Luen, siis olen.

”Cogito, ergo sum” (latinaa: ”ajattelen, siis olen [olemassa]”) on René Descartesin filosofinen lausuma, josta on tullut länsimaisen rationalismin kulmakivi.

Kun olin pieni poika, äitini vei minua hammaslääkärille pari-kolme kertaa.
Parasta siinä oli se, että lääkärikäynnin jälkeen poikkesimme kauppalan ainoaan kirjakauppaan, mistä sain valita itselleni kirjan.
 Usein se oli yksi Tammen kultaisista kirjoista.

Tammen Kultaiset Kirjat 
oli tullut minulle tutuksi jo aiemmin, ehdoton suosikkini oli Kippi-Kalle (jota ei pidä sekoittaa Kippari Kalleen). 
Näitä äitini luki minulle jo ennenkuin opin itse lukemaan.

Opin lukemaan ja kirjoittamaan tikkukirjaimilla jo ennen kouluikää
(menin kouluun kuusivuotiaana).

Ensimmäisen kirjastokorttini hankin luultavasti toisella tai kolmanella luokalla. Kirjasto oli kauppalan kirjaston sivukirjasto, ja se oli samassa rakennuksessa, kuin pieni koulu, jota kävin, auki kahtena iltana viikossa.
Siitä asti lukeminen ja kirjat on ollut yksi intohimoistani. 

Tunnen joitakin ihmisiä, jotka eivät lue ns. fiktiota. Tiedän, että on ihmisiä (kuten esim. pienyrittäjät) jotka sanovat, ettei heillä ole siihen aikaa.
Joku taas katselee mieluummin elokuvia tai tv-sarjoja. 

Jokainen valitsee asiat, joista pitää.

Minulle kirjat, elokuvat, jotkin tv-sarjat ja musiikki ovat kaikki tärkeitä. En muista kuitenkaan nähneeni yhtäkään elokuvaa, joka olisi ollut parempi, kuin kirja, johon se perustuu.  

Ajattelen, siis olen.  

Luen, siis olen olemassa. 
Niin kauan, kuin aivoni toimivat. 

 Lukeminen kannattaa aina! vakuutti aikoinaan suomalaisen kulttuurin monitoimimies Jörn Donnerkin.

Hyvät, pahat ja ihan tavalliset. Lännenelokuvan nousu ja tuho?

Kun oli nuori poika, tykkäsin sen ajan poikien tapaan lukea ns. lännentarinoita. (En muuten ole eläissäni lukenut yhtään Tarzan-kirjaa.) 
Monia niistä julkaistiin mm. WSOY:n Nuorten Toivekirjasto -nimisessä sajassa.
Suomalainen "lännenkirjailija" oli Simo Penttilä, jonka Punavyö-kirjat olivat suuria suosikkejani.

Hieman vanhempana luin mm. Zane Greyn jännittäviä, mutta myös  romanttisia kirjoja Riksin Sarjassa. Sarja oli pehmeäkantinen, siinä julkaistiin myös dekkareita, ja hinta oli tuolloin kokonaista 2 markkaa kappale.

Viisikymmentä- ja kuusikymmentäluvuilla tehtiin paljon lännenfilmejä. Monista tuli klassikkoja. 
Sheriffi (High Noon, 1952
Rio Bravo (Rio Bravo, 1959) 
Rio Grande (Rio Grande, 1950)
Muukalainen Laramiesta (The Man from Laramie, 1955) 
Mies joka ampui Liberty Valancen (The Man Who Shot Liberty Valance, 1962) 
Kuolemanloukku O.K. Corral (Gunfight at the O.K. Corral, 1957
Johnny Guitar (Johnny Guitar, 1954)
Etäiset rummut (Distant Drums, 1951) 
Etsijät (The Searchers, 1956)
Butch ja Kid – auringonlaskun ratsastajat (Butch Cassidy and the Sundance Kid, 1969) 
Apassilinnake (Fort Apache, 1948)
El Dorado (El Dorado, 1966

Kuusikymmentäluvun lopulla tuli sitten  ns. spagettiwestern. 
 Spagettiwestern eli italowestern (Italiassa tunnetaan nimellä western all'italiana) on italialainen  alagenre, joka kukoisti 1960-luvun puolivälistä 1970-luvun puoliväliin. Ensimmäinen spagettiwestern oli Sergio Leonen Kourallinen dollareita (1964).
Italowesternien suuri suosio sai aikaan sen, että lännenfilmien uusi tuleminen myös Hollywoodissa oli tosiasia.

Myöhempinä vuosina "länkkäreitä on tehty melko harvakseen. 

Television alkuaikojen ohjelmistoon länkkäri sopi kuin nyrkki roiston silmään, Suomessakin olivat kovassa suosiossa mm. Bonanza, Lännen tie ja Virginialainen.

Jos elokuvia ei ole viime vuosina monia  tehty, Villi Länsi ei näy tv:ssa sarjan muodossa juurikaan muuten  kuin uusintoina.

Sankarin (tai antisankarin) viittaa kantavat nykyisin joko sarjakuvasankarit, avaruudessa seikkailevat tai sotafilmien urhot.

Vuonna 2005 valmistunut Brokeback Mountain oli "erilainen" lännenfilmi. Kahdesta cowboysta tulee rakastavaisia.

Vuodelta 2011 on puolestaan filmi Cowboys and Aliens. Sarjakuvaan perustuva tarina kertoo lehmipojista ja avaruusolennoista (!). Filmi oli niin arvostelu- kuin kaupallinen floppi. 

Olen katsellut useita länkkäreitäYouTubesta. 
Joku antoi vinkin "ihan hyvästä uudesta länkkäristä" The Revenant. Vuodelta 2015. Ainakin Netflixillä on se ohjelmassaan. Ehkä siis hyviä(kin) westerneitä yhä tehdään. 

Ja onhan se totuuden nimessä myönnettävä, ettei monia klassisia länkkäreitä voi katsella huomaamatta eroa eilispäivän ja nykypäivän moraaali- ja ihmiskäsityksissä.  

Mutta, nehän olivat ja ovat vain aikuisten satuja. Etenkin juuri  ne "klassikot", joissa miehet olivat Miehiä, vahvoja ja oikeamielisiä. Ja naiset kauniita.  

Meidän herramme muurahaisia. ( Enon lyhyet 3)

Vaimo ja minä käymme aamuisin uimassa pueblon eli suomeksi pitäisi kai sanoa taloyhtiön (mikä ei ihan sama ole) uima-altaassa.

Allasta ympäröi betonilaatta, joka on materiaalin liikkumisen vuoksi katkaistu parin millimetrin rakoihin  reilun metrin välein. Näistä rakosista ilmestyy kävelemään pienenpieniä, ehkä alle kahden millimetrin mittaisia muurahaisia.  Yleensä niiden menossa ei näytä olevan mitään tolkkua, ne vain painelevat eestaas, häviten seuraavaan tai sitä seuraavaan rakoseen.
Tänään näytti olevan jotenkin erikoinen päivä. Satoja muurahaisia näytti kulkevan edestakaisin. Useimmat näyttivät kommunikoivan jollakin tavalla. Ne näyttivät törmäävän vastaantulevaan, ikäänkuin jättäen jonkin viestin. 

Veikko Lavi 
lauloi säveltämässään kappaleessa Jokainen ihminen on laulun arvoinen:
 "Ihmisiä on kuin muurahaisia,
ne loputonta polkuansa taivaltaa.
On kaukaa katsottuna kaikki samanlaisia,
niin ettei heitä toisistaan voi erottaa."
                              
Kirjailija Aapeli
eli pakinoitsija Simo Puupponen puolestaan kirjoitti  Meidän
herramme muurahaisia -teoksessaan (WSOY, 1954) pienen paikkakunnan ihmisistä. Jokainen henkilö vuorollaan kertoo elämästään. Yleisradio esitti v. 1964 Rauni Mollbergin ohjaaman minisarjan, myöhemmin monet teatterit ovat ottaneet teoksen ohjelmistoonsa. 

Aapeli kuvasi mielellään huumorilla ja lämmöllä ns. tavallisia ihmisiä. Pikku Pietarin piha-romaanista (WSOY, 1958) tehty, Jack Witikan ohjaama samanniminen elokuva oli ensimmäinen elokuvateatterissa näkemäni elokuva.  Isosisko vei katsomaan, ja siitä alkoi yhä jatkuva rakkaus elokuvaan (kirjojen, musiikin ym ohella). 
Myös PPP eli Pikku Pietarin piha on suosittua kesäteatteriohjelmistoa edelleen.  Syystäkin. 




 

Mies joka ampui Liberty Valancen

                                                          









Mies joka ampui Liberty Valancen
on lännenelokuvien klassikko.
Elokuva, jota suuret länkkärinimet tähdittävät, ei saanut kovin hyviä arvosteluja aikoinaan, mutta on ajan myötä kohonnut arvostuksessa.

 Sen sanoma on, että kun jokin asia saa tietyn maineen, siitä tulee kultti,  kultista tulee fakta, ja totuus unohtuu. 

 Myöhemmin leffan sanomaa on kierrätetty mm. Lorne Greenen  kappaleessa Ringo. Siitä teki upean version suomeksi  Tapio Rautavaara.

 Niin tarina levisi ympäri maan:
Hän Ringon löi aseellaan.
Ja vuodet vain, näin kerrotaan,
sai aseeni viimein vaikenemaan.
On outoa vain yks’ asia: Miksi
nyt tähteä sheriffin kantaa risti
Ringon?

Monella  oikean elämän alallakin tarpeeksi toistetusta "totuudesta" tulee fakta.
Musiikki on yksi niistä.

Benny Goodman oli taitava muusikko ja mainio orkesterinjohtaja, jonka yhtyeisiin (pieniin ja isompiin) kuului huippumuusikoita.
Silti nimi Swingin kuningas taisi olla enemmän levy-yhtiön markkinoinnin tulosta. 

Elvis Presley sai nimen rockin kuningas hyvin helposti. Monien mielestä turhaan. Elvis oli kuitenkin suosituin rockin alkuaikojen tähdistä, joka tosin siirtyi pian  yhä enemmän balladeihin, countrymusiikkiin ja jopa viihdemusiikkiin eli crooneriksi.
 Jerry Lee Lewisin  kerrotaaan sanoneen joskus 50-60 -lukujen vaihteessa: "Voihan Elvis olla kunkku, mutta minä olen paras! "

Rolling Stonesia alettiin jossakin vaiheessa mainostaa sloganilla Greatest Rock and Roll Band in the World.

Maailman parhaaksi LP-levyksi on ties kuinka monta kertaa valittu Beatlesien Sgt.Pepper´s Lonely Hearts Club Band. 

Paras single on  kriitikkojen äänestyksien perusteella Bob Dylanin  Like a Rolling Stone.  Rolling Stonesien Satisfaction on voittanut myös joitakin äänestyksiä.  Samoin Queenin Bohemian Rhapsody. Viime mainittu on ollut erityisesti ns.  suuren yleisön suosikki, etenkin Britanniassa. 

Maailman parhaaksi elokuvaksi ovat kriitikot valinneet yhä uudelleen Orson Wellesin filmin Citizen Kane.

Maailman parhaaksi elokuvanäyttelijäksi  ovat tulleet eri äänestyksissä valituiksi  Marlon Brando, Jack Nicholson ja Robert de Niro.
Naisista kärkipaikoilla ovat vuorotelleet Katherine Hepburn ja Meryl Streep. 

Maailman paras vitsikin on kuulema valittu. Tässä se on muutettu meille suomalaisille sopivaksi: 

Kaksi ruotsalaista on hirvimetsällä. Toinen heistä lyyhistyy yhtäkkiä maahan ja menee tajuttomaksi. Hänen toverinsa soittaa heti kännykällä hätänumeroon ja sanoo: "Kaverini kuoli! Mitä minä teen?"
Hätänumerosta vastataan rauhoittelevalla äänellä: "Älä hätäile, minä autan. Varmista ensin, että hän tosiaan on kuollut."
Puhelin vaikenee, kunnes kuuluu laukauksen ääni.
Ruotsalainen palaa puhelimeen ja sanoo "Selvä on. Mitä sitten?"

Vitsit ovat kyllä joskus  vähissä sosiaalisessa mediassa. Väitteitä, puolitotuuksia jopa virheellistä tietoa  jaetaan surutta. Aiheina  ruoka, dieetit tai  liikunta. Tutkimukset. Lääkkeet ja lääkärit. Politiikka.
Joskus taas uutiset ja tarkoituksella levitetyt huhut. "Kaupunkilegendat".

  Kun jotakin toistetaan tarpeeksi monta kertaa...niinpä niin.  Ja nimenomaan somessahan sitä tapahtuu.

   Man who shot Liberty Valance
 

Todellisuus ja "todellisuus"

Olen elämässäni tuntenut monia  ihmisiä, jotka eivät ole olleet "lukuihmisiä". Monet heistä (kuten nykyisen vaimoni isä) elivät elämän, josta olisi helposti voinut kirjoittaa kirjan tai pari tai tehdä elokuvan. Kuten vaimoni elämästäkin.

En usko että oma isäni luki montakaan romaania. Tuntemattoman sotilaan varmasti, samoin Täällä Pohjantähden alla -trilogian. Hän kuitenkin seurasi uutisia ja osallistui politiikkaan ja ay-liikkeeseen koko elämänsä ajan, eläkeikään saakka. Tietokirjoja (lähinnä muistelmia ym. hän kyllä luki. Äitini luki paljon, ja vanhempana lähinnä historiaa ja muistelmia.  Kaikki siskot ja veljet ovat olleet lukuihmisiä.

Olen aina lukenut. Siitä asti kun opin tuon taidon. Joskus nuoruudessani  kun juttelin kaverini kanssa, totesimme, että esimerkiksi aamiaispöydässä luemme vaikka tekstiä maitopurkin kyljestä, ellei muuta ole saatavissa... 

Onko lukeminen tärkeää? Antaako se enemmän kuin esimerkiksi elokuvan tai sarjaohjelman tai dokumentin katsominen?  

Katselen paljon myös elokuvia. Luen joka ikinen päivä. Kumpi antaa enemmän?  En osaa sanoa. Kuva voi vaikuttaa vahvasti. Järkyttää. Innostaa.  "Kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa".  Propagandaan on aina käytetty kuvia. Tänä päivänä, kun kuvien manipulointi on helppoa, ehkä enemmän kuin koskaan. 

En halua luokitella ihmisiä.  Jos (ja kun) joku ei halua lukea "tarinoita" tai katsella filmejä jotka ovat "satuja", hyvä on.  Maailma on varmasti tarpeeksi jännittävä ilman keksittyjä tarinoitakin.  Nykyisen vaimoni ja hänen perheensä elämästä voisi kirjoittaa vaikka useammankin tarinan. He kaikki asuvat syntymämaansa ulkopuolella. Ovat siis ollet maahanmuuttajia. Asuvat kolmella mantereella. 

Minä haluan elää maailmassa, missä todellisuuden rinnalla on olemassa myös "todellisuus" joka on kirjoittajan luoma. Niin kauan, kuin tuota keksittyä todellisuutta ei esitetä totena. Kuten nykyisin yhä enemmän tuntuu tapahtuvan.  

 

Jälleen on yksi poissa

Aamulla noin kello yhdeksän tänään 12.8.2014 halusin katsoa BBC:ltä aamun tärkeimmät uutiset. 
Kun avasin telkkarin, joku puhui jonkinlaisia muistosanoja Robin Williamsille. Tiesin heti, mitä oli tapahtunut. Mies oli kuollut. Miehen kuolinsyyksi ilmoitettiin tukehtuminen, mikä viittasi hirttäytymiseen. Tämä vahvistettiin myöhemmin.
Williams oli pitkään kärsinyt masennuksesta, ja oli tunnetusti myös kärsinyt alkoholismista. 

En halua arvioida Williamsin uraa. Toki olen nauttinut monista hänen elokuvistaan, joiden kirjo on komedioista (joista hän oli tunnetuin), vakavampiin rooleihin. Jätän tämän kriitikoille. 

Mikä minua kiinnostaa, on se kuinka monet meistä alkavat ajatella "tuntevansa" näyttelijän tai vaikkapa roolihenkilön jossakin saippuasarjassa. Joskus aikoinaan Kauniiden ja rohkeiden edesottamuksia puitiin mm.  vanhainkotien ja sairaaloiden tv-huoneissa, ikäänkuin kyseessä olisivat olleet oikeat henkilöt.  Dallas-tv-sarjan henkilö JR:n ampumisesta kertoivat USA:ssa  jopa kansalliset tv-yhtiöt. 
Suomessa lääkäriä Metsolat-nimisessä, erittäin suositussa tv-sarjassa lääkärinä esiintyneeltä Katriina Honkaselta tulivat jotkut (hänen itsensä mukaan) kyselemään sairauksista.

Robin Williams on poissa. Ja, pakko myöntää, on kuin olisin menettänyt jotakin enemmän kuin vain kasvot valkokankaalla tai tv-ruudussa. 

R.I.P. 

Elämä on laiffii, eli elämää suurempia elokuvia ja musiikkia.

Tällä viikolla  katselin   TV:stä Charlie Chaplinin elokuvan Diktaattori ("Great Dictator", 1940.)  Jotenkin yhtäläisyyttä toiseen suureen rauhan mieheen, John Lennoniin, ei voinut olla huomaamatta. Kumpikin oli tunnettu "ei kovin helppoina" ihmisinä. Kummankaan halua toimia rauhan puolesta ei kannata kuitenkaan epäillä. Olivat miehenä, isänä, ihmisinä,  millaisia tahansa.
 Chaplin on yksi elokuvamaailman kuolemattomia.


Joskus 80-luvulla YLE lähetti (muistaakseni)  sunnuntai-iltapäivisin radiossa sarjaa Elämää suuremmista elokuvista.
Myöhemmin ohjelmista julkaistiin myös kirjaversiot.

Peter von Bagh oli ohjelman toimittaja. Dramaattiseen tyyliinsä (mieleen tuli helposti sarjafilmi Lahjomattomien kertoja) Bagh kertoi filmeistä, jotka olivat hänen mielestään elokuvan historian tärkeimpiä. Näyttelijä Rea Mauranen luki ohjelmassa myös muiden kirjoittamia arvioita po. elokuvista.

Jostain syystä edes YLEn arkistossa ei löydy listaa Baghin valitsemista elokuvista. No problem, google-haku auttaa (melkein) aina! No, löytyihän sieltä, jotakin.

Mutta, jos - ja kun  -  olen rehellinen, tuskin monikaan ennen vuotta 1940 tehty elokuva kiinnostaa/kiinnosti silloin.

Tietysti elämää suurempien elokuvien  listalta  löytyy esim.  Citizen Kane. Polkupyörävaras. Psyko. Ihana elämä. 
 Tottahan siellä ovat kaikki  "klassikot". Leffahullujen must- elokuvat.

Jossakin lehtijutussa (niin, joskus luettiin lehtiä!) von Bagh kertoi katsovansa suosikkifilmin vähintään kolme (3) kertaa; ensi kerran kuten kuka tahansa katsoja, toisen kerran keskittyen erilaisiin kuvakulmiin, tekniikkaan ym., ja kolmannen kerran yhdistäen nämä, tietäen jo elokuvan juonen ja sen mitä se haluaa "sanoa".  Voi olla että tämä ei ole juuri se mitä hän sanoi, muisti voi tehdä temppuja.  Joka tapauksessa, olen kyllä itsekin huomannut, että esim. elokuva Keskiyön Cowboy kolahtaa joka kerta eri tavalla, kun vuosia (jopa vuosikymmeniä) on lisää.  Tai vaikkapa  Kissa kuumalla katolla.  Marilyn Monroen elokuvat olen nähnyt (useimmat niistä) moneen kertaa. Monia minulla on DVD:nä.

Joskus vuonna 1965 Pekka Gronowilla oli Ylellä radio-ohjelma nimeltä Jazz-65. Gronow ei soittanut pelkästään jazzia, vaan mös bluesia.  Olin Rolling Stones- fan, joten kun Gronow soitti Muddy Watersia, John Lee Hookeria, voin kuunnella niitä artisteja, mitä Stonesit kehuivat fanlehdissä. Se johti kokonaan uuteen maailmaan. En kuitenkaan hylännyt Stoneseja, monet heidän tekemänsä versiot eivät kalvenneet alkuperäisen rinnalla. Joskus jopa menivät edelle.  Vaikkapa heidän versionsa kappaleesta You Can Make If You Try.  Gene Allison. Ja jotkut  Chuck Berryn biisit. Gronow on julkaissut mm. kirjan Popmusiikin vuosisata (Otava, 1968) yhdessä Seppo Bruunin kanssa sekä useita populaarimusiikkia ja äänilevytuotantoa käsittelevää kirjallisuutta. Osa niistä on julkaistu Suomen ulkopuolella.

Jossakin vaiheessa blues iski rajusti Euroopassa.  Varmasti voi sanoa että brittibuumin alkuaikojen bändit kuten Stones, Animals, Pretty Things, eivät olleet puristien mieleen. Mutta, aika on osoittanut, että ne jotka halusivat soittaa mm.  "aitoa"  Chicago-bluesia eivät olleet juurikaan  sen aidompia.  John Mayall on arvostettu muusikko tänään, mutta monet alkuaikojen  albumit kärsivät jotenkin  liian   "akateeemisesta" otteesta. Miehen Blues Breakers on ollut eräänlainen brittibluesin korkeakoulu, josta mm. monet kitaristit ovat nousseet paljon suurempaankin suosioon kuin maestro itse. Mies kiertää yhä ympäri maailmaa keikkailemassa yhtyeensä kanssa, ja tuntuu aina löytävän mainioita muusikoita rinnalleen. He ovat käyneet mm. Malagassa, missä olin onnekas näkemään ja kuulemaan legendaa. 

 Peter von Bagh ja Pekka Gronow ovat suuresti vaikuttaneet siihen miten koen maailman, mitä arvostan, mistä nautin. Mitä haluan katsella, mitä kuunnella.  Kolmas henkilö, tietysti, on Jukka Waldemar Wallenius.   Mies, joka ei ehkä tuonut rock and rollia Suomeen  mutta  teki esim. bluesia ja muuta ns. mustaa musiikkia tunnetuksi Suomessa, ensin Finnish Blues Societyn perustajana ja myöhemmin jakamalla musiikkisivistystä Musa- ja Soundi -lehdissä.

Jos olisin amerikkalainen, sanoisin God bless ´em all.  Kun en ole, sanon vain: Hyviä jäbiä, kaikki!



.

Saippuaa ja sarjafilmejä

Olen muutaman viikon aikana katsellut kolumbialaista saippuasarjaa nimeltä Victoria. Sarja ei ole saanut kriitikoilta kovin korkeita arvosanoja.   Eikä oikeastaan ansaitsekaan.  Eteläamerikkalaiseen tapaan näytteleminen tuntuu menevän "yli". Vai lieneekö latinalaistemperamentti vain niin vieras pohjoisen miehelle?  Sitä näyttää kanava Nova.

Sarjan päähenkilöt ovat kaikki hyvin toimeentulevia ihmisiä. Tämä on kokemukseni mukaan tavallista eteläamerikkalaisissa sarjoissa, ihmiset haluavat katsella kauniita ja rikkaita ihmisiä.


Viittäkymppiä lähestyvä nainen ihastuu itseään miltei 20 vuotta nuorempaan mieheen.  Samaan aikaan naisen aviomiehellä on meneillään työpaikkaromanssi nuoremman kolleegan kanssa. 

Tilanne johtaa avioeroon. Mutta, kuten arvata saattaa, asiat mutkistuvat.  Pääjuonen lisäksi seurataan myös monien muiden ihmisten kohtaloita. 

Juuri nyt en tiedä, miten asiat kehittyvät.  Aika näyttää. Yöuniani en silti aio menettää...

Espanjassa näytetää monia latinalaisamerikkalaisia sarjoja. Yhteinen kieli yhdistää ; lisäksi Espanjassa tehty "dubbaus" eli kielen muuttaminen paikalliseksi on tarpeetonta. Se vähentää kuluja. 

Joskus aikoinaan äitini katseli päivittäin kotonaan TV:stä Kauniita ja rohkeita. Kuten  hyvin monet naiset. Iästä riippumatta. 
Joskus kun hän oli sairaalassa (tilanne ei ollut tuolloin vakava) menimme häntä katsomaan. Kaikki mummot,  jotka eivät olleet "petin pohjilla", istuivat TV-huoneessa, seuraten sarjaa.

Itsekin katselin aikoinaan Dallasia ja Dynastiaa. Lähinnä kai silloisen vaimoni seuraksi... 

Dallasin  ja Kauniiden ja rohkeiden  henkilöhahmot tulivatkin luultavasti useimmille suomalaisille tutuiksi; Jope Ruonansuu levytti kappaleen Ritke Vorresteri (Ridge Forrester), jolla on "leuka kuin puuliiteri". Jaakko Teppo taas lauloi Pamelasta, Dallasin henkilöhahmosta. Ja kuinka J.R. on sellainen sonni joka pitäis salavoo...

Suomessa Metsoloiden sympaattiseltä lääkäriltä tulivat jotkut kuulema "oikeassa elämässä" kyselemään neuvoja...

Jotkut  sanovat, että saippuasarjojen katsominen  osoittaa, että ihmisen oma elämä ei olet tarpeeksi jännittävää. Että jotakin puuttuu.

Olen aviossa naisen kanssa, joka on elänyt lapsuutensa Irakissa. Koska hänen isänsä joutui poliittisen vainon kohteeksi (mm. koki kidutusta vankilassa), perhe joutui maanpakoon Libanoniin ja päätyi lopulta Englannin kautta Espanjaan. Isä oli ollut Irakissa menestynyt rakennusurakoitsija. Espanjassa hän joutui aloittamaan uransa uudelleen, ja menestyi. 

Vaimoni opiskeli Lontoossa, mutta päätyi lopulta isänsä firmaan Espanjasa, myyntityöhön, asuntoja kauppaamaan.

 Oma tarinani ei ole likikään   yhtä dramaattinen.  Minun lapsuuteni Suomessa oli turvallinen, koulussakaan  minua ei kiusattu. Teini-ikäkin meni ilman suurempia ongelmia. Seksuaalisuuteni kanssakaan ei vaikeuksia ollut  (mitä nyt tuntui että testosteronia oli vähintäänkin riittävästi...), tiesin olevan selkeästi ns. hetero.  

Mitä sitten tapahtui, sitä en halua jakaa.  Koska ihmiset, jotka kuuluivat elämääni, eivät ole niitä, joiden elämän tapahtumista haluaisin minulle vieraiden ihmisten tietävän. Ainoa, mitä voin sanoa on, että elämäni oli joka suhteessa varsin tavallista suomalaista elämää.

 Kun sitten  muutin Espanjaan, nousukausi oli alussa, ja vaimoni (silloin vielä tyttöystävä)  ansaitsi hyvin. Itse tein ajoittain tilapäisiä töitä. Muutaman vuoden päästä avioiduimme. Sitten ajat huononivat, vaimoni joutui työttömäksi (kuten tuhannet ihmiset kiinteistöalalla), minä sairastuin, jouduin kahteen leikkaukseen, joissa molemmissa olin kuolla ja toipuminen kesti kuukausia.
Viimein jouduin (tai pääsin) työkyvyttömyyseläkkeelle, joka maksetaan Suomesta.

Muistan yhä päivän, jolloin istuin penkillä meren rannalla. Afrikkalainen mies halusi myydä minulle jotakin. Sanoin, että minulla on kaksi euroa taskussa, eikä huomisesta tietoa. 

Sain lopulta eläkkeeen, ja vaimollekin alettiin maksaa (todella pientä)  työttömyyskorvausta.  Muutaman vuoden ajan kävimme kirpputorilla. Se helpotti tilannetta edes hieman. Pesukoneen ja tiskikoneen hajoaminen merkitsi silti miltei katastrofia. 

Taloudellinen tilanteemme on nyt onneksi  hieman parempi. 

Joskus aikoinaan  luin iäkkään suomalaisen naisen haastattelua hänen  omasta elämästään. Osa hänen perheestään meni  aikoinaan Neuvosto-Venäjälle uskoen uuteen parempaan maailmaan. Eikä heistä kuultu koskaan sen jälkeen.  Toiset perheenjäsenet jäivät Suomeen.  Ja kokivat myöhemmn mm. talvisodan kauhut.  Silti, naisen mielestä, hän ei ollut kokenut mitään todella  merkittävää elämässään.  

Mielestäni  me  ns. tavalliset ihmiset  olemme kuitenkin niitä, jotka kokevat todellisen elämän, ilman tv-ohjelmien tai elokuvien keinotekoista  dramatiikkaa.  Mutta -  jos ja kun -  elämään ei kuulu kauheuksia tai suurta dramatiikkaa, haluamme silti kokea voimakkaita tunteita.  Ja sitten  kun TV on suljettu tai palaamme elokuvista, voimme mennä petiin ilman pelkoa tai ahdistusta.

Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän hän arvostaa turvallista, tavallista elämää.  Jännitystä  hakee mieluummin kirjoista, elokuvista tai televisiosta. Urheilukin on mitä parhainta viihdettä.  Tämän päivän action-leffoja en  halua nähdä: räjähteleviä autoja, terrorismia. Mieluummin vaikka lovey dovey- pusipusi- saippuaa...mutta pieninä annoksina. Ja jalkapalloahan  ei voita mikään!

Muuten. Katselen BBC:n Casualty- sarjaa joka viikkko. Näytetäänkö Suomessa, en tiedä. Netin kauttta voi ehkä katsella.