Elämä on laiffii, eli elämää suurempia elokuvia ja musiikkia.

Tällä viikolla  katselin   TV:stä Charlie Chaplinin elokuvan Diktaattori ("Great Dictator", 1940.)  Jotenkin yhtäläisyyttä toiseen suureen rauhan mieheen, John Lennoniin, ei voinut olla huomaamatta. Kumpikin oli tunnettu "ei kovin helppoina" ihmisinä. Kummankaan halua toimia rauhan puolesta ei kannata kuitenkaan epäillä. Olivat miehenä, isänä, ihmisinä,  millaisia tahansa.
 Chaplin on yksi elokuvamaailman kuolemattomia.


Joskus 80-luvulla YLE lähetti (muistaakseni)  sunnuntai-iltapäivisin radiossa sarjaa Elämää suuremmista elokuvista.
Myöhemmin ohjelmista julkaistiin myös kirjaversiot.

Peter von Bagh oli ohjelman toimittaja. Dramaattiseen tyyliinsä (mieleen tuli helposti sarjafilmi Lahjomattomien kertoja) Bagh kertoi filmeistä, jotka olivat hänen mielestään elokuvan historian tärkeimpiä. Näyttelijä Rea Mauranen luki ohjelmassa myös muiden kirjoittamia arvioita po. elokuvista.

Jostain syystä edes YLEn arkistossa ei löydy listaa Baghin valitsemista elokuvista. No problem, google-haku auttaa (melkein) aina! No, löytyihän sieltä, jotakin.

Mutta, jos - ja kun  -  olen rehellinen, tuskin monikaan ennen vuotta 1940 tehty elokuva kiinnostaa/kiinnosti silloin.

Tietysti elämää suurempien elokuvien  listalta  löytyy esim.  Citizen Kane. Polkupyörävaras. Psyko. Ihana elämä. 
 Tottahan siellä ovat kaikki  "klassikot". Leffahullujen must- elokuvat.

Jossakin lehtijutussa (niin, joskus luettiin lehtiä!) von Bagh kertoi katsovansa suosikkifilmin vähintään kolme (3) kertaa; ensi kerran kuten kuka tahansa katsoja, toisen kerran keskittyen erilaisiin kuvakulmiin, tekniikkaan ym., ja kolmannen kerran yhdistäen nämä, tietäen jo elokuvan juonen ja sen mitä se haluaa "sanoa".  Voi olla että tämä ei ole juuri se mitä hän sanoi, muisti voi tehdä temppuja.  Joka tapauksessa, olen kyllä itsekin huomannut, että esim. elokuva Keskiyön Cowboy kolahtaa joka kerta eri tavalla, kun vuosia (jopa vuosikymmeniä) on lisää.  Tai vaikkapa  Kissa kuumalla katolla.  Marilyn Monroen elokuvat olen nähnyt (useimmat niistä) moneen kertaa. Monia minulla on DVD:nä.

Joskus vuonna 1965 Pekka Gronowilla oli Ylellä radio-ohjelma nimeltä Jazz-65. Gronow ei soittanut pelkästään jazzia, vaan mös bluesia.  Olin Rolling Stones- fan, joten kun Gronow soitti Muddy Watersia, John Lee Hookeria, voin kuunnella niitä artisteja, mitä Stonesit kehuivat fanlehdissä. Se johti kokonaan uuteen maailmaan. En kuitenkaan hylännyt Stoneseja, monet heidän tekemänsä versiot eivät kalvenneet alkuperäisen rinnalla. Joskus jopa menivät edelle.  Vaikkapa heidän versionsa kappaleesta You Can Make If You Try.  Gene Allison. Ja jotkut  Chuck Berryn biisit. Gronow on julkaissut mm. kirjan Popmusiikin vuosisata (Otava, 1968) yhdessä Seppo Bruunin kanssa sekä useita populaarimusiikkia ja äänilevytuotantoa käsittelevää kirjallisuutta. Osa niistä on julkaistu Suomen ulkopuolella.

Jossakin vaiheessa blues iski rajusti Euroopassa.  Varmasti voi sanoa että brittibuumin alkuaikojen bändit kuten Stones, Animals, Pretty Things, eivät olleet puristien mieleen. Mutta, aika on osoittanut, että ne jotka halusivat soittaa mm.  "aitoa"  Chicago-bluesia eivät olleet juurikaan  sen aidompia.  John Mayall on arvostettu muusikko tänään, mutta monet alkuaikojen  albumit kärsivät jotenkin  liian   "akateeemisesta" otteesta. Miehen Blues Breakers on ollut eräänlainen brittibluesin korkeakoulu, josta mm. monet kitaristit ovat nousseet paljon suurempaankin suosioon kuin maestro itse. Mies kiertää yhä ympäri maailmaa keikkailemassa yhtyeensä kanssa, ja tuntuu aina löytävän mainioita muusikoita rinnalleen. He ovat käyneet mm. Malagassa, missä olin onnekas näkemään ja kuulemaan legendaa. 

 Peter von Bagh ja Pekka Gronow ovat suuresti vaikuttaneet siihen miten koen maailman, mitä arvostan, mistä nautin. Mitä haluan katsella, mitä kuunnella.  Kolmas henkilö, tietysti, on Jukka Waldemar Wallenius.   Mies, joka ei ehkä tuonut rock and rollia Suomeen  mutta  teki esim. bluesia ja muuta ns. mustaa musiikkia tunnetuksi Suomessa, ensin Finnish Blues Societyn perustajana ja myöhemmin jakamalla musiikkisivistystä Musa- ja Soundi -lehdissä.

Jos olisin amerikkalainen, sanoisin God bless ´em all.  Kun en ole, sanon vain: Hyviä jäbiä, kaikki!



.