Luen, siis olen.

”Cogito, ergo sum” (latinaa: ”ajattelen, siis olen [olemassa]”) on René Descartesin filosofinen lausuma, josta on tullut länsimaisen rationalismin kulmakivi.

Kun olin pieni poika, äitini vei minua hammaslääkärille pari-kolme kertaa.
Parasta siinä oli se, että lääkärikäynnin jälkeen poikkesimme kauppalan ainoaan kirjakauppaan, mistä sain valita itselleni kirjan.
 Usein se oli yksi Tammen kultaisista kirjoista.

Tammen Kultaiset Kirjat 
oli tullut minulle tutuksi jo aiemmin, ehdoton suosikkini oli Kippi-Kalle (jota ei pidä sekoittaa Kippari Kalleen). 
Näitä äitini luki minulle jo ennenkuin opin itse lukemaan.

Opin lukemaan ja kirjoittamaan tikkukirjaimilla jo ennen kouluikää
(menin kouluun kuusivuotiaana).

Ensimmäisen kirjastokorttini hankin luultavasti toisella tai kolmanella luokalla. Kirjasto oli kauppalan kirjaston sivukirjasto, ja se oli samassa rakennuksessa, kuin pieni koulu, jota kävin, auki kahtena iltana viikossa.
Siitä asti lukeminen ja kirjat on ollut yksi intohimoistani. 

Tunnen joitakin ihmisiä, jotka eivät lue ns. fiktiota. Tiedän, että on ihmisiä (kuten esim. pienyrittäjät) jotka sanovat, ettei heillä ole siihen aikaa.
Joku taas katselee mieluummin elokuvia tai tv-sarjoja. 

Jokainen valitsee asiat, joista pitää.

Minulle kirjat, elokuvat, jotkin tv-sarjat ja musiikki ovat kaikki tärkeitä. En muista kuitenkaan nähneeni yhtäkään elokuvaa, joka olisi ollut parempi, kuin kirja, johon se perustuu.  

Ajattelen, siis olen.  

Luen, siis olen olemassa. 
Niin kauan, kuin aivoni toimivat. 

 Lukeminen kannattaa aina! vakuutti aikoinaan suomalaisen kulttuurin monitoimimies Jörn Donnerkin.

Kätilö.

Minulla on fb-ystävä, jonka tunsin jo irl eli oikessa elämässä.

Hän (suomalainen pronomini ei kerro sukupuolta, joten todettakoon että hän on naispuolinen) on monta kertaa sanonut, ettei ole kiinnostunut elokuvista sen enempää kuin kirjoistakaan, jotka kertovat "keksittyjä tarinoita".  

Kunnioitan hänen pielipidettään. Itse asiassa, olen elämäni aikana tuntenut muutamia ihmisiä, joiden elämä sinänsä on ollut niin värikästä ja tapahtumarikasta, että heidän ei ole tarvinnut löytää jännitystä siihen keksityistä  tarinoista.

Nuo ihmiset ovat olleet melkein aina jollakin tavalla poikkeusyksilöitä. Siitä huolimatta, monet heistä ovat - kaikesta huolimatta - lukeneet myöskin fiktiota eli "tarinoita".

Itse olen ihan vain  tavis.  

Siitä huolimatta - tai paremmin kai juuri siksi - luen sekä muistelmia että "keksittyjä tarinoita".  Muistelmatkin kun lopulta ovat vain kirjoittajan (ja joissakin tapauksessa kirjoittajan ja "haamukirjoittajan" tai julkisesti ilmoitetun kirjoittajan)  näkemys ajoista ja paikoista  ("life and times" on monesti englannin kielinen alaotsikko).

Yksi viimeksi lukemista  "tarinoista" on kovasti kiitelty romaani Kätilö. 

Kirja on mahtava lukukokemus. Ei pelkästään juonensa, vaan paljolti myös sen  kielen vuoksi. 

Lapin sodasta ei ole juurikaan kirjoitettu, eikä yleensä Suomen usein varsin mutkikkaasta "veljeydestä" natsi-Saksan kanssa. Sodan jälkeen mieluusti haluttiin uskoa ja uskotella, että Suomi oli jonkinlainen ajopuu joka ajautui Saksan mukaan. Saksa  näytti olevan voittamaton, ja olisi voinut tuoda takaisin Suomen talvisodassa menetetyt alueet, ja jopa viedä Suomen Uralille.

Kuten Saksassa, Suomessakaan ei ollut sodan jälkeen ihan oikeita natseja. Jonnekin kaikki kadonneet?

Saksalaiset polttivat Lapin perääntyessään. Entinen aseveli piti pakottaa ulos. He lähtivät, mutta poltetun maan taktiikalla. 

Ei ihme, että Lapissa (kuten  myöskään Norjassa) saksalaisista ei ole suuremmin pidetty. 

Katja Ketun kehuttu romaani Kätilö kertoo ajasta ennen Saksan luhistumista ja sitä edeltävästä epävarmuuden ajasta.
 Kirja ei ole perinteinen rakkausromaani. Silti se on osittain sitäkin. Aika ja raamit eivät vain sovi romanttiselle rakkaudelle suomalaisen kätilön ja SS-upseerin välillä.  

Rankka kirja rankasta ajasta. Rosoinen, jonkun mielestä ehkä "roisi". Ajasta jota emme halua kokea koskaan uudelleen. 

Hyvät, pahat ja ihan tavalliset. Lännenelokuvan nousu ja tuho?

Kun oli nuori poika, tykkäsin sen ajan poikien tapaan lukea ns. lännentarinoita. (En muuten ole eläissäni lukenut yhtään Tarzan-kirjaa.) 
Monia niistä julkaistiin mm. WSOY:n Nuorten Toivekirjasto -nimisessä sajassa.
Suomalainen "lännenkirjailija" oli Simo Penttilä, jonka Punavyö-kirjat olivat suuria suosikkejani.

Hieman vanhempana luin mm. Zane Greyn jännittäviä, mutta myös  romanttisia kirjoja Riksin Sarjassa. Sarja oli pehmeäkantinen, siinä julkaistiin myös dekkareita, ja hinta oli tuolloin kokonaista 2 markkaa kappale.

Viisikymmentä- ja kuusikymmentäluvuilla tehtiin paljon lännenfilmejä. Monista tuli klassikkoja. 
Sheriffi (High Noon, 1952
Rio Bravo (Rio Bravo, 1959) 
Rio Grande (Rio Grande, 1950)
Muukalainen Laramiesta (The Man from Laramie, 1955) 
Mies joka ampui Liberty Valancen (The Man Who Shot Liberty Valance, 1962) 
Kuolemanloukku O.K. Corral (Gunfight at the O.K. Corral, 1957
Johnny Guitar (Johnny Guitar, 1954)
Etäiset rummut (Distant Drums, 1951) 
Etsijät (The Searchers, 1956)
Butch ja Kid – auringonlaskun ratsastajat (Butch Cassidy and the Sundance Kid, 1969) 
Apassilinnake (Fort Apache, 1948)
El Dorado (El Dorado, 1966

Kuusikymmentäluvun lopulla tuli sitten  ns. spagettiwestern. 
 Spagettiwestern eli italowestern (Italiassa tunnetaan nimellä western all'italiana) on italialainen  alagenre, joka kukoisti 1960-luvun puolivälistä 1970-luvun puoliväliin. Ensimmäinen spagettiwestern oli Sergio Leonen Kourallinen dollareita (1964).
Italowesternien suuri suosio sai aikaan sen, että lännenfilmien uusi tuleminen myös Hollywoodissa oli tosiasia.

Myöhempinä vuosina "länkkäreitä on tehty melko harvakseen. 

Television alkuaikojen ohjelmistoon länkkäri sopi kuin nyrkki roiston silmään, Suomessakin olivat kovassa suosiossa mm. Bonanza, Lännen tie ja Virginialainen.

Jos elokuvia ei ole viime vuosina monia  tehty, Villi Länsi ei näy tv:ssa sarjan muodossa juurikaan muuten  kuin uusintoina.

Sankarin (tai antisankarin) viittaa kantavat nykyisin joko sarjakuvasankarit, avaruudessa seikkailevat tai sotafilmien urhot.

Vuonna 2005 valmistunut Brokeback Mountain oli "erilainen" lännenfilmi. Kahdesta cowboysta tulee rakastavaisia.

Vuodelta 2011 on puolestaan filmi Cowboys and Aliens. Sarjakuvaan perustuva tarina kertoo lehmipojista ja avaruusolennoista (!). Filmi oli niin arvostelu- kuin kaupallinen floppi. 

Olen katsellut useita länkkäreitäYouTubesta. 
Joku antoi vinkin "ihan hyvästä uudesta länkkäristä" The Revenant. Vuodelta 2015. Ainakin Netflixillä on se ohjelmassaan. Ehkä siis hyviä(kin) westerneitä yhä tehdään. 

Ja onhan se totuuden nimessä myönnettävä, ettei monia klassisia länkkäreitä voi katsella huomaamatta eroa eilispäivän ja nykypäivän moraaali- ja ihmiskäsityksissä.  

Mutta, nehän olivat ja ovat vain aikuisten satuja. Etenkin juuri  ne "klassikot", joissa miehet olivat Miehiä, vahvoja ja oikeamielisiä. Ja naiset kauniita.  

Likainen enkeli

Yksi ensimmäisiä blogitekstejäni oli arvio (ei arvostelu, en ole kriitikko) Henning Mankellin kirjasta "Nimeltään Tea-Bag".
 http://espanjaneno.blogspot.com.es/2011/04/teepussin-tarina.html

Se oli ensimmäinen tutustumiseni p.o. kirjailijaan.  

Mankell on ollut  hyvin suosittu mm. Britanniassa, missä Wallander,
fiktiivinen poliisi, esiintyi monissa elokuvissa ja tv-sarjoissa. 

Mankell kirjoitti paljon myös useita romaaneja, jotka olivat jännitys- tai etsivägenren ulkopuolella.  

Likainen enkeli 
on yksi näistä.   Mosambikin pääkaupungin arkistoista oli  löytynyt merkintä ruotsalaisnaisesta, joka 1900-luvun alussa omisti kaupungin suurimman ilotalon. Nainen pääsi mukaan kirjanpitoon, koska oli merkittävä veronmaksaja. Muutaman vuoden kuluttua hänen jälkensä ovat kuitenkin kadonneet. 

Mankell on kehittänyt tarinan tämän tiedon ympärille. 

Ruotsalainen nainen (vielä tyttö) on pakotettu pois kotoaan, koska leskiäiti ei pysty takaamaan kaikille lapsilleen elämää kotona. Hän pääsee kokiksi laivaan, jonka määränpää on Australia.  Värikkäiden vaiheiden kautta nainen päätyy Afrikkaan (nainen luulee tulleensa hotelliin).Hän menee lopulta avioon miehen kanssa, joka omistaa talon, joka onkin itse asiassa bordelli.

Ostamani pokkarin takansi kertoo:  "Vuotta myöhemmin Hanna omistaa Mosambikin...suurimman bordellin. Sorretusta naisesta on tullut kaupungin voimahahmo.... kuka oli tämä nainen, joka loi itselleen poikkeuksellisen valta-aseman?"

Mitään tuollaista en kirjasta löytänyt.   Sen sijaan, Mankell tuo esiin naisen vaikeuden ymmärtää miten valkoihoiset suhtautuvat mustiin. Toisaalta hän ei ymmärrä miten naiset alistuvat huonoon koheluun. Hänen "tytöilleen" maksetaan  tosin paremmin, kuin alueen monissa muissa ilotaloissa.
Onko kuva realistinen? Pystyikö köyhistä oloista Ruotsista kotoisin oleva nainen  samastumaan afrikkalaisiin?   

Mankell oli poliittisesti radikaali nuoruudessaan.  Hän on elänyt ja kasvanut Ruotsissa.  Laittoiko hän fiktiivisen nuoren ruotsalaisnaisen mieleen ajatuksia, jotka ovat lähempänä tätä päivää? Hänen (kirjailija)  omia arvojaan? Sata vuotta sitten monet eurooppalaiset uskoivat, että afrikkalaiset ovat "alempaa rotua", että heitä on turha opettaa. 

Ehkä. Luulen kyllä  että meissä (melkein) jokaisessa on halu uskoa jokaisen elämän ja jokaisen ihmisen arvoon.

 Kirja on  sanomaltaan melko synkkä.  Kuinka paljon me voimme vaikuttaa asioihin ympärillämme?   Mitkä ovat asioita, joille emme voi mitään?   

Tämä kirja ei ole pelkkää viihdettä.   Mutta Mankell takaa laadun.