Likainen enkeli

Yksi ensimmäisiä blogitekstejäni oli arvio (ei arvostelu, en ole kriitikko) Henning Mankellin kirjasta "Nimeltään Tea-Bag".
 http://espanjaneno.blogspot.com.es/2011/04/teepussin-tarina.html

Se oli ensimmäinen tutustumiseni p.o. kirjailijaan.  

Mankell on ollut  hyvin suosittu mm. Britanniassa, missä Wallander,
fiktiivinen poliisi, esiintyi monissa elokuvissa ja tv-sarjoissa. 

Mankell kirjoitti paljon myös useita romaaneja, jotka olivat jännitys- tai etsivägenren ulkopuolella.  

Likainen enkeli 
on yksi näistä.   Mosambikin pääkaupungin arkistoista oli  löytynyt merkintä ruotsalaisnaisesta, joka 1900-luvun alussa omisti kaupungin suurimman ilotalon. Nainen pääsi mukaan kirjanpitoon, koska oli merkittävä veronmaksaja. Muutaman vuoden kuluttua hänen jälkensä ovat kuitenkin kadonneet. 

Mankell on kehittänyt tarinan tämän tiedon ympärille. 

Ruotsalainen nainen (vielä tyttö) on pakotettu pois kotoaan, koska leskiäiti ei pysty takaamaan kaikille lapsilleen elämää kotona. Hän pääsee kokiksi laivaan, jonka määränpää on Australia.  Värikkäiden vaiheiden kautta nainen päätyy Afrikkaan (nainen luulee tulleensa hotelliin).Hän menee lopulta avioon miehen kanssa, joka omistaa talon, joka onkin itse asiassa bordelli.

Ostamani pokkarin takansi kertoo:  "Vuotta myöhemmin Hanna omistaa Mosambikin...suurimman bordellin. Sorretusta naisesta on tullut kaupungin voimahahmo.... kuka oli tämä nainen, joka loi itselleen poikkeuksellisen valta-aseman?"

Mitään tuollaista en kirjasta löytänyt.   Sen sijaan, Mankell tuo esiin naisen vaikeuden ymmärtää miten valkoihoiset suhtautuvat mustiin. Toisaalta hän ei ymmärrä miten naiset alistuvat huonoon koheluun. Hänen "tytöilleen" maksetaan  tosin paremmin, kuin alueen monissa muissa ilotaloissa.
Onko kuva realistinen? Pystyikö köyhistä oloista Ruotsista kotoisin oleva nainen  samastumaan afrikkalaisiin?   

Mankell oli poliittisesti radikaali nuoruudessaan.  Hän on elänyt ja kasvanut Ruotsissa.  Laittoiko hän fiktiivisen nuoren ruotsalaisnaisen mieleen ajatuksia, jotka ovat lähempänä tätä päivää? Hänen (kirjailija)  omia arvojaan? Sata vuotta sitten monet eurooppalaiset uskoivat, että afrikkalaiset ovat "alempaa rotua", että heitä on turha opettaa. 

Ehkä. Luulen kyllä  että meissä (melkein) jokaisessa on halu uskoa jokaisen elämän ja jokaisen ihmisen arvoon.

 Kirja on  sanomaltaan melko synkkä.  Kuinka paljon me voimme vaikuttaa asioihin ympärillämme?   Mitkä ovat asioita, joille emme voi mitään?   

Tämä kirja ei ole pelkkää viihdettä.   Mutta Mankell takaa laadun.

Italialaiset kengät

Yksi viimeksi lukemistani romaaneista on ruotsalaisen Henning Mankellin kirja Italialaiset kengät.  Kirjoitin blogissani joskus hänen kirjastaan Nimeltään Tea-Bag. Se oli ensitutustumiseni tähän kirjailijaan, ja se iski,  ei ehkä kuin miljoona volttia, kuten sanonta kuuluu mutta toista suosittua sanontaa käyttäen: osui ja upposi.

Sen jälkeen olen lukenut useita kirjailijan kirjoja, joissa päähenkilö on Kurt Wallander.
 Wallander on komisario ruotsalaisessa pikkukaupungissa. Hän on  eronnut vaimostaan, vieraantunut tyttärestään, laiminlyö terveyttään. Tuntee itsensä yksinïseksi ja turhautuneeksi. Omasta mielestään Wallander ei ole taipuvainen filosofointeihin, vaan käytännön ihminen. Esimerkiksi ns. elämän tarkoitus tai muut suuret asiat eivät häntä kiinnosta, hänen omasta mielestään.  Siitä huolimatta että hän tuntuu pohtivan mm. ihmissuhteita, yhteiskunnan muutosta. Ruotsi, kerran turvallinen "kansankoti" tuntuu olevan matkalla johonkin tuntemattomaan, missä vanha idylli turvatusta, rauhallisesta elämästä on kadonnut, luultavasti iäksi.

Henning Mankell

Italialaiset kengät kuuluu kirjailijan tuotannossa  kategoriaan "muut romaanit", Pääosassa ei ole komisario Wallander, vaan työelämästä jo pois jäänyt, ikääntyvä  entinen kirurgi Frederik Welin.  Hän on tehnyt urallaan  kohtalokkaan virheen, mistä hän on saanut virallisen huomautuksen. Vaikka myöntääkin ansainneensa sen, hän ei halunnut jatkaa. Sen sijaan hän vetäytyi yksinäisyyteen, saarelle missä elää käytännössä erakkona. Mitään ei tapahdu. Aika tuntuu pysähtyneen.  Koira ja kissa, ja muutaman kerran viikossa tuleva posti ovat ainoa sisältö elämässä, Masokismia lähentelevän  talvisen avantouinnin lisäksi. Posti tulee pari kertaa viikossa, mutta hän saa vain virallista postia, sitäkin harvoin.

Ammatillinen virhe ei ole ainoa menneisyyden painolasti. Mies on aikanaan paennut tilannetta missä hänen täytyi päättää, halusiko hän sitoutua elämään nuoruuden rakastettunsa kanssa. Hän pakenee. Raukkamaisesti, sanomatta edes hyvästiä.

Nyt, kun hän on  jo vanha, mies joutuu punnitsemaan uudelleen elämänsä valinnat. Vastaamaan siitä, ettei halunnut koskaan todella ottaa vastuuta elämästään.  Vuosien tapahtumattomuuden sijaan tulee vuosi joka muuttaa koko hänen elämänsä. Mikään ei sen jälkeen ole entisellään.

En halua paljastaa enempää juonesta. Onnellista loppua ei ole. Ei oikeassa(kaan) elämässä ole Onnellista Loppua. Entinen kirurgi Welin löytää kuitenkin jotakin mikä pitää hänet kiinni elämässä.  Vaikka terveys tuntuukin olevan menossa huonompaan suuntaan.  Loppu kirjasta jää avoimeksi: vain Hollywood-elokuvien perhe-eloluvat loppuvat onnelliseen suudelmaan.  Kuitenkin, turhautunut, pettynyt, todellisuutta ja vastuuta paennut päähenkilö tuntuu löytävän lopulta jonkinlaisen tasapainon.  Löytämällä ihmisen jonka hän luuli jo kadottaneensa, ja toisen jota hän ei koskaan tiennyt  edes olevan olemassa.

Henning Mankell on luonut maineensa ja suosionsa jännityskirjailijana.Tuo nimitys on "jännityskirjailija" on tavallaan halventava.  Jälleen kerran Mankell  osoittaa lahjansa psykologisesti oivaltavana, tarkkanäköisenä ihmistuntijana.


Ostin tämän kirjan perustuen kirjailijan nimeen. En  pettynyt.  En  usko että kukaan tämän kirjan lukija pettyy/pettyi. Suosittelen lämpimästi, niillekin jotka ovat Kurt Wallander -faneja.

Teepussin tarina

Viimeisten vuosien ajan lukemani kirjallisuus on koostunut pääasiassa teoksista joita nimitetään rikosromaaneiksi tai dekkareiksi. Pehmeäkantisen kirjan vetovoima on hinnassa; divarin tai hyväntekeväisyyskaupan hinnat (kirpputoreista puhumattakaan) eivät päätä huimaa. Toinen ja ehkä yhtä "hyvä" syy on tarjonta. Aurinkorannikolla asuu tuhansia suomalaisia ja satojatuhansia brittejä, joiden lukuharrastus usein on po. kirjallisuudessa.

Toki olen lukenut ns. hyvääkin (?)  kirjallisuutta. Myös esim. musiikkikirjat ja muusikoiden elämäkerrat kiinnostavat. Minua tuntevalle ei varmaan ole yllätys että Rolling Stones, Elvis ja muut rocklegendat löytyvät jos jonkinlaisina painoksina.

Rikoskirjalllisuus on ollut joillekin ihmisille populaarimusiikin kaltaista; siinä missä Oikeaa Musiikkia on vain klassinen musiikki, Oikeaa Kirjallisuutta on ainoastaan vakava kirjallisuus, "oikea"   proosa.  Jotkut klassikot toki ovat saaneet armon; herraskartanoiden murhamysteereistä kertova Agatha Christie, ranskalaista charmia edustava Simenon.  Asenteet ovat toki muuttuneet, ja monet tämän päivän kirjailijat ovat kirjoittaneet kirjoja joita on turha lokeroida.  Dekkari saattaa herattää aivan yhtä paljon ajatuksia kuin eksistentialistinen pohdiskelu, ja kielellinen taso ja taiteellinen arvo ei tietenkään ole sidoksissa vain kirjan sisältöön.
Suomalainen dekkarikirjailija Mattiyrjänä Joensuu sanoi joskus aikoja sitten julkaistussa haastattelussa että hän on entisenä poliisina  tullut tuntemaan millaista voi olla suomalaisen henkirikoksen todellisuus. Se ei ole suljetun huoneen mysteeri missä hienostunut belgialaisherrasmies harmailla aivosoluillaan ratkaisee murhatapauksen . Usein kysymyksessä on elämä joka on jostakin syystä suistunut raiteiltaan. Lapsuuden traumaattiset kokemukset, alkoholi ja/tai huumeet ovat johtaneet liukuvalle pinnalle.

Suomalaisten jännityskirjailijoiden tapaan myös monet muut pohjoismaalaiset kirjailijat  käsittelevät teoksissaan väkivaltaa sosiaalisena ja yhteiskunnallisena ongelmana.  Amerikkalaisen actionin sijaan henkilöillä on todellinen persoonallisuus, rikoksen takana on useimmiten jonkinlaista  pahaa oloa, ihmiset eivät ole vain "tyyppejä". Joskus asiat vain menevät vikaan, eikä paluuta ole. Rikollisuutta tuskin valitaan ammatiksi tai elämäntavaksi.

Henning Mankell  on ruotsalainen kirjailija joka on julkaissut useita suomennettuja teoksia.  Suuri osa niistä on rikosromaaneja.  Nimeltään Tea-Bag (Otava 2004) ei ole rikosromaani, vaan pikemminkin yhteiskunnallinen kannanotto. Tea-Bag joka ottaa nimensä nähtyään pakolaisleirin virkailijan pöydällä teepussin, on Afrikasta, Espanjan kautta Ruotsiin laittomasti tullut pakolainen.  Hän antaa leirissä haastattelun ruotsalaiselle lehtimiehelle, ja uskoo että pohjoisessa oleva maa voisi antaa hänelle turvan.  Hänen onnnistuu päästä Euroopan läpi Ruotsiin. Runoilija  Jesper Humlin jonka kustantaja painostaa tätä kirjoittamaan rikosromaanin (ne kun myyvät moninverroin enemmän kuin runokirjat) joutuu puolivahingossa tilanteeseen missä hän aloittaa kirjoittamiskurssin Tea-Bagille ja kahdelle muulle laittomallle pakolaisnaiselle.
Vähä vähältä naiset kertovat riipaisevat tarinansa. Kirja ei kaunistele mutta ei myöskään mässäile väkivallalla, ja esim. Tea-Bagin kertomuksessa on runollista hehkua, jotakin afrikkalaista symboliikkaa ja uskoa näkymättömiin voimiin.

Vaikka kirja on aiheeltaan vakava, se ei ole synkkä.  Se on jopa täynnä hirtehishuumoria. Osansa saa runoilija Mankell joka tuntuu olevan naisystävänsä ja rempseän äitinsä riepoteltavana. Myös Humlinin  sijoitusneuvoja, nuori juppi, saa osansa ironiasta.
Mankell on ns. yhteiskunnallisesti kantaaottava kirjailija. Hän ei kuitenkaan osoita sormella ketään, eivätkä pakolaiset ole pyhimyksiä. Kirjan soisin joutuvan myöskin niiden käsiin jotka uskovat että maahanmuuttajat ovat vain elintasopakolaisia.