebookissa ym.
Miksi sitten kirjoitan?  Luultavasti siksi että se on (mm. facebookin yms. lisäksi) keino saada omia ajatuksiaan esitetyksi.  Ja toisaalta, kirjoittaminen on ilmeisesti myös tapa selvittää asioita myös itselleen.
Ne jotka tuntevat minut henk.koht. joko "oikeassa elämässä" tai internetin kautta, tietävät että on muutama asia jotka minulle ovat lähes Elämää Suurempia. Musiikki, kirjat, lukeminen, jalkapallo. Aikaisemmin olin innokas kuntoilija, minkä harrastuksen olen ollut pakotettu jättämään lähinnä kävelyyn ja muuhun kevyeen liikuntaan.
Noin 12 vuotta sitten tuli elämääni yksi sen suurimmista muutoksista; muutin pysyvästi asumaan Espanjan Aurinkorannikolle.  Nyt kun uutuudenviehätys on muuttunut tasaiseksi arjeksi, on ehkä vaikeampaa havaita  kulttuurieroja.  Uskoisin olevani eräänlainen fenno-espanjalainen. Toki suomalaiset juuret ovat ja säilyvät. Siispä olen maassa eräänlainen puolueeton tarkkailija, ja toivoakseni pystyn välittämään todellista mutta silti kiinnostavaa näkemystä siitä mitä on olla suomalainen aurinkorannikolla.  Espanjalainen tapa elää, ajatella ja toimia toki poikkeaa paljon pohjoismaisesta, eikä ainoastaan ulkoisesti.
Tässäpä eräänlainen johdanto siihen mitä tuleman pitää.  Kahtellaan. Ja lisään vielä että asiat joista kirjoitan eivät ole pelkkää Espanlaisen elämänmuodon kommentointia, vaan asioita jotka koen tärkeiksi  ja/tai kiinnostaviksi.