Superviikonloppu.

Viime viikonloppu eli la-su 19. - 20, toukokuuta oli urheiluhullun taivas. Tai ainakin melkein.
Jääkiekossa jaettiin MM- mitalit, jalkapallossa pelattiin Champions Leaguen eli Mestarien Liigan loppuottelu.

Ei tarvitse ilmeisestikään olla jääkiekkofani Suomessa, että tietää että Leijonat eivät ottaneet kultaa kotikisoissaan. Eivät niitä himmeämpiä mitaleitakaan. Kuinka moni todella, "aikuisten oikeesti", siihen uskoi? Toivoahan aina voi, ja pitää.

Se, että  paras joukkue voitti, on fakta. Venäjä oli ylivoimaisesti paras joukkue kisoissa . Kaikilla osa-alueilla.
Suomen sijoitus, neljäs, on "pahin" mahdollinen. Pronssi olisi ollut lohtu, vaikkakin melko laiha. No, rakkain vihollinen Ruotsi jäi mitalipelien ulkopuolelle, samoin supertähtien Kanada.

Lippujen hinnoista on puhuttu ilmeisesti tarpeeksi.  Ja.  toivon mukaan, järjestäjät ottivat opikseen. Seuraavat kisat kun ovat Ruotsissa ja Suomessa. Jälleen.

Jalkapallossa maalit ovat usein tiukassa. Siinä missä kiekossa parin-kolmen maalin johto voi kääntyä tappioksi (Suomi jos kuka tämän tietää!), jalkapallossa yksi ainoa onnistunut hyökkäys voi olla tarpeeksi.
Chelsea pääsi loppuotteluun oltuaan jyrän alla molemmissa otteluissa FC Barcelonaa vastaan.
Loppuottelu Bayern Müncheniä vastaan  jatkui samaan tapaan. München hallitsi.  1 : 1 varsinaisella peliajalla, jatkoajalla ei maaleja.
Rangaistuspotkukilpailu toi voiton  Chelsealle.

Chelsean faneja lukuunottamatta kukaan tuskin uskoo että joukkue on Euroopan paras.
Cup-systeemi on raaka.
Mutta. Tässähän   on urheilun "kauneus".  Kukapa haluaisi seurata urheilua, missä se "parempi" takuuvarmasti voittaa? No, joukkueen fanit, totta kai...

No, Neuvostoliitto voitti vuonna 1986 maailmanmestaruuden isäntänmaana. Ja kuinkas kävi? Koko Neuvostoliitto hajosi   muutama vuosi sen jälkeen!

Ensi vuonna jatketaan. Mutta, sitä ennen: jalkapallon Euroopan mestaruuskisat! Niin, ja onhan ne euroviisutkin kuulema tulossa...

Nukkuukohan Kalervo Kummola yönsä hyvin?

Vuoden 2012 Jääkiekkoilun Maailmanmestaruuskisat ovat edenneet välieriin saakka. Suomen ja Ruotsin jakamat kisat eivät ole varmaankaan sujuneet järjestäjien toiveiden mukaan.

Sekä Suomessa että Ruotsissa ovat lippujen hinnat herättäneet närää; monella tavallisella kiekkofanilla ei ole ollut mahdollisuutta seurata kisoja paikan päällä. Samanaikaisesti sponsoroidut ryhmät ovat ollee kaikkea muuta kuin todellisia kiekkoilun  ystäviä;  se että  minuuttia ennen ottelun loppua aletaan valua pois, kun tilanne on vielä tiukka 1 :0, osoittaa että lopputulos ei ihmeemmin kiinnosta, tai että ei tajuta että maali voi tulla viime sekunneilla.
Kun Suomen katsomot ovat olleet puolityhjiä, sama ilmiö on tapahtunut naapurissa. Lehtitietojen mukaan vain Ruotsin ottelu Venäjää vastaan oli loppuunmyyty. Edespuoliväriottelu Tsekkiä vastaan ei katsomoa täyttänyt.

Nyt kuulema "vaaditaan päitä vadille" Ruotisssa.

Ruotsin kiekkojohtajien tuskaa lisää tietysti Ruotsin putoaminen jatkosta.
Siinä missä Suomen Jääkiekkoliiton puheenjohtaja varmasti meidän  kaikkien lailla iloitsi Leijonien upeasta voitosta USA:sta, "verivihollisen" tappio ei varmaankaan ole hyvä uutinen Suomen kisajärjestäjille. Tuhannet ja taas tuhannet ruotsalaisfanit jäävät tulematta loppuotteluihin. Unelmafinaali olisi tietysti ollut Suomi - Ruotsi.

Mitenkä on sitten Suomessa. Putoaako päitä, vai tapahtuuko sama kuin maan politiikassa: "Otan täyden vastuun!" sanoo poliitikko, ja pitää pallinsa.
No, katsellaan kisat loppuun.
Jos Leijonalauma yllättää(?)  ja ensin  menee loppuotteluun ja  siinä tuo kultaa, fanien muisti on lyhyt ja kultahuumassa ollaan pitkämielisiä. Jos matka olisi jo katkennut, tilanne olisi varmasti toinen.

Raha ei tee onnelliseksi. Toisaalta väitetään  että kurjuutta on helpompi kestää jos sitä on...
 Sanotaan myös että ahneella on p*****nen loppu.  Suomen jääkiekkomaajoukkue voi tuoda mainetta ja kunniaa maalle ja iloa ja itsetuntoa suomalaisille. Suomen Jääkiekkoliitosta huolimatta.