Kirpparilla tapaa mielenkiintoisia ihmisiä. Varsinkin jos kirppari on Espanjassa (espanjaksi "baratillo" eli "halpis"). Täällä kun on ihmisiä kaikkialta Euroopasta, kaikkialta maailmasta, itse asiassa. Toki missä tahansa espanjalaisella markkinatorilla tapaa hauskoja ihmisiä. Suomalaisen ilmeisesti jo tunnistaa jalkaterän asennosta, kielestä puhumattakaan. "Terve terve, mita kuulu? Ei maksa paljo! Toosi halpa! Kitos kitos!"
Tokihan markkinamyjät opettelevat ne muutamat sanat kieltä kuin kieltä. Jopa suomea.
Kirpparilla eri baratillolla pitää käyttää osittain samaa tekniikkaa Monet espanjalaiset (mahdolliset) ostajat olettavat oikeutetusti että kun he kysyvät hintaa (omalla kielellään), myyjän tulee osata vastata, vaikka olisikin ulkomaalainen. Melko monet britit kuitenkin käyttävät lähinnä sormimerkkejä. Kuitenkin, jos osaa jutella muutakin kuin hinnan, se on aina plussaa. Vielä parempi jos osaa sanoa jotakin hauskaa...
Marokkolaiset ovat iloisesti yllättyneitä jos/kun osaa sanoa vaikkapa "sukran" eli kiitos arabiaksi. Marokkolaiset ovat suurin ryhmä myyjistä, heti espanjalaisten jälkeen, ellei peräti kaikkein suurin. Hyvin suuri osa ostajista myös. Saksalaisille kannattaa tietysti puhua saksaa, briteille englantia. Skandinaaveille "skandinaviskaa" ja suomalaisille tietysti suomea. Pieni juttutuokio, ja kauppa voi syntyä. Miltei huomaamatta...
Viimeksi kun olimme Benalmadenassa., juttelin mm. hollantilaisen miehen ja hänen vaimonsa kanssa. He ostivat muutaman single-levyn omistamaansa juke-boxiin. Herja lensi, olimme ilmeisesti ns. samalla aaltopituudella (kuulenko jonkun sanovan: yhtä kahjoja?).
Totesimme yhteisesti että sekä suomalaiset että hollantilaiset ovat ilmeisesti syntymäfiksuja. Miten muuten voivat jopa pikkulapset oppia niin vaikean kielen kuin mitä me omissa maissamme puhumme?
Suomen kieli on tunnetusti vaikea kieli. Kaikki tuntemani ei-suomalaiset tietävät että se on "aivan mahdoton kieli oppia". Sen lisäksi he tietävät että Suomessa on talvella uskomattoman kylmää, että ihmiset siellä käyvät kaikki saunassa, ajavat hurjaa vauhtia kaikilla mahdollisilla moottoriajoneuvoilla ja jokaisella on (suomalainen) kännykkä. Akankanto on kansallislaji, juopottelun lisäksi. Tangomusiikki soi, taukoamatta.
Mutta palataanpa siihen kieleen. Mahdottoman monimutkaistahan se.
Aikamuodot, sijamuodot. Sanojen taivutukset.
Otetaanpa esimerkki.
Joskus keskustelin netissä Espanjassa asuvien suomalaisten kanssa, pitäisikö sanoa että joku asuu Mijasissa vai Mijaksessa. Joku siihen. että "ethän sano että kipua on lihasissa vaan lihaksessa..." Joopa joo. Erisnimet taipuvat hiukan eri tavalla kuin substantiivit!
Miten on, matkustammeko Teksakseen, Los Angelekseen, Kansakseen? Ei.
Joskus aikoinaan muistan lukeneeni kuinka jossakin sen ajan (50-luku) lehdessä puhuttiin Elvisin elämästä. (Niin, osasin lukea jo miltei esihistoriallisella ajalla eli viisikymmentäluvulla.)
Nykyisin muoto Elviksen on vakiintunut. Samoin on monen muun nimen laita. Se, eli vakiiintunut tapa, usein ratkaisee. Toki sääntöjäkin on olemassa, mutta - kuten säännöt aina - ne eivät määrää kaikkea.
Espanjassa, ja erityisesti Andalusiassa, ihmiset mielellään nauttivat ns. pieniä suolaisia, joita esim, britit kutsuvat nimellä snack. Espanjalainen nimi on tapa, ja koska niitä yleensä nautitaan muutama, kutsutaan välipaloja nimellä tapas. Suomalaiseen kieleen on siksi vakiintunut tapa (heh) sanoa että nautitaan tapaksia.
Siispä jos menemme Mijasiin, nautimme tapaksia. Emme nauti tapaksia Mijaksessa. Ainakaan minun mielestäni.
Kuinka tärkeitä tällaiset asiat ovat? En minä tiedä. Mutta suomalainen tapa taivuttaa sanoja ei ainakaan auta muita, ei-suomalaisia ymmärtämään meitä "outoja " pohjoisen ihmisiä. Kun jopa nimet ja paikannimmet taipuvat.
Asuttuani yli kymmenen vuotta Espanjassa paikallinen kieli sujuu kohtuullisesti. Poco a poco, eli pikku hiljaa aina paremmin.
Katselen espanjankielisiä uutisia televisiosta päivittäin, ja vaimon avulla (jonka espanja on lähes täydellistä) ymmärrän suurimman osan. Kieli on tärkeä osa kulttuuria, ja sen oppiminen auttaa ymmärtämään myös ihmisiä ja ympäröivää kulttuuria.
En ole enää nuori. Silti haasteet ovat tärkeitä. Tarve ja halu oppia uutta, kehittyä ei saisi koskaan loppua. Toivon että vaikka ehkä fyysinen kuntoni mahdollisesti (= ilmeisesti) vuosien myötä heikkenee, ns. järjen valo ei koskaan sammu. Samaa toivon kaikille muillekin, iästä ja asuinpaikasta huolimatta. Kieli ja sen käyttö on aivojen treenausta.
Tokihan markkinamyjät opettelevat ne muutamat sanat kieltä kuin kieltä. Jopa suomea.
Kirpparilla eri baratillolla pitää käyttää osittain samaa tekniikkaa Monet espanjalaiset (mahdolliset) ostajat olettavat oikeutetusti että kun he kysyvät hintaa (omalla kielellään), myyjän tulee osata vastata, vaikka olisikin ulkomaalainen. Melko monet britit kuitenkin käyttävät lähinnä sormimerkkejä. Kuitenkin, jos osaa jutella muutakin kuin hinnan, se on aina plussaa. Vielä parempi jos osaa sanoa jotakin hauskaa...
Marokkolaiset ovat iloisesti yllättyneitä jos/kun osaa sanoa vaikkapa "sukran" eli kiitos arabiaksi. Marokkolaiset ovat suurin ryhmä myyjistä, heti espanjalaisten jälkeen, ellei peräti kaikkein suurin. Hyvin suuri osa ostajista myös. Saksalaisille kannattaa tietysti puhua saksaa, briteille englantia. Skandinaaveille "skandinaviskaa" ja suomalaisille tietysti suomea. Pieni juttutuokio, ja kauppa voi syntyä. Miltei huomaamatta...
Viimeksi kun olimme Benalmadenassa., juttelin mm. hollantilaisen miehen ja hänen vaimonsa kanssa. He ostivat muutaman single-levyn omistamaansa juke-boxiin. Herja lensi, olimme ilmeisesti ns. samalla aaltopituudella (kuulenko jonkun sanovan: yhtä kahjoja?).
Totesimme yhteisesti että sekä suomalaiset että hollantilaiset ovat ilmeisesti syntymäfiksuja. Miten muuten voivat jopa pikkulapset oppia niin vaikean kielen kuin mitä me omissa maissamme puhumme?
Suomen kieli on tunnetusti vaikea kieli. Kaikki tuntemani ei-suomalaiset tietävät että se on "aivan mahdoton kieli oppia". Sen lisäksi he tietävät että Suomessa on talvella uskomattoman kylmää, että ihmiset siellä käyvät kaikki saunassa, ajavat hurjaa vauhtia kaikilla mahdollisilla moottoriajoneuvoilla ja jokaisella on (suomalainen) kännykkä. Akankanto on kansallislaji, juopottelun lisäksi. Tangomusiikki soi, taukoamatta.
Mutta palataanpa siihen kieleen. Mahdottoman monimutkaistahan se.
Aikamuodot, sijamuodot. Sanojen taivutukset.
Otetaanpa esimerkki.
Joskus keskustelin netissä Espanjassa asuvien suomalaisten kanssa, pitäisikö sanoa että joku asuu Mijasissa vai Mijaksessa. Joku siihen. että "ethän sano että kipua on lihasissa vaan lihaksessa..." Joopa joo. Erisnimet taipuvat hiukan eri tavalla kuin substantiivit!
Miten on, matkustammeko Teksakseen, Los Angelekseen, Kansakseen? Ei.
Joskus aikoinaan muistan lukeneeni kuinka jossakin sen ajan (50-luku) lehdessä puhuttiin Elvisin elämästä. (Niin, osasin lukea jo miltei esihistoriallisella ajalla eli viisikymmentäluvulla.)
Nykyisin muoto Elviksen on vakiintunut. Samoin on monen muun nimen laita. Se, eli vakiiintunut tapa, usein ratkaisee. Toki sääntöjäkin on olemassa, mutta - kuten säännöt aina - ne eivät määrää kaikkea.
Espanjassa, ja erityisesti Andalusiassa, ihmiset mielellään nauttivat ns. pieniä suolaisia, joita esim, britit kutsuvat nimellä snack. Espanjalainen nimi on tapa, ja koska niitä yleensä nautitaan muutama, kutsutaan välipaloja nimellä tapas. Suomalaiseen kieleen on siksi vakiintunut tapa (heh) sanoa että nautitaan tapaksia.
Siispä jos menemme Mijasiin, nautimme tapaksia. Emme nauti tapaksia Mijaksessa. Ainakaan minun mielestäni.
Kuinka tärkeitä tällaiset asiat ovat? En minä tiedä. Mutta suomalainen tapa taivuttaa sanoja ei ainakaan auta muita, ei-suomalaisia ymmärtämään meitä "outoja " pohjoisen ihmisiä. Kun jopa nimet ja paikannimmet taipuvat.
Asuttuani yli kymmenen vuotta Espanjassa paikallinen kieli sujuu kohtuullisesti. Poco a poco, eli pikku hiljaa aina paremmin.
Katselen espanjankielisiä uutisia televisiosta päivittäin, ja vaimon avulla (jonka espanja on lähes täydellistä) ymmärrän suurimman osan. Kieli on tärkeä osa kulttuuria, ja sen oppiminen auttaa ymmärtämään myös ihmisiä ja ympäröivää kulttuuria.
En ole enää nuori. Silti haasteet ovat tärkeitä. Tarve ja halu oppia uutta, kehittyä ei saisi koskaan loppua. Toivon että vaikka ehkä fyysinen kuntoni mahdollisesti (= ilmeisesti) vuosien myötä heikkenee, ns. järjen valo ei koskaan sammu. Samaa toivon kaikille muillekin, iästä ja asuinpaikasta huolimatta. Kieli ja sen käyttö on aivojen treenausta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti