Kuusikymmentäluku, ehkä vuosi 1965. Olen katselemassa paikallisottelua. Pienen kaukalon ympärillä muutama sata kiekkofania. Kiihkeä tunnelma. Tunnelma miltei kuin luokkataistelussa.
Ilmeisesti paikkakunnnan parhaan kiekkojoukkueen maine on muutakin kuin olla paras. Jos pelaaja haluaa liittyä "oikeaan " seuraan, se saattaa tarkoittaa parempaa palkkaa. Mahdollisuutta nousta hierarkiassa. Paperitehdas antaa mahdollisuuden ylenemiseen. Joillekin se riittää.
********
Asuin elämäni ensimmäiset vuosikymmenet pienellä teollisuuspaikkakunnalla Suomessa, Pohjois-Hämeessä.
Urheilussa, kuten elämässä yleensäkin, oli tuolloin olemassa selvä jako kahteen.
Olit joko "porvari" tai "duunari". Porvarin pentu tai duunarin kakara.
Urheiluseurojakin (yleisseuroja) oli kaksi. Toinen kuului SVUL:ään eli Suomen Voimistelu- ja Urheiluliittoon.
Toinen Työväen Urheiluliittoon, TUL:ään.
Jako johtui siitä, että kansalaissodan aikana "punaisten" puolella olleet
erotettiin SVUL:stä, ja näin TUL syntyi. Pakosta.
50- ja 60-luvuillakin luokkaerot olivat vielä selvät.
60-luvun lopulla paikallinen tullilainen seura alkoi olla vahvempi mm. jääkiekossa, jalkapallossa, ja lentopallossa. Jäsenmäärän suhteenhan se oli aina ollut paljonkin suurempi.
Molemmat seurat pelasivat tuolloin jääkiekossa Suomen toiseksi korkeimmalla tasolla, ns. Suomi-sarjassa, mikä n. 6000-7000 asukkaan paikkakunnalle oli varsin hyvä saavutus. Keskinäisissä otteluissa oli luokkataistelun tuntua...
Jossakin vaiheessa syntyi ajatus yhteisestä kiekkoseurasta. Se syntyi, ja uuden seuran paras saavutus oli karsia mestaruussarjaan. Rahkeet eivät aivan riittäneet. "Uusi" joukkue Helsingin Jokerit ja perinteikäs Turun TPS nousivat. Pienellä paikkakunnalla ei tuolloin ollut edes jäähallia.
Jo aikaisemmin jotkut olivat yrittäneet yhdistää jalkapalloilijoita, mutta uuteen seuraan eivät liiittyneet tullilaisen seuran pelaajat, ja seura kuivui kokoon parissa vuodessa.
Suunnituksessa sen sijaan yhteinen sävel löytyi, uusi seura perustettiin, ja seurauksena oli useita SM- ja PM- mitaleita sekä yksilö- että joukkuetasolla. Myös kaksi MM-mitalistia löytyy. Joukkue tekee edelleen kiitettävästi mm. juniorityötä.
Nuo ajat ovat kaukana takana. Niin jääkiekossa, lentopallossa, kuin jalkapallossakin. Suunnistuskaan ei enää ole yhtä menestykäs laji kuin joskus ennen.
Tämän päivän urheilua kun hallitsee raha. Niin Suomessa kuin koko maailmassa. Pieneltä paikkakunnalta ei enää ylletä kansalliselle huipputasolle, maailman tasosta puhumattakaan. Näin on ainakin useimmissa joukkuelajeissa.
Katselin netin kautta Europa Liigan ottelua jossa vastakkain olivat Manchester Unitedin maineikas, tähtiä vilisevä joukkue ja espanjalainen Athletic Bilbao.Viime mainittu joukkue on Baskimaasta, ja on FC Barcelonan ja Real Madridin ohella ainoa joukkue mikä on ollut aina Espanjan La Ligassa sen perustamisesta saakka, koskaan putoamatta alemmalle tasolle.
Athletic pelasi ManUn ulos. Voittamalla molemmat ottelut.
Kaikki pelaajat ovat espanjalaisia. Nimen perusteella uskoisin että kaikki ovat baskeja. Yhtään nimekästä, kallista, ulkomaalaista pelaajaa joukkueessa ei ole.
Myös Manchester City, suurella (venäläisellä) rahalla koottu joukkue, putosi jatkosta.
Paluuta aikaan jolloin urheilu oli pelkkä harrastus, tai (kuten esim. jalkapallossa) ammatti jolla voi ansaita pari-kolme kertaa enemmän kuin tekemälla töitä tehtaassa, kuten oli vielä 60-luvulla, ei ikinä palaa. TV- sponsori- ym. sopimukset takaavat joukkueille ja yksittäislle urheilijoille, kuten esim. tennispelaajille, uskomattoman suuret ansiot. Siitä huolimatta, ehkä (ainakin silloin tällöin?) kansallinen ylpeys, halu "näyttää" voittaa Suuren Rahan?
Ehkä ne kyyneleet mitä näkee urheijoiden silmissä voiton hetkellä ovat aitoja, niiden takana ei ole pelkkä tieto sadoista tuhansista euroista jotka tulevat pankkitilille? Näin haluan uskoa.
Nautin urheilusta. Se on parasta viihdettä, voittaa kirkkaasti vaikkapa valmiiksi nauretut sit comit ja elokuvat joissa on väkivaltaa ja/tai uskomatonta tuhoa tai lälläriromantiikkaa.
Silti, vaikka on helpompaa kuin koskaan löytää urheilua esim. internetin kautta, kaipaan joskus aikaa joka oli, monellakin tapaa, viattomampaa, ehkä aidompaa.
Nostalgia ei ole kuten ennen. Niinhän se on.
Ilmeisesti paikkakunnnan parhaan kiekkojoukkueen maine on muutakin kuin olla paras. Jos pelaaja haluaa liittyä "oikeaan " seuraan, se saattaa tarkoittaa parempaa palkkaa. Mahdollisuutta nousta hierarkiassa. Paperitehdas antaa mahdollisuuden ylenemiseen. Joillekin se riittää.
********
Asuin elämäni ensimmäiset vuosikymmenet pienellä teollisuuspaikkakunnalla Suomessa, Pohjois-Hämeessä.
Urheilussa, kuten elämässä yleensäkin, oli tuolloin olemassa selvä jako kahteen.
Olit joko "porvari" tai "duunari". Porvarin pentu tai duunarin kakara.
Urheiluseurojakin (yleisseuroja) oli kaksi. Toinen kuului SVUL:ään eli Suomen Voimistelu- ja Urheiluliittoon.
Toinen Työväen Urheiluliittoon, TUL:ään.
Jako johtui siitä, että kansalaissodan aikana "punaisten" puolella olleet
erotettiin SVUL:stä, ja näin TUL syntyi. Pakosta.
50- ja 60-luvuillakin luokkaerot olivat vielä selvät.
60-luvun lopulla paikallinen tullilainen seura alkoi olla vahvempi mm. jääkiekossa, jalkapallossa, ja lentopallossa. Jäsenmäärän suhteenhan se oli aina ollut paljonkin suurempi.
Molemmat seurat pelasivat tuolloin jääkiekossa Suomen toiseksi korkeimmalla tasolla, ns. Suomi-sarjassa, mikä n. 6000-7000 asukkaan paikkakunnalle oli varsin hyvä saavutus. Keskinäisissä otteluissa oli luokkataistelun tuntua...
Jossakin vaiheessa syntyi ajatus yhteisestä kiekkoseurasta. Se syntyi, ja uuden seuran paras saavutus oli karsia mestaruussarjaan. Rahkeet eivät aivan riittäneet. "Uusi" joukkue Helsingin Jokerit ja perinteikäs Turun TPS nousivat. Pienellä paikkakunnalla ei tuolloin ollut edes jäähallia.
Jo aikaisemmin jotkut olivat yrittäneet yhdistää jalkapalloilijoita, mutta uuteen seuraan eivät liiittyneet tullilaisen seuran pelaajat, ja seura kuivui kokoon parissa vuodessa.
Suunnituksessa sen sijaan yhteinen sävel löytyi, uusi seura perustettiin, ja seurauksena oli useita SM- ja PM- mitaleita sekä yksilö- että joukkuetasolla. Myös kaksi MM-mitalistia löytyy. Joukkue tekee edelleen kiitettävästi mm. juniorityötä.
Nuo ajat ovat kaukana takana. Niin jääkiekossa, lentopallossa, kuin jalkapallossakin. Suunnistuskaan ei enää ole yhtä menestykäs laji kuin joskus ennen.
Tämän päivän urheilua kun hallitsee raha. Niin Suomessa kuin koko maailmassa. Pieneltä paikkakunnalta ei enää ylletä kansalliselle huipputasolle, maailman tasosta puhumattakaan. Näin on ainakin useimmissa joukkuelajeissa.
Katselin netin kautta Europa Liigan ottelua jossa vastakkain olivat Manchester Unitedin maineikas, tähtiä vilisevä joukkue ja espanjalainen Athletic Bilbao.Viime mainittu joukkue on Baskimaasta, ja on FC Barcelonan ja Real Madridin ohella ainoa joukkue mikä on ollut aina Espanjan La Ligassa sen perustamisesta saakka, koskaan putoamatta alemmalle tasolle.
Athletic pelasi ManUn ulos. Voittamalla molemmat ottelut.
Kaikki pelaajat ovat espanjalaisia. Nimen perusteella uskoisin että kaikki ovat baskeja. Yhtään nimekästä, kallista, ulkomaalaista pelaajaa joukkueessa ei ole.
Myös Manchester City, suurella (venäläisellä) rahalla koottu joukkue, putosi jatkosta.
Paluuta aikaan jolloin urheilu oli pelkkä harrastus, tai (kuten esim. jalkapallossa) ammatti jolla voi ansaita pari-kolme kertaa enemmän kuin tekemälla töitä tehtaassa, kuten oli vielä 60-luvulla, ei ikinä palaa. TV- sponsori- ym. sopimukset takaavat joukkueille ja yksittäislle urheilijoille, kuten esim. tennispelaajille, uskomattoman suuret ansiot. Siitä huolimatta, ehkä (ainakin silloin tällöin?) kansallinen ylpeys, halu "näyttää" voittaa Suuren Rahan?
Ehkä ne kyyneleet mitä näkee urheijoiden silmissä voiton hetkellä ovat aitoja, niiden takana ei ole pelkkä tieto sadoista tuhansista euroista jotka tulevat pankkitilille? Näin haluan uskoa.
Nautin urheilusta. Se on parasta viihdettä, voittaa kirkkaasti vaikkapa valmiiksi nauretut sit comit ja elokuvat joissa on väkivaltaa ja/tai uskomatonta tuhoa tai lälläriromantiikkaa.
Silti, vaikka on helpompaa kuin koskaan löytää urheilua esim. internetin kautta, kaipaan joskus aikaa joka oli, monellakin tapaa, viattomampaa, ehkä aidompaa.
Nostalgia ei ole kuten ennen. Niinhän se on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti