Greatest Show on Earth: Jalkapallon MM 2018.

Joskus 70-luvulla yksi kestosuosikkejani oli albumi, jonka tekijöitä ei ainakaan voinut syyttää turhasta vaatimattomuudesta. He kutsuivat itseään nimellä The Greatest Show On Earth.
Albumi oli heidän toisensa, ja samalla viimeinen. LP:n omisti pikkuveikkani Eko.

Jalkapallon maailmanmestaruuskisoja on myös nimitetty samoin, se kun tiettävästi kerää enemmän seuraajia kuin mikään muu urheilu- tai muu tapahtuma maailmassa.

Jalkapallo on suosituin urheilulaji useimmissa maissa. Yhdysvalloissa sitä pidetään yleensä sopivana naisille ja nuorille (sic!) ja Kanadassa ykkönen tietysti on jääkiekko. 
Suomessa ykkönen on luonnollisesti jääkiekko.

Tämänkertainen World Cup oli monella tapaa erilainen kuin ennen.
Ensinnäkin, moni "ennakkosuosikki", mukaan lukien puolustava mestari Saksa, putosi jo varhaisessa vaiheessa.  Espanja,  Argentiina, Brasilia...

Yksi ennakkosuosikki, englantilaisen Valioliigan huippujoukkueitten pelaajia vilisevä Belgia joutui tyytymään bronssiotteluun. Sen he kuitenkin voittivat, eivätkä pelaajat varmaankaan olleet todella pettyneitä tulokseen. Ainakaan fanit eivät olleet, ja joukkue sai kotimaassaan sankareiden vastaanoton.

Englanti pelasi hyvin, ja sai monet fanit jo uskomaan, että "football is coming home".

Finaalissa voittajasuosikki Ranska voitti upeasti taistelleen Kroatian lopulta 4 : 2. Ottelun tuomaritulkinnoista on keskusteltu paljon, ja varmaa on, että se lopultakin ratkaisi paljon. 

Maailman suurin show on  ohi. Ei jalkapallo ole koko elämä, eikä minulle elämä ole pelkkää jalkapalloa. Kun vaimo sattui olemaan kuusi viikkoa kirjaimellisesti maailman toisella puolella (down under, eli Australiassa, elämä aika suurelta osin oli jalkapalloa. 
(Voin jopa katsella kaikki haluamani matsit isolta tv-ruudulta läppärin sijaan ;) )

Joidenkin mielestä kisoja ei olisi pitänyt antaa "Putinlandiaan". Miksi? 
Maailma tarvitsee urheilua, oli se kuinka kaupallista tahansa. Jalkapallon MM- ja EM- ja muissa kisoissa pelaavat miljonäärit oman maansa väreissä, mikä sen somempaa.



 

Urheilu on monta ryyppymiestä pilannut.

Monta hyvää ryyppymiestä on urheilu pilannut.
Ei pilannut minua.  

Ei ettenkö olisi ollut kiinnostunut  urheilusta. Kun Suomeen tuli seiväshypyn maailmanennätys, minä tuhansien poikien lailla halusin tulla uudeksi  Pentti Nikulaksi. 

Rakentelin  pituushyppypaikan ja sulkapallokentän saunan taakse. 

Jääkiekossa pelasin yhden ottelun, C-junioreissa.  Sitten joukkueen neloskenttä pudotettiin pois. No, ei kiekko olisi ollutkaan minun lajini, vaikka olin hyvä luistelija.

Ostin vähillä viikkorahoillani

Urheilun Kuva-Aittaa.  
Oli kiinnostavaa lukea urheilusankareista. 

Jääkiekon ja jalkapallon paikallisia joukkueita toki fanitin myös.

Rakkaus urheiluun on säilynyt. Erityisesti jalkapallo kiinnostaa. Ei vain nykyisen "kotimaan" Espanjan tai Suomen, vaan myös maailmanlaajuisesti.   Afrikan mestaruuskisat (Cup of Nations), eri karsinnat MM- ja EM-kisoihin.

Afrikan karsinnat yleensä saavat minut kiinnostumaan osallistujamaan historiasta. Se on usein "karutonta kertomaa". On maita, jotka ovat olleet Portugalin, Espanjan, Hollannin ja Iso-Britannian vallan alla. Kaikkien vuorollaan. "Kapinat" on lopetettu verisesti.   

Politiikkaa ja urheilua ei pidä sekoittaa, sanovat jotkut. Ei se niin ole.  Niiden yhteyttä ei pidä kiistää.  

Ei silloinkaan, kun näyttää siltä, että jotkut maat käyttävät dopingia jatkuvasti.  Onko joittenkin maitten taito käyttää vilppiä vain kehittyneempi?

En minä tiedä. Joku tietää. Mutta ei kerro.



 

Jalkapallo, elämä ja kaikki muu

Katselin jokin aika sitten Barcelonan paikallismatsia La Ligassa.  Vastakkain maineikas, niin liigan kuin muitakin arvoturnauksia useampaankin kertaan voittanut, maineikas FC Barcelona ja sen paikallisvastustaja, Espanyol. Vaikka jälkimmäisen joukkueen nimi viittaisikin siihen, että kysymyksessä  on joukkue, joka samastuu enemmän Espanjaan kuin Kataloniaan, ei näin kuitenkaan välttämättä ole. Itse asiassa, joukkueen perustivat nimenomaan katalonialaiset eivätkä Espanjassa asuvat ulkomaalaiset (eli lähinnä britit) , kuten esim. Barçan kyseessä oli.

FC Barcelonasta muodostui kuitenkin eräänlainen Katalonian symboli. Diktaattori Franco tuki Real Madridia.
 Sisällissodan - jonka voittivat Francon johtamat falangistit - jälkeen Katalonian kieli oli kielletty. Samoin kävi Baskimaalle.  "Yhtenäinen Espanja" ei sallinut muita kieliä kuin kastilian.

Francon diktatuurin aikana Baskimaa oli miltei ainoa alue Espanjassa, missä ilmeni diktatuurin vastaista toimintaa.  Baskit olivat vähemmistö, ja heidän kielensä on yhtä kaukana euroopan kielistä kuin suomi.

Baskimaan väestösta suurin osa tänä päivänä ei puhu baskin kieltä. Tämä johtuu siitä, että Baskimaa on ollut (yhdessä Katalonian kanssa) Espanjan teollistuneinta seutua ja tarjonnut työpaikkoja koko Espanjalle.

Nyt, sen jälkeen  kun Kataloniassa järjestettiin (Espanjan hallituksen mukaan laiton) kansanäänestys itsenäisyydestä (äänestysprosentti oli tosi alhainen), näyttää siltä, että separatistiset liikkeet ovat vähenemässä.

Siinä missä monet Itä-Euroopan maat ovat halunneet mukaan (ja jotkut niistä päässeet)  Euroopan Unioniin,  toisaalta monissa jo EU:ssa jo olevissa maissa epäilyt ovat vahvistuneet.  Euroopan tilanne on epävarma.

Hajoaako Euroopan Unioni? Tuskin.

Tämän päivän Espanjan ongelma on pitkälle ulottuva korruptio.  Hallituspuolue Partido Popular ei ole halunnut (tai pystynyt) selvittämään sotkuja, vaan pikemminkin rajoittanut ihmisoikeuksia, kuten mielenosoituksia.

Mihin Espanja on menossa? Joidenkin jalkapallohuligaanien tappelut eivät anna kuvaa Espanjan tilasta. Jos - ja kun - ihmiset eivät saa osoittaa mieltään silloin, kun pankki vie omaisuuden, johon on käytetty koko elämän aikana ansaitut tulot...ollaanko todella menossa Francon aikaiseen diktatuuriin? Mitä tekee EU?

Vai tapahtuuko sama koko Euroopassa?



 

It´s only football - but I like it.

Brasilian jalkapalloilun MM-kisat ovat ohi. Monella tapaa kiiinnostavat, yllättävät kisat. 

En ole ns. jalkapallon asiantuntija, eli en halua analysoida, kommentoida, spekuloida. Muutamia havaintoja silti. 

Brasilia on - viime vuosien kansantalouden noususta huolimatta - köyhä maa.  Maa missä ero rikkaiden ja köyhien välillä on eurooppalaisen mittapuun mukaan miltei pöyristyttävä. Maassa on slummeja - ihmiset elävät ilman kunnallistekniikkaa, aaltopellillä suojatuissa hökkeleissä. 

Maa on myös katolinen. Mutta on olemassa toinenkin uskonto. Ja se on jalkapallo. Molemmat uskonnot antavat lohtua köyhälle. Katolinen kirkko lupaa iankaikkisen elämän, pelastuksen. Jalkapallo tarjoaa nuorelle miehella nousun slummista rikkauteen, ehkä tulevaisuuden Euroopassa, missä voi ansaita omaisuuksia.

Katsojalle jalkapallo tarjoaa illuusion menestyksestä. Ja toki paljon iloa, vähäisemmälläkin tasolla.

Brasilian romahtamista Saksaa vastaan on ihmetelty. On selitetty, että odotukset olivat liian suuret. Varmasti näin. 

Toisaalta, monet eurooppalaiset  (varsinkin suomalaiset, joille "potkupallo" ei ole tärkeää, koska kansallinen menestys - yksilötasollahan menestystä on ollut melkoisesti) on ollut mitätöntä, voivat helposti sanoa: Hei, sehän on vain potkupalloa!

Ei ole. Brasilialaisille ja latinalaisamerikkalaisille  (kuten myös mm. vaikkapa espanjalaisille ja italialaisille) jalkapallo on elämää suurempi kokemus. Ja tärkeää monella muullakin tavalla. 

Urheilua seuraamattomalle tämä on varmasti asia, jota voi olla  vaikea käsittää.  Jos asiaan liitetään hieman kouraantuntuvampia asioita, kuten talous, ehkä kyynikotkin ymmärtävät.  Kun Espanja putosi jatkosta, maassa ilmeisesti tuhansia (kymmeniä tuhansia?) t-paitoja, lippuja, viirejä  ym. jäi myymättä. Sama tapahtui varmasti Brasiliassa. Tuskin monikaan vaivautui Saksa-tappion jälkeen ostamaan keltaista paitaa, ellei sitä vielä omistanut. 

Jalkapallo on laji, jolla on luultavasti suurimmat katsojaluvut kuin millään muulla urheilulajilla. Olympiakisat ehkä keräävät vielä suuremmat luvut, mutta niissä on kysymys useista eri lajeista. 

Kisat ovat ohi. Kun joku sanoo: sehän on VAIN jalkapalloa, on hyvä muistaa, että sekä Brasilian välierätappio että Argentiinan finaalitappio sai mellakoita aikaan. Aivan turhaan, tietenkin. Mutta muistaa kannattaa myöskin suomalaisten typerä käytös rajan takana Ruotsissa. Svedupelleille piti mennä "näyttämään". 

Onneksi jalkapallon World Cup on vain joka neljäs vuosi! 

*******************************************

JK: Nähtäväksi jää, vaikuttaako Brasilian heikko menestys jopa politiikkaan. Ennen kisoja mielenosoituksissa moitittiin hallitusta, joka uhraa miljoonia stadioneiden rakentamiseen mm. sairaaloiden ja päiväkotien sijaan.

Eurovaalit vs. jääkiekko. Eli mikä se onkaan tärkeätä elämässä?

En ole koskaan ollut varsinaisesti ns. poliittinen henkilö.
Isäni oli pitkän linjan sosiaalidemokraatti, ja kodissani seurattiin aktiivisesti uutisia ja päivän tapahtumia.  Kirvesmiehelle ja aktiividemarille kertyi luottamustoimia.  

Äitini oli pienen tilan tytär. Tilan, joka pilkottiin vieläkin pienempiin osiin sisarusten kesken. Äidille jäi pala metsää, joka myytiin, kun isäni rakensi rintamamiestontille omakotitalon muutamaa vuotta ennen syntymääni.

Kuusikymmentäluvulla nuoriso radikalisoitui. Olin liian nuori osallistumaan tähän, mutta seitsemänkymmentäluvulla, kun kulttuuriradikalismi monessa maassa oli valjastettu kommunistien valtaan, tunsin monia nuoria, joita alettiin nimittää taistolaisiksi (Taisto Sinisalon mukaan) tai jopa stalinisteiksi. 
He tuntuivat lähes kritiikittömästi omaksuneen  "vallankumouksellisen ideologian".  Hyvin usein he tulivat ns. hyvistä perheistä eli porvaristaustasta.

Minä en kelvannut  taistolaisten joukkoon (joskaan en sinne kovasti edes yrittänyt). Yksi syy oli se, että mm. kuuluin Vietnam voitttaa -ryhmään, eli olin siis kiinalaismielinen (!) mikä oli tuohon aikaan pahempaa kuin olla porvari...

Monet ovat sittemmin kääntäneet takkinsa. 

Tunnetuimpana tietysti "Nalle" Wahlroos.

Minun ei ole tarvinnut takkiani kääntää.

"Taistolaisuuden" suosiota on selitetty monella eri tavalla. Luonnollisin selitys on mielestäni yleiseurooppalainen radikaalin ajattelun leviäminen 60-luvulla, minkä jotkut poliitikot sitten valjastivat omaan käyttöönsä. "Ajan henki", mitä sillä sitten ymmärretäänkin.

Hieman raadollisempi on käsitys, että taistolaisnuorten bileissä riitti viinaa, ja taistolaistytöiltä "sai". Mitäpä nuori mies muuta kaipaisi? 

Sitten mennään jo salajuoniteorioiden puolelle.  Porvarisnuoret liittyivä porukkaan, tuhoamaan työväenliikettä sisältäpäin (!).

Olen etsinyt eurovaalien tuloksia netistä ja nettilehdistä.
Suomen kohdalla tuntuu olevan helpompi löytää kommentteja jääkiekon "skandaalimaisesta tuomaritoiminnasta" kuin vaaleista.

Espanjassa viikonlopun tärkein uutinen oli tietysti Champion´s Leaguen loppuottelu.  Kukapa vaaleista välittäisi? 

No, rehellisyyden nimissä on todettava, että äänestysprosentti Espanjassa oli yli keskiarvon, suurempi kuin esimerkiksi Suomessa. 

Luultavasti Suomen kulta MM-kiekossa oli suomalaisille tärkeämpi kuin mikään muu asia viime viikonloppuna. 

Ehkä se olisikin ollut, todella ?  Ainakaan "Leijonat" eivät vaaleista paljoa perustaneet, uutisten mukaan. Ruotsin (!) lähetystössä kun kuulema olisi voinut äänestää.  

No, ainakin Suomi jätti taakseen rakkaan vihollisen Ruotsin. Ja, kuulema, urheilulehtien asiantuntijoiden mukaan, B-joukkueella. Toivotaan, että seuraaviin kisoihin saadaan ihan oikea A-maajoukkue! 

Sitä odotellessa, nautitaan jalkapallon MM-kisoista, ja haaveillaan, että Suomi joskus pääsisi edes niihin pelaamaan.  Ruotsillakin on kaksi hopeaa...ainahan saa haaveilla? 

Ottelu on ohi - pulinat pois!

Hetki sitten päättyi La Ligan mestaruuden varmistanut ottelu FC Barcelonan ja Atletico Madridin välillä. Tasuri 1 : 1 takasi madrilaisille mestaruuden.

Olin pettynyt. Olen ollut Barca-fan koko elämäni.  

Samaan aikaan Suomi pelaa jääkiekon MM-kisoja.  Tilanne on tiukka. Paikka neljännesfinaaleissa ei riipu ainoastaan omista tuloksista.  Tulos, että Suomi olisi ulkona, olisi hyvin lähellä katastrofia. Vaikkei suuria odotuksia ole ollutkaan.

Kuinka tärkeitä asioita nämä ovat?  Monien mielestä eivät lainkaan tärkeitä. 

Olen nähnyt Suomessa käydessäni miehiä, jotka näyttävät käyttävän suuren osan ajastaan ns. salilla. Olkapäähän an tatuoitu leijona tai muu "isänmaallinen" tunnus. 

Ymmärrän kyllä, että urheilu nostaa pintaan voimakkaita tunteita.  Valko-Venäjän joukkueen menestys meneillään olevissa kiekon MM-kisoissa on merkki siitä, miten kansallinen innostus voi auttaa menestymään. 

Samaan aikaan itäisessä Euroopassa oleva kehitys pelottaa. 

Kansallinen ajattelu, kansallisten maiden olemassaolo on vain hieman yli sata vuotta ollut olemassa. Ensimmäinen ja toinen maailmansota alkoivat  tämän ajattelun perusteella.  Nyt osassa itäistä Eurooppaa lietsotaan ajattelua, joka voi johtaa uuten maailman paloon. 

Pelottaa. Ihan todella.  Toivottavasti olen väärässä.   

Kun Paavo Suomen maailmankartalle juoksi...

Kun olin lapsi, kuulin usein fraasin, kuinka Paavo juoksi Suomen maailmankartalle.

Kuka ihmeen Paavo? No, ilmeisesti se ei voinut olla Paavo Väyrynen, joka syntyi 1946. Ei myöskään demaripoliitikko Paavo Lipponen , vaikka olikin jo tarpeeksi vanha tuolloin.

Se Paavo oli tietysti Paavo Nurmi. Varmasti Nurmea ei  ole syyttä arvioitu yhdeksi maailman kaikkien aikojen parhaista urheilijoista. Nuori, vasta itsenäistynyt kansa tarvitsi sankareita. 

Urheilua on aina käytetty poliittisesti ja kansallisesti hyväksi. Kun "Itä-Saksa" halusi näyttää olevansa todellinen kansakunta, yleisurheilumenestys näytteli tärkeää osaa. Neuvostoliitto oli kansojen tasavertainen liitto, ja urheilun piti osoittaa sosialismin paremmuus. 

DDR:n  (eli Itä-Saksan) menestys paljastui perustuvan paljolti dopingiin. Suomen valtava menestys 1970-luvulla ei luultavasti myöskään johtunut pelkästään valmentajien omaksumista ddr-tyylisistä valmennusopeista. Kaikki suomalaiset tietävät, millaista likapyykkiä on pesty  sittemmin mm. hiihdossa. 

Doping ei ole ainoa "paha" asia. Nyt käynnissä olevissa Afrikan jalkapallon mestaruuskisoissa Zimbabwe näyttää jatkavan semifinaaleihin  tätä kirjoittaessani. 

Jos näin käy, maata diktatorisesti johtanut 

Robert Mugabe saa uuden sulan hattuun.

Monet ihmiset sanovat, ettei politiikkaa pidä sekoittaa urheiluun. Ehkä ei. Mutta kautta aikain, poliittiset johtajat ovat ottaneet täyden hyödyn urheilusta. Hitlerin olympiakisat, Moskovan olympiakisat...

Ei minulla ole mitään zimbabwelaisia jalkapalloilijoita vastaan. He pelaavat omasta ja maansa kunniasta.  Ja hyvä niin. Tässä maailmassa, mikä on kaukana ihanteellisesta, vain on niin, että usein väärät ihmiset saavat kunnian ja hyödyn muiden työstä. 

Burkina Faso ei jatka Afrikan cupissa. Ihan totta?!

Burkina Faso hävisi jalkapallo-ottelun afrikkalaisessa  Cup of Nations-  eli Afrikan mestaruusturnauksessa. Se tarkoittaa, että maa ei enää jatka turnauksessa. Entä sitten?

Burkina Faso on yksi maailman köyhimpiä maita.
Jalkapallo on maassa erittäin suosittua, ja paras saavutus on neljäs sija Afikan-cupissa. Maa ei ole koskaan päässyt World Cupiin. Kuten ei ole muuten Suomikaan...

Sellaisille maille
 kuin Burkina Faso menestys jalkapallossa voi avata yksittäisille pelaajille mahdollisuuden todella suuriin rahoihin.  Siinä, missä eurooppalaiset futaajat näkyvät juorulehtien sivuilla omien räikeästi meikattujen "kaunottariensa" kanssa, afrikkalaiset voivat taloudellisesti auttaa omaisiaan. Jotka todella tarvitsevat tätä apua. 

Seuraan jalkapalloa. Minusta se - parhaimmillaan - on parasta, mitä urheilu voi tarjota. 
Monet sanovat, että palkkiot huipputasolla ovat nousseet pilviin. Olen samaa mieltä. 

Ronaldo ei ehkä ole maailman sympaattisin urheilija (tai ihminen), mutta kyyneleet, jotka olivat hänen kasvoillaan, kun mies sai Fifan vuoden jalkapalloilija -palkinnon olivat aitoja. Sama voimakas tunne  on nähty uudelleen ja uudelleen mm.  tennispelaajien kasvoilla suurien voittojen jälkeen. Raha ei ole kaikki. 

Tämän päivän maailma on jakautunut -  enemmän kuin koskaan - köyhiin ja rikkaisiin. Joissakin maissa köyhyys toki voi olla  suhteellista; "köyhällä" voi olla auto, tietokone, kaikki mukavuudet.  Todellinen köyhyys on puutetta perusasioista.  

Siksi toivon aina, että köyhät maat menestyvät urheilussa. Menestys ei auta koko maata tai kansaa. Mutta se voi olla pieni askel eteenpäin.  Ja nostaa esille maita, jotka tarvitsevat huomiota.

Me emme todellakaan elä Maailmankylässä.  Kaukana siitä. 

Tärkeintä on jalo kilpa...urheilua eilen ja tänään

Kuusikymmentäluku, ehkä vuosi 1965. Olen katselemassa paikallisottelua.  Pienen kaukalon ympärillä muutama sata kiekkofania.  Kiihkeä tunnelma. Tunnelma miltei  kuin  luokkataistelussa.
Ilmeisesti kuulua paikkakunnan parhaaseen joukkueeseen  merkitsee pelaajalle paljon . Jos taas pelaaja haluaa liittyä "oikeaan " seuraan, se saattaa tarkoittaa parempaa palkkaa. Mahdollisuutta nousta hierarkiassa.  Paperitehdas antaa mahdollisuuden ylenemiseen. Joillekin se riittää.

********

Asuin elämäni ensimmäiset vuosikymmenet pienellä teollisuuspaikkakunnalla Suomessa, Pohjois-Hämeessä.
Urheilussa, kuten elämässä yleensäkin, oli tuolloin vielä olemassa  selvä jako kahteen.
Olit joko porvari tai duunari.  Porvarin pentu tai duunarin kakara. Jopa eläkeläiset ja sotaveteraanit olivat kahdessa "leirissä".

Urheiluseurojakin (yleisseuroja)  oli kaksi. Toinen kuului SVUL:ään eli Suomen Voimistelu- ja Urheiluliittoon.
Toinen Työväen Urheiluliittoon, TUL:ään.
Jako johtui siitä, että kansalaissodan aikana "punaisten" puolella olleet

erotettiin SVUL:stä, ja näin TUL syntyi. Pakosta.

50- ja 60-luvuillakin luokkaerot olivat vielä selvät.

60-luvun lopulla  paikallinen tullilainen seura alkoi olla vahvempi mm.  jääkiekossa, jalkapallossa, ja lentopallossa. Jäsenmäärän suhteenhan  se oli aina ollut paljonkin  suurempi.
  Molemmat seurat  pelasivat tuolloin jääkiekossa  Suomen  toiseksi korkeimmalla tasolla, ns. Suomi-sarjassa,  mikä n. 6000-7000 asukkaan paikkakunnalle oli varsin hyvä saavutus.
Jossakin vaiheessa syntyi ajatus yhteisestä kiekkoseurasta.  Se syntyi, ja uuden  seuran paras saavutus oli karsia mestaruussarjaan. Rahkeet eivät aivan riittäneet.  "Uusi" joukkue Helsingin Jokerit ja  perinteikäs  Turun TPS nousivat karsinnoita. Pienellä paikkakunnalla ei tuolloin ollut edes jäähallia. Luonnollisesti on olemassa tarinoita maksetuista otteluista. Siihen tuskin oli tarvetta?

Jo aikaisemmin jotkut olivat yrittäneet yhdistää jalkapalloilijoita, mutta uuteen seuraan eivät liiittyneet tullilaisen seuran pelaajat, ja seura kuivui kokoon parissa vuodessa.
Suunnistuksessa sen sijaan yhteinen sävel löytyi jo vuosia aiemmin, uusi seura perustettiin,  ja seurauksena oli useita SM- ja PM- mitaleita sekä yksilö- että joukkuetasolla. Myös  kaksi MM-mitalistia löytyy. Joukkue tekee edelleen kiitettävästi mm. juniorityötä.

Nuo ajat ovat kaukana takana. Niin jääkiekossa, lentopallossa,  kuin jalkapallossakin. Suunnistuskaan  ei enää ole yhtä menestykäs laji kuin joskus ennen.

Urheiluseurojen toimintaa nuorison aktivoimiseksi ja saamiseksi terveellisten elämäntapojen pariin ei voi liikaa  arvostaa.  Onneksi pienissä seuroissa on yhä omaa aikaansa, jopa rahaansa uhraavia ohjaajia ja valmentajia yhä löytyy.  Itsekin olin mukana seuratoiminnassa useita vuosia.

Tämän päivän urheilua   hallitsee raha.  Niin Suomessa kuin koko maailmassa. Pieneltä paikkakunnalta ei enää helposti  ylletä kansalliselle huipputasolle, maailman tasosta puhumattakaan.   Näin on ainakin useimmissa joukkuelajeissa.

Paluuta aikaan jolloin urheilu oli pelkkä harrastus, tai (kuten esim. jalkapallossa)  ammatti jolla voi  ansaita pari-kolme kertaa enemmän kuin tekemälla töitä tehtaassa, kuten  oli vielä 60-luvulla,  ei ikinä palaa.
 TV- sponsori- ym. sopimukset takaavat  joukkueille ja yksittäislle urheilijoille, kuten esim.  tennispelaajille, uskomattoman suuret ansiot. Siitä huolimatta, ehkä (ainakin silloin tällöin?) kansallinen ylpeys, halu "näyttää" voittaa Suuren Rahan?
Ne kyyneleet mitä näkee palkintopallilla  urheijoiden silmissä voiton hetkellä ovat varmasti aitoja, niiden takana ei ole pelkkä tieto sadoista tuhansista euroista jotka tulevat pankkitilille? Näin haluan ainakin uskoa.

Nautin urheilusta. Se on parasta viihdettä, voittaa kirkkaasti vaikkapa valmiiksi nauretut sit comit ja sellaiset elokuvat joissa on väkivaltaa ja/tai uskomatonta tuhoa tai lälläriromantiikkaa

Vaikka on helpompaa kuin koskaan löytää urheilua esim. internetin kautta, kaipaan joskus mennytta aikaa joka oli, monellakin tapaa, viattomampaa, ehkä aidompaa.

Nostalgia ei ole kuten ennen. Niinhän se on.

Beckham

PSG

Tuleva Sir David?

Joskus 80-luvulla katselin Englannin liigaa. Futista. En muista millä nimellä sitä silloin kutsuttiin alkuperämaassa. Lauantaina, taisi olla klo 4 iltapäivällä.

Itse asiassa, tuolloin olin enemmän kiekkofani, vaikka Suomen menestys ei ollut (vielä) kaksinen.

Toki kävin katsomassa paikallisen futisjoukkueen, kuten kiekkojoukkueenkin pelejä. Kiekossa menestys olikin ollut hyvä; joskus aikoinaan ns. Suomen sarjassa (eli 2. korkeimmalla tasolla) oli aikoinaan jopa kaksi paikallista joukkuetta, myöhemmin yhdistynyt kiekkojoukkue karsi jopa mestaruussarjaan.  Sinne pääsyn  (tuolloin) olisi kuitenkin estänyt jo keinojään puute, puhumattakaan rahasta, mitä olisi tarvittu vahvistuksiin.

Jalkapalloinnostukseni kuitenkin kasvoi vuosien myötä, ei vähiten siksi, että jääkiekko tuntui muuttuvan yhä väkivaltaisemmaksi.  Yksi syy taisi olla se, kun Neuvostoliitto ja Kanada kävivät vuonna 1972 turnauksen, jonka piti osoittaa, että Kanada oli ylivoimainen. Yksi lehtimies jopa lupasi syödä housunsa, jos neuvostojoukkue voittaisi yhdenkin ottelun... Söiko mies housunsa vai sanansa, en tiedä.  Kanadalaiset tuomarit tietysti olivat puolueettomia... neuvostoliittolaisten pyyntöön käyttää esim. saksalaisia tuomareita ei suostuttu.   Kanada voitti ottelusarjan.  Kapitalismi osoitti jälleen paremmuutensa.

Noista ajoista on paljon aikaa. Suomi on menestynyt kiekossa, jalkapallon menestys odottaa yhä.
Myös jalkapalllo on muuttunut. Kun joskus 60-luvulla menestyvä palloilija Iso-Britanniassa ansaitsi ehkä kaksi kertaa sen mitä  tehdastyöläinen, nykyiset supertähdet kierivät rahassa.

Pelkät palkkiot eivät ole miljoonia puntia/euroja. Suurimmat nimet ansaitsevat mahtavia summia sponsoreiden ja mainosten kautta. Kuten David Beckham.

Beckham, joka on hiljalleen lopettelemassa uraansa (?) ilmoitti pelaavansa seuraavan kauden ranskalaisseura
Paris SaintGermainissa  ja lahjoittavansa palkkionsa hyväntekeväisyyteen.

Luonnollisesti tämä on herättänyt monenlaista arviota. Kyynisimmät ovat sanoneet, että Becks tällä PR-tempulla tekee enemmän rahaa kuin ottamalla palkkansa peleistä.

Vielä kyynisempi (?) on tulkinta, että Beckham, joka on ansainnut rahaa ja mainetta tarpeeksi, haluaa nyt tulla hyväksytyksi kuningattaren antamalla uudella arvonimellä. Sir Beckham!  Vai onko jopa niin, että maskuliinisuuden ruumiillistuma David onkin softi, jonka vaimo, ex-Spice Girl, Victoria  "Posh" Beckham haluaa olla Lady Beckham? Jo nyt Beckhamilla on OBE mikä on toiseksi alhaisin arvonimi brittiläisessä hierarkiassa, mutta  ei  anna hänelle oikeutta käyttää nimeä Sir.

    

Miksi sitten ihmiset epäilevät aina muiden motiiveja? Luultavasti kyse on ihmisluonnosta. Me suomalaiset yleensä kerromme kaikille (myös itsellemme) miten kateus on jotenkin tyypillisesti suomalainen ominaisuus.
Tuskinpa vain. Esim. amerikkalaiset, kun naapuri ostaa uuden auton, sanovat, että pitää yrittää  tehdä rahaa, että pystyy samaan.  Eivätkä ala kysellä miten kummassa se pystyy siihen...Olisiko "kateus" siis mahdollista muuttaa positiiviseksi toiminnaksi?
Toisaalta, olen omassa elämässäni kokenut sellaista vilpitöntä auttamisen halua ja hyvää tahtoa, että en usko ihmisen olevan luonnostaan paha ja ahne.  Vai mahdanko olla joko onnekas vai sinisilmäinen?

David Beckham ei ole luultavasti  maailman älykkäin  ihminen. Eikä tarvitse ollakaan,  En kuitenkaan  usko, että (jalkapallon lisäksi) minulla olisi paljonkaan, mistä voisin tai haluaisin keskustella hänen kanssaan. Voin toki olla väärässä. Mies on kyllä kehittynyt esiintymään julkisuudessa, kuten haastatteluissa.
Jalkapallo on hieno laji, ja jos/kun joku  on voinut luoda siitä uran, hyvä niin.  Palkkioista ja niiden suuruudesta toki voidaan keskustella.
 Jos David Beckham  on joskus Sir David, onneksi olkoon.  Onhan Mick Jaggerkin Sir Mick!

Ja jos ja kun hän haluaa antaa tulojaan pois, mitä väärää siinä on?

Madridin viikko futiksessa

Menneen viikon jalkapallokaupunki Espanjassa oli selkeästi Madrid. Mikään varsinainen yllätys tuo tuskin kenellekään on, kun kaksi madridilaisjoukkuetta oli pelaamassa. kahdessa loppuottelussa.

FC Barcelona oli voittanut Supercopan ensimmäisen ottelun kotonaan 3-2. Kun ottelu Madridissa päättyi kotijoukkue Real Madridin voittoon 2-1, joten lopputulos 4-4 antoi ns. vierasmaalisäännön perusteella sille Super Copan voiton. Ottelussahan ovat vastakkain viime kauden mestari (Real) ja Copa del Reyn eli Espanjan cupin voittaja FC Barca.

El año que tú naciste on kirjasarja, joka kertoo tietyn vuoden tapahtumista, ja se on hauska lahja ihmisille joka on syntynyt tiettynä vuonna.  Kun minä synnyin, Atletico Madrid voitti Espanjan mestaruuden toisen kerran peräkkäin. Joukkue on ollut yksi Espanjan menetyksekkäimpiä, vaikkei maan mestaruutta ole voittanutkaan viime vuosina. Kansainvälistä menestystä on kuitenkin tullut.

Euroopan Super Cupin ottelussa 31.8.  Atletico Madrid kohtasi  viime kauden Mestareden Liigan voittajan Chelsean. Ennen ottelua jopa espanjalaiset kommentit eivät Atleticolle paljoa luvannut: Chelseata pidettiin selvästi ennakkosuosikkina, ja espanjalaisjoukkueen mahdollisuutena pidettiin pistohyökkäyksiä.
Ottelun alku näytti heti, ettei joukkue itse tähän halunnut tyytyä. Chelsea ei näyttänyt saavan peliään käyntiin, kun sen sijaan Atletico kolisteli maalipuuta ja sen jälkeen teki avausmaalin. Toisen maalin jälkeenkään tuskin moni uskoi ottelun olevan ratkaistu, mutta kun kolmas maali tuli sopivasti ennen puoliaikaa, alkoi olla selvää että yllätys oli tulossa.
 Toinen puoliaika oli  miltei muodollisuus. Chelsean kavennus n. 15 min. ennen ottelun loppua  tuli aivan liian myöhään.  Ottelu päättyi lukemiin 1:4  Atleticolle. Kolumbialaispelaaja Falcao hattutempulla eli kolmen ensimmäisen maalin tekijänä oli ottelun sankari. Koko joukkue pelasi kuitenkin erittäin organisoidusti ja sai Chelsean näyttämään tosi hengettömältä.

Espanjan La Liga on vuosien ajan ollut kahden jättiläisen, FC Barcelonan ja Real Madridin kilpajuoksua mestaruudesta. Toivottavasti toisen madridilaisjoukkueen upea esitys ennakoi sitä että mestaruudesta kilpailisi   myös Atletico, jonka historia on täynnä menestystä.

¿ No hay dos sin tres?

Kun Espanjan maajoukkue voitti jalkapallon maailmanmestaruuden vuonna 2010, menestystä oli jo edeltänyt Euroopan mestaruus kaksi vuotta aikaisemmin.

Espanja oli jahdannut maailmanmestaruutta vuosia, jopa  vuosikymmeniä.  Joka vuosi oli lähdetty tavoittelemaan menestystä, joka tuntui aina lipsuvan käsistä (vai pitäisikö sanoa karkasi jaloista?).  Euroopan mestaruus, mikä sekin oli "vasta" toinen, ensimmäisen tultua vuonna 1964, antoi uskoa, ja sitä haluttiin valaa kehittämällä slogani ¡Podemos! eli "me voimme". Tänä vuonna mm. T-paidoista löytyy slogani ¡No hay dos sin tres!, suomeksi Ei kahta kolmannetta!

USA:ssa presidentinvaalikampanjan aikana vuonna 2008, demokraattien ehdokkaan  Barack Obaman mainos-slogani oli ollut Yes we can, (me voimme/pystymme), tarkoituksena valaa uskoa ja toivoa Amerikan (USA) tulevaisuuteen lamasta ja Irakin sodan traumoista huolimatta. Barack voitti lopulta melko selvästi vastaehdokkaansa. 

Tulihan se sitten lopulta. Maailmanmestaruus Espanjalle!
Jalkapallohullussa maassa (jalkapallo on ehdoton ykköslaji) tämä sai ihmiset juhlimaan kaduille. Eikä juhlinta ihan yhteen viikonloppuun jäänyt, maassa missä todella osataan pitää hauskaa ja nauttia elämästä.

Nyt ovat vuorossa jalkapallon Euroopanmestaruuskisat, ja luonnollisesti odotukset ovat jälleen korkealla.

Millaiset ovat sitten maan mahdollisuudet tänä vuonna? Tulevaisuuden ennustaminen on tunnetusti vaikeaa. Ja pallo, sekin tunnetun sanonnan mukaan, on pyöreä (jalkapallossa, muissa lajeissa se  toki voi olla myöskin soikea, mikä tuskin tekee arvaamista yhtään helpommaksi...).

Yhtään selkeää ennakkosuosikkia ei tällä(kään) kertaa ole. Espanja on rankingissa maailman ykkönen, samalla siis myös Euroopan. Saksa on aina vahva kansainvälisissä turnauksissa. Samoin Hollanti. 

Englannin kohtalona on viimeisten vuosikymmenien aikana ollut lähteä suurin odotuksin kisoihin. Tänä vuonna joukkue ei enää ole se "tulevaisuuden joukkue" kuin vielä vuosia sitten.
 Italia, jota ovat järkyttäneet lahjusskandaalit ja sopuottelut, on täysi mysteeri. Tanska ja Portugali voivat olla yllättäjiä, samoin miltei "kotiotteluita" pelaava Venäjä. Ruotsi saattaa  yltää mitaleille. Takavuosien menestysjoukkue Ranskan parhaat päivät taitavat olla takanapäin, eikä uusi nousu liene vielä  tulossa.

Joka tapauksessa, luvassa ovat varmasti  kiinnostavat ja jännittävät kisat.  Jalkapallo on luultavasti maailman suosituin urheilulaji. Tänä vuonna urheiluhullulle penkkiurheilijalle tarjotaan makeaa mahan täydeltä. Ahmitaan siis ja nautitaan. Tämä herkku kun ei lihota. Toinen juttu sitten miten ne mahdolliset kiinteät ja nestemäiset virvokkeet tv:n tai tietokoneen äärellä nautittuina  vaikuttavat...

Ei kahta kolmannetta: No hay dos sin tres.

Campeones. 

Jalkapallon EM-kisat armon vuodelta 2012 on käyty. Jokainen jalkapallon ystävä tietää, mikä joukkue on mestari. Espanjassa joka ikinen maan kansalainen luultavammin tietää, että Las Rojas eli punaiset (Espanjan keltapuna-lipun ja peliasun mukaan) ovat saavuttaneet historiallisen toisen perättäisen Euroopan mestaruuden, joiden välillä on vielä saavutettu maailmanmestaruus ja maanosaliittojen cup. Mikään muu joukkue ei tähän ole pystynyt.

 Joka ikinen tv-kanava kertoo mestaruudesta. Maaleja ja otteluiden tilanteita näytetään uudelleen ja uudelleen. Kadut ovat olleet täynnä juhlivia kansalaisia. Ensi yönä (kuten ei viime yönäkään  tehty) nukuta isojen kaupunkien keskustoissa. Ei varsinkaan Madridissa. Mestarit ovat kotona.  Onneksi asumme pienellä paikkakunnalla, hieman sivusta hulinoista ja autojen torvista.  Toki ilotulitukset ja muu pauke täälläkin kuului viime yönä ottelun ratkettua.

Ennen kisoja Espanjassa alettiin jo hyvissä ajoin lanseerata otsikon slogania: Ei kahta kolmannetta. T-paitoja. Tarroja. Jopa laulu.

Espanjan tie karsintojen kautta oli sujunut hienosti. Helpohkon lohkon ainoa "kova" joukkue oli Tsekin tasavalta. Espanja voitti helpohkosti lohkonsa, voittaen kaikki ottelunsa.

Ystävyysottelut eivät sitten  sujuneet yhtä mallikaasti: maalimanmestarit kärsivät pahoja  tappioita. Jokainen halusi näyttää maailmanmestarille. Argentiinalta tuli takkiin karmeat 4 : 1 vuonna 2010. Samana vuonna naapuri Portugali nöyryytti lukemin 4 : 0. Italia kaatoi Espanjan 1 : 0, ja pisteenä i:n päälle vielä tuli tappio vuoden 2011 marraskuussa Englannille, 0 : 1.  Eipä hyvältä näyttänyt maailmanmestareiden tulevaisuus.

Nyt loppunut turnaus on vielä niin hyvin kaikkien muistissa (tai löydettävissä) että lienee turhaa käydä kovin tarkasti läpi sitä miten Espanja lopulta päätyi mestariksi. Muutama huomio riittänee.
Helppo ei tie ollut: maalit tuntuivat olevan melkein sen kuuluisan kiven alla (vaikka tuskin niitä kentällä on).

Irlanti (joka tuntui oleva aivan vika paikassa) oli toki helppo pala. Kävi lämmittelystä...Kroatia oli jo vaikeampi pala. 1 : 0, eli rimaa hipoen.

Sitten mentiinkin jo finaaleihin. Ensin neljännesfinaali.
 Ranska taisteli, mutta kaatui lopulta kahdella maalilla nollaa vastaan.

Sitten olikin  semifinaalissa vastassa naapuri Portugali, ja sen "ihmepoika"(?) Cristiano Ronaldo.  Mies ampui muutamasta paikasta pahasti ohi tai yli, eivätkä vapaapotkutkaan oikein onnistuneet. Toki Portugalilla etenkin ottelun alussa oli omat hetkensä.  Rankkarikisassa joukkueen valmentaja olisi laittanut Ronaldon ampumaan (kuuleman mukaan) kolmannen rankkarin, mutta tunnetusti ei-niin-vaatimaton kiiltokuvapoika halusi olla ottelun sankari ja olla viimeinen ja (mahdollisesti) ottelun sankari. Siihen asti ei menty; portugalilaisten epäonnistumisten takia (Espanja myös "hukkasi" yhden rangaistuslaukauksen) hän ei koskaan päässyt ampumaan: ottelu oli jo ratkaistu.

Näytti siltä että loppuottelussa olisivat jällen Saksa ja Espanja. Italia kuitenkin oli omassa semifinaalissaan selvästi vahvaa Saksaa aktiivisempi ja ansaitsi voittonsa. Italiaanot tuntuivat olevan itsevarmoja, täynnä uskoa mahdollisuuksiinsa.

Loppuottelu oli huima. Monessakin mielessä. Italia aloitti vahvasti. Espanjan maalissa Iker Casillas sai venyä parhaimpaansa. Pikku hiljaa Espanjan ote kuitenkin tiukkeni, ja joukkue piti tuttuun tapaansa palloa hallussa, luoden tukun tilanteita joista olisi pitänyt syntyä maaleja. Ja kun ne kaksi ensimmäistä lopulta tulivat, ottelu oli miltei ohi.  Toisen puoliajan alussa Italia vielä rynnisti. Ilman tulosta. Kun sitten joukkue joutui pelaamaan vajaamiehityksellä (kaikki vaihdot oli jo tehty) loukkaantumisen takia, peli oli käytännössä selvä. Vajaamiehityksen takia Fernando Torres pääsi kaunistelemaan lukemia hänelle tyypillisellä nopealla hyökkäyksellä. Samalla englantilaista Chelseä edustava Torres varmisti maalikuninkuuden.
Espanjan neljäs maali oli enää kaunistelua. Italialaiset odottivat vain loppuvihellystä.

Fernando Torres: game over!

Espanjan maalivahti Iker Casillas näytettiin viime minuuteilla  huutelemassa:  Hei tuomari, osoita vähän kunnioitusta (show some respect) Italialle. Se on jo neljä nolla (Son ya cuarto a cero)!  Niinpä. Jos otteluaikaa olisi ollut vaikka 5 minuuttia, maaleja olisi voinut tulla pari lisää.

Turnauksen parhaana pelaajana palkittiin Espanjan Andrés Iniesta.

Iniesta: turnauksen paras pelaaja.

Espanjassa maalivahti Casillas on jo saanut lempinimen San Iker.(Pyhimys Iker)...  Katoliset espanjalaiset ovat aina osanneet pitää hauskaa, eikä uskontoon(kaan) suhtauduta ryppyotsaisesti. Hän olikin ehdottomasti yksi Espanjan mestaruuden tärkeimpiä tukipylväitä, varsinkin kun aina luotettava puolustaja (Carles) Puyol ei polvivamman vuoksi voinut osallistua kisoihin. Nähtäväksi jää, haluaako nyt 32-vuotias barcelonalaispelaaja jatkaa kansainvälistä uraansa, sen kun piti päättyä näihin kisoihin.

"Pyhimys"  Iker Casillas.

Puyol, Barcelonan ja Espanjan luotettava pikkujättiläinen.

Maanosan jalkapallomestarit ovat selvillä. Nyt vedetään henkeä. Seuraava penkkiurheilijan suurkoitos: Lontoon Olympiakisat. Jospa jopa suomalaisilla olisi sieltä jotakin haettavaa; yleisurheilussa kun näyttää että parhaat saavutukset jäävät toimitsijoille ja tekniikan henkilöille.

Nyt kuitenkin:
¡ Campeones, campeones,  olé ole olé!

Barca lopetti kauden cup-mestaruuteen

FC Barcelona voitti Espanjan cupin, jota maassa kutsutaan nimellä Copa del Rey eli kuninkaan cup.
Ottelu ei kohonnut legendaariseksi, lähinnä siksi, että Madridissa pelatussa ottelussa Barcelonan vastustaja, Ahtletic Bilbao ei fanien raivoisasta kannustuksesta huolimatta koko aikana ollut lähellä voittoa.

Aikainen avausmaali (Pedro), toinen (Messi) ja kolmas maali (Pedro, taas) jo ennen puolta tuntia, ja peli oli käytännössä ratkaistu.

Mielenkiintoista ottelussa oli se, että toinen joukkue on Kataloniasta, toinen Baskimaasta. Molemmat ovat autonomisia alueita, joissa osa ihmistä puhuu muuta kuin "espanjaa" eli kastiliankieltä (castellano). Katalonian kieli on läheistä sukua perusespanjalle, baskin kieli taas on täysin erilaista.

Katalonialaiset ovat ylpeitä taustastaan, ja korostavatkin olevansa ensisijaisesti katalaaneja ja vasta toiseksi espanjalaisia. Siitä huolimatta, todellista separatistista liikettä on hyvin vähän.

Baskimaan kohdalla asia on toisin. Maalla on pitkät perinteet pyrkimyksessä itsenäiseksi, ja se perustuu vahvasti Francon fasistihallinnon aikaiseen vainoon. Baskin kieli oli  tuolloin virallisesti kielletty. Baskien separatistijärjestö ETA on tehnyt  50-luvulta lähtien useita terrori-iskuja, yleenä sotilas- ja poliisiviranomaisia vastaan.

Vaikka baskien nationalismi on voimakasta, vain noin vajaa kolmannes maan hieman yli kahdesta miljoonasta kansalaisesta puhuu baskinkieltä kotikielenään.

Cupin loppuottelussa kansalliset tunteet tuntuivat kuohuvan voimakkaina. Siinä missä Katalonian ylpeyden Barcan fanit ottivat ilon irti heti alusta asti, osa Athleticin kannattajista käyttäytyi  (valitettavasti) jälleen täysin sopimattomasti. Espanjan kansallishymnin soidessa (siinähän ei ole lainkaan sanoja), baskifaneista suuri osa buuasi ja vihelsi (!) koko musiikin ajan.

Madridin provinssin presidentti  oli vaatinut, että jos näin tapahtuu, koko ottelu tulee peruuttaa. Näin ei tietenkään tapahtunut, sen sijaan samat fanit huusivat kuorossa Hijo de puta (huoranpenikka) !  kun mies saapui stadionille. Täysin sopimatonta, epäurheilijamaista käytöstä.
Tuskin baskit tällaisella käytöksellä keräävät sympatiaa itsenäisyyspyrkimyksilleen.

Barcelonan kapteeni Carlos Puyol (joka ei itse osallistunut peliin vammansa takia) saapui ottelun jälkeen joukkueen bussille kantaen sekä Katalonian että Baskimaan lippuja. Viimemainitun oli hänelle antanut nuori Bilbaon fani. Poika tosin saapui myöhemmin pyytämään lipun takaisin. Syykin selvisi: Isä kertoi että lippu on seurannut häntä (heitä)  kaikkialle, joten siihen liittyy paljon muistoja. Isä kiitti Pyolia lipun antamisesta takaisin, ja lopuksi halattiin ja toivoteltiin onnea, molemmin puolin. Ottelusta jäi näin lopulta hyvä maku suuhun. Toki monet Athleticon kannattajat olivat kyynelissä ottelun jälkeen, mutta monet myös myönsivät että vastustaja oli vain liian kova, luultavasti maailman taidokkain seurajoukkue.

Urheilu, ja varsinkin joukkueurheilu, synnyttää voimakkaita tunteita. Jalkapallo-ottelu, jääkiekko-ottelu on kuin elämä supistettuna pariin-kolmeen tuntiin. 

Every day I have the blues...eli musahullun tunnustuksia.

No. Ei nyt sentään, jos bluesilla tarkoitetaan  että on "feeling blue".
Blues musiikkina sen sijaan kuuluu päivään jokaiseen, kuten "suomalaisen bluesin" eli tangon edustaja Eino Grön aikoinaan lauloi.

Kun olin pieni poika, musiikillisia suosikkejani olivat tietystikin Georg (Jori) Malmstenin lastenlaulut, Pikkuoravat, eli tuon ajan lastenlaulut. Mutta muitakin oli: Tapio Rautavaaara, Olavi Virta.

Sitten tuli Elvis ja rock and roll. Tuohon aikaan (50-luvun lopulla) YLEllä ei ollut nuortenohjelmia. Ainoa aika, jolloin nuoria (ja meitä lapsia...) lellittiin, oli lauantaina klo 16 - 16.30 soinut Nuorten ULA. (Nuorille ihmisille kerrottakoon että ns. ula- eli ultralyhyet aallot tairkoitti samaa kuin FM tänään, eikä se ollut edes stereo...)
Lahden asema lähetti yhä kohisevaa ohjelmaa ns. pitkillä aalloilla.

Elvis muuttui kuitenkin pian  ihan liian pehmeäksi. Elokuvat olivat tylsiä, musiikki alta arvostelun, joitakin kohokohtia lukuunottamatta, kuten vaikka Devil in Disguise vuonna 1963. Vasta vuonna 1968 Elvis tuli "takaisin" TV-shown myötä.

Mutta sitä ennen tapahtui, ja paljon....

Tuli The Beatles. 1963.  Kummat tukat. Rasvat oli pesty pois. Korvia tuskin näkyi.  Moppitukaksi sitä kait silloin kutsuttiin. Vielä Hampurissa soittaessaan Silver Beatles(?) oli pukeutunut mustaa nahkaan ja tukka oli elvistyylin kammattu taaksepäin.

Musiikki; no, oli osittain ihan " jees". Chuck Berry-covereita, ihan OK versio biisistä Please Mr. Postman.  Kundit hymyilivät PR-kuvissa. Niillä oli siistit kuteet, bleiserit ja solmiot. Koko vanha rock and rollin imago, nahkarotsit ja "kovat kundit" oli poissa. Vanhemmatkit tykkäsivät. Kivoja poikia.

Sitten,Rolling Stones! Musiikki paljon rankempaa, imago samoin.  "Would you let your daughter go out with a Rolling Stone?!"

Se oli menoa, se! Pekka Gronow soitti radiossa (YLE) jazzia, mutta myös bluesia. Lehdet kertoivat Rolling Stonesien suosikeista, joita he ylistivät estoitta: John Lee Hooker, Muddy Waters, Chuck Berry. Löysin bluesin! Jo veljeni (joka muutti Saksaan melko varhain) jättämä musiikkikokoelma oli  jo aikaisemmin  saanut minut kiinnostumaan myös jazzista.  Maailma tuntui olevan täynnä fantastista musiikkia!

Musiikki ei kuitenkaan ollut halpaa; LP-levy oli kallis, samoin "sinkku". Eli pieni musta levy jossa oli yksi kappale molemmilla puolilla.

Sitten tuli "seiskytluku". Heavy metal. Progessive rock. Jazz rock (fusion).  Disco. Funk.  Glam rock. Folk rock.  Country rock. Punk.  Jokaiselle tuntui olevan oma musiikki jonka sai valita.
C-kasetille voi äänittää musiikkia radiosta. Tai kopioida kokonaisen LP:n.

80-luvulla tuli "uusromantismi" eli puudeleilta näyttävät syntetisaattoribändit. Nätit pojat.  Uusi hevisukupolvi.   Rapin ja hip hopin nousu.

90-luvulla "Brit pop"eli oikeastaan uusi brittiläinen rock-sukupolvi.

Entä 2000-luku? Tuntuu että musiikki tänään  on enemmän kuin koskaan "kulutustavaraa" Sen ostaminen on kuin ostaisi hampurilaisen.  CD kirpparilla maksaa euron. Musiikkia voi ladata joko tosi halvalla tai täysin  ilmaiseksi.

Eli, mitä "geriatrinen hippi" kuten minä saa irti tämän päivän musiikista?  Black Rebel Motorcycle Club, Queens of Stone Age, Kings of Leon. Eli toki monta hyvää rock-bändiä on edelleen olemassa.  Enää rock ei kuitenkaan  ole Se Juttu. Musiikkia mikä saa ihmiset tanssimaan. Ja edellä mainitut bändit ovat olleet olemassa jo vuosia. Eivät siis uusia.

  Bluesia ja blues-rockia soittavat tänään enimmäkseen  valkoiset artistit ja yhtyeet.
Monet "vanhat"  yhtyeet ovat tehneet come backin. Koska fanit haluavat? Ehkä. Vai koska uusia, lahjakkaita kykyjä ei ole?  Ja koska pankkilin saldo näyttää siltä että  "jotain tarttis tehrä"?

 Kaikenlaisten "talent show"-ohjelmien vuoksi kaikki haluavat huipulle HETI.  Ei vuosien keikkailun ja oppimisen kautta. Kuten "silloin ennen".

OK. Klisee tai ei, mutta tosi on, että Bob Dylan, Mick Jagger, Rod Stewart, kukaan heistä ei olisi X-factorin kaltaisissa ohjelmissa edennyt finaaliin. Nehän olisi naurettu ulos!


Kaikkien näiden vuosien, ja vuosikymmenien aikana en ole menettänyt kiinnostustani myöskään  suomalaiseen musiikkiin.   Edes niiden yli kymmenen vuoden aikana, minkä olen asunut poissa Suomesta.  Jukka Poika. Hevibändit, kuten Nightwish, Stratovarius, Sonata Arctica...ja tietysti ne wanhat suuret
nimet.

Jazz, klassinen musiikki. Ne ovat aina olemassa, ja toisinaan on kiva kuunnella rauhallista, kaunista kamarimusiikkia. Tai svengailla kunnon jazzin tahtiin.

Elämässäni on muutama intohimo. Musiikin lisäksi  kirjat. Elokuvat. Urheilu.  Ilman niitä, ja ilman ihmistä joka on läheinen, en selviäisi.  Unohtamatta koiraani. Joka juuri nyt odottaa pääsyä ulos.  Eli se on menoa nyt!

Mutta. Kohta alkavat jalkapallon EM-kisat.  Euroviisut? Heh...tokihan nekin pitää katsella.   Jospa joku yllättäisi? Onhan siellä, vuosien saatossa, ollut ihan kohtuullistakin musiikkia tarjolla.

Superviikonloppu.

Viime viikonloppu eli la-su 19. - 20, toukokuuta oli urheiluhullun taivas. Tai ainakin melkein.
Jääkiekossa jaettiin MM- mitalit, jalkapallossa pelattiin Champions Leaguen eli Mestarien Liigan loppuottelu.

Ei tarvitse ilmeisestikään olla jääkiekkofani Suomessa, että tietää että Leijonat eivät ottaneet kultaa kotikisoissaan. Eivät niitä himmeämpiä mitaleitakaan. Kuinka moni todella, "aikuisten oikeesti", siihen uskoi? Toivoahan aina voi, ja pitää.

Se, että  paras joukkue voitti, on fakta. Venäjä oli ylivoimaisesti paras joukkue kisoissa . Kaikilla osa-alueilla.
Suomen sijoitus, neljäs, on "pahin" mahdollinen. Pronssi olisi ollut lohtu, vaikkakin melko laiha. No, rakkain vihollinen Ruotsi jäi mitalipelien ulkopuolelle, samoin supertähtien Kanada.

Lippujen hinnoista on puhuttu ilmeisesti tarpeeksi.  Ja.  toivon mukaan, järjestäjät ottivat opikseen. Seuraavat kisat kun ovat Ruotsissa ja Suomessa. Jälleen.

Jalkapallossa maalit ovat usein tiukassa. Siinä missä kiekossa parin-kolmen maalin johto voi kääntyä tappioksi (Suomi jos kuka tämän tietää!), jalkapallossa yksi ainoa onnistunut hyökkäys voi olla tarpeeksi.
Chelsea pääsi loppuotteluun oltuaan jyrän alla molemmissa otteluissa FC Barcelonaa vastaan.
Loppuottelu Bayern Müncheniä vastaan  jatkui samaan tapaan. München hallitsi.  1 : 1 varsinaisella peliajalla, jatkoajalla ei maaleja.
Rangaistuspotkukilpailu toi voiton  Chelsealle.

Chelsean faneja lukuunottamatta kukaan tuskin uskoo että joukkue on Euroopan paras.
Cup-systeemi on raaka.
Mutta. Tässähän   on urheilun "kauneus".  Kukapa haluaisi seurata urheilua, missä se "parempi" takuuvarmasti voittaa? No, joukkueen fanit, totta kai...

No, Neuvostoliitto voitti vuonna 1986 maailmanmestaruuden isäntänmaana. Ja kuinkas kävi? Koko Neuvostoliitto hajosi   muutama vuosi sen jälkeen!

Ensi vuonna jatketaan. Mutta, sitä ennen: jalkapallon Euroopan mestaruuskisat! Niin, ja onhan ne euroviisutkin kuulema tulossa...

Pallo on pyöreä, kiekko litteä - mutta onko maa pannukakku?

Parin viime viikon aikana kansainvälisessä  jalkapallossa on tapahtunut. Paljon. 

Ensin lontoolainen Chelsea,  vastoin useimpien odotuksia, voitti FC Barcelonan kotonaan Mestarien Liigan ottelussa.. Barcelonalla oli ottelussa valtava määrä tilanteita. Vastustajalla yksi tai korkeintaan kaksi. Yksi riitti.

Sitten Espanjan ns. classicossa  Real Madrid voitti Barcelonan tämän kotikentällä Camp Noussa. Ottelu oli ns. kuuden pisteen ottelu; voitolla Barca olisi päässyt pisteen päähän, nyt taas arkkivihollinen karkasi jo miltei tavoittamattomiin seitsemän pisteen päähän. Espanjan mestaruus näyttää vuosien tauon jälkeen menevän Madridiin.

Sitten tuli varsinainen shokki. Barcelona pelasi toisessa kohtaamisessa  Chelsea vastaan tasapelin  ja putosi jatkosta. Leo Messi epäonnistui rangaistuspotkussa joka olisi mitä luultavimmin tuonut tarpeeksi suuren (kahden maalin)  johdon ja voiton, ja samalla vienyt joukkueen jatkoon.

Seuraavana iltana  Bayern München voitti Real Madridin tämän kotikentällä,  rangaistuspotkukilpailun jälkeen.

Molemmat ottelut olivat päättyneet 2-1 kotijoukkueen voittoon (yhteistulos siis 3 -3) eikä jatkoaika toisessa osaottelussa tuonut tulosta. 

Cristiano Ronaldo epäonnistui rankkarissa. Toinen supertähti joka epäonnistui ratkaisevassa tilanteessa. (Ensimmäinen oli siis  Barcelonan Messi.) Koko rankkarikisa oli melko  huonotasoinen . Real epäonnistui kolmesti, Bayern kahdesti. Tosin molemmat maalivahdit esittivät hienoa torjuntapeliä.

Yleensä kun joukkue ei saavuta tavoitteitaan, ensimmäinen lähtijä on valmentaja.
 Jopep "Pep" Guardiolaa on kosittu useampaankin Euroopan huippujoukkueeseen. Mihin sopimukseen  Pepin tossu vie, ja onko se pitkä, jää nähtäväksi. Päinvastoin kuin useimmilla  valmentajilla, Pepin taustalla on menestykäs ura pelaajana. Vaikuttaakin  siltä että heikko tai korkeintaan keskikerainen  menestys pelaajana  mutta intohimo jalkapalloon voi tehdä hyvän valmentajan. Mutta myös huippupelaajasta voi  siis tulla huippuvalmentaja.
Tätä kirjoittaessani näyttää siltä että Guardiolan ja FC Barcelonan  tiet eroavat kauden lopussa. 13 erilaista kansallista ja kansaivälistä pyttyä 4 vuoden aikana on mahtava saldo.

Madridin tunnetusti hillitty ja hallittu valmentaja, portugalilainen José Maurinho on ollut "lähdössä" Englantiin usean vuoden ajan. Mestarien Liigasta putoaminen voi varmistaa lähdön. Raha (ehkä) ratkaisee. Määrä joka useimmille meistä ns. taviksista on käsittämättöman suuri. Viimeisten tietojen mukaan mies on mielestään saavuttanut tarpeeksi tulosta tänä vuonna, eikä ole lähdössä. Olisiko niin ettei ole enää kyseltykään yhtä paljon?

Champion´s liigan loppuottelussa  kohtaavat siis eräänlaiset yllättäjät. Ennustaminen on vaikeaa, erityisesti tulevaisuuden ennustaminen, kuten tunnettu poliitikon viisaus sanoo. Silti ennustaisin että (jo eräänlaisen perinteen mukaisesti) saksalaisjoukku B. München voittaa,  ja englantilainen Chelsea jää nuolemaan näppejään. Se näkee joka elää. Ja joka haluaa katsella "potkupalloa". 

Suomessa on jaettu jääkiekon  SM-liigan mitalit. Kulta meni Jyväskylään (JyP), ja lahtelainen  Pelicans sai ensimmäiset mitalinsa.
Valitettavasti en pystynyt näkemään yhtään ottelua livenä. Siitä huolimatta että linkkejä internetissä otteluihin oli. Ne osoittautuivat (valitettasti) olevan pelkkää huijausta.   Toivottavasti MM-kisat näkyvät, esim. tämän linkin kautta. Muitakin on.

Jos pallo on pyöreä useimmissa pallopeleissä (missä sanonta tarkoittaa että lopputulos - onneksi! - voi aina olla jotakin muuta kuin odotettu) , rugbyssä ja amerikkalaisessa jalkapallossa (miksi se on jalkapallo, kun tuskin koskaan palloa potkaistaan?) se on soikea.

Maailmassa on myös ihmisiä jotka (ovatko he tosissaan?!) uskovat että maailma on kuin pannukakku. Litteä.
Yritin liittyä yhteen noista yhteisöistä. En siksi että uskoisin heidän ajatteluunsa. Lähinnä, hm...en tiedä. Vitsinä?  Jäsenmaksu sivustolle  (amerikkalainen, tottakai!) sai minut pysymään poissa. Oli  aika korkea...

Jalkapallossa ja muissa pallopeleissä pallo ON pyöreä. Kiekkokin, yhdestä suunnasta katsottuna. Ja varmaan niissäkin lajeissa missä se ei sitä ole, yllätyksiä sattuu. Sehän on koko urheilun viehätyksen syy.

Internet tänään on urheiluhullun taivas. Oli pallo sitten minkä muotoinen tahansa, mikään ei saa minua pysymään poissa.  Ja vaikka olin pettynyt Barcan putoamisesta jatkosta, elämä jatkuu. Ja jalkapallo. Elämä kun on vain osa jalkapalloa...Ja kohtahan on taas aika jääkiekolle. Tsemppiä, Leijonat!

Jaloa kilpaa vai rahastusta?

Kuusikymmentäluku, ehkä vuosi 1965. Olen katselemassa paikallisottelua.  Pienen kaukalon ympärillä muutama sata kiekkofania.  Kiihkeä tunnelma. Tunnelma miltei  kuin  luokkataistelussa.
Ilmeisesti paikkakunnnan parhaan kiekkojoukkueen maine on muutakin kuin olla paras. Jos pelaaja haluaa liittyä "oikeaan " seuraan, se saattaa tarkoittaa parempaa palkkaa. Mahdollisuutta nousta hierarkiassa.  Paperitehdas antaa mahdollisuuden ylenemiseen. Joillekin se riittää.

********

Asuin elämäni ensimmäiset vuosikymmenet pienellä teollisuuspaikkakunnalla Suomessa, Pohjois-Hämeessä.
Urheilussa, kuten elämässä yleensäkin, oli tuolloin olemassa  selvä jako kahteen.
Olit joko "porvari" tai "duunari".  Porvarin pentu tai duunarin kakara.
Urheiluseurojakin (yleisseuroja)  oli kaksi. Toinen kuului SVUL:ään eli Suomen Voimistelu- ja Urheiluliittoon.
Toinen Työväen Urheiluliittoon, TUL:ään.
Jako johtui siitä, että kansalaissodan aikana "punaisten" puolella olleet
erotettiin SVUL:stä, ja näin TUL syntyi. Pakosta.
50- ja 60-luvuillakin luokkaerot olivat vielä selvät.

60-luvun lopulla  paikallinen tullilainen seura alkoi olla vahvempi mm.  jääkiekossa, jalkapallossa, ja lentopallossa. Jäsenmäärän suhteenhan  se oli aina ollut paljonkin  suurempi.
  Molemmat seurat  pelasivat tuolloin jääkiekossa  Suomen  toiseksi korkeimmalla tasolla, ns. Suomi-sarjassa,  mikä n. 6000-7000 asukkaan paikkakunnalle oli varsin hyvä saavutus. Keskinäisissä otteluissa oli luokkataistelun tuntua...
Jossakin vaiheessa syntyi ajatus yhteisestä kiekkoseurasta.  Se syntyi, ja uuden  seuran paras saavutus oli karsia mestaruussarjaan. Rahkeet eivät aivan riittäneet.  "Uusi" joukkue Helsingin Jokerit ja  perinteikäs  Turun TPS nousivat. Pienellä paikkakunnalla ei tuolloin ollut edes jäähallia.
Jo aikaisemmin jotkut olivat yrittäneet yhdistää jalkapalloilijoita, mutta uuteen seuraan eivät liiittyneet tullilaisen seuran pelaajat, ja seura kuivui kokoon parissa vuodessa.
Suunnituksessa sen sijaan yhteinen sävel löytyi, uusi seura perustettiin,  ja seurauksena oli useita SM- ja PM- mitaleita sekä yksilö- että joukkuetasolla. Myös  kaksi MM-mitalistia löytyy. Joukkue tekee edelleen kiitettävästi mm. juniorityötä.

Nuo ajat ovat kaukana takana. Niin jääkiekossa, lentopallossa,  kuin jalkapallossakin. Suunnistuskaan  ei enää ole yhtä menestykäs laji kuin joskus ennen.

Tämän päivän urheilua  kun  hallitsee raha.  Niin Suomessa kuin koko maailmassa. Pieneltä paikkakunnalta ei enää ylletä kansalliselle huipputasolle, maailman tasosta puhumattakaan.   Näin on ainakin useimmissa joukkuelajeissa.

Katselin netin kautta Europa Liigan ottelua jossa vastakkain olivat Manchester Unitedin maineikas, tähtiä vilisevä joukkue ja espanjalainen  Athletic Bilbao.Viime mainittu joukkue on Baskimaasta, ja on FC Barcelonan ja Real Madridin ohella ainoa joukkue mikä on ollut aina Espanjan  La Ligassa sen perustamisesta saakka, koskaan putoamatta alemmalle tasolle.
Athletic pelasi ManUn ulos. Voittamalla molemmat ottelut.
Kaikki pelaajat ovat espanjalaisia. Nimen perusteella uskoisin että kaikki ovat baskeja. Yhtään nimekästä, kallista, ulkomaalaista pelaajaa joukkueessa ei ole.

Myös Manchester City, suurella (venäläisellä) rahalla koottu joukkue, putosi jatkosta.

Paluuta aikaan jolloin urheilu oli pelkkä harrastus, tai (kuten esim. jalkapallossa)  ammatti jolla voi  ansaita pari-kolme kertaa enemmän kuin tekemälla töitä tehtaassa, kuten  oli vielä 60-luvulla,  ei ikinä palaa. TV- sponsori- ym. sopimukset takaavat  joukkueille ja yksittäislle urheilijoille, kuten esim.  tennispelaajille, uskomattoman suuret ansiot. Siitä huolimatta, ehkä (ainakin silloin tällöin?) kansallinen ylpeys, halu "näyttää" voittaa Suuren Rahan?
Ehkä ne kyyneleet mitä näkee urheijoiden silmissä voiton hetkellä ovat aitoja, niiden takana ei ole pelkkä tieto sadoista tuhansista euroista jotka tulevat pankkitilille? Näin haluan uskoa.

Nautin urheilusta. Se on parasta viihdettä, voittaa kirkkaasti vaikkapa valmiiksi nauretut sit comit ja elokuvat joissa on väkivaltaa ja/tai uskomatonta tuhoa tai lälläriromantiikkaa.

Silti, vaikka on helpompaa kuin koskaan löytää urheilua esim. internetin kautta, kaipaan joskus aikaa joka oli, monellakin tapaa, viattomampaa, ehkä aidompaa.

Nostalgia ei ole kuten ennen. Niinhän se on.

Elämä. Jalkapallo. Ja kaikki muu.

Heittelin taas kerran Facebookissa tavalliseen tapaani herjaa jalkapallosta, mikä on yksi elämäni intohimoista.  Real Madrid pelasi jatkosta Champions Leaguessa, ja koska olen henkeen ja vereen FC Barcelona -fani, heitin jotakin sarkastista joukkueesta.  Suomalainen facebook-ystäväni  (jonka tiesin olevan Madrid-fan, ihmetteli (?) halusinko mieluummin "ryssien  voittavan kuin Madridin."
Olin aina pitänyt tuota ystävävääni älykkäänä, ns. fiksuna miehenä. Yhäkin haluan uskoa (ja uskonkin)  että hän sitä on.

Oliko kysymyksessä vain huono pila? Testasiko hän minua? Tiedän että  monet ihmiset ajattelevat että kokeilemalla jonkun huumorintajua/toleranssia voi ikäänkuin testata kuinka aitoa ystävyys on.

Olen aikaisemminkin  kirjoittanut blogissani siitä miten "sanat ovat symboleita".
Minulle sanat "ryssä", "nekru",  "japsi",  "ählämi", jne. eivät ole vain hauskoja ilmauksia. Ne ovat rasistisia. Niiden takana on asenteellisuutta.  Vihaa. Tai vähintäänkin epäluuloa.

Ei minun maailmani ole mustavalkoinen. En usko yksinkertaisiin totuuksiin.

Teenkö siis kärpäsestä härkäsen?  Ehkä niin.
Koska, loppujen lopuksi, urheilun pitäisi yhdistää, ei erottaa.

Kulunut , kuulema italialainen, sanonta (jonka oikeellisuutta on syytä epäillä) sanoo että  Elämä on vain osa jalkapalloa. 
Ehkäpä noin on.
Oli miten oli. Koitetaan elää ihmisiksi. Ilman keltaisia tai punaisia kortteja.   Niille jotka nimittelevät kanssaihmsiä, mieluusti näyttäisin keltaista.   Vaikka en mikään elämän erotuomari olekaan.

Mutta ehkä on hyvä muistaa, etta se viimeinen vihellys tulee meille kaikille, eikä kukaan tiedä kuinka paljon lisäaikaa se viimeinen erotuomari antaa. Siihen asti. Ollaan kunnolla.