Toki olen lukenut ns. hyvääkin (?) kirjallisuutta. Myös esim. musiikkikirjat ja muusikoiden elämäkerrat kiinnostavat. Minua tuntevalle ei varmaan ole yllätys että Rolling Stones, Elvis ja muut rocklegendat löytyvät jos jonkinlaisina painoksina.
Rikoskirjalllisuus on ollut joillekin ihmisille populaarimusiikin kaltaista; siinä missä Oikeaa Musiikkia on vain klassinen musiikki, Oikeaa Kirjallisuutta on ainoastaan vakava kirjallisuus, "oikea" proosa. Jotkut klassikot toki ovat saaneet armon; herraskartanoiden murhamysteereistä kertova Agatha Christie, ranskalaista charmia edustava Simenon. Asenteet ovat toki muuttuneet, ja monet tämän päivän kirjailijat ovat kirjoittaneet kirjoja joita on turha lokeroida. Dekkari saattaa herattää aivan yhtä paljon ajatuksia kuin eksistentialistinen pohdiskelu, ja kielellinen taso ja taiteellinen arvo ei tietenkään ole sidoksissa vain kirjan sisältöön.
Suomalainen dekkarikirjailija Mattiyrjänä Joensuu sanoi joskus aikoja sitten julkaistussa haastattelussa että hän on entisenä poliisina tullut tuntemaan millaista voi olla suomalaisen henkirikoksen todellisuus. Se ei ole suljetun huoneen mysteeri missä hienostunut belgialaisherrasmies harmailla aivosoluillaan ratkaisee murhatapauksen . Usein kysymyksessä on elämä joka on jostakin syystä suistunut raiteiltaan. Lapsuuden traumaattiset kokemukset, alkoholi ja/tai huumeet ovat johtaneet liukuvalle pinnalle.
Suomalaisten jännityskirjailijoiden tapaan myös monet muut pohjoismaalaiset kirjailijat käsittelevät teoksissaan väkivaltaa sosiaalisena ja yhteiskunnallisena ongelmana. Amerikkalaisen actionin sijaan henkilöillä on todellinen persoonallisuus, rikoksen takana on useimmiten jonkinlaista pahaa oloa, ihmiset eivät ole vain "tyyppejä". Joskus asiat vain menevät vikaan, eikä paluuta ole. Rikollisuutta tuskin valitaan ammatiksi tai elämäntavaksi.
Henning Mankell on ruotsalainen kirjailija joka on julkaissut useita suomennettuja teoksia. Suuri osa niistä on rikosromaaneja. Nimeltään Tea-Bag (Otava 2004) ei ole rikosromaani, vaan pikemminkin yhteiskunnallinen kannanotto. Tea-Bag joka ottaa nimensä nähtyään pakolaisleirin virkailijan pöydällä teepussin, on Afrikasta, Espanjan kautta Ruotsiin laittomasti tullut pakolainen. Hän antaa leirissä haastattelun ruotsalaiselle lehtimiehelle, ja uskoo että pohjoisessa oleva maa voisi antaa hänelle turvan. Hänen onnnistuu päästä Euroopan läpi Ruotsiin. Runoilija Jesper Humlin jonka kustantaja painostaa tätä kirjoittamaan rikosromaanin (ne kun myyvät moninverroin enemmän kuin runokirjat) joutuu puolivahingossa tilanteeseen missä hän aloittaa kirjoittamiskurssin Tea-Bagille ja kahdelle muulle laittomallle pakolaisnaiselle.
Vähä vähältä naiset kertovat riipaisevat tarinansa. Kirja ei kaunistele mutta ei myöskään mässäile väkivallalla, ja esim. Tea-Bagin kertomuksessa on runollista hehkua, jotakin afrikkalaista symboliikkaa ja uskoa näkymättömiin voimiin.
Vaikka kirja on aiheeltaan vakava, se ei ole synkkä. Se on jopa täynnä hirtehishuumoria. Osansa saa runoilija Mankell joka tuntuu olevan naisystävänsä ja rempseän äitinsä riepoteltavana. Myös Humlinin sijoitusneuvoja, nuori juppi, saa osansa ironiasta.
Mankell on ns. yhteiskunnallisesti kantaaottava kirjailija. Hän ei kuitenkaan osoita sormella ketään, eivätkä pakolaiset ole pyhimyksiä. Kirjan soisin joutuvan myöskin niiden käsiin jotka uskovat että maahanmuuttajat ovat vain elintasopakolaisia.
