Kun olin nuori joskus (kauan sitten) , ei ollut kovinkaan muodikasta olla isänmaallinen. Oikeistolaiset ihmiset syyttivät siitä ns. suomettumista. Neuvostoliiton painostuksesta Suomen piti kuulema pitää matalaa profiilia, muuten olisi voitu palata Saksan syliin ja fasismiin. Vasemmistolaisuuteen taas on aina kuulunut kansainvälisyys.
Itse näin asian myös näin: olin nuori, halusin olla "kansainvälinen". Kuuntelin amerikkalaista ja brittiläistä rock/pop - musiikkia. Tango ja suomalainen iskelmä olitvat YÄK. Politiikka ei suuremmin kiinnostanut. Vielä.
Tokihan olin lukenut 10-11 -vuotiaana Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan. Se oli jännittävä kirja. Kertoi pienen Suomen ihailtavasta taistelusta monta kertaa suurempaa vihollista vastaan. En kuitenkaan opetellut ulkoa parhaita paloja, kuten monet koulukaverini (pojat) kertoivat tehneensä. Tietysti muistin (kuten vieläkin muistan) muutamia henkilöitä: Rokka, Hietanen, Koskela, Lammio, Vanhala. Ja heidän lausumiaan.
"Khihi-khihi, siellä paloivat ukkoloihe perskarvat, khihi-khihi." (Vanhala).”No kyl mää täl pärjään pual vuat. Kiitoksii vaan kauhian pal” ( Hietanen).
Ei minusta kuitenkaan tullut miestä joka olisi ollut valmis "teit´ isäin astumaan". En halunnut sotilaaksi. Armeijaan kuitenkin menin sitten kun käsky kävi. Se oli helpointa. Ja täytyy (häpeäkseni) myöntää, että turhan usein arvostelin pikemminkin sitä miksi Suomi oli mennyt Saksan rinnalle jatkosotaan kuin että olisin arvostanut talvisodan uhrauksia. Myöhemmin kyllä tajusin virheeni. Isäni ja hänen kaltaisensa pelastivat Suomen. Me emme tulleet osaksi Neuvostoliittoa, kuten Viro, Latvia ja Liettua. Emme myöskään joutuneet Neuvostoliiton etupiiriin, kuten monet Itä-Euroopan maat.
Koska minulla oli onni kasvaa vapaassa ja demokraattisessa maassa, isänmaallisuus ja vapaus tai sen puute ei koskaan ollut suuri asia minulle, mutta jonka tärkeyden tajusin viimeistään sitten kun olin aikuinen ja vanhenin ja perustin perheen. Katselin jääkiekkoa, ja iloitsin tai murehdin Suomen menestystä. Tai yksittäisten urheilijoitten menestystä tai sen puutetta olympiakisoissa, MM- ja EM- kisoissa. Oli hienoa olla suomalainen, kun menestystä tuli.
Kävin äänestämässa jokaisessa vaalissa heti kun sain äänioikeuden. Politiikka kiinnosti jo. Uskoin voivani vaikuttaa maan asioihin, omalta pieneltä osaltani. Kukaan ei pakottanut minua omaksumaan vain tiettyä tapaa ajatella. Minua ei pidätetty "väärien mielipiteiden" tai "yhteiskunnalle vaarallisen toiminnan" takia.
Urho Kekkosen valtakauden jälkeen presidentin merkitys ja valta on jatkuvasti vähentynyt. Mauno Koivisto jatkoi pitkälti siitä mihin edeltäjä oli maan jättänyt. Martti Ahtisaari valittiin kansainvälisen kokemuksensa ja hyvän neuvottelijan maineensa vuoksi. Tarja Halonen saa varmasti kiittää valinnastaan paljolti sitä että naiset huomasivat viimeinkin mahdolliuuden valita naispresidentti.
Nyt elämme uudessa maailmassa. Neuvostoliitto on hajonnut, itäblokkia ei ole. Siitä huolimatta jotkut YYA-ajan poliitikot haluavat yhä olla vallassa. Jopa haluavat toteuttaa elämänaikaisen unelmansa tulla Suomen presidentiksi. Toisaalta, Perussuomalaisten puolue ja sen menestys lienee oire siitä että monet pelkäävät muutosta, kansainvälistymistä, jopa EU:ta.
Mielestäni suomalaisuuteen (myös isänmaallisuuteen) pitää kuulua suvaitsevaisuus, halu ymmärtää ja auttaa lähimmäistä, taustasta, ihonväristä tai kielestä välittämättä. Väite että isänmaallisuus tarkoittaisi vain kansallista itsekkyyttä ja auttamatta johtaa sotiin ja konflikteihin on asioiden yksinkertaistamista ja liioittelua.
Monien nuorten kansainvälisyys on ehkä käytännön sanelemaa: opiskelu ja työ ulkomailla ovat monelle selkeä vaihtoehto. Silti, hekin varmasti pohjimmiltaan tuntevat olevansa suomalaisia, mutta samalla osa uutta uljasta maailmaa ja Eurooppaa.
Olen isänmaallinen, enkä sitä häpeä. Sana patriootti on mielestäni sille synonyymi ja tarkoittaa sitä että ihminen rakastaa ja arvostaa maata jossa on syntynyt ja jonka arvot on omaksunut, halveksimatta tai vihaamatta ihmisiä joiden ajatusmaailma, kulttuuri tai uskonto on toisenlainen.
Nationalisti en tunnusta olevani. Tuo sana kun minulle merkitsee sitä että ihminen pitää itseään ja maanmiehiään ja -naisiaan parempana kuin muut.
Elän Espanjassa. Olen silti ikuisesti suomalainen. Kun keskustelen ihmisten ( esim. suomalaisten jotka yhä asuvat Suomessa) kanssa, saan erilaisia vastauksia kysymykseen millainen on tämän päivän Suomi. Joidenkin mielestä se on mennyt ja menossa huonompaan suuntaan; "köyhät kyykkyyn". Rasismi ja muukalaisviha kuulema kasvavat. Ammattiyhdistysliikkeen valtaa kavennetaan. Se yritetään jopa murskata. Jotkut taas sanovat että kysymyksessä on lähinnä vain median luoma harha.
Vaikka asunkin kaukana entisestä kotimaastani, pyrin seuraamaan maan tapahtumia. Uutisia. Kulttuuria. .Politiikkaa. Viihdettäkin. Luen suomenkielistä kirjallisuutta, mutta myös englanninkielistä. Espanjankielen taitoni (valitettavasti) ei riitä nauttimaan täysin kirjoista, elokuvia ja tv-ohjelmia pystyn seuraamaan (erityisesti uutisia). Uutisia Suomesta on Espanjan mediassa niukasti; turhan usein ne ovat jotakin akankantoon tai mutajalkapalloon liittyvää "epäuutista". Valitettavasti.
Seurasin presidentinvaalikeskustelua, ja täytyy myöntää että sen taso oli mielestäni ajoittain valitettavan huono. Siinä missä ehdokkaat pysyivät asialinjalla, julkisuudessa näkyi todella ala-arvoista loan heittoa.
Toivottavasti vaalien jälkeen palataan takaisin asialinjalle...kuten Veikko Vennamo asian aikoinaan ilmaisi.
Vaikuttaa siltä että turhan usein kiinnitetään huomiota asioihin jotka eivät ole, tai joiden ei pitäsi, olla tärkeitä. Ennen kuin Martti Ahtisaari valittiin presidentiksi, jotkut muistuttivat että hänen poikansa oli siviilipalvelusmies. Miksi se olisi ollut tärkeää? Jotkut ovat olleet sitä mieltä ettei Suomen jääkiekkomaajoukkueen valmentaja voi olla siviilipalvelusmies, kuten Alpo Suhonen . NHL:ään hän silti kelpasi. Kukaan ei ilmeisesti kysynyt sotilasarvoa reservissä. Suhonen oli ensimmäinen eurooppalaisssyntyinen valmentaja NHL:ssä 50:een vuoteen. Nytkin siviilipalveluksen suorittanutta miestä epäilivät jotkut huonoksi johtajaksi. Taas kerran. Ei presindenttiainesta? Ja julkihomon valinta olisi monien mielestä ollut katastrofi!
Nyt Suomella on kokoomuslainen presidentti, ensi kerran vuosikymmeniin. Maltillinen porvari?
Venäjällä myös valittiin presidentti. Tulos oli ennalta selvä. Putinin voittoa ei kukaan uhannut. Mutta, äänestyksen aikana tapahtui väärinkäytöksiä, jotka "eivät kuitenkaan vaikuttaneet lopputulokseen". Hmm...
Toivon uudelle presidentille Suomessa onnea toimessaan ja menestystä koko Suomelle. Samoin toivon menestystä Venäjän uudelle johtajalle, ja toivon että naapurimme Venäjä ja sen kansa oppii myös demokratian säännöt. Suomen, ja koko maailman tulevaisuus riippuu paljolti siitä, muun muassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti